Rokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui
hänen ratsunsa suitsiin.
»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun
typerinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille
hyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi!
Muutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja
tuomaan poliiseja kimppuumme!»
Hänen sävynsä oli häijyn kiukkuinen ja eleensä uhkaavat.
Ei ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta,
vaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa
pinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut
miehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan,
voisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän
rikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin
vihatun gringon hengelle.
»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä
teitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte
kukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin
surmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa
surmansa. Siinä kaikki.»
»Mistä tiedätte, mitä kuljetamme kukkuloilta laaksoon?»
»Allen ilmaisi sen minulle.»
»Allenko ilmaisi? En usko teitä. Tiedättekö, missä Allen on?»
»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä
asiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»
»Kuka on se ystävänne, joka aikoo väijyä meitä?»
»Herra Pennington.»
»Oletteko puhunut hänelle meistä?»
»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että
jotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen
aitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada
selville, mitä puuhaatte.»
»Miksi ette ole puhunut siitä hänelle?»
Shannon empi.
»Mitäpä väliä sillä voisi olla», hän virkkoi vihdoin.
»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»
Meksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.
»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat
tietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia
miehiä kuin Allen on.»
»Mistä tunnette Allenin?»
»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut
teitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja
vangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun
nyt poistua.»
Hän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti
tiukasti kiinni suitsista.
»Ei niin hätäisesti, _señorita_! Jollen saa tietää, miksi Allen
on puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille
lainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he
käyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin.
Jollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole
teille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä
kaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»
»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä
talossa, johon hän möi ’luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon
isännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka
oli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»
»Mikä on sen miehen nimi, jonka talossa tapasitte Allenin?»
»Crumb.»
Mies kohotti tuuheita kulmakarvojaan.
»Kuinka kauan sitten olitte siellä — siinä talossa Hollywoodissa?»
»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin
sieltä silloin, kun Allenkin.»
»Tiedättekö, miten Allen joutui vankilaan?» kysyi meksikolainen.
Tyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja
päätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.
»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta
kun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin
Crumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän
lunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono
ihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»
Mies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä
kasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä
hän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.
»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan
sitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä
mitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»
Meksikolainen nauraa hohotti, iskien silmää tovereilleen.
Shannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä
melkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä
nöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies
oli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.
»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa
jonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan
hukkaan.
»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»
Shannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä
epäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.
* * * * *
Työskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer
Pennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla,
silmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili
aluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka
ilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan
päästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään
ratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa
kaksoiskiikarin.
Nyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon
pohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana,
ja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen,
viisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan
olisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä
pensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan
puolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt
ne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja
— Baldy ja Shannon!
Pennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli
hämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken
paljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta
Shannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä
ei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan,
arvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli
niin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi
paljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun
taas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.
Pian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki
itään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi
Evansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.
Hän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä
silmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö
ratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut
kukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen
seurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se
oli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin
salakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.
Jonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista
ja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan
tukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että
Shannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään
iltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se
suunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua,
jota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli
saavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut
tytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina,
peläten muutoin herättävänsä ’epäluuloja niissä miehissä, jotka hän
tahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia
tunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon
juuri samaa polkua myöten.
Kuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui.
Vihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon
selittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi
häntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua
hänen mielestään.
Useita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut
siitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti
järkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt
hänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen
seurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän
välittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.
Niin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä
se oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän
muisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein
päätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen
jälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut
hänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita,
nukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen
järkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:
»Mitäpä se hyödyttää?»
Lähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja
onnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella
merkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan
ajotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.
Shannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse
huulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja
levottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään
paljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan
linnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta
ottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin
olemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin
osoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää.
Jollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi
koskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti
jo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä
uusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.
Yhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely
aiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku
pätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin.
Itse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun
Grace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa
kauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.
Mutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin
tapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen
merkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi
selittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän
tiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli,
vaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi
itselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa
vielä lisäryypyn.
Myöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan
omasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi
hänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon
alttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä
vaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen
tarkoituksensa olikin hyvä.
Häntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer
oli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna
sanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon
siitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli
taistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä,
että oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla
oma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi
samanlaista koettelemusta.
Hän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla
se, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt
yksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin
hänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että
hän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.
Myöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä
Penningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli
viime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta
tytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille
lähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä
niihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman
vieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista
välinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä
kaikista kiusalliselta.
He kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä
elämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti
surua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa
olivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut
ainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän
enää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.
Sinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti
pani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.
»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska
muka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa,
kysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen,
kiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on
saatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa
puhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»
»Ihan yksinkö?» kysäisi Custer.
Sairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn
kauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen
vesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen
selvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa,
vaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer
silmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.
»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen
autuaallisen herttaisesti.
Guy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti
hänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.
»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt
romaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»
»Enhän, en saanut tuhatta!» pani Guy vastaan.
»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria,
olisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu,
aiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin
Guy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja
helpommin Guylle.»
Guy katsahti everstiin vetoavasti.
»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että
olin —»
»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi
Custer. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan
puoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»
»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva
Pennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä,
Guy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki
tottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten
se ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»
»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että
sen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva
vaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti
tulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se
tuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen
ajatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa
paukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»
»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan
loistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit _Bruce Bellinghamin_
pyytämään _Hortensen_ isältä häntä omakseen. ’_Monsieur Le Clairehän_
lausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, ’lähestyn teitä tänä
kauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja
täysin tuntien arvottomuuteni —’.»
»Oi, taivaan tähden, Eva, olehan jo!» pyysi Custer.
Nyt he nauroivat kaikki, Eva ja Guy muiden mukana.
»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain
seitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin
tuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill
Nye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»
Eversti pyyhki silmiään.
»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.
Onko olettamukseni oikea?»
»Oi, isä, olet suorastaan ihmeellinen!» huudahti Eva.
»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä
johtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»
»Etkö muuta osaakaan, Custer?» varoitti eversti.
»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori
Pennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa
koettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia
sitten? Niin, tosiaan!»
»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy
ja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»
»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö
kuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»
Kaikki purskahtivat nauramaan.
»Mutta sinähän _olet_ herrasmies», intti Custer.
Everstin silmät tuikahtivat ja hän kääntyi rouva Evansin puoleen.
»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan,
että olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»
»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten
pelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»
»Siitä ei tässä tapauksessa ole pelkoa», vastasi eversti.
»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen»,
huomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että
vanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan
ajamina.»
»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne
totutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»
»Ja noudattamaan äitinsä loistavaa esimerkkiä», tokaisi Custer.
»Ja Custie-enonsa», vastasi tyttö.
»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!
Milloin teidät vihitään?»
»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat
turvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia
liittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli
olen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»
»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen
säästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»
Shannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän
tunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren
piti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!
Shannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän
silloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein
käsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet
herkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia;
mutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin
Penningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla,
mitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut,
hän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja
kiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi
lähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos
viranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti
hänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.
»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä
kumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla
kenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot.
Tyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy
työhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin
minä kyllä huolehdin raha-asioista.»
»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää
almuista.»
»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu
almuna?» kysyi eversti.
»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä,
miltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin
tulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen
kaiken.»
»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen
mennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän
kyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin
liikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin
kuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy
maksaa pääoman korkoineen.»
»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki
järjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»