Kehityksen yleinen kulku.
Saksan taloudellinen elämä on aikain kuluessa ollut monen mullistuksen
alainen. Muistakaamme vain ammattielämän kehitystä kaupungeissa
keskiajalla, varsinkin sen lopulla, ja maan surkeata taloudellista
rappeutumista Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeen. Mutta niin
täydellistä mullistusta taloudellisen elämän kaikilla aloilla ei ole
Saksassa ennen tapahtunut kuin viime vuosisadan kuluessa. Eikä
repiminen ja rakentaminen kaikilla aloilla ole milloinkaan ennen
tapahtunut niin lyhyessä ajassa.
Voimme lausua tämän uudistusajan alkaneen Napoleonin sodista. Niitten
kautta hävisi yhdellä iskulla suurin osa niistä lukemattomista pienistä
valtioista, jotka muodostivat vanhan hataran Saksan valtakunnan ja
keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi suurimmassa määrin haittasivat maan
edistystä. Napoleonin musertava käsi vasta kukisti sen keskiaikaisen
talousjärjestelmänkin, joka siihen saakka oli pitänyt kahleissaan
kansan voimia ja suuressa määrin oli syynä sen heikkouteen. Napoleonin
ajan valtiolliset mullistukset ovat suureksi osaksi luoneet ne
perusteet, joille yhtenäinen ja uudenaikainen kansanelämä myöhemmin
voitiin rakentaa. Tosiaan tuskin kukaan, Bismarckia lukuun ottamatta,
on niin suuressa määrin edistänyt Saksan valtiollista ja taloudellista
yhtymistä kuin juuri Napoleon -- niin kummalta kuin tämä kuuluukin.
Saksanmaan taloudellisen elämän kehityksen viime vuosisadan kuluessa
voimme jakaa muutamiin helposti toisistaan erotettaviin aikakausiin,
joitten kehityksellä on oma luonteensa. Ensimäinen aikakausi kestää
vuosisadan ensimäisestä vuosikymmenestä Saksan tulliliiton
perustamiseen v. 1834, toinen käsittää tulliliiton ajan aina Saksan
valtakunnan perustamiseen v. 1871 ja kolmas vihdoin nykyajan.
Vuosisadan alkupuolella Saksanmaalla tuskin oli yhtenäisen
kansantalouden alkeitakaan. Maa oli jakautunut moneen
yksityistalouteen, joita tullirajat toisistaan erottivat, ikäänkuin
ruumis, jonka jäsenet on erotettu toisistaan siteillä, niin ettei veri
pääse vapaasti kiertämään. Mutta ei edes yksityisten valtioidenkaan
taloudellinen elämä ollut vapaata. Preussissä esim. oli aina vuoteen
1818 enemmän kuin 60 osaksi perinpohjin erilaista sisäistä
tullitariffia ja sen mukaan tullirajaakin. Elben itäpuolella oli
kaupungit enimmäkseen erotettu maaseudusta tullirajan kautta. Tämä
suurimmassa määrässä haittasi kaikkea liikettä. Moiset olot olivat
mahdolliset sen kautta, että kaupungit vielä elivät keskiaikaisen
kaupunkitaloutensa kannalla, ja maaseudulla taas olot vielä suureksi
osaksi olivat kotituotannon kannalla.
Kaupungit ja maaseutu.
Kaupungit tulivat omillaan toimeen ja maaseutu niinikään. Suurin osa
väestöstä oli vielä maanviljelijöitä. Preussissä asui koko väestöstä 73
pros. maalla, ainoastaan 27 pros. kaupungeissa. Melkein koko
maalaisväestö oli maanviljelijöitä; käsityöläisiä maalla oli tuskin
nimeksikään; käsityöläisten asettumista maaseuduille vaikeuttivat, jopa
kokonaan estivätkin, vielä vuosisadan alulla lait. Mutta toiselta
puolen suuri osa kaupunkilaisistakin elätti itseään maanviljelyksellä.
Siten vuosisadan alussa ehkä enemmän kuin 80 pros. koko väestöstä oli
maanviljelijöitä. Mutta kaupungit olivatkin silloin vielä melkein
järjestään pieniä. Tuhannesta kaupungista ei parillakymmenelläkään
ollut 10,000 asukasta. Melkein puolessa oli vain tuhatkunta. Vuosisadan
alkupuolella olivat lato ja navetta vielä yhtä tarpeellisia rakennuksia
kaupunkitaloissa kuin asuinhuonerivikin. Kaupunkilainen maanviljelijä
koetti, samoin kuin maaseutulainenkin, tulla omillaan toimeen.
Käsityöläisistä hän tuskin tarvitsi muita kuin seppää ja vaununtekijää.
Sen aikuiset talonpojat vielä enimmäkseen teurastivat, leipoivat,
muurasivat, kehräsivät, kutoivat, tekivät puusepäntyöt, värjäsivät ja
ompelivat, vieläpä keittivät suopansakin ja panivat oluensa. Varsinkin
tuli kansa vielä suureksi osaksi toimeen omilla kotokutoisilla
kankaillaan. Oma kasvattama pellava, omain lampaitten villa muokattiin,
kehrättiin ja kudottiin ja vielä vaatteiksikin valmistettiin
maanviljelijän omassa talossa -- niinkuin Suomessa osaksi yhä vielä
tapahtuu.
Käsityöt ja käsityöläiset.
Samanlaiset olot vallitsivat ritarien omistamilla suurtiloillakin
Preussin itäosissa. Sielläkin tilalla itsellään valmistettiin melkein
kaikki, mitä sen hoito ja hoitajat tarvitsivat. Mikäli tavallinen väki
ei kyennyt töitä suorittamaan, pidettiin tiloilla niitä varten
erityisiä käsityöntaitavia, jotka olivat tilan palkoissa. Kaupungeissa
käytettiin varsinaisten ammattilaisten apua jonkun verran enemmän. Ja
milloin käsityöläisten apua tarvittiin, oli työ tehtävä talossa, ei
ammattilaisen kotona, samoin kuin meillä yhä vielä maaseuduilla.
Käsityöläiset sen vuoksi elivätkin vuosisadan alussa varsin niukoissa
oloissa muuhun väestöön verraten. Samoin oli koko taloudellinen
järjestys kauttaaltaan keskiaikaisella kannalla. Käsityötä vallitsi
ammattikuntalaitos, maaseutu taas oli perinnöllisen alustalaisuuden
alainen. Ammattipakko oli vielä periaatteessa voimassa kaikkialla,
vaikkapa muutamia pahimpia epäkohtia olikin poistettu.
