Hautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin
raskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen
ihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan
äitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän
oli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet
tyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata
ajatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!
Hän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti
keskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää
silmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki
kaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta
palattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi,
hysteeriseksi olennoksi.
Hänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä
ja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja
Eva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä
kirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä.
Hän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä!
Kunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän
ei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja
niin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua
hän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.
Ehkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi
hyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa.
Mutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen
kauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti
turvautuisi pieneen neulaansa.
Tämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja
selvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan
ennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan
oikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä
vallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä,
tai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on,
oliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan
pakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli
kauheasti säikähtynyt.
»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin
käyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen,
kunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»
Kun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat
kaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä
nukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä
hermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet
tietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen,
joka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti
normaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman
hilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän
tiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa,
mutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.
Hän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen.
Hysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti
siitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin
seurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän
muisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana,
myöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan
istuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata
heitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.
Hän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna.
Hän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja
kuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä
jos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet
kauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin,
yhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.
Sinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat.
Ensimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni
tarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki
vilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma
elämänsä oli ruma.
Kuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen
mieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat
voimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne
olivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden
rinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine
henkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin
kahteen verrattuna!
Ankarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen
oli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa
viettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan,
mutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen
paheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista
kuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen
rangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.
Sinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen
tulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa
hedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka
paljon hän voisi siitä vaatia.
»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington.
»Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun
hoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista.
Jollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin
sitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen.
Mutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla
mainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte
todella _elää_. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»
»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi
tahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin
välttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»
»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On
niinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.
»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.
»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.
Sepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus,
mutta sen haaveileminen oli hauskaa.
»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua
katkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.
Siteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon
katkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata
näitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa
— oi, se olisi taivaallista!
»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten
voisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä
luulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»
»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän
luoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää
tahdokaan sitä myydä.»
»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»
»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä
teitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»
Pennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista
lapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen
kerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti
kyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen
kaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa
— joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen
omaksi hyväkseen.
»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun
kaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi!
Mutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin
jäädä niin kovin, kovin mielelläni!»
»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa
vuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan,
ja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»
»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»
»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette
osaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte.
Nähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen
lapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille
opettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja
opitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin
teennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me
näytämme teille!»
Tyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.
»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että
kaikkien on noudatettava tahtoanne.»
Makuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan
vastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena,
kävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen
kuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille
pienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat
pulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä
poissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti
vaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat
samanlaiset kuin Evan!
Hän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän
olikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä
ihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut
hänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä
Penningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä.
Se oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten
eikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän,
jossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän
tiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon
matkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui
siltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen
käyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi,
ettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku
hieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.
Kenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka
Custer tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että
he olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset
nykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli
siitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva
Pennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut
polttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja
polttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti;
mutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät
tahrat.
»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen
yön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos
voisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan _siihen_.»
Puoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää
taistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän
teki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei
aivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti
vain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen.
Kolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista
voittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.
Neljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen
koputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta
kummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta
epämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi,
sillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.
»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.
»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»
Shannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta
viimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.
»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne
päälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen.
Luulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia.
Mutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman
liian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään
pitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on
voitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa
peseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa
silmänräpäyksessä.»
Hän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä
kylpyhuonetta kohti.
»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen,
josta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.
Shannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan.
Se ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet
hänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja
hermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli
myöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein
juoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas
talleja kohti.
Aluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku
kiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin,
mutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset
satuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva
Pennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät
kahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn
renkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa
kuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa,
sovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste
läheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.
»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan
uskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin
aikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin
ajattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän
todella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan!
Tänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa
teidät satulaan.»
Shannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti
tepastelevan Baldyn ihan sen viereen.
»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.
»En kertaakaan eläissäni.»
»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin
— vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja
keskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon
välitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa
vasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri
sillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa
suorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä!
Heilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja
irrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa
mukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää
teitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos
tahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa
suitsia — älkää nykikö!»
Custer piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä
ja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean
jalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen
irti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat
etujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa,
joten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.
Shannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?
Tiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!
Mutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä
päästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä
nykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti
häntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla
ympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän
hämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan
huomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.
Äkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä
ollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet
epämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä
suuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista.
Silloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.
Hän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille,
ettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka
sitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan
joustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies.
Eversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.
»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille
alkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte
viimeisen voitelun.»
»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi
nuorempi mies nauraen.
»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti
Eva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: ’Katsokaapa,
kuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»
»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»
Rouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka
kaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden
ratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän
matkan päästä.
Tämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä
seurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui
seikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat
hänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui
siirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa
hilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja
hyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet
joukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta,
joka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.
Hän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa
koukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä
rinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän
uhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata
ruohoista harjannetta pitkin.
Etunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä
pysähtymismerkiksi toisille.
»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä.
»Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen
syntymäkanervikossa.»
»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»
»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.
»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»
»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.
»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»
Shannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi
nolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia.
Hän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta
sopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen
seurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli
ratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte
nuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen
ennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin
sellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä
eli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa
parhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.
Keskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti
silloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä
ojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta
eteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren
vaakasuorassa.
»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin
pulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan
hevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»
»Siinä _ei_ olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette
ratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti.
»Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on
synnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään
hankkimaan. Se on taidetta.»
»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.
»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat
suorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti
ainoatakaan niistä taidoista.»
»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.
»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa
tunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei
olisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette
sellainen.»
»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee
minuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä
liikahtavan omastanne.»
Guy Evans ratsasti lähellä häntä.
»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi
Shannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia,
mitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen
puolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he
ovat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien
lomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»
He purskahtivat molemmat nauramaan.
»Hän on erinomainen, eikö niin?» virkkoi tyttö.
»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut»,
vastasi poika innokkaasti.
Ratsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista,
talleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa
suin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa
sementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja
onnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.
»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat
patioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme
kaikki pöytään yhtä aikaa.»
Pienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli
yläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten
hän päättävästi meni Evan huoneeseen.