Kun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä
myöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka
seisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa
cañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit
ja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää,
alfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen
karja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon
tarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä
punakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät
ja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen,
ulkorakennuksineen ja katoksineen.
Kauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella
kuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset
tammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana,
Linkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin
valkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.
Molemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi
hellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.
»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.
»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi
Pennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi.
Se ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa
samanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin
muodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien
seassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat
kukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä
utua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta
oivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija
on nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen
mestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta
samanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi
jäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain
sydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»
»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.
»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja
Eva rakastatte sitä.»
Poika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta
hänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se
halasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon
laajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot
aaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.
»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen
kestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»
»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin
Gracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on
puhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus.
Ken hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut
olla vanha.
»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.
»Kyllä; odotin teitä.»
»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian
kylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen
katsomaan.»
Molemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet,
kun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan
siellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen
portaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui
pojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.
Äkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi
miehen.
»Hei vain, Allen!» hän tervehti.
»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin
tervehdykseen sen paremmin.
»Se on ikävää», valitti Evans.
»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja
jatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.
Guy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja
otsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen
nähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä
keskustelua.
Muutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan
aitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa
olivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen
kuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä
aikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti
vanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.
Eversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta
sitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West
Pointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban
sodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan
päätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena.
Vuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja
heikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.
Kahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita
miehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka
koko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän
sukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä
kauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer
Penningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä
hän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut
alistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä
ennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa
maahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien
ystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo
Cus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.
Ja niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja
pieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena,
hoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli
ollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen
keuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle
oli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli
kaupaksi, oli siemen kylvetty.
Maanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen
hevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja
hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa.
Mutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi
kukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut
ranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen
ja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi
palata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä
voisi tulla hänen pysyvä kotinsa.
Vanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen
ja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että
herefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan
ihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on
puhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan
linna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta
hänen kotinsa.
Hänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta
erottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan
ennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota
hän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli
siihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun
palaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui
kirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan
asuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne
takaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.
He olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen
vaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva.
Äitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer
nuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä
oli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.
»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.
»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta
taidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta
uskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»
»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on
äitimme, Kalifornia lemmittymme.»
Ja niin he jäivät Rancho del Ganadolle.