Kun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään
huoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin
teki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut
liikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli
tehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista,
lensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin
täydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.
Ratsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin
uuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli
ollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen
ruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta
eivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan.
Kun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.
Taaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina
niin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty
kääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin
vakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin
säälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa
onnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi
päättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt
voittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin
yhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet
tavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa
hän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän
oli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut
hänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja
kauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.
Hänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne
useammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä
tuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän
tunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti
valtaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä
kukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut
tuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista
tulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä
hollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi
palata vihatun Crumbin luokse.
Juuri silloin huusi Eva hänelle.
»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»
»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa
Englannissa.»
Hän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden
juurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään
keskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle
hymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt
ne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.
»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta
sitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja
enkä kukkuloita!»
Myöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä
— eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä
kuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti
tuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin
varmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka
olivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa,
milloin vain tilaisuus tarjoutui.
»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä
se olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä —
tehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat
kaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän
sisällä.»
Shannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi
Nuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.
»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha
kuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka
loistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»
»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea.
Mutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä
nauttia, _on_ murheellinen.»
»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti,
sujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei
teidän tarvitsisi.»
He astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin
ranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi
kuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu
tuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän
vasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta
hilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät
säyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin
siimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen
maahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen
taivas ja säteili kirkas aurinko.
»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.
»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»
Pian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui
kiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa.
Sitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui
sykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen
yläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään
pitkää, tummaa kylkeä.
»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja
likaisiksi.»
»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa —
samoin kuin ihmiset.»
»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä
tunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin
ravintoaineestako?»
Eva naurahti.
»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä
enemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»
»Te, herttainen olento, rakastatte kaikkea, eikö niin?»
»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten
he pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin
talolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli
käsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi
mielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa
yläkertaan.
Sitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut
lainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten.
Hetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen
oudolla äänenpainolla:
»Saanko puhdistaa itseäni teidän huoneessanne?»
»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai
voi pahoin?»
»Olen vain hieman väsynyt.»
»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle
kävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»
»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään
iltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen
kaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän
lisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa
joka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»
Shannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin
oli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti
äskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli
kylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin
punaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista
tomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin
leipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista
maitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin
mainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai
kaadetuksi.
»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut
samanlainen ahmatti.»
»Ja minä näen jotakin, rakas», sanoi rouva Pennington hymyillen.
»Mitä niin?»
»Hieman väriä poskissanne.»
»Todellako?» riemuitsi Shannon.
»Niin, ihan totta.»
»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja
kaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri
sellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille
hienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan.
Siten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman
kaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He
etsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin
päivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei
ymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta
heidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa
väripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista
kasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan
niille mestariteoksen ilmaiseksi!»
»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla
runoilija.»
»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja»,
lisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko
kuullut mitään Slick Allenista?»
Ei, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset
tiesivät Slick Allenista?
»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan
huumausaineiden hallussapidosta.»
»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt
häntä huumausaineiden orjaksi.»
»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi
Custer.
»Se on varmaankin hirveä tottumus», säälitteli rouva Pennington.
»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota»,
vastasi Custer.
»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua
voimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin
kunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä
minun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku
aika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme
päivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen
jatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi
vaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean
mitättömäksi.»
Shannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu
päättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä
oli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi
hänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku
tekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät
kaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan
tottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän
vieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi
olevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa
alla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki
kosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.
Hän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi
pääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä
jonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.
Custer Pennington huusi häntä.
»Neiti Burke!»
Hän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.
»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva
näytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille
herefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten.
Ehdittekö puolessa tunnissa?»
Custer seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä
hänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan!
Jos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen
miehen ystävyyden arvoinen.
Arvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas
kuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut
hänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli
jo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli.
Täytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden
tähden, johon hän itse ei ollut syypää?
Hän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi
mitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he
voisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa
Shannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa
elävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä,
että joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan
huvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen
iltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?
»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy
kielteistä vastausta!»
»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä
yhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»
Hän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä
ajalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se
tunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja
sen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.
»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»
Jos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä
voimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma,
torjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut;
mutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei
hän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia,
eikä näkisi sitä.
Hän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi
portaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi
löytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan.
Hän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka
hän tunsi niin hyvin.
»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee
olosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»
Hän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti
sitten ympäri ja huusi:
»Herra Pennington!»
Jollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen
kärsittyään tappion.
»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän
toiselta puolen, astuen sitten näkyviin.
Tyttö melkein juoksi hänen luokseen.
»Viivyinkö kovin kauan?» hän kysyi. »Pitikö teidän odottaa?»