Maaorjuus.
Perinnöllinen alustalaisuus taas oli päässyt valtaan vasta uuden ajan
alussa, varsinkin nykyisen Saksan itäosissa. Perintöalustalaisuus oli
perinnöllinen sääty, samoin kuin aatelikin ja porvarissääty, mutta
oikeuksien sijasta se tuotti asianomaiselle vain koko joukon vapautta
rajottavia velvollisuuksia tilanhaltijaa kohtaan. Ilman tilanhaltijan
lupaa eivät perinnölliset alustalaiset saaneet tilalta pois muuttaa.
Pois muuttaneet alustalaiset voitiin ulkona syntyneine lapsineenkin
pakottaa palaamaan tilalle. Jos he mielivät mennä naimisiin, niin piti
siihen olla isännän lupa, ja tämä lupa hyvin usein kiellettiin.
Alustalaisten lapset eivät saaneet ilman isäntäväen lupaa opiskella
eivätkä valmistautua porvarillisiin ammatteihin. Kasvettuaan
täysi-ikäisiksi täytyi alustalaisten tulla näyttämään itseään
isäntäväelle, jotta tämä sai ottaa ne, jotka olivat kunnollisimmat,
pakolliseen palvelukseen, hyvin niukkaa palkkaa vastaan. Isännällä oli
oikeus rangaista alustalaisiaan ruoskalla, kaulapannalla ja
jalkapuulla. Maata viljeleväin alustalaisten tuli suorittaa tilaan
raskaat verot. Preussin talonpojat elivät niin ollen täydellisessä
maaorjuudessa vielä 19. vuosisadan vaihteessa. Mutta jo vuosisadan
alussa sekä alustalaisuus että maaorjuus lakkautettiin kaikkialla
Saksassa. Muutamissa toisissa Saksan valtioissa se oli tapahtunut jo
edellisen vuosisadan lopulla. Talonpoikain maaomistusoikeus asetettiin
yksityisoikeuden pohjalle. Mutta tätä varten täytyi heidän
tilanomistajalle luovuttaa suuri osa viljelmästään maasta, kolmas osa,
toisin paikoin puoletkin. Vasta näitten ja monien muitten parannuksien
kautta pääsi maanviljelys varsinkin valtakunnan itäosissa vaurastumaan,
niin että se kykeni elättämään entistä paljon suuremman väkiluvun.
Ammattivapaus.
Yllykkeen näihin parannuksiin sai Preussi ja Saksa yleensäkin Ranskan
vallankumouksesta. Sieltä tuli myös virike ammattivapauden aikaan
saamiseksi. Niissä Saksan maissa, jotka 19. vuosisadan alulla joutuivat
Ranskan vallan alle, toteutettiin ammattivapaus heti. Samalla
lakkautettiin pätevyysvaatimus. Preussi ja muutamat muut valtiot
seurasivat esimerkkiä, toisissa entiset olot pysyivät kauemmin
voimassa.
Näitten ja useitten muitten samanlaisten parannusten kautta oli
perustus laskettu Saksanmaan taloudellisten olojen uudistukselle. Mutta
vasta toisella mainitsemallamme aikakaudella tämä rakennus todella
alkoi kohota perustuksistaan. Taloudelliset vapausoikeudet, henkilön ja
omaisuuden turvaaminen, eivät vielä riittäneet tietä raivaamaan
uudenaikaiselle teknikalle ja suurteollisuudelle, jotka olivat
Englannissa jo 18. vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä mullistaneet
taloudellisen elämän. Sitä varten oli ensinnä saatava aikaan yhtenäinen
taloudellinen alue ja liikeneuvot uudistettavat. Ja Napoleonin sotain
uuvuttama Saksa lisäksi tarvitsi pientä virkistysaikaa, ennenkuin se
saattoi koota niin mahtavia pääomia, kuin uuden teknikan toteuttaminen
vaati.
Vasta 1830-luvun puolivälissä nämä vaatimukset oli täytetty.
1833-vuoden tulliliittojen kautta suurin osa Saksanmaasta, 18 valtiota,
joissa asui noin 23 miljonaa ihmistä, yhtyi yhdeksi tulli- ja
kauppa-alueeksi, ja melkein joka vuosi tulliliiton alue sen jälkeen yhä
laajeni.
Samana vuonna aljettiin Saksassa rakentaa rautateitä. Ensimäiset
rautatiet rakennettiin Dresdenistä Leipzigiin ja Nürnbergistä kappaleen
matkaa kaupungin ulkopuolelle. Sitten rautateitten rakennus erinomaisen
nopeaan edistyi. Vuoden 1905 lopulla oli rautatieverkko kasvanut 56,000
kilometriksi, ja Saksalla oli kaikista Europan maista, Venäjäkin lukuun
ottaen, pisimmältä rautatietä.
Jo ennen rautateitten rakentamista oli höyrylaivaliike alkanut Saksan
suurimmilla joilla. Mutta suuremman merkityksen tämä laivaliike alkoi
saavuttaa vasta samaan aikaan, kuin rautatieverkkokin alkoi kehittyä,
s.o. vuosisadan neljännellä ja viidennellä vuosikymmenellä.
Taloudellisen yhteyden ja liikeneuvojen uudistuksen kautta oli vasta
lopullinen perustus laskettu uudenaikaisen suurteollisuuden
kehitykselle, ynnä alueitten väliselle työnjaolle. Vasta silloin alkoi
Saksanmaassa kehittyä suuri kansantalous. Maan eri osat joutuivat
keskenään entistä vilkkaampaan yhteyteen, alkoivat yhä enemmän tarvita
toisiaan. Hinnottelu joutui koko tullialueella yhtenäiselle pohjalle.
Suuret hinnanerotukset, jotka olivat vallinneet maan itä- ja länsiosain
välillä, vähitellen katosivat. Ennen oli eri maakunnissa, eri
kaupungeissa ollut melkein kaikkia niitä ammatteja, joita
jokapäiväisessä elämässä tarvittiin. Nyt ne alkoivat toisista paikoin,
missä edellytykset olivat huonot, kokonaan kadota, toisissa
sitä vastoin, missä edellytykset olivat hyvät, kehittyä niin
voimaperäisesti, että tavaroita riitti muuallekin jakaa. Tämä on
huomattavana varsinkin kutomateollisuuden ja nahkateollisuudenkin
alalla. Ne alkoivat toisin paikoin yhä enemmän kuihtua ja kokoontua
yksiin seutuihin.
