Custerista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi
länteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi
matkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme
kilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten
vasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille
vievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei
hän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää
sitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan
Ganadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.
Mentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa
reunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua,
ja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti
tehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti
Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle.
Sitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset
Baldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko
ajan maata.
Pian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän
polun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan
vuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko,
ja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä
olisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi
kuin oman edun tavoittelu.
Omasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei
voinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen
vaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia
siinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat
tiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa
eteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä
sukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan
tammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan
muutamia metrejä kauemmaksi.
Rotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä
ylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti,
polku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei
äkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli
enemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla
olevan jyrkänteen.
Painaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen
kuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein
kuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus
tyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä,
puristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin
uljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään
helpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli
ratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi
kuin taika-iskusta.
Somerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko
oli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin
harjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä
polun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes
havaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella
puolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt
niin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt
minkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.
Varovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja
hirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että
Shannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.
Ja sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.
Hän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko,
että hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän
voinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin
paljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi
ja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä
tahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon
salaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi
kohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen
rohkeuttaan innostava rakkaus oli.
Hänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi
kuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä
notkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden
peittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä
oli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut
muuta kuin aavistaa.
Hän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi
senvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen
etsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet
otettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle
leiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella,
että häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus
ei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää
perääntymään.
Hänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse
näki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme
hevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä,
että ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli
kammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin
piilopaikasta.
Hän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei
ilmestynyt, huusi hän sitten:
»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»
Hänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.
Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa,
lintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen
takanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta
hän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain
muutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.
»Mitä tahdotte?»
»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»
»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin
käskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole
tehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun
reunalla leirimme yläpuolella.»
»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä
juuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö
tuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»
Hänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki
sen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli
meksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.
Melkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin
toisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla
heillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.
»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi
kuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.
»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.
Olen tullut varoittamaan teitä.»
»Minkätähden?»
»Tunnen Allenin.»
Miesten käytös muuttui heti.
»Oletteko tavannut Allenin? Tuotteko häneltä sanoman?»
»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä,
jotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie
laaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»