»Tehän olitte poissa tuskin ollenkaan», vastasi mies.
»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää
hetkeäkään siitä!»
Custer kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään
ratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa
ja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän
innostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen
hyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei
tämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.
Ja Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen
koettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta
olihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista,
jo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa,
sillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin
orjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa
haudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi
niistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin
oli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli
tietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin
eikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella —
ja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä
lepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.
Custer auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä,
ja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut
ainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.
»Siinäpä tyttö!» tuumi nuori mies mielessään.
Hän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä
aamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja,
ei hän nähnyt siitä merkkiäkään.
»Uljas sisu!»
Hän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti
raittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti
muistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä
lainkaan jäykältä.
»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei
tarvitse kuhnustella minun tähteni.»
»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän
tiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.
Pitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita
niittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden
päivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko
paistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut
ainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti
tästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin
viettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden
viime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa
tulevaisuudessa.
Custer Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään,
jos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä.
Grace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet
olla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin
osasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa.
Heidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se
tieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden
olennainen ehto.
Ratsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat
Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.
»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään
takaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»
»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.
»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer.
»Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte
levätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.
»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.
Custer osoitti yhtä sellaista.
»Miksi niitä nimitetään elotammiksi?»
»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso,
vanha tammi — pysähdymmekö?»
»Ja laskeudummeko ratsailta?»
»Jos haluatte.»
»Luuletteko minun voivan astua jälleen satulaan?»
Pennington naurahti.
»Kyllä minä toimitan teidät sinne. Onko ruumiinne vielä hieman jäykkä?»
»Kuka on sanonut, että se on ollut jäykkä?» kysyi Shannon.
»Tiedän, että sen täytyy olla, mutta olette erinomaisen uljas!»
»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat
vertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään
maasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta
muutamien sekuntien aikana.»
»Hymyilinkö? En tiennyt sitä. Se ei ollut aikomukseni.»
»Mitä oikeastaan tein?»
»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos
minä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla
oikeata sanastoa.»
»En tietenkään! Mitä sanoin? Oliko se oikein kauheaa?»
»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille
astuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen
selkään ja astutaan ratsailta.»
»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja
satulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»
»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän
teille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan
nupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti
tarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana
vasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän,
olen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa
käsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta
ja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on
säännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin
tulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»
»Luulin, että aina astutaan hevosen selästä», huomautti tyttö.
Custerin silmät tuikahtivat, ja hän purskahti nauruun.
»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain
piikin!»
»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.
»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.
He taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat,
nojaten selkänsä paksuun runkoon.
»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen
huokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»
»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat
aikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes
kahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää
puun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen
pitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»
»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja
kuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja
kukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä.
Syitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän.
Meidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö
teistäkin?»
»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:
»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset
eivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät
maasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain
tietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että
osaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan
myöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa
tuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»
Custer kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he
istuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat
ilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan
kymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat
tärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin
syvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.
Tyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen
vakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan
häntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän
puheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut
henkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää
turhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä
puolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli
omiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan
kauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna —
se olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.
Hän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta
Wilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että
Crumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.
Jonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö
ällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon
oli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer
kehui häntä.
He ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat
ne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka
ulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin
päin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän
myöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne
olivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli
nimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita
palkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.
»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän
ratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»
»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän,
Minua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on
täytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut
alituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»
»Minulla ei ole koskaan ollut hauskempaa iltapäivää», vastasi Shannon.
»Tarkoittanettekohan noilla sanoilla totta?»
»Vilpittömästi!»
»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä
joskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan
jonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään,
kuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla,
ja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»
»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä,
jotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne!
Emme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme
oleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä
niin.»
»Niinkö arvelette?»
»Minä tiedän sen.»
»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen
työssä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»
»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä,
mitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai
myisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella
työllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita
sikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja
te autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko
kaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä?
Ette; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista,
mistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä
alasta, millä te olette!»
»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte
lähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti
ja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota
panettelette.»
»Minä en tahdo», vakuutti tyttö.
»Toivottavasti ette tee sitä sitten», sanoi Custer mutkattomasti.
He saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.
Mutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti
Shannon kätensä ylös tappion merkiksi.
»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana
loppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta
tuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia
sinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»
»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet
tappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin
ratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne
väsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen,
rakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»
»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva
herättää minut.»
»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli
toivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.
»Niin totisesti onkin», yhtyi Custer. »Hän on oikea helmi tytöksi.»
»Hän on suorastaan jumalallinen», korosti Eva.
Omassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli
unessa.