Kului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan,
ja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi
joka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu
hänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen.
Shannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän
varsoista.
»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua
varten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin
määrin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi
sinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on
täydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan
niiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja
käytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle
terveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin
intiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»
Tyttö hymyili tyytyväisenä.
»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän
sanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole
milloinkaan _tuntenut_ olevani terve, en ole tietänyt, että terveys
on kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii
siitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja
nesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he
voisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka
luulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että
hänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa
jalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena
viileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi,
_poika_!» hän huudahti. »_Siinä_ on teille humalaa!»
Shannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät
eloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin
silmät säikkyivät.
»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»
»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua»,
hän lausui ääneen.
Custer naurahti.
»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä
tarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se,
mitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän
kaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla
itserakas.»
Eva oli juuri saapunut patioon.
»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo
rakas pikku veli ihan vihaa itseään.»
Hän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.
»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia
hieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen
pukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi
niitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»
Eva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.
»_En koskaan_ ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat
luonnostaan tällaiset.»
»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä
kynittävän?»
»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon
ja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä
talvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että
minusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin.
Eikö kuulostaisikin komealta — ’Neiti Eva Pennington esittää pääosaa
uudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan
kirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»
»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.
»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän
huolestuneelta. »Et kai toki _aikone_ filminäyttelijättäreksi, ethän?
Ethän puhu vakavasti?!»
»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen
liikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman
mainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen
aikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä
oli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»
Eva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.
»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi
yhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan.
»Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä
saakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»
»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä _sinä_ tiedät Wilson
Crumbista?»
»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi
minua?»
»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi
päättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»
»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että
pitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että
tämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi
hän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista
eläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni,
että siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä
haaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»
»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut
ilme.
»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»
Mies pudisti päätään.
»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee
menestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa
on olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan
hänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä
luopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme
reippaan sävyn.»
»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen.
Sinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys
hänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»
Tyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi,
kuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa
olisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi
puhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet
kuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt
pois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta
tilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä
nuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet
kynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.
Jos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja
kuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia,
jotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace
rohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta
tuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen,
sitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen
mustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska,
jonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.
»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer.
»Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla
hänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin
ihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan
myöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»
»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi
mennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä
lähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman
jotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja —
ja — suojelusta.»
»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti.
Mutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa
kansainväliseen näyttelyyn.»
Kohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli
Shannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut
yhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt
juomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen
pinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin
kukkuloilla.
Custerin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin
kuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut
sitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin
palvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi
viettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan
myöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien,
karjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi,
hänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt
Jakelle.
Kun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä
hänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun
ja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.
»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka
viikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että
sieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas
Corton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan
kautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta
en osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat
sitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita
veitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne
ovat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin
taitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät
— ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään
varpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on.
Minä ainakin olen ymmällä.»
»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.
»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus
taas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta
barrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en
milloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää
siltä kuin ne hajaantuisivat.»
»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät
noutamassa polttopuita.»
»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»
»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat
olla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella,
ja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on
otettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja
on milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä.
Luuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»
»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä
yönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät
pari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»
»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»
»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»
»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten
näemme, mitä tapahtuu.»
Ja he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti
tarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki
lähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui
Ratsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö
oli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin
salaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.
»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.
»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä;
muutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti
he ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat
lakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa,
minnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan
kahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat
aidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä.
Mutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»
Custer oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen
aidan toisella puolen näkyviä jälkiä.
»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet
tuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki
laaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on
saman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen
jälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan
kukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat
sen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»
»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin
ylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»
»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit
— ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan
saaneeni ajatuksen.»
»Kenties sellaisen ’näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»
Custer kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten
niitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen
Baldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä
merkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön
värähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä,
sumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä
Custeria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä —
se olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.
Enimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi
oli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi
hevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus
tapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se
ulottui.
»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä.
»Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli
kengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä,
ja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot
kantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»
»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.
»En _tiedä_ sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä,
mihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten
jäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi
hevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että
kengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut
edellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän
hevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että
toinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien
päällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin
ja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon
tuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos
ollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat
jäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se
osoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta
palasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»
»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin
sen, että jotakin on tässä liikkunut.»
»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja
kertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa,
kuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan
sitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien
isoäitien nimet.»
Shannon nauroi.
»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja»,
hän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin
minusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia —
tosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»
»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen
kavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»
Puhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen,
että Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.
»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka
erilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan
sekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka
kiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat,
mitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja
minne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä
laaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»
Evansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta
valonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin
huvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin
kuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti
Evans-niminen nuorukainen.
Mitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille,
koska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä
hän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt
sitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei
paljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin
antaa tapahtumien mennä menoaan.
Hän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen
peittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen
jäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten
sitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt
itään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä
kivetyn tien kovaan pintaan.
»Kas niin, _Watson_!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.
»Mitä saat selville tästä?»
»En mitään.»
»Et mitään? _Watson_, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville
mitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei
hyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko
seurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty
hyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei
ole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin
on, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan
heitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat
heille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt
minua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät
valppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri
ottamassa pois lukot.»
Kun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia
olemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi
seuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.
»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti.
»Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo
ihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia,
jotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa
polttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa
lupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat
olevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa
turhanpäiten, totisesti!»
»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi,
mitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat
häikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos
pelkäisivät joutuvansa ilmi.
»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he
puuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»
»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he
hommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa
joukkoa.»
»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»
»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi,
että Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa,
koska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.
»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja
käärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla.
Jake on paras mies sellaiseen työhön.»
»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon.
»Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä,
mutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»
»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer
nauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli
samantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme
vielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä
Gracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin
kestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan
asioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin
innostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä,
paitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti
lisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin
on perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit
olleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta.
Isä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun
jälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista,
jotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset
karjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien
asukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta
että metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut
ne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet
sitten valloittivat.»
»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se
saattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»
»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä
puhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka
tahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin
emme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään
voi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä
suhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»
Tyttö ei vastannut mitään.
»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.
»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.
He olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.
Tyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin
kohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi
salaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi
turhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä
tarkoitus.
»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän
virkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta
en herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin
saan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut
valtamerelle asti!»
He olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin
huvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.
»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi
hevosensa läntiselle tielle.
»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»
»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.
»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»
»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»
»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.
Custer muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten
purskahti nauruun.
»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän
olet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot
olla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet
hemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»
»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin
ratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»
»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin
mennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen
lähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa.
En häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän —
tuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus-
ja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta
kiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja
kärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän
lopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä,
että saat sen ja täyden palkan!»
»En _halua_ vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä
paljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys
minulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin
voin.»
Häntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli
kiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen
avosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla
Custerille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan,
niin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai
mielenjännitystä.
He olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon
nyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea
saattaakseen häntä.
»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa
olla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»
»Mutta minä tahtoisin.»
»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»
»Salli minun!»
»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella
toivoisin, ettet tule.»
»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja
ennen päivällistä uimme.»
»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.
Näkemiin!»
Custer heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa,
ja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen
Shannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia
olivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.
»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään
Apachen talleja kohti.