Shannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti
hymyillen päätään.
»En minä ainakaan. Aamuratsastus riittää minulle kesäaikana.»
»Minun on saneltava joitakuita kirjeitä», sanoi eversti.
»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta
nenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.
»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray
Evansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä —
hänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät
kustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen
tutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien
pitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen _Hortense_
— pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.
»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski
Custer leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman
lapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»
Eva ei ollut huomaavinaan keskeytystä.
»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut
pois. Sitten sankari — hän on _Bruce Bellinghame_, pitkä, hento,
kiharahiuksinen —»
»Onko hänkin hyvin arvokas?»
»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto
aikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»
»Niin sen täytyy olla», selitti Custer.
»Sinä olet hirveä», torui Eva. »Sinun olisi pitänyt olla kustantaja.»
»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä
ja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme
ainoat tosiurheilijat perheessämme.»
»Lapsellisia urheilu-intoilijoita olette!» huusi Eva heidän jälkeensä.
»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat
värähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä
— osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa
sitä vain voisi kestää ikuisesti!
Oli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä.
Tänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä
tepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja
kyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.
»Viehättävä ratsastuspäivä.» huomautti Custer.
»Mutta ajattelehan kuinka suloista on tammen juurella!» muistutti tyttö.
»Panen parastani.»
Custer kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui
savupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan
selänteen takaa. Hän seisautti Apachen.
»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten
ratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan
vaarallista.»
Hän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus
ja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän
eteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa
liikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa
viidessä minuutissa hän palasi.
»Eteenpäin!» hän huusi.
Tyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus.
Hevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt
kaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei
kapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.
»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä
mielensä mukaan!»
He lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi,
sillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.
Hän oli tullut uurroksen yli vanhan, harjaantuneen ratsastajan tavalla.
Shannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä.
Hevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan
aina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi
tukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen
mielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.
Linkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti
harjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa
heidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen
aikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.
»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat
parivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä
kynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen
valta rajoitetuksi!»
Pian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä
hevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä.
Miehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut
heistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet
sammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä
heidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan
esineillä.
Vankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat
aurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja
sangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen
muutaman vanhuksen pideltäväksi.
»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen
ympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista
valjakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi
toiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»
»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on
liian jyrkkä.»
»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi
kaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin
saisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin —
minä ajan!»
Jake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja
hänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.
»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän
virkkoi.
»Te muut lapioikaa ja hyörikää kuin paholaiset!» määräsi Custer.
Shannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa
hitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä,
nämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin.
Auran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat
eteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.
Nähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei,
hänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle
päin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi
viettävän rinteen poikki!
Mutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin
vakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut
hehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei
mikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.
Auran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura
oli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa
toistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva
Custer asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai
parivaljakon menemään eteenpäin.
Rotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä
siinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen
oli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain
ehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet
niitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.
Kuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen,
liekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden
täytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat
vaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla
hermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.
Aluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun
hän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka
järkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi
liekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen
etenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun
loppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.
Muutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten
pois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä;
kukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen
aiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin
rancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä
uskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä
tämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei
tarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori
Pennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle
paikalle.
Se näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin
ohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän
kallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa
valokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia
mies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin
päiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt
kaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana
päivänä hän oli siitä kerskunut!
Nyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla
turvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet
hänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui
vastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.
Pilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin
tällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän
näki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat
onnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä
toinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi
pian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät
toista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ
turvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella
ensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.
He olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui.
Oikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle,
sillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun
viimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen
olkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti
tukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti
äsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten,
vetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.
Auran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer
yrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät,
ja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä
pääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun.
Sitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer
Penningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille
pitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.
Hevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen
niistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä
ollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut
irroittaa katsettaan miehestä.
Päällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin
pahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi
mies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata
eläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään
voisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka
lehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta
saalista.
Shannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten
äkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta,
ihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan
satulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin
vierelle.
Hän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen
päitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan
rinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin
seisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen.
Pennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti
hypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen
hänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien
pensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.
Kaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas
pelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä,
oli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen
vetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen,
että Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua
ylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä
tarvinnut kantaa.
Custer oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä
ja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat
juosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia
reunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni.
Toisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun
yläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran
kärkeen.
»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington
tarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä,
»noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin
vaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava
siihen.»
Sitten hän kääntyi Shannonin puoleen.
»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä
sitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»
»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan
hengenvaarassa.»
Custer katseli häntä tutkivasti hetkisen.
»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin
ajattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»
»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta _sinä_ olet saanut
pahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko
jaksavasi ratsastaa?»
Custer naurahti.
»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne
sammuttamaan kuloa.»
»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua
pitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet
kykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille.
»Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin
palanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on
heti saatava hoitoa.»
Mies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä.
Gracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään
tässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen
viittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä
ja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi
puolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti
jälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että
Custer oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.
»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa
palohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi
paremmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»
»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti
Pennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»
Eversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja
Shannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa
kohdanneesta tapaturmasta.
»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, _sinähän_
olet palanut!»
»Ei se ole mitään», vastasi nuori mies.
»Se _on_ vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata
kotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi
hoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin
mahdollista.»
»Kykenetkö ratsastamaan?» murahti eversti Custerille.
»Tietysti kykenen!»
»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen
mukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»
Hänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä
huolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä
rakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä,
miten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.
»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne
avustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla
jäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän
heidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.
Hevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili
askeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja
nähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti
olevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus,
ikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja
hän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.
»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy
olla hirveät tuskat.»
Custer kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja
pingoittuneilla kasvoillaan.
»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.
»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli
suurenmoista, Custer!»
Mies katsahti häneen hiukan kummastellen.
»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina
teroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä
siveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä
laimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan
antaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava,
vaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»
»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi
alttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.
»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»
»Olisit saattanut tehdä sen.»
»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi
mies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata
eläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti,
avuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla
tekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit
rakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä
se on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»
»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»
Heidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia.
Tallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen
kykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria
satulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi
kätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten
sisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät
haavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan
lääkäriä.
Hänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat
hänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella,
katsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja
Hannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä
puolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta,
vaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa
hänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti
hymyillä.
Silloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.
»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»
»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä
vain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»
Jospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä
oli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu
hänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat
Penningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla
tavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan
sellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui
liian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden
ystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.
Sitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä,
kun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli
toivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut
nauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä
miltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen
kunnioitus, jota hän rakasti?
Hän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa
jännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti
ympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan
meni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen,
mustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta
—vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa
pelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään
Custerin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi
kaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään
yöksi.
Hän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen
nenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki
olisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke,
vaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä
ei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi
Custerin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen,
joka hänellä oli nenäliinassaan.
Voi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut
ja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta
sittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö
Custer ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden,
joista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli
vieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli
elämää kalliimpi.
Rouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.
»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat
äidin silmissä.
»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.
»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin
lääkäri saapuu.»
Shannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut
ovenpieleen.
Tohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten.
Hän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän
vei sen kylpyhuoneeseen.
»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen
sisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»