Tehdasteollisuuden alkeet.
Saksassa alkoi kehitys, joka oli Englannissa ja useissa muissa maissa
alkanut jo miespolvea aikaisemmin. Heti kun tulliliitto oli perustettu,
alkoi uudenaikainen pääoma voitollisesti mullistaa Saksan teollista
elämää. Sitä varten vapaamielinen tullilainsäädäntö muutettiin
suojelusystävälliseksi, jotta Englannin kilpailun rinnalla päästiin
parempaan alkuun. Rheinin maakuntain, Westfalin, Saksin ja Schlesian
suuret teollisuusalueet, kaikki pääsivät juuri näihin aikoihin
ensimäiseen alkuunsa. Kaikkialla syntyi tehdaslaitoksia. Eräs tutkija
sanoo: "Kun siihen aikaan talonpoika mielestään alkoi tulla liian hyvin
toimeen, niin hän perusti puuvillakehruutehtaan". Mutta näitten pienten
kehruutehtaitten rinnalla kehittyi suurteollisuus, joka pian tukahutti
pienet tehtaat. Suurien tehtaitten voitto perustui varsinkin siihen,
että samaan aikaan höyryä aljettiin käyttää teollisuudenkin
liikevoimana. Siihen saakka oli puuvillatehtaissa käytetty yksinomaan
vesivoimaa taikka juhtavoimaa, jopa useissa ihmisvoimaakin. Vuosisadan
keskivaiheilla alkoi höyrykone nopeaan tunkeutua vuoriteollisuuden,
kutomateollisuuden ja monen muunkin teollisuuden alalle, v. 1837 oli
Preussissä työssä noin 7,000 höyryhevosvoimaa, 1855 jo lähes 62,000 ja
1875 lähes 2/3 miljoonaa.
Teollisuus ja tiede.
Käsi kädessä höyryn vallotuksien kanssa kulki toinen kehitys, jonka
kautta teollisuus yhä enemmän alkoi päästä tieteelliselle pohjalle ja
siten saada varman perustuksen. Siihen saakka oli enimmäkseen
edistytty kokeillen, nyt sitä vastoin pyrittiin siihen, että kaikkia
tuotannon haaroja voitaisiin hallita tieteellisellä varmuudella.
Valistusmenetelmät sen kautta kävivät yksinkertaisemmiksi ja
varmemmiksi. Yksin olutteollisuuden alallakin oli siihen saakka
vallinnut niin suuri epävarmuus, että oluenpanija, jolle kymmenestä
panoksesta seitsemän onnistui, oli kautta maan suuressa maineessa.
Nykyään sitä vastoin, kun käymisen kemia on perinpohjin selvitelty ja
jäähdytyskoneita keksitty, on aivan poikkeustapaus, jos saksalaiselta
oluenpanijalta panos epäonnistuu, valmistettiinpa tuota kansallisjuomaa
talven pakkasilla tai kesäkuumalla.
Rauta ja hiili.
Erinomaisen tärkeitä ovat varsinkin ne parannukset, joitten alaiseksi
rautateollisuus tämän aikakauden jälkipuolella joutui. Nykyaikaisen
rautateollisuuden valtaava kehitys alkoi siitä, kun puuhiilen sijasta
aljettiin käyttää kivihiiltä. Mutta Preussissä vielä vuosisadan
keskivaiheilla melkein kaikki sulatusuunit käyttivät puuhiiliä. Monet
muutkin parannukset, jotka oli muualla käytäntöön otettu jo vuosisadan
alkupuolella, saapuivat hyvin hitaasti Saksaan. Harkkoraudan tuotanto
oli vielä vuosisadan keskivaiheilla pienempi kuin Ranskassa ja pienempi
kuin Belgiassakin. Mutta siitä alkaen Saksan raudantuotanto nopeasti
sivuutti Belgian, ja Saksan-Ranskan sodan jälkeen Ranskankin. Saksa
kohosi kolmannelle sijalle rautaa tuottavain maitten joukossa ja
jälkeen v:n 1902 Saksa jätti jälkeensä Englanninkin raudantuotannon,
niin että ainoastaan Yhdysvallat nykyään ovat sen edellä. Samassa
suhteessa kehittyi hiilen tuotanto, joka onkin rautateollisuuden
ensimäinen ehto.
Raudantuotannon kanssa rinnan kehittyi koneteollisuus, tärkeimpiä osia
nykyaikaisesta kansantaloudesta. Useat Saksan suurimmista
koneenrakennustehtaista, esim. Berlinin valtaavat laitokset, syntyivät
kaikki vuosisadan kolmannella neljänneksellä. Nykyään niissä
työskentelee yhtä monta tuhatta työmiestä kuin alkuaikoina satoja.
Uudenaikaisen suurteollisuuden kehitys tapahtui niin ollen Saksassa
etenkin vuosien 1834 ja 1871 välillä. Yhdessä sen kanssa alkoi
uudenaikainen pääomallisuus päästä kaikilla aloilla määrääväksi. Sama
aika, joka valtiollisessa suhteessa oli harvinaisen hiljainen ja
levollinen, oli teollisuuden alalla erinomaisen vilkas ja eteenpäin
pyrkivä. Valtiollisten toiveittensa rauettua 1848-49 vuosien
vapaudentaisteluissa näyttävät kansan parhaat voimat sitä tarmokkaammin
antautuneen teollisuuden palvelukseen, saadakseen siitä korvausta
rauenneille valtiollisille ihanteilleen.
Asutusolot.
Suurteollisuuden kehitys aiheutti syvälle käyviä muutoksia väestön
yhteiskuntakerroksissa. Itsenäisten ammatinharjottajain luku
vähenemistään väheni, riippuvaisen palkkatyöväestön luku sitä vastoin
enenemistään eneni. Sen kautta varsinkin kaupunkien asukasolot alinomaa
muuttuivat. Pienien porvarien sijaan, jotka elelivät piintyneessä
tyytyväisyydessään vielä puoleksi keskiaikaisissa kaupungeissa, alkoi
niihin yhä enemmän karttua levotonta köyhälistöä, joka määrähetkinä
riensi tehtaihin ja sieltä jälleen määräaikoina palasi kotiinsa, sen
kautta perin pohjin muuttaen kaupunkien ulkoluonnetta. Uuden
suurteollisuuden työmiesjoukot eivät tosin alussa tunteneet etujensa
yhteisyyttä, eivätkä sitä voimaa, joka niillä tämän yhteisyyden nojalla
oli. Yhteenliittymiskielto esti ammatillisia työmiesjärjestöjä
syntymästä. Uudenaikainen ammattikuntaliike pääsi kehittymään vasta
sitten, kun nämä ehkäisevät lakisäädökset Pohjois-Saksan liittokunnassa
v. 1869 kumottiin.
