Työ ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa.
Leikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin
kykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja
tavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin.
Samalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan
koettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun
ihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan
hihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin,
sukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään
veteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa
työssä kuin hekin.
»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja
sitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme
ehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»
»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua
näihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte
uidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä
huomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»
Eversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät
kilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä
valmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja
nousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.
»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien
vettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»
»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut
puhtaasti ja rehellisesti.»
»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se
sopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät
uimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle
vedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin
verran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten
kuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät
käsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen
kohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.
»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.
»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»
»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän
on palkintotuomari.»
»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.
»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!»
kehoitti isä.
»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»
He naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa
pukeutumaan.
Guy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta
talon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa
pensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala
kauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.
Laakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti.
Hänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen
tuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä
vihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja
katosi näkyvistä.
Hän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli
laskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja
lausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut
häntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista
sadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja
hänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin
laakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen
perinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.
Kahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen
matkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä
välkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia
ranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja
pienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä.
Ja sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian
ihanan yön loistoa.
Tien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle
kuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut
kokoontua.
»Eva tulee!» hän ilmoitti.
Tyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi
päätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä
tervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta.
Päinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet
oppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen
välinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla,
ettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen
ahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen
luonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset
eivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä
katseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä
joukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät
piirteet.
Kuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja
seisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan
ohjaajan istuimelta.
»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.
Suikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä
kimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä
aikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja
kiiti isän luokse.
»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki
hänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi
takaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan,
kun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä
oli _niin_ suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet,
_kenet_ luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et
sinä ilmoisna ikinä!»
»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.
»Niin, sisko-typykkä, _kenet_ kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.
»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei
olisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin
_jumalallista_ tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En
ensinkään nähnyt sinua.»
Nuori mies nyökkäsi yrmeänä.
»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.
»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.
»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen _niin_ ihastunut. Mutta sinun
olisi pitänyt _nähdä_ hänet, ja äiti, minä sain mitä _sukevimman_
ratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota
Guy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»
»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö
tiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin
— ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin
nopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»
»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan»,
virkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.
»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet
ostanut hänelle piipun.»
»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.
Custer nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.
»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että
minulla on piippu hänelle?»
»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»
»Sinä olet kauhea!»
Custer veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.
»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään
käsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»
»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se,
etten tähän asti ole saanut todella hyvää.»
»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että
_Sherlock Holmes_ poltti aina piippua.»
Veli rypisti otsaansa.
»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän
tunnusti.
»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole
kirjailija?»
»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.
»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.
»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa
kirjailija _Sherlock Holmes_, joka kirjoitti Conan Doylen!»
Tytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa
harmistuneelle hymylle.
»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman
siistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»
Tanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa
huonettaan kohti.
»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.
»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.
»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti
nauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»
»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.
Eversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.
»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.
»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja,
lapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes
kyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä
uusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua!
’Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu
rannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön
erikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän
teorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä
eräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi
sitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt
säilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin
varastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia
varkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota
ei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet
tietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli
lastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin
ympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä
otaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin
veneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on
yksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten,
vähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän
nestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä
tavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä
mukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat
varoittavan rangaistuksen.»
»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan
kielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella
rypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin!
Esi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»
»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen
heinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta
vanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen,
luoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi
syvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva
kirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut
siitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori
Pennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään,
kurjat, kelvottomat lurjukset!»
Guy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän
Evaa viivyttää?» hän huomautti.
»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla
meidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä
pahastu.»
»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun
kannettava minut ruokasaliin.»
Kun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet
vanhempiensa jälessä.
»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.