Toiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi
seuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin
keskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina
ollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä
se kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja
englantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin
runkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien
merkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset,
hevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen
pohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.
Kun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti
hänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:
»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»
»Ketä niistä tarkoitat?»
»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»
»Heitä oli tusinoittain.»
»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»
»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»
»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti
nuori mies harmistuneena.
»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt
lahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»
»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.
»Kuka niin?»
»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin
ihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka
hän on? Juuri sen tahdon tietää.»
»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun
täytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet
ikinä nähnyt. Hän —»
»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä,
kuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»
»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön
sävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri
Suurta!»
»Wilson Crumb! Kuka hän on?»
»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka
Wilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.
»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.
»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta
näyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»
»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?»
tiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut
sinun mainitsevan häntä.»
»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin
tanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä
on! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he
usein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»
»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.
»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»
»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti
veli, katsoen everstiin apuapyytävästi.
»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.
»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee
kaikki pienet pulmat.»
»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi,
jos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla
ranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»
»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat
huonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen
johtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista.
Sitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse
valtamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi
laskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»
»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi
rouva Pennington.
»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme
noin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat
todellakin hyvin kilttejä.»
»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti
eversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»
»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he
keräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja
muita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»
Hän pudisti päätään epäilevästi.
»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen
nähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se
teissä on vikana!»
»Niin, he ovat mustasukkaisia», yhtyi rouva Pennington nauraen.
»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös
näyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset
kauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa
heidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»
»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan.
Hän mainitsi siitä vain sattumoisin.»
»Ja koko tämä myrsky vesilasissa turhanpäiten», virkkoi eversti.
Heti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin
vaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.
Nuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse
arkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään
puhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.
»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin
suuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»
»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi
eversti.
»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä
on luullakseni tytär Los Angelesissa.»
»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä
minulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta,
rauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta
Julialle — hän menee naapuria tervehtimään.»
»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän
näyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja
uuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän
näyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken
kesti.»
Sitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut
seurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.
»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi
ennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»
Pennington nousi tuoliltaan nauraen.
»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi
fox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»
Käsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin;
se oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään
tulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja
jutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä
he nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He
elivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja
pölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä,
kuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.