Toiselta puolen alkoi teollisuustyöväen luku kasvamistaan kasvaa maata
viljelevään väestöön verraten. Saksanmaa alkoi yhä enemmän muuttua
maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi. Kehitys alkoi siellä käydä samaan
suuntaan kuin Länsi-Europankin maissa.
Ennen vuotta 1870 lisääntyi maanviljelysväestönkin luku, vaikka
suhteellisesti jo hitaammin kuin teollisuusväestön. Mutta jälkeen v:n
1870 olot kokonaan muuttuivat. Maalaisväkiluvun lisääntyminen kokonaan
seisahtui, ja koko väkiluvun kasvu, joka Saksassa on ollut erinomaisen
nopea, jakaantui kaupunkien osalle, varsinkin semmoisten suurkaupunkien
osalle, joissa on yli 100,000 asukasta. Semmoisia kaupungeita oli
Saksan valtakunnassa v. 1871 vasta 8, v. 1905 sitä vastoin 41.
Edellisenä vuotena niissä asui ainoastaan 5 pros. koko väestöstä,
jälkimäisenä sitä vastoin 19 pros. Muutamat Saksan kaupungit, kuten
Dortmund, Essen, Mannheim, Ludwigshafen, ovat kasvaneet niin nopeaan,
että ainoastaan Yhdysvaltain kehitys tuntee niiden vertoja. Vielä on
Englanti suurkaupunkien kehitykseen nähden melkoista edellä. Jo v. 1901
asui siellä suurkaupungeissa enemmän kuin 35 pros. koko väestöstä.
Näin monen kaupungin kasvaminen suurkaupungiksi on melkoisessa määrässä
muuttanut kaupunkien asuntaoloja. Pienien talojen sijasta on aljettu
rakentaa avaria vuokrakasarmeja. Bremeniä ja Lübeckiä lukuunottamatta
ei Saksassa nykyään ole ainoatakaan suurkaupunkia, jonka väestöstä ei
ainakin 80 pros. asu vuokrahuoneissa.
Maanviljelyksen vaiheita.
Maanviljelyksen alalla tapahtuneet muutokset kehittyivät jo viime
vuosisadan alkupuoliskolla. Maanviljelyksessä kehitys kuitenkin kävi
toiseen suuntaan kuin teollisuudessa. Suurviljelys ei samalla tavalla
kukistanut pienviljelystä kuin suurteollisuus käsiteollisuuden, vaan
pienviljelys päin vastoin monessa suhteessa kehittyi suurviljelyksen
kustannuksella, varsinkin itäisissä maakunnissa, joissa valtio
osti puolalaisia suurtiloja jakaakseen niitä saksalaisille
pienviljelijöille.
Saksanmaa voidaan jakaa kolmeen suurempaan alueeseen maatilain
suuruuteen nähden. Itä-Saksassa on suurtilain hallussa enemmän kuin
kolmas osa, toisin seuduin puoletkin koko maaomaisuudesta.
Luoteis-Saksassa, Keski-Saksassa ja Baijerissa on enemmän kuin puolet
koko maaomaisuudesta varsinaisten talonpoikain käsissä. Kolmanteen
ryhmään kuuluu Lounais-Saksa, jossa enemmän kuin puolet koko
maaomaisuudesta on pientiloja ja palstatiloja.
Maatyöläisväestö.
Sen mukaan on maata viljelevän väestönkin kohtalo kehittynyt eri
tavalla eri osissa valtakuntaa. Maaorjuuden lakkauttamisesta ja
talonpoikaistalojen itsenäisiksi pääsemisestä seurasi Itä-Saksassa,
että maalaisväestö jakautui kahteen luokkaa, joitten yhteiskunnallinen
erotus piankin jyrkistymistään jyrkistyi. Itsenäiset maanviljelijät
vaurastuivat, valistuivat, alkoivat seurata aikaansa. Se väki taas,
joka jäi suurtiloille palkkalaisiksi jäi huonoon taloudelliseen
asemaan. Se pysyi valistuksesta osattomana ja muuttui yhä enemmän
köyhälistöksi, joka yhteenliittymisen puutteen vuoksi joutui vielä
huonompaankin asemaan kuin teollisuusväestö, etenkin kun sen täytyi
rahapalkan sijasta tyytyä luonnontuotteisiin. Vähitellen tuli kuitenkin
tavaksi, rahatalouden kehittyessä, että maatyöväelle maksettiin
rahapalkka. Niinkauan kuin vilja oli hyvässä hinnassa, olivat nämä
palkatkin yleensä tyydyttävät; mutta kun ulkomaalainen vilja alkoi
entistä enemmän kilpailla Saksan markkinoilla ja tilanomistajat vielä
alkoivat palkkoja alentaa, voidakseen kilpailussa puoliaan pitää, niin
kävi maalaistyöväen tila niin huonoksi, että se alkoi yhä enemmän
siirtyä teollisuuden palvelukseen, vaeltaa itäisistä maakunnista
länteen. Elben itäpuolella siitä seurasi työväenpuute, joka vielä tänä
päivänäkin on tuntuva. Tilanomistajat koettavat sitä välttää sillä
tavalla, että kiireimpäin maatöitten ajaksi tuovat halpaa slaavilaista
työvoimaa rajan takaa, Puolasta, Venäjältä ja Galitsiasta. Paitsi
parempia palkkoja houkuttelee suurempi henkilövapaus ja rikkaampi
henkinen elämä työmiestä kaupunkeihin ja maan länsiosiin.
Maanviljelyksen kehitys.
