X.

Viikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku

yhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus

riisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina.

Virkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta.

Pitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka

hänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer

syytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi

hänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa;

hän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella

menestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi

ja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja

käyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin

ennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein,

kun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan

hartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui

lamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.

Lukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan

Hollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja

innostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys

olisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää

eroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata

vuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran

haaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin

vähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan

kunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska

hän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta

vaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän

uneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti

hän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.

Seuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää

niin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä.

Hän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko

elävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi

johtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan;

Goldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli

lakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki

kirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän

pyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja

suutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään

tuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja

lyhyemmiksi.

Ganadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja

juurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä.

Myöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon

Penningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien

ranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.

Penningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi,

hienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet

aina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea

enemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta

hänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa

ja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli

kohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia

kohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen

mieltään happameksi.

Kun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi

hän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja

raha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän

ei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los

Angelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva

George Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä

pohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä

ja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka

hänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata

jälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin

hellälle sydämelle.

Charity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa

oloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon

kuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi

saaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija,

joka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen

olevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta

avioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli

päinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut

senjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään

ei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit

tietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.

Rouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen

tyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt.

Vanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen

alkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä

ammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet

ponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin

heikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat

Penningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta

voinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli

itse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että

hän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan

jälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.

* * * * *

Samalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui

rauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien

sydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata

päämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.

Jospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan

ajatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain

rukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!

Niinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli

oppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä

ovat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan

pois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti,

poistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden

hienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen

luovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.

Hän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta,

jotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan

heitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa.

Kun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän

vastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein

tutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli

kuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.

Hän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan

ohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja

ehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille,

etteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea

niin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.

»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla

ei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi

poistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse

suunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella.

Menkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»

Tyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia.

Hän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin

sisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse.

Hän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka

koettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi

yhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen

laivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi

yksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota

hän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli

löydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen

taakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi

tyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen

paraspalkkaiseksi henkilöksi.

Muutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän

ei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen

ensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja

ystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja

tämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa

silmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön

vartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.

»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.

»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.

Mies pudisti päätään.

»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän

empi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten

olisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»

Sitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui,

kuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan

kohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa.

Hän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä

vaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat

hyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.

Tässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä

lukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän

muisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada

yrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen

määräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden

ja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja

ominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa

ateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.

»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.

»Ehdottomasti», oli vastaus.

Vieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen

käsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa.

Ja kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein

harkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään

henkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa.

Mutta _voisiko_ hän tehdä sen?

Sitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina

toivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata

epäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.

»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon

väkeä, eihän?»

»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii,

niin järjestän kaikki kuntoon heti.»

Kaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön

näyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely

viidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi.

Wilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja

että häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi

tehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko

itsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.

Silmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa

päätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.

* * * * *

Apache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan

ja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa

paidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli

kuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä

sen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita,

hilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden

sorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten

ennen.

Äkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien

jotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen

näköisenä.

»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.

Hevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista

kivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä

uskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen

kuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen,

oliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi

ollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän

olisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä

temppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä

hevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen

luokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa,

mutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos

se empi.

Apache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana,

pitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti

sen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen

luottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne

hyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei

pakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi

sen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen

Linkkuveitsi-cañonia ylöspäin.

Custer oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut

eivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet

ja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet

kesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin,

kauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati

viheriöiviä tammia.

Ratsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli

ratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt

ollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää

hän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat

kirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä

ratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen

heidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa

nähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä

ei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä

laitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti

takaisin talolle.

Oli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies

pitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme

muuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla.

Oli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen

selkoa polusta.

Hänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten

luokse.

»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin,

että hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi

pakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän

joskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän

meneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»

Hyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille

suunnitelmansa.

»Ymmärrättekö?» hän kysyi.

He ymmärsivät ja virnistivät.

* * * * *

Kun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui

muuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi

naapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen

halusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan

emäntänsä tähden.

»Olemme siellä heti», vakuutti eversti Pennington.

Heidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja

eversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan

potilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.

»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän

kehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko

hänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos

sairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille

— heti.»

Taloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki

esiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.

»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä

hänen osoitettaan.»

»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta»,

kertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on

tässä.»

Hän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen

everstille.

»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.

»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori

Jonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»

Tohtori voi, ja asia järjestettiin siten.