Gaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero
1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun
viimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle
lasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä
patsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa
näppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.
Crumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän
oli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän
jälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa,
vastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni
heti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan
kylpyhuoneeseen toisesta ovesta.
Puolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli
ajeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut
aikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen
luokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui,
että hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö
oli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut
hänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi
tunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.
»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä
uutisia.»
Tytön huulille levisi heikko, nurja hymy, ja hän pudisti päätään.
»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi
järjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille
maksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»
Hänen viimeinen pistoksensa alkoi menettää tehoaan. Crumb nauroi
leppeästi.
»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen,
mitä olet kuullut kuukausimääriin.»
»No?» kysyi tyttö väsyneesti.
»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan
tällaista lempinimitystä.
»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»
Crumb rypisti otsaansa.
»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt
voin ottaa sinut vaimokseni.»
Tyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan
nauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että
kyyneleet vierivät hänen poskilleen.
»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle
koko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä.
Heti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan
suurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»
»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani
kunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi,
mitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti
sormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain
yksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen
nyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin
paljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja
laakerinsa!»
Crumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi
poispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti
savukkeen.
»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta,
niin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin —
»sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö?
Tästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin
vaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»
Gazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti
hypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.
»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin
valehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen
olisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä
tiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti,
että vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että
myöntämästä sinulle eroa.»
»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies
äkäisesti.
»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti.
Mitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta,
jollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa
tai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»
»Tiehesi täältä!» kiljaisi mies, »Tiehesi nyt — tällä minuutilla!»
Gaza nousi tuolilta ja tuli hyvin lähelle Crumbia.
»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos
lähden?» hän tiedusti.
Mies nauroi ilkeästi.
»Et enää ikinä saa ainoatakaan pulveria», hän vastasi.
»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin,
kun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan
tietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä.
Tiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja
ruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan
tai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On
yksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän
vei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin.
»Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta,
Wilson, niin tapan sinut.»
Hänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus
tuntui pelottavalta. Mies kalpeni.
»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä
ainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut
paremmalle tuulelle.»
»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä
luulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä
keveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on
paha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»
Hän siirtyi kylpyhuoneen ovelle päin.
»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän
on kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii
rahojaan.»
Hän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen
ja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa
matossa olevaan koirakuvioon.
Japanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen
oli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä
ruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin
maistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti
unohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti
kysymyksiä uudesta kuvasta.
»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein
kiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle
harmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin
minulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä
valkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»
Sitten hän jälleen vaipui hautomaan ajatuksiaan äänettömänä.
»Mikä sinun on?» kysyi tyttö. »Oletko huolissasi Allenin tähden?»
»En juuri», vastasi Crumb. »Lähetän hänet pois taaskin.»
»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos
käsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin
olet pannut kaikki rahat, Wilson.»
»Olet saanut osasi, eikö niin?» murahti mies.
»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta,
mitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet
osunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä
luonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua
ylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on
minusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»
»En minä häntä pelkää», kuohahti Crumb
»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni
leijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»
Ovikello soi.
»Siellä hän nyt on», virkkoi tyttö.
Crumb kalpeni.
»Mistä päättelet, että hän on ilkeä mies?» hän tiedusti.
»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza.
»Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»
He nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen
aukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään
häntä ylenpalttisen sydämellisesti.
»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de
Lure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman
hyvilläni!»
Allen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille
ja astui keskelle lattiaa.
»Ettekö suvaitse istua, herra Allen?» kysyi tyttö.
»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin
tänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä
suuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle
tulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni
mukaan.»
»Niin», myönsi Crumb, »niin se suunnilleen on.»
»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen
vaatimuksensa.
»Verukkeihin!» äänsi Crumb loukkaantuneena. »Kuka on tehnyt verukkeita?»
»Te.»
»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi
pyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava
varovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua
siirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa
selvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan
miekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten
asiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»
»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut
vaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan
ansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»
»Te saatte ne aivan varmasti», sanoi Crumb.
»Sepä hyvä!» vastasi Allen, ojentaen kämmenensä. »Pistäkää tuohon!»
»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai
mitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin
suurta rahamäärää kotonani!»
»Missä ne sitten ovat?»
»Pankissa tietenkin.»
»Antakaa minulle maksuosoitus!»
»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä
epäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena
siitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin
minullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina
aukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja
ilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»
Allen silmäili häntä hyvinkin minuutin ajan.
»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin
puoleenpäivään saakka.»
Mielessään Crumb huokaisi syvään helpotuksesta.
»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin
saatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä
kyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian
paljon tilaa.»
»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla
asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.
Hän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä
pää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko
erän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto.
He peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan
kaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa
varastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu
jonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan
useille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut
rohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»
Puhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut
sen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet
tuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies
puhutteli häntä.
»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on
minusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi
kerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin
olisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te
muistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa
muistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se
joku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»
»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä
koskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»
»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan,
»mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden.
Kohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista,
Crumb!»
»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten
hänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle
palvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää,
ja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta
jalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle.
Tapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta
länteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»
»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten
tunnen hänet?»
»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään
kelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa
viitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte
hänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen,
ja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan.
Näiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen,
kun näen teidät maanantaiaamuna.»
»Antakaa mytty tänne!» kehoitti Allen.
Tyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot —
kotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.
»Niin», vastasi Gaza. »Minua väsyttää, ja minun on kirjoitettava kirje.»
»Luulin teidän asuvan täällä», sanoi Allen.
»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti
tyttö.
Slick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan
huvilasta.
»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan
katukäytävälle.
»Ei», vastasi Gaza. »Menen päinvastaiseen suuntaan. Hyvää yötä!»
»Hyvää yötä!» toivotti Allen ja kääntyi Hollywood-puistokadulle päin.
Huvilassa riensi Crumb puhelimeen ja soitti keskiöön.
»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan
poliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti —
asia on tärkeä!»
Oli hetkisen hiljaista, ja sitten hän jatkoi:
»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on
huumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin
lähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää
hänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään
kelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko
vaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa
hänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette
lähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja
teidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain
ystävä — vain ystävä.»
Wilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät
virnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.
»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet
saavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»