Viime vuosisadan alussa oli Saksan maanviljelys vielä kauttaaltaan
kolmivuoroviljelyksen kannalla, mutta alkuun päästyään se nopeaan
kehittyi, aljettiin tuottaa koneita ja pian valmistaakin, käyttää
keinotekoisia lannotusaineita, sovittaa viljelyskasvit paremmin
ilmaston ja tarpeen mukaan, ja edistys on siten kaikilla aloilla ollut
valtava. Sen kautta on maan tuotantokyky lisääntynyt niin suuresti,
että maanviljelystuotteiden määrä nykyistäkin väkilukua kohti on
suurempi, kuin se oli vuosisadan alussa. Melkoisesti on viljellyn
alueenkin laajuus lisääntynyt sen kautta, että soita on kuivattu,
vaikka toiselta puolen metsän kasvulle on luovutettu semmoisia maita,
joita ennen oli viljelty, mutta jotka myöhemmin osottautuivat liian
epäedullisiksi maanviljelykselle -- varsinkin korkealla vuoristossa.
Yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli viljellyn maan ala nykyisen
Saksanmaan kehyksissä noin 33 1/3 pros. koko alueesta, vuosisadan
lopulla sitä vastoin lähes 48 pros. Mutta satojen suuruus kohosi vielä
enemmän sen kautta, että maa uusien viljelystapojen kautta oli saatu
entistä tuottavammaksi. Maan tuotantokyky kohosi vuosisadan kuluessa
hehtaaria kohti: vehnämaan 70, ruismaan 65, ohramaan 109, kauramaan 170
pros. hehtaaria kohti. Mitä eri viljoihin tulee, niin on vehnä
anastanut jonkun verran alaa rukiilta, kauran viljelys on lisääntynyt
tavattomasti, ohran taas vähentynyt, koska oluen valmistamiseen
tarvittava ohra nykyään suureksi osaksi tuodaan ulkomaalta. -- Lähes
neljännes koko siitä viljamäärästä, mitä Saksan kansa syö, tuodaan
kuitenkin ulkomaalta.
Karjanhoito.
Suhteellisesti vielä enemmän kuin viljan on karjanhoidon tuotanto
vuosisadan kuluessa kasvanut. Vuonna 1800 oli Saksan alueella hevosia
lähes 2 miljonaa, lehmiä 8 miljonaa, lampaita 12, sikoja yli 3
miljonaa, vuohia 30,000. Vuosisadan lopussa oli hevosia yli 3 miljonaa,
lehmiä 14 miljonaa, lampaita 7 miljonaa, sikoja 11 1/2 miljonaa ja
vuohia lähes 2 miljonaa. Ainoastaan lampaitten määrä on siis vähentynyt
puoleen, koska Saksakin nykyään tuottaa enimmän villansa Australiasta,
Afrikasta ja Etelä-Amerikasta. Mutta vielä enemmän on lihan kulutus
lisääntynyt, koska eläimet nykyään yleensä teurastetaan paljon
nuorempina kuin ennen. Ja lisäksi ovat nykyiset eläimet keskimäärin
ainakin toista vertaa raskaammat kuin vuosisadan alussa, lehmärodut
saman verran lypsävämpiä. Kaiken kaikkiaan on Saksan maanviljelyksen
lihantuotanto viime vuosisadan kuluessa kasvanut noin 600 pros.
Maanjako.
Suuressa määrin on maanviljelyksen erinomainen kehitys ollut
mahdollinen sen kautta, että viljelyskustannukset ison jaon järjestelyn
kautta kävivät paljon pienemmiksi. Vielä vuosisadan alussa olivat
tilukset niin hajallaan, että keskikokoisetkin talonpoikaistalot
saattoivat olla parissa kolmessa sadassa palstassa, jotka olivat
erillään toisistaan. Uuden maanjaon kautta, jonka alaiseksi jo koko
valtakunnan yksityisestä maaomaisuudesta on joutunut ja jota yhä
jatketaan, on saatu aikaan tilusyhteys, joka on koitunut viljelykselle
pysyväksi hyödyksi.
Ulkomaiden kilpailu.
Siitä huolimatta on Saksan, samoin kuin yleensäkin Länsi-Europan
maanviljelys vuosisadan lopulla saanut kestää yhtämittaista ahdinkoa
Amerikan kilpailun vuoksi. Tätä pulaa kestänee niin kauan, kuin
"amerikalaisen maanviljelijän paremmin kannattaa viljellä huonosti
laajaa maa-alaa kuin hyvin suppeata", toisin sanoen niin kauan, kuin
hän voi hyväkseen käyttää aikain kuluessa karttunutta ruokamultaa,
näkemättä suurta vaivaa maan lannottamisesta. Hallitukset ovat
suojelustullien kautta koettaneet auttaa oman maan tuotantoa. Siinä
suhteessa Saksa menettelee aivan toisin kuin Englanti, jonka
kansanravinto kauttaaltaan on vapaakaupan ja samalla myös ulkomaalaisen
viljantuotannon varassa. Mutta Saksassapa olot ovatkin toiset.
Paitsi että verrattoman paljon suurempi osa Saksan kansasta on
maanviljelijöitä, on Saksa muutoinkin toisessa asemassa. Sen täytyy
oman turvallisuutensa vuoksi alati ylläpitää siksi suurta
maanviljelystä, että se likimäärin tulee omillaan toimeen. Englanti
hädänkin tullen voi mahtavan laivastonsa avulla suojata ruokatavarain
tuontia meritse, mutta Saksa ei hallitse merta, ja ympärillään on sillä
joka puolella naapureita, jotka sopivana hetkenä voivat nousta sotaan
sitä vastaan ja estää ravintoaineitten tuonnin. Saksan täytyy sen
vuoksi ylläpitää maanviljelystään suojelustulleilla, vaikka se
tapahtuukin teollisuuden kustannuksella.
Käsityö ja kotiteollisuus.
Yhdeksännentoista vuosisadan alussa käsityö epäilemättä oli kansan
teollisen elämän tärkein muoto. Sen ohella oli merkitystä oikeastaan
vain kotiteollisuudella, joka monessa suhteessa onkin käsityön läheinen
heimolainen. Tehtaita sitä vastoin oli silloin vielä vähän, ne olivat
poikkeuksena.
Ammattien taistelut.
Mutta kieltämättä on käsityö vuosisadan kuluessa ollut suuremman
mullistuksen ja suorastaan sorron alainen, kuin mikään muu kansan
elinkeinoista. Sen on täytynyt teollisuudelle ja varsinkin
suurteollisuudelle menettää laajoja aloja, joita se tuskin koskaan enää
kykenee takaisin vallottamaan. Mutta siltä se on kuitenkin monella
alalla puoliaankin pitänyt. Vuosisadan alkupuolella oli Preussissä
1,000:sta asukkaasta aina 39 käsityöläistä, vuosisadan keskivaiheilla
suhdeluku oli noussut 52:ksi, vuosisadan lopulla vielä siitäkin 57:ksi.
