IX.

Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta

niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään;

hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta

raivanneensa tiensä päämääräänsä.

Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin

ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan,

kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset

suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen

kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen

mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän

nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos

häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että

saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.

Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään

ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa

panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin

tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat

jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli

osoittautui yhtä mahdottomaksi.

Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle.

Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut

hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet

kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen

poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.

Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen

käden omaansa ja hyväillen sitä.

»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan

aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen,

että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli

varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä

hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän

avioliitostaan tulee tosi.»

»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä.

»Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä

sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä

avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan

ylpeitä uudesta tyttärestämme.»

»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten

astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet

ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen

rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»

»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva

Pennington.

»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»

Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä

hymyilemästä.

»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö.

»Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina

samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan

pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet

sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen

itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä

viisikolmatta vuotta!»

Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen

arkihuoneeseen.

»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti

jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.

»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.

»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»

»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.

»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras

ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on

ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»

»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington

ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä

ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta

kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi

hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä

miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani

ei sitä voisi!»

Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin

silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja

tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen

kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. _Hänen poikansa_

ei voinut menetellä väärin!

Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän

nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti

antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut

kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.

Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä

vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun

herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva,

pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja,

jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt

mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät

vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan

samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.

Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa

oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso

olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä

tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin

Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei

voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.

Nuori mies laski kirjansa syrjään.

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.

Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon.

Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt

olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman

kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta

näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:

»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»

Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä

tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko

— kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen

tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino

itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat

romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua

tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.

Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa

ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin

kuin toiset.

* * * * *

Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin

makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia

kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea

olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä

hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja

huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli,

jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.

Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt

sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä

hermostuneemmaksi.

Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän

oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut

turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi

säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä

leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia

järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin

kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut

lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se

vain oli mahdollista.

Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt

välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan

toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton

todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei

voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava,

jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.

Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään,

ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä

uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet

dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi

mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä

kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten

sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää,

vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi

viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä

uhkauksilla.

Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten

häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli

tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen

wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset,

kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa.

Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan

romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan

uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin

tavallisesti.

Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli,

kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja

nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui

entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden

kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan

tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina

kuuden burron selkään.

Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa

piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen

seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä

ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli

eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu

kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi.

Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna

tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli

Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli

saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin

kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli

Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli

muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä

syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.

Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon,

astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten

tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa

puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.

Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman

rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden.

Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian

maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja

kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen

jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin

kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä,

että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi

neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut

aavistaa; mutta niin oli asian laita.

Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei

tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti

väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä

kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan

kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.

Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa.

Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle

myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä

vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat

burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä

retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma,

jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä

Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät

kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset

kauriit pesiinsä.

Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet.

Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli

äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa,

joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä.

Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat

kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa

kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen

viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä

sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen

pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori

Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.

Hollywoodin tyttö · 第 14 / 44 题