Kaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta
niittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään;
hän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta
raivanneensa tiensä päämääräänsä.
Hänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin
ylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan,
kuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset
suunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen
kanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen
mieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän
nautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos
häntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että
saisivat osittain kantaa hänen pettymystään.
Kahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään
ponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa
panivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin
tähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat
jaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli
osoittautui yhtä mahdottomaksi.
Vihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle.
Suudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut
hänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet
kihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen
poistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.
Sitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen
käden omaansa ja hyväillen sitä.
»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan
aavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen,
että hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli
varma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä
hän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän
avioliitostaan tulee tosi.»
»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä.
»Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä
sitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä
avioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan
ylpeitä uudesta tyttärestämme.»
»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten
astelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet
ylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen
rakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»
»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva
Pennington.
»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»
Tyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä
hymyilemästä.
»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö.
»Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina
samalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan
pientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet
sinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen
itsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä
viisikolmatta vuotta!»
Hän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen
arkihuoneeseen.
»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti
jonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.
»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.
»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»
»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.
»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras
ei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on
ottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»
»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington
ei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä
ja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta
kummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi
hänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä
miehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani
ei sitä voisi!»
Näistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin
silmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja
tällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen
kunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. _Hänen poikansa_
ei voinut menetellä väärin!
Custer Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän
nojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti
antautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut
kirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.
Suoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä
vesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun
herefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva,
pari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja,
jotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt
mitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät
vuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan
samanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.
Grace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa
oloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso
olisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä
tavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin
Custerilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei
voinut toivoa voivansa saada pitää hänet.
Nuori mies laski kirjansa syrjään.
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.
Hän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon.
Hän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt
olla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman
kysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta
näyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:
»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»
Se on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä
tämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko
— kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen
tekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino
itsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat
romahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua
tyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.
Seuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa
ratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin
kuin toiset.
* * * * *
Sen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin
makuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia
kuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea
olla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä
hän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja
huoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli,
jota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.
Oli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt
sopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä
hermostuneemmaksi.
Nuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän
oli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut
turmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi
säikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä
leimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia
järjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin
kuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut
lainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se
vain oli mahdollista.
Ainoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt
välitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan
toistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton
todistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei
voinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava,
jos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.
Yhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään,
ettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä
uhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet
dollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi
mennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä
kirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten
sopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää,
vakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi
viekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä
uhkauksilla.
Hän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten
häikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli
tutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen
wiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset,
kun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa.
Kuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan
romaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan
uutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin
tavallisesti.
Istuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli,
kuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja
nuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui
entistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden
kuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan
tällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina
kuuden burron selkään.
Hän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa
piilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen
seuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä
ollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli
eräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu
kasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi.
Rehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna
tulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli
Evans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli
saanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin
kylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli
Guy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli
muodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä
syrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.
Vähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon,
astellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten
tulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa
puuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.
Väkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman
rohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden.
Iso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian
maanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja
kasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen
jälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin
kuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä,
että viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi
neljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut
aavistaa; mutta niin oli asian laita.
Minne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei
tietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti
väkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä
kuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan
kuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.
Wisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa.
Mutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle
myöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä
vaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat
burrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä
retkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma,
jollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä
Los Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät
kauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset
kauriit pesiinsä.
Neljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet.
Hän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli
äänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa,
joita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä.
Meluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat
kuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa
kammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen
viikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä
sen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen
pimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori
Evans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.