Käsityöllä elävän luokan suhdeluku on siis vuosisadan kuluessa
lisääntynyt. Mutta kun otamme huomioon, että yleensä teollisuutta
harjottavan ihmisluokan suhdeluku vuosisadan kuluessa on lisääntynyt
enemmän kuin toisella puolella, niin huomaamme, että käsityöläisten
lisääntyminen teollisuusväestöön verraten kuitenkin on ollut
vähäpätöinen.
Jotkut käsityöt ovat vuosisadan kuluessa suurteollisuudesta huolimatta
niin suuressa määrin vaurastuneetkin, että jokainen käsityöläinen
nykyään tyydyttää verraten paljon pienemmän ihmisluvun tarpeita
kuin ennen, koska yksilöitten kulutus on kohonnut. Varsinkin
ruokatavarakaupan alalla työskenteleväin käsityöläisten, teurastajain
ja leipurien luku on valtaavasti kasvanut, räätälien ja suutarien
niinikään, kunnes kahdelle viimeksimainitulle ammatille kasvoi
suurteollisuudesta vaarallinen kilpailija. Ja vaikka käsityöläiset
nykyään ruokatavarakaupankin alalla valittavat huonoja aikoja, niin
ovat heidän olonsa kuitenkin paremmat, kuin ne olivat vuosisadan
alussa, jolloin käsityön lisäksi täytyi turvautua maanviljelykseen.
Käsityöläisten luku oli tarvetta silloin niin paljon suurempi, että
usein kaupungin kymmenkunnasta leipurista ainoastaan puolet ja vielä
vähemmänkin saattoi leipoa, koska menekkiä ei ollut. Se kultainen vanha
aika, jota Saksan käsityöläiset kaiholla muistelevat, ei siis ollut
niin kultainen, jommoisena se on muistossa säilynyt.
Ammatit ja maaseutu.
Toisekseen vaikutti käsityön kehitykseen kuluneella vuosisadalla
edullisesti se seikka, että se vallotti maaseudut. Lait, jotka
pakottivat käsityöläisiä asumaan kaupungeissa, kumottiin, ja heitä
alkoi yhä enemmän levitä maaseudullekin. Käsityöläisten luku
maaseuduilla lisääntyi, sen mukaan kuin maanviljelijät alkoivat luopua
kotiteollisuudesta, eivätkä enää pyrkineet itse valmistamaan kaikkea,
mitä talossa tarvittiin. Talonpojat alkoivat teettää tarpeensa
ammattilaisilla ja omistaa voimansa yksinomaan maanviljelykselle. Yhä
enemmän lakkasivat maanviljelijät itse teurastamasta ja leipomasta,
möivät eläimensä teurastajalle ja ostivat häneltä lihaa, möivät
viljansa leipurille ja ostivat häneltä valmista leipää. Tämä seikka,
yhdessä maalaisväestön yleisen vaurastumisen kautta, on suuressa määrin
lisännyt käsityöläisten lukua maaseuduilla ja täydelleen korvannut sen,
mitä he kaupungeissa menettivät. Yleensä elävät käsityöläiset Saksan
maaseuduilla nykyään terveissä taloudellisissa oloissa. Tehdas,
käsityöläisen kilpailija, tarvitsee tuotteittensa levittämiseen
välikauppiasta. Maaseuduilla myyntialueen pienuus ehkäisee puotien ja
sen vuoksi tehdastuotteittenkin leviämistä. Tämä helpottaa kylissä
käsityöläisten toimeentuloa, se heille Saksassakin vielä pitkiksi
ajoiksi takaa työalaa, jota vastoin kaupungeissa ja varsinkin
suurkaupungeissa ammattilaiset jo aikoja sitten ovat menettäneet
toimeentulonsa pohjan.
Ammattien tappiot.
Tutkistellessamme käsityön tappioita kuluneella vuosisadalla, on meidän
ensinnäkin mainittava, että useitten käsityötuotteitten kysyntä joko
kokonaan lakkasi tai ainakin melkoisessa määrässä väheni. Samoin kuin
edellisten vuosisatain kuluessa haarniskaseppäin ja myöhemmin
perukintekijäin ammattikuntain täytyi kokonaan lakata, samoin viime
vuosisadalla tynnörintekijät, läkkisepät ja sorvarit menettivät
melkoisia aloja entisistä työmaistaan. Sorvarit menettivät työtä
varsinkin kutomateollisuuden kehittymisen kautta, koska rukkien
käytäntö alkoi huveta yhä pienemmäksi. Ammattiteurastuksen ja
vesijohtojen leviäminen uhkaa tehdä lopun tynnörintekijäin ammatista.
Emaljiastiain tehdasmainen valmistus on saattanut kaikki astiasepät
vaikeaan ahdinkoon, savenvalajat niinikään.
Jonkun verran korvausta menettämistään työaloista on käsityö saanut sen
kautta, että tehdasteollisuus on ruvennut sen apua käyttämään. Mutta
työskennellessään tehdaslaitokselle ei käsityöläinen enää ole yhtä
vapaassa ja riippumattomassa asemassa kuin suorastaan kuluttajille
työtään myydessään. Siten on monessakin ammatissa melkein puolet
ammattilaisista joutunut suurten teollisuuslaitosten palvelukseen,
kadottaen vähitellen yhä enemmän itsenäisyyttään. Osa käsityöläisistä
taas on olojen pakosta ruvennut työskentelemään välikauppiaille,
suurille varastomyymälöille, ja siten joutunut vielä vaikeampaan
riippuvaisuussuhteeseen, sillä useinhan nämä pääomalliset
myyntiliikkeet vielä tarkemmin käyttävät hyväkseen hänen työvoimaansa.
Käsityöläisten toimeentuloa on vielä vaikeuttanut tonttimaan hinnan ja
vuokrain nouseminen, se kun on pakottanut heitä siirtymään yhä
kauemmaksi kaupungin liikekeskuksista ja samalla ostajapiiristään.
Ei siis koneteollisuus yksistään ole syynä siihen, että käsityöt ovat
maata menettäneet, vaan kaikenlaiset muutkin seikat, joita
uudenaikainen yhteiskunnallinen kehitys on tuonut mukanaan.
Suurteollisuuskaan ei kaikissa muodoissaan kilpaile käsityön kanssa,
vaan päin vastoin työskentelee sen hyväksi, valmistaen sille osia,
joista käsityöläinen kokoo valmiin tuotteen. Niin esim. vaunuseppä
nykyään ostaa pyörät valmiina suurista pyörätehtaista.
