Kun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan
junasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun
puettu mies.
»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»
Tyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti
häntä.
»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»
Mies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.
»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»
Tytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän
meni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden
yhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän
lähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja
suuteli häntä.
Istuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti
rauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen,
sillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse
olisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi
pilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen
kaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että
sen saattoi melkein huomata päältä päin.
»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.
»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki,
mitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi
voitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista
tohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen
loppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»
He olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä
myöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti
vauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin
päässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.
»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas»,
virkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»
He saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet
taloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli
jäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat
aurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen
astuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.
Ohuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän
viidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut,
vaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen
kykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he
olisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja
raastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet,
pingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun
heikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken
sen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.
Penningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui,
tuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua,
repiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut
istua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein
sekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään,
ei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti
kummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa
silmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan
oleva pieni, musta kotelo.
Eversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori
tyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva
Pennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että
hänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö
saattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.
Shannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa
olevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi
tahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta.
Mutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.
Hyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua
äärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta
kirkunaksi.
»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»
»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven
jälkeensä.
Shannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän
pyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään
kiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi,
hänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän
mutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen
ihoruiskuun.
Mutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja
silmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen
takaa hän näki äitinsä kasvot.
»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä,
äiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen
silmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi
tahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät
siellä aivan yksin — kuolleena!»
Hän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi.
Mutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen
surunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä
nukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.
Hän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä
kertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi
uudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen,
ennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista
vierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan
patioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen
mieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa
saappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.
»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»
»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.
»Ei — sen teki isäni.»
»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan
ystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»
»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen
myötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette
saanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme
teitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että
kykenemme tekemään niin vähän.»
»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»
»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme
kaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen
tytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein
hieno nainen.»
Shannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.
Mies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.
»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön
valmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän
teille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»
Shannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen
takana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille
kukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista
tarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.
»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.
Tyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.
»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan
minun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»
Rouva Pennington naurahti.
»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu
parhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä
kysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»
»Vihreästä», sanoi Shannon, mennen keittiöön.
Custer oli seurannut häntä ja nojasi ovenpieleen.
»Tässä on Hannah, neiti Burke», esitteli rouva Pennington.
»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota
teille hirveästi vastusta.»
»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä
hämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu
koskaan.»
»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka
myöhästyvät aterioilta, _ovat_ vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy
toistamiseen. Äsken nukuin.»
»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä
aterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi
Custer nauraen.
»En muuta — kyllä ehdin ajoissa.»
»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää»,
huomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan
kuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»
He tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän
luokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon
— siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä
kun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt
velvollisuuksiakaan.
»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.
»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»
Rouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.
»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on
oltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti
Pennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää
äitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse.
Suokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja
me puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään
jotakin hyväksenne.»
Shannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän
sitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden,
ystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa
levossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa
nauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa
olivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn
huumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti
Crumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan
maalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen
sinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen
alentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on
koskaan keksinyt.
Hänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen
pieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset
niin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.
»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein
näkemistäni olennoista!»
»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut
ollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi
samanlaisia perhepiirteitä.»
»Hän _on_ kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää,
että hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä
voivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus
hänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin
kuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara.
Mutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja
vaatimaton.»
»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on
täysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä,
voin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko
pelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin
äitiä kohtaan.»
»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen
tärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta
rouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»
Heidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka
kädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan
yläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.