Ulla. Pentti.
(He seisovat hetken verran liikkumattomina ja tuijottavat oveen.)
_Pentti_. Sinn se nyt kaikkos, se rikas sulhane.
_Ulla_. Voi! Hulluko minä olin! (Kääntyy Penttiin päin, melkein itkien
harmista.) Se on sinun syysi. Sinä se ärsytit minua niillä porsailla.
Nyt se meni!
_Pentti_. Oikee oikiastaa sie suutuit väärä vuoks täll kertaa. Oha ne
possuraukatkii elävii olentoi, ja säälihä näit on, ko ne uuess paikassa
ikävöivät.
_Ulla_ (puoleksi nyyhkyttäen). No se on sitten vielä! Ensin ärsytät
minua, niin että minä ajan pois sulhaseni, ja sitten alat yhtäkkiä
puolustaa niitä porsaita. (Rientää ikkunan luo.) Nyt se menee, nyt se
menee! (Vääntää käsiään.)
_Pentti_. Älä sie hassuttele nyt, Ulla. Ethä sie ois tosissaa voint
mennä naimisii tää tällase Suvose kanss.
_Ulla_ (yhä ikkunan luona). Miksen olisi? Ja tuolla se nyt panee auton
käyntiin. Voi, voi, se olisi voinut olla minun autoni!
_Pentti_. Älä haasta turhii, Ulla. Ethä sie rakasta hänt, eikä hää ois
kyent hankkimaa siull mittää oikiaa elämise onnee.
_Ulla_. Olisi se hankkinut tilan ja auton ja paljon muuta.
_Pentti_. Mutt ei se ihmine tyyvy ajattelemaa vaa tavaroi ja
huonekallui. Pittää sitä elämässä olla parempaakii, eihä se muute oo
mittää koko elämäkerta. Pittäähä sitä olla elämäss vähä sorjaakii,
ainakii nuorell ihmisell.
_Ulla_ (kääntyy häneen päin, sanoo kiivaasti). Sillä semmoisella sinä
olet aina narrannut minua, niin että minä juoksen ja soutelen sinun
kanssasi ja hylkään kaikki oikeat kosijat. (Onnettomana.) Nyt se auto
läksi! (Tulee esille ja istuutuu masentuneena.) Ja sinun se on syysi!
En minä niiden porsaiden tähden suuttunut, vaan (harmistuen taas)
siksi, että sinä olit siinä ja puhuit satakielestä ja roskasta.
_Pentti_. Ja siks ett sie rakastat minnuu.
_Ulla_. Enkä rakasta.