Mutta monella käsityön alalla on suurteollisuus riistänyt
käsityöläiseltä leivän. Ja missä käsityön ja tehdastyön välillä syntyy
kilpailu, siellä ammatti tavallisesti joutuu pitkiksi ajoiksi vaikeaan
ahdinkotilaan, kunnes käsityön täytyy tieltä väistyä ja itsenäisyytensä
uhrata, ehkä antautuen suurteollisuuden palvelukseen.
Kotiteollisuus.
Samanlaisten kohtaloitten alainen on Saksan kotiteollisuus ollut viime
vuosisadan kuluessa. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa vielä noin
1/2 miljonaa ihmistä, jotka saivat toimeentulonsa pääasiallisesti
kotiteollisuudesta, s.o. semmoisesta kotiteollisuudesta, joka ei
työskennellyt oman kotoisen tarpeen tyydyttämiseksi, vaan
myyntiä varten. Saksanmaalla on yhä, niinkuin olemme nähneet,
varsinkin vuoriseutuja, joissa väestö pääasiallisesti elää juuri
kotiteollisuudesta. Thüringissä on leikkikaluteollisuus ollut
vanhastaan juurtunut, Schwarzwald on ollut kuulu kelloteollisuudestaan,
muita seutuja mainitsematta. Sudeteilla ja Vogeseilla on
kutomateollisuutensa, toisilla vuoriseuduilla lasiteollisuutensa.
Tuskin on sitä vuorimaata, jolla ei olisi kotiteollisuuttaan. Glatzin
vuorimaassa ja Vogeseissa kudotaan, Riesengebirgessä ja Tausitzin
vuorimaassa niinikään. Hirschbergin vuoristossa Sudeteilla on
lasiteollisuus kehittynyt kansanteollisuudeksi. Erzgebirge ja sen
esimaat ovat kuulut leikkikaluteollisuudestaan, ompeluksistaan ja
soittokoneteollisuudestaan. Thüringissä valmistetaan pieniä
rautatavaroita, kaikenlaista metallirihkamaa ja leikkikaluja sekä
koripunomuksia. Harzin pohjoisosiin saakka vallitsee kutomateollisuus.
Apoldan seuduilla kudotaan sukkaa, Fichtelgebirgessä kankaita,
Thüringerwaldin etelärinteillä ja Rhönissä valmistetaan puuleluja,
Mainin ylämaissa kaikenlaisia koriteoksia. Spessartin seuduilla on
pukujen valmistus yleinen kotiteollisuus. Odenwaldissa tehdään
salkkuja, Schwarzwaldissa on vielä jäännöksiä muinen mahtavasta
kelloteollisuudesta; toisin paikoin on rahvas tässä vuoristossa
opetellut kutomaan puuvilla- ja silkkikankaita. Rauhe Albin rinteillä
kudotaan trikootavaroita. Vogeseissa vallitsee, niinkuin jo sanoimme,
kutomateollisuus, Tothringin vuoriseuduissa helmiompelu. Rheinin
vuoristot harjottavat paikkakunnittain monenlaista kotiteollisuutta.
Vieläpä aivan etelässäkin, Alppien pohjoisrinteillä, on
kotiteollisuusalueita, kuten Berchtesgadenissa puunleikkaus.
Syyt vuoristojen kotiteollisuuteen ovat helpot löytää. Vaikeissa
ilmastollisissa oloissa maanviljelys ei ole kyllin tuottavaa.
Toimeentulonsa avuksi kansa turvautuu kotiteollisuuteen. Ilman
kotiteollisuutta olisivat nuo vuorimaat paljon harvemmin asutut.
Kotiteollisuus valmistaa, samoin kuin suurteollisuuskin, tuotteitaan
välikauppiaille ja on verrattoman paljon suuremmassa määrässä
välikauppiaitten mielivallan alainen kuin suurteollisuus. Sen vuoksi
kotiteollisuuden alueilla suureksi osaksi vallitsee mitä suurin
köyhyys. Mutta tämä teollisuus on siitä huolimatta väestölle
välttämätön, ja jos sen syystä tai toisesta täytyy yhdestä teollisuuden
haarasta luopua, niin se pian etsii toisen sen sijaan. Niin on juuri
Schwarzwaldissa käynyt; Kelloteollisuus, joka aikanaan levitti
tuotteitaan kautta maailman, on rappeutumistaan rappeutunut
tehdasteollisuuden kilpailun vuoksi, mutta väestö on sen sijaan oppinut
kutomaan.
Paitsi vuoristoissa on suurkaupungeissa kehittynyt melkoinen
kotiteollisuus monellakin tuotannon alalla. Kotityöllä etenkin
työläisten vaimot ansaitsevat toimeentulon apua, voidakseen pysyä
tehtaista erillään. Tuotanto on sitä varten jaettu erikoisosain
valmistukseen, joka ei kysy suurta ammattitaitoa; valmistetut osat
kootaan myyntiliikkeissä valmiiksi tuotteiksi. Mutta kaupungeissakin
ovat kotiteollisuuden palkat ylen pienet, ja suurin köyhyys vallitsee
semmoisissa perheissä, jotka ovat kokonaan sen varaan joutuneet.
Ehdottomasta ylivallastaan, joka käsityöllä ja kotiteollisuudella oli
Saksanmaan teollisessa elämässä yhdeksännentoista vuosisadan alussa, on
niiden siis täytynyt väistyä. Suurteollisuus on tunkenut nämä
elinkeinot toiseen sijaan. Mutta yhä vielä niillä on kansassa melkoinen
jalansija, eikä ole todenmukaista, että ne aivan pian katoovatkaan.
Vanhin tehdasteollisuus.
Jo kauan ennen 19. vuosisadan alkuakin oli kuitenkin olemassa muutamia
varsinaisia tehdasteollisuuksia, kuten metallitehtaita, etenkin
kupari- ja rautatehtaita, lasitehtaita, olutpanimoita ja paperimyllyjä.
