Shannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi
myöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta
sittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se
tieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa,
valkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä
käyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.
Kun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja
pukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei
täydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan
ehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.
Sinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen
kerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi
uida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan
ateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän
huoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei
jaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet
golfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa
päivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä
hupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.
Varhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän
ahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi
tappion.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa
varastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin
liian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila,
johon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä
raskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava
näistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti
heidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del
Pason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit
olivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet
perheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki
hänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa
ruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä
ratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli
kohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan
sisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut
koskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.
Oli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli
antanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli
vielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli
pienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän
oli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen
päähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten,
sillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä
vastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.
Tietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen
parhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli
kadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä
uhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme
enää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä,
uida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely
hedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen
hoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman
hyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin
ja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.
Siellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa
makuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui
vuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli
häntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan
elämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat,
ja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän
koetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta
tuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset
ajatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.
Joskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa
kahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka
olisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä
voimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä
alituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.
Ja nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä
lähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan,
ei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi,
vaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä
toisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan.
Tulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi
aina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla
kokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt
seuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin
viikon kuluessa.
Hän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä
hänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko
viikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja
Evansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään
aamiaispöydässä.
Pöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia
kannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät
kaikki.
»Minulleko?» hän huudahti.
»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.
Ratsastat nyt jo kuten ratsumies.»
Tytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi
pöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi
varpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa
teille kiitollisuuttani?»
»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»
»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota
— en ansaitse.»
»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme
antaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun
kirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen
ansaitsemattaan.»
Senjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä
pois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta
huomioon kohtalon sormea.
Sinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa,
keskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta.
Oli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia
etelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota
verhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan
vilpoisempaa.
»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on
viileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»
»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?»
huomautti Shannon.
»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»
»_Noinko_ Pennington!» ilvehti tyttö muka hämmästyneenä ja moittien.
»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa
helteessä?» kysyi Custer.
»Tietysti olisin. Uudet kannukseni eivät vielä ole saaneet kastettaan.»
»Minä olen mukana leikissä, jos sinä siihen ryhdyt», ilmoitti mies.