Sinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin
vuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä
evätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia.
Lääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä,
jos sitä tarvittaisiin.
Vaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen
saakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin
tuskallisia.
Potilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän
kertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli
suloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista,
jotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän
ei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli
saanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön
kirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.
»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä
pitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä!
Luullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi
takaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja
hyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä
lapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet
täällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me.
Ainakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut
täällä.»
»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut
täällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»
»Kyllä sinä kuulut!»
»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava
kaupunkiin.»
»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei
tarvitsekaan lähteä, eihän?»
»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani
kannukset en voinut.»
»Onko sinun _todella_ mentävä?» tiukkasi mies.
»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun
jäävän — vilpittömästi?»
»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.
»Ehkä jään.»
Sairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.
»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua —
me kaikki.»
Aivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen
kiintyneenä ja toverillisena.
»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun
parannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä
hoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»
»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine,
appelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä
paljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella
alaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua
parhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän
itki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet
kenties jää tänne.»
»Hän on herttainen!»
»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin
kai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet
toisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko
maailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan!
Silloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja
päivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun
hän on poissa.»
»Hän palvoo sinua, Custer.»
»Hän on kelpo tyttö!»
Sen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.
Hän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään,
kun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen,
että tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian
kotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut
pitänyt niiden vammoja vakavina.
»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen
on poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»
»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa
Ganadon?»
Custer selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia
ja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi
päästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin
housuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.
Hänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti
muistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason
huvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin
välinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn
myymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:
»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään —
hänen nimensä on Evans.»
Hän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja
Allenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma,
että varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan
Allen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja
näkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden
oli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti
jotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.
Ja jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli
hänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää
Shannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista
Crumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että
näkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän
on. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi
turvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet
takaisin... Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka
rakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.
Sitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä
olevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen
Custeria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.
Jos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen
piilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään
lähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä.
Custerilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi
siitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla
likellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei
sekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei
nuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut
hänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen
salainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.
Hän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle,
ja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei
hän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka
itsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi
hänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia
pitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle
rakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä
_hän_ rakasti.
Custer liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia.
Shannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas
aukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.
»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi
olla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin
tottunut sellaiseen kuin me.»
»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä
pidät minut mielelläsi luonasi.»
Mies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.
»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar.
On kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka
olemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua
siitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen
meihin — olit ihan samanlainen kuin me.»
Shannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri
huultaan pidättääkseen kyyneliään.
»Mikä sinua vaivaa?»
»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut
olla.»
»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.
»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.
»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer
leikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja
ettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki
— sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat
mielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin
nähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla
hiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme
mieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin
sen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu.
Hän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär.
Hän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme
hänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen
siveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut
puhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja
sitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut
olla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En
käsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua
hänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään
tahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain
ahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi
herättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen
päätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat
sellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein
jättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan
_luule_ olleeni oikeassa — _tiedän_ sen.»
»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.
»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi
anteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään
jonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä;
mutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni
kanssa — Evan tähden.»
»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»
»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten
mainitsin sen.»
»Ymmärsikö hän?»
»Ei ymmärtänyt.»
He olivat jonkun aikaa ääneti.
»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.
»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin.
Velvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen
ruumistaankin.»
»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa,
että se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta
olemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse
toistaa sitä!»
»Toivottavasti ei.»
Pian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi
morfiinia.
»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.
»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»
Hän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen
itsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan
hänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan.
Hän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen,
mustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui
uudelleen nukkumaan.