Mies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui
toisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt
sillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia
jalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen,
sai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti
epäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän
pahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen
alati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti
muistutti kaukaista ukkosenjyrinää.
Mies vilkaisi ympärilleen.
»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti
uhkavaatimuksen.»
»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan
hänen ratsunsa luokse.
»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.
Sitten hän itse keikahti ratsaille.
Keisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin
tällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.
»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»
»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen
sinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät.
Mutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi
lähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»
Hän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen
laukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla
saappaansa vartta.
»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.
Sonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes
ratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi
sivulle, ja hevonen meni ohitse.
»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.
»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»
»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin
käsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua.
Kenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka
tapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka
olisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»
Heidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse
yhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua,
milloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen,
himmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla
lähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon,
ja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.
»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään
katsomaan sitä.»
He ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon
pohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle
rinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa
niskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.
»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty
aika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat
liukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»
»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti
tyttö.
»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien.
Ne hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet
kengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen
katseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon
vastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se
vie — tänään on liian myöhäistä.»
»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti
Grace.
Polku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä
pensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen
olisi helpompi päästä sen lävitse.
»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen
harjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä
ranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti
ratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy
viedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan
meistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei
joku meistä ratsasta sitä tietä.»
Cañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei
oltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa
kasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua,
jakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja
sekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.
»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä
on kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»
»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus
hiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»
Custer ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia
herefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa
vielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka
ulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta
missä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma,
sillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.
Kun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta
vuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin
pitkin tietä.
»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.
»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat
öisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan
teidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»
Custer avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät _barrancon_
halki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden
kaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli
noin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa.
Se sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen,
kattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon
valossa näytti maurilaiselta linnalta.
Kukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla,
sitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia
sementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä
kasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta
saartamassa _patiossa_ istuva seurue heidät.
»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin
kovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme
juuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle.
Guy tulee myöskin.»
»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista
täällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne
kimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»
»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui
eversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi
käsivartensa tytön olalle.
»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer,
»mutta sensijaan hän tahtoo —»
Tyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen
päätään.
»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse
hevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.
Custer hymähti leppeästi ja astui ovelle.
»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa
sinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»
Laskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa
pukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan
Apachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin
miehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan.
Kiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun
eläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen
olkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän
kieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin
päähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään
nuoren Penningtonin.
»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.
»Ensin opetan teille, te senkin —»
Äkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa
tuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan
ryntäyksensä.
»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi
Pennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä
_moisen_ selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»
Hän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.
»Aiotteko _te_ antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?»
kysyi Allen.
»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä
on se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne
saada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta
laputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»
Mies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen
hyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen
järkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun
rinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.
»Minä en tätä unohda, te — te —»
»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.
»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»
Allen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen
luokse ja silitti sen turpaa.
»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia,
eihän?»
Portaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.
»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?»
hän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä
tosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan
milloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on.
Malttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»
»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.
Noustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa
rancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä
siitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan,
vei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä,
ja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen
oli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei
ollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun
kappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean
puolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki
noustakseen ratsaille.
Samassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta
ratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja
huusi Penningtonille:
»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»
»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne
myöskin, Guy.»
»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle
näytettävää.»
Pennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä,
joka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun
komeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille
pullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa
yhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.
»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.
Pennington hymyili.
»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.
»Et maista!» kummeksui Evans.
»En.»
»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu
sinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se
on todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää
neljännes. Voitko uskoa sitä?»
»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»
»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus
tästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän
ojensi toiselle pullon ja lasin.
»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin
hyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän
kaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.
»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon
sinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»
Pennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.
»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava,
Guy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti
taskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.
»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»