Oli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun
sadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman
vihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit
vieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat
katselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat
elämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa
hirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi
sille Ganadon keisari.
Laitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä
ruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen
reunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä
kasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja
hän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui
vähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan
heistä virkkanut mitään.
»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies
vihdoin.
Tyttö pudisti päätään.
»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.
»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla
tavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta
ja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden
ja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä
voisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että
se korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain
suurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä
ja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa,
Chicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»
»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö.
»Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon
mitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon,
että voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi
poistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos
tietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»
»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin
pieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen
kanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee
naimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt
näitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän
haaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle
merkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä,
mutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään
voi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja
rakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi
meillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei
senjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä
keskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja
omituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden
ohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin —
mutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun
hän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»
»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun
aikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En
tahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti
ei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta
kuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun
lähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden.
Se tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille,
että tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä
minulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään
muulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että
joku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma
olisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että
aina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa
olevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu
vieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä
ehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi
lähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen
siitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»
»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.
* * * * *
Puutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui
tyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän
liljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin
kukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti
lirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja
silmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.
»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.
»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.
»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja
sinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja
perustaa oma koti.»
»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.
»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona»,
esitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»
»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.
»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua»,
valitti poika nyreissään.
»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut
päähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini
tuettavaksi?»
»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi
halventavasti äidistäni.»
»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin
puhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö
hänestä tule anoppini?»
Pojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.
»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit.
Sinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee
anoppisi!»
Eva punastui.
»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»
»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme
— ’rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva
Penningtonin kihlauksen’.»
»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.
»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä
Mutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä
aina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»
»Pesisin astioita», täydensi tyttö.
Valo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.
»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut
sinun siitä välittävän.»
Tyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.
»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen
olento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen
pieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi,
hoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi
sipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa
mitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun
sitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: ’Tuolla menee Guy
Thackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen
vaimonsa on saanut tuon hatun?»
»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava
kahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»
»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi
todellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja
aviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi
itsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä
kunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei
voi olla rakkautta eikä onnea.»
Pojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.
»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun
nyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö
voisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»
»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä
nuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä
häntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki
asua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian
kauhealta.»
»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan
murtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»
»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä
teolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen.
En usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi,
tietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy
— se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä
lyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina
asuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä.
Mutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule
ennalleen.»
Hänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan
kuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.
»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti
olevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri
tulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa
joskus minutkin uskomaan.»
»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle
ominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä
tulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki
pöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi
seuraavaan tapaan: ’Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on
voittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän
on saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä
kuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary
Pickfordilta.»
»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti
Guy.
Tyttö nousi seisomaan.
»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei
ole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko,
kuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja
juoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme,
jos näimme?»
»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?»
kysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja
sitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan
tallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me
ihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»
»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta,
ja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»
»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen
jälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla
lehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui,
jos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»
»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta
yhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»
»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä
puoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista.
Varmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän
itse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin
omaansa.»
»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.
»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo
mennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»
»Luuletko todella niin?»
»Tiedän sen», vakuutti Guy.
He kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse
kiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle.
Tämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat
saaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu
vesihyasinteille ja loistaville fantaileille.
»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa
lammikossa.»
»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena»,
vastasi poika nauraen.
Alemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä
vuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin
länsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat.
Heidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti
noiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden
puistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä
pähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen,
joka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.
Vaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa,
tunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti
tyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti
hän ei ollut.
»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»
»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.
»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia
pienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa,
voisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»
»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään
muuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen
avioliittoa.»
»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin
suuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu
sankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti
poika.
»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri
menemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon,
sallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, _ehkä_.»
»Kiitos!» huudahti Guy.
Hetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja
lähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.
»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään?
»Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt
ratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»