Huvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu
Hollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää
olevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista,
italialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain
vanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset
puuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa
oli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella
puolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen
yhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on
keksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille,
jotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä
pergola on parantumaton tauti.
Talon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle
ja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation
— hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti.
Se oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme
poranreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren
yläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme
purppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.
Odottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että
lattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla
tiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen
olisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa
yläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana
todistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.
Soittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen,
viisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan
suoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit
ja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen
raskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja
vankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka
tuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan
äänettömästi huoneesta.
Teitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina
pieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja
näette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan
levällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja,
joiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma
tukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen
peittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata
eräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.
Teidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa
huulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat,
ja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.
»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.
Kurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä
kuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu
huoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on
hurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat,
sillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin
kuin hän.
Pian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja
siinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin
oikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka
se onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette
siihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette,
ja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.
Kääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu
huoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa
puoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa
ovea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä
tähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut
kuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä
kantapäähän.
Minuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan
yksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan
ponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo
sohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy
pieluksien sekaan.
Hänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa
voimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii
kyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin
hän herpaantuu ja lepää hiljaa.
Uuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää
koko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi,
joka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen
estääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden
lävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että
sormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään,
mutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja
laskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään
sohvaan.
Äkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.
»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen
sirpaleiksi uunin tiiliä vasten.
Sitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein
uhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana
olevaan kylpyhuoneeseen.
Viiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa
arkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän
viereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja
sytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa
soittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan
laulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.
Jokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu
särkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.
Jos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on
vieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen
järjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen
vartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon
ääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.
Hänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet
vähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi
joku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime
kuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut
mieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota
hänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin
sen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma,
että hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea
piditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen
luontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli
synnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.
Kaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä
keskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin
te käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa
huvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen
lapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu
päästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit
reunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt,
tahi jos näki, ei ymmärtänyt.
Ehkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys,
joka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön
menestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen
jälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä
— saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.
Hän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista
toiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai
vähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä.
Tänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä
hän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen
menestymismahdollisuuksiinsa nähden.
Eräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin
päivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä,
joista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen
se seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli
ohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon
Gaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli
poistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.
»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani,
sillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin
teen sen kovin mielelläni.»
Näin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin.
Tässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt
paljoakaan tukemaan häntä.
»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette
voi tehdä mitään.»
»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä
tiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin
noudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin
hyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin.
Lähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä
lupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei
merkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä;
hänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän
ajatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui,
nauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.
Seuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia
kokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä
ja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa
sanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän
huomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi
ruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta
tulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän
olisi välittänyt.
Hän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei
myöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka
hän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen
somilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta
kypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän
suunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.
Useita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta
aina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän
kammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä
nukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden
päivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli
nyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut
näyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.
Hän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren
nimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi
kuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja
hänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet.
Kuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä
teatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä
tuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka
ylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten
kuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille,
ja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.
Ja sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni
osa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota
hän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin
kohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka
miehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä
vetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti
kaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa
herrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran
hänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.
Hän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut —
vanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita
vuosia.
»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut.
»Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä
hyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen
kohdalle.»
Ensimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän
osan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen
kuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut
hänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä
dollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se
automaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja
sitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin.
Hän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä
huolehtinut.
Vähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut
muistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä
häntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä
kohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua
mies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa
olisi saattanut puhua.
Gazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin
tai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta
ei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista
loukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki,
oli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut
rakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli
kylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.
Hän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä
kiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka
riittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen
lähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se
johtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja,
keskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän
oli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?
Hän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän
ei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti
oppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä
mies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa
hyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti
kun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän
liehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt
avioliittoon.
Kerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan
päivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut
heidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen
vuoristoravintolaan, jossa he majailivat.
»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille
jotakin, mikä virkistää teitä.»
Hän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti
taskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden
senttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi
kääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin
kiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta,
jonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.
»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.
»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.
Katsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»
Hän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi
sen sieraimiinsa.
»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan
itsenne uudeksi naiseksi.»
»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»
»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»
Tyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää
hän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.
»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb
poistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran
käsillä.»
»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.
»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun
haistelette sitä.»
Crumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta,
jonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se
oli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon
lyijykynällä oli kirjoitettu »K.»
»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi
tiedustaa sitä Wilsonilta.
Seuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi
puolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan.
Hänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana
iltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle.
Seuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan
retkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä.
Silloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del
Pason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut
mitään.
Crumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä
puolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.
»No?» kysyi mies.
»Mitä niin?»
»Tuletko asumaan luokseni?»
»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.
Häntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen
katseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan
vähäiseen, valkeaan jauhemäärään.
Crumb purskahti nauramaan,
»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin,
etten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San
Franciscossa.»
Gaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta
se ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin
hän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut
naineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella,
kuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun
säädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.
Hän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli
todellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo
valkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä
etäällä.
»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»
»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.
»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?
Tiedätkö, kuinka paljon tuollainen ’K’-käärö minulle maksaa? Kaksi
ja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.
Minkälaisena nallikkana minua pidät?»
Tytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.
»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»
Hän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä
mies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa.
Päivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti
käsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi
pääoven ja huusi:
»Hyvästi!»
Crumb syöksyi arkihuoneeseen.
»Minne aiot?» hän tiedusti.
»Kotiin», oli vastaus.
»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»
»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin
olet eronnut ja me olemme naimisissa.?
»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»
»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä
rohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»
Crumb nauroi ääneen.
»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän
olet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania
päivässä!»
Hetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta
kauhua.
»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan
oven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja
katosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.
Mies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän
tiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se
oli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi
eikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina
olisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei
ollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson
Crumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän
työn.
Hykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen
lunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.
»Se pikku pahus!» hän äännähti.
Kuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten
hän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.
Melkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei
tietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä
hänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin
lähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle
tämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan
Hollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut,
ei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti
rauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti
etukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli
näyttelemässä maaseudulla.
Crumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja
paneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien
rauhattomana kyljeltä toiselle.
»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin
arvosta kokaiinia — pikku pahus!»
Seuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb
ilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein
heti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat
kahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän,
että hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän
ei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä
puolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan
mahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän
saisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli
päivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa
huvilassa.
Crumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden
tähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta
ei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen
viikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei
pannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen
— yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan.
Jonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä
myrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä
hän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin
aikaisemmin.
Kuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan
hankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada
sitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi
suunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja
niinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden
käyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa
Vista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja
morfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan
useita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän
kanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden
tähden he huvilaan tulivat.
Eräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia,
liuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen
alla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun
ja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa
sen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän
voimakkaamman myrkyn orjaksi.
Eräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli
tuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan
jälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri
palannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja
hänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen
myyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin
henkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen
liikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän
säännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui
hankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin
Los Angelesissa.
Jos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan
hänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli
hoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla —
hänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää
kotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken
tarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa
pankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista
sadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta
ja kutsui äidin luokseen.
Sinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella
numerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut
äitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut
tulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli
täytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä
äidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin
melkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.
Crumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä
osa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi
samoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti
houkutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.
Aikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen
kirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi,
ettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka
haluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia
ja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen
ja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne
sisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat,
vapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän
joskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä,
olivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen
elämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia
ihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä
miten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?