Ratsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen
alalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa
ripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti
ratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa.
Kuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu
satulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti
edelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.
»Hei, Allen!» hän virkkoi.
Mies nyökkäsi.
»Mikä hätänä?» hän kysyi.
»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.
»No?»
»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko
varma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»
»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on
teistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan.
Teille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille
kertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen
dollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä
hyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan,
poika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää
silmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne
aikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin
nitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten
hirtettäisiin. Ymmärrättekö?»
Evans nyökkäsi.
»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta
antakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin
menen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä
ahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen
pakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään
muualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei
ainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»
»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen.
»Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te
olette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan
ollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New
Yorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja
juuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin
laivasta kukkuloille.»
Evans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.
»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.
»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti
Allen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä
tehnyt?»
»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.
»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan,
jos käyttäydytte kunnollisesti.»
Evans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja
halveksimisen ilme.
»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta
dollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun
nähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»
Hän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.
»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte
luulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme
teitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole
teille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs
toinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen
kauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta
väkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»
»Kuka niin sanoo?»
»_Minä_ sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin
teen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi,
kun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on
puhumista?»
Poika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen
harjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa
istunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.
»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on —
mitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän
nousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas
ottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»
Hän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla
laitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.
»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta
burrojen selässä öiseen aikaan!»
Toinen nyökkäsi vahvistukseksi.
»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.
»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä
rajallamme! Milloin tulette?»
»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello
kahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän
on oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon
kuluessa myynyt — onko selvä?»
»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan
takaisin rancholle.
Allen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa
taaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki
ratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä
hevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.
Pennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa
Allenin noudattama tie kulki.
»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin
ystävällisesti.
»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi
entinen tallimies.
»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.
»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»
»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.
Samassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli
vieläkin vikkelämpi.
»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten
toista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja
suoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua
selkkauksiin teidän tähtenne.»
Mitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia
alaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington
tarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan
ulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.