Vähän myöhemmin kehittyi kirjain painaminen, väriaineiden, peilien,
tupakkateoksien, sokerin, tärkkelyksen ja eräiden toisienkin tuotteiden
valmistus tehdasmaiseksi. Ja kutomateollisuudenkin alalla kehittyi jo
17:lla ja 18:lla vuosisadalla tehdasliikkeitä. Dresdenissä perustettiin
seitsemännentoista vuosisadan lopulla silkkitehdas, Hallessa
verkatehdas, jossa työskenteli 350 työmiestä. Mutta nämä tehtaat eivät
kuitenkaan voineet muuttaa tuotannon yleistä muotoa, se yhä pysyi
kokonaan käsityön ja kotiteollisuuden kannalla. Ja ne enimmäkseen
harjottivat semmoisia tuotannon haaroja, jotka olivat kokonaan uusia,
joilla ei minkäänlaista käsityötä ollut. Ne eivät siis kilpailleet
käsityön kanssa.
Omajuurinen suurteollisuus.
Tämä omajuurinen suurteollisuus on 19:llä vuosisadalla erinomaisesti
kehittynyt ja synnyttänyt yhä uusia tuotannon haaroja. Se oikeastaan on
yhä vieläkin suurteollisuuden verrattomasti tärkein osa. Niinpä
Saksanmaan valtaava sokeriteollisuus kokonaan on 19:nnen vuosisadan
luoma. Vielä tärkeämmäksi kuin sokeriteollisuus on kehittynyt
kemiallinen teollisuus ja kaikenlaisten koneitten valmistus,
molemmatkin viime vuosisadan tärkeitten luonnontieteellisten
tutkimustulosten pohjalla. Vielä v. 1861 työskenteli kemiallisen
teollisuuden ja valaistusteollisuuden palveluksessa vain 23,600
ihmistä, vuosisadan lopussa oli luku kasvanut lähes kymmenkertaiseksi,
ja kemiallisten tuotteiden vuosituotannon arvo oli noussut miljardiin
Saksan markkaan. Samoin kuin kemiallinen, samoin on koneteollisuuskin
vuosisadan kuluessa melkein tyhjästä kohonnut ja kehittynyt. 18:nnen
vuosisadan lopulla Saksassa lienee ollut kaikkiaan muutama sata
koneenrakentajaa, jotka etupäässä rakensivat myllyjä ja kangaspuita. V.
1861 oli koneenrakentajain luku jo kasvanut 51,000:ksi hengeksi, mutta
varsinkin vuosisadan loppupuoliskolla on luku suunnattomasti
lisääntynyt, niin että koneenrakentajia vuosisadan lopulla oli enemmän
kuin 600,000 henkeä.
Koneteollisuuden valtaava kehitys vaikutti elähyttävästi useihin muihin
teollisuudenhaaroihin, varsinkin rautateollisuuteen ja hiilikaivoksiin.
Hiilentuotanto on vuosisadan kuluessa kohonnut 40-kertaiseksi, raudan
tuotanto puolessa vuosisadassa 50-kertaiseksi.
Mutta koneteollisuuden kehitys taas suuressa määrin riippui semmoisten
suurteollisuuksien kehityksestä, jotka eivät syntyneet omista
jutuistaan, kuten edellä mainitut, vaan kehittyivät käsitöistä ja
niiltä alaa riistivät. Sillä juuri kone oli pääaseita, joita uudet
suurliikkeet käyttivät kukistaakseen pienien teollisuusliikkeitten
kilpailun.
Tämä kehitys alkoi Saksassa viime vuosisadan keskivaiheilla, jopa vähän
ennenkin. Samoin kuin Englannissa jo 18:lla vuosisadalla, täytyi nyt
Saksassakin toisen teollisuudenhaaran toisensa jälkeen alistua
koetukseen, voitiinko siihen konetyötä sovelluttaa ja voitiinko se siis
muuttaa suurteollisuudeksi. Ja tulokseksi tuli, että melkein kaikilla
tärkeimmillä tuotannon aloilla voitiin suuri osa työstä suorittaa
itsestään toimivien koneitten kautta.
Mullistukset ja kärsimykset.
Nämä valtaavat muutokset taloudellisen elämän alalla, joita tilasto
kuivin numeroin esittää, eivät voineet tapahtua ilman syvälle käyviä
kärsimyksiä kansan elämässä. Ehkä kaikista syvimmin koski kansan
elämään kutomateollisuuden mullistus. Vuosisadan alussa tarvittiin
kymmenkunta kehrääjää yhtä kutojaa kohti, mutta koneteollisuuden kautta
suhde muuttui siten, että vuosisadan lopulla kutojain luku oli melkein
kahta vertaa suurempi kuin kehrääjäin. Kehruusta olivat ennen saaneet
toimeentulonsa lukemattomat ihmiset. Vielä vuosisadan alussa kehräsivät
naiset joka kodissa. Mutta sitä paitsi oli kehruu laajoilla aloilla
väestön pääelinkeino. Varsinkin pellavan kehruu oli niin laajalle
levinnyt, että sotamiehiäkin opetettiin kehräämään, koska langat eivät
muutoin riittäneet. Saksan kansa käytti vuosisadan alkupuolella
enimmäkseen liinavaatteita. Kun siis Englannissa opittiin liinaakin
koneilla kehräämään, ja englantilaiset liinalangat ja sitten
kehruukoneet saapuivat Saksaan, niin joutuivat sen kautta lukemattomat
saksalaiset kehrääjät mitä ankarimpaan taloudelliseen ahdinkoon.
Kehruupula oli ylimmillään viime vuosisadan keskivaiheilla. Tuhansia
puutteen alaisia ihmisiä sorti nälkälavantauti silloin ennenaikaiseen
hautaan. Hätä oli suuri varsinkin niissä kylissä, joitten toimeentulo
melkein yksinomaan perustui kehruuseen, joilla oli maaomaisuutta aivan
riittämättömästi väestön elättämiseksi. Varsinkin Schlesiassa ja
Lausitzissa oli pula ankara, ja sukupolvien kuluessa heikontuneen
kehrääjäkansan oli hyvin vaikea päästä elämään uusien elinkeinojen
varassa. Käsinkehrääjäin luku oli vielä v. 1849 yli 84,000, kaksitoista
vuotta myöhemmin sitä vastoin ainoastaan 14,500. Nämä luvut kertovat
kuivaa kieltään suunnattomasta kurjuudesta, jonka kautta elinkeino
hävisi. 1860-luvulla käsin kehruu sitten melkein kokonaan lakkasi.
Ahkerinkaan ei sen kautta enää voinut ansaita enempää kuin -- 6
pfennigiä päivässä. Viimeiseen saakka koetettiin kuitenkin silläkin
elää. Mutta kankurienkin ammatissa pääsi sama kurjuus valtaan, koska
parempi ja huokeampi englantilainen