Löyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi
ratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki
puolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään
ja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin
selässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä,
kaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin
uljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin
ja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui
alas joskus melkein istuen maassa.
Mäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden
ja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille
loivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän
tien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes
tyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti
ratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä
siitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti
nelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse
vaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.
Tyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa
karkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja
seisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen
etujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.
Mies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä
happamen näköisenä.
»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.
»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään,
mutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»
»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta,
josta pääset helposti ylös.»
Tyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa
olevien irtonaisten kivien välitse.
»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se
vain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»
Mies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.
»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile
koskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se
on juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä
kohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»
He olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön
ratsu kapusi purosta.
»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea,
»urhea, mutta ajattelematon.»
»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli
aasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta
tietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»
»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»
»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä
aiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin
paljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua
sellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»
»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi.
»Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista,
samanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän
sen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet
maistaisi niin usein.»
»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan,
ennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä
hyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»
Hän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään
tunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.
Vierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he
ratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He
ratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan
äänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he
pysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan
valtatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.
Oli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian
kukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret
lehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta
näyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien
toisella puolen.
Tyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja,
kohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.
»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen
nähdessäni ne jälleen täällä.»
»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän
tarvitse maksaa niille palkkaa.»
Tyttö hymyili hänelle.
»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin
käytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden
saavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»
»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä.
Vaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä
lintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt
sitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä
ne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne
ovat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä
äskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut
näyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»
He ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku
sykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät
tietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan
puoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.
»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on.
Tänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»
»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä
enemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin
jatkuvaa vuoristoa kohti.
»Kuinka niin?» kysyi mies.
»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon
ohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän
taloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla
korkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme
kuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»
»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»
Lyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja
pian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.
»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.
Tulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli
ilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.
»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut
ulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella
niitä, milloin minulla on aikaa.»
Custer Pennington nyökkäsi.
»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»
»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti
kuin tavallisesti?»
Pennington pudisti päätään kieltävästi.
»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän,
Slick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että
kengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka
huohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en
tahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»
Hän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili
heidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti
astelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies.
Aikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa
käymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka
nuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin
komennettavana.
»Pidätkö hänestä?» tiedusti tyttö Penningtonilta.
»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia
nykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä
leikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»
»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne
muistuttavat kalan silmiä.»
»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington.
»Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta
hevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla;
mutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä
vasta muutamia viikkoja.»
He suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä
ja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti
äskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli
ollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa
tähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä
vähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he
poikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.
Lähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa
alati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen
otsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen
punareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja
jatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.
»Tuo on kai Ganadon kuningas, eikö niin?» kysyi tyttö.
»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan
uhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi
syksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole
vielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa
aina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin
ja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa
siitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea
härkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa
laumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä
uhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen
näyttely on kansainvälinen.»
»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö.
»Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»
»Sen lautaset ovat kuin biljardipöytä», huomautti Custer ylpeästi.
He ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran —
kolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse
vähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.
»Kas tuolla se on, Grace», huusi hän, ja he ratsastivat sinne päin.
Yksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja
lähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.
»Emme me tee sille pahaa, piijuseni», vakuutti mies.
Heidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli
pitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja
jonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä
ja elinvoimasta.
»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen
syliini! Minä rakastan sitä, Custer!»
Tyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi
vasikkaa.
»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön
luokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut
paljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»
Vasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja
kirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.
»Kuinka pidänkään siitä! Kuinka paljon siitä pidänkään!» hoki tyttö.
»Samoin sanot varsoista ja porsaista», muistutti mies.
»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät
loistaen.
»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset»,
selitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»
Tyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi
häntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla.
Hengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti
kiinni.
»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan
löydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä
paljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina
pitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole
juominen, vai onko, rakas?»
»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta
en vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää.
Tahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen
aina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona
ja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan
paikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni,
sieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja
jos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»
Hän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja
kunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle
salaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.
»Mitä oikeastaan tahdot tehdä, rakas?» hän tiedusti hellästi.
»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi,
mutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»
»Näyttämökö?» kysäisi Custer.
»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi.
»Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»
»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?»
huomautti mies.
»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten
palaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»
»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti
Custer. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun
elämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi
olisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi
sama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä.
Täällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka
ei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä
lavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä
ympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme
siinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi
on esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän
toiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä
kauniita kuin sinä.»
»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun
ymmärtäneen.»
»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani
saadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä
kuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta,
Grace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni
auttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne
varmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun
jäävän.»
»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta
vain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen
on jotakin syytä!»