Pohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä
ratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi
korkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta,
puhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto,
joka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin
päähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina
helteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito
taikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo
uhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.
»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien
pienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on
parempaa kuin minttugrogi!»
»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen
vaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni
haamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»
Eversti hihitti.
»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut
naiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin
ja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman
välillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi
’pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä
pidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei
missään ole sen parempaa.»
»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole
havainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»
»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui
eversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet
— ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta
vapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten
tulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa
toteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja
minä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi
kuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on
suurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa
vielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»
Sitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi
»elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa
alassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten
kukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.
He olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli
ollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt
mikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta,
nähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi
nuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään
yhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen
ero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.
Hän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan
sallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta,
jota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut.
Jonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin
olikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat
perustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen
perhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.
Se olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle
tuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi
päähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen
miehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi
suunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden
kahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.
Kun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa
poikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin
rakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa
ja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa
selkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle
varannut.
»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.
»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.
»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä»,
vastasi vaimo.
»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle,
niin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut
vimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä
kauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu!
Mitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»
»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi,
»etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten
on itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi
oikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme
elää.»
»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.
»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»
»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä
menestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla
kunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on
päättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia
— hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän
sijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»
»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä
tiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta
pahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että
se on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta
joudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee.
Minusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme
kauniin elämän lopun alku.»
»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus
haluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.
»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.
»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta
pojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»
»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.
Hänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli
tuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä
koskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet
toisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan
kysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.
»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään,
»kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan
kannuksiaan.»
»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta
minä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa
se vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa
ikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»
»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä
patiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»
He tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa
ympärillä.
»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon»,
huudahti tyttö.
»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa
avioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»
»Tuolla kummulla.»
Eva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.
»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.
»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.
»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.
Eva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin
tyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan
häntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.
»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen
vanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa
selkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»
Eva painoi kätensä hänen suulleen.
»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne
kukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen
kaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka
on upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen
katto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka
lattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni,
hieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja
hänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja
—»
Vihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.
»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»
»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä
sinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua
suudeltava.»
»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä,
niin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka
vaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen
nojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin
käsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.
»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.
»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.
»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»
»Emme tietystikään!»
»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti
eversti silmissään hilpeä tuike.
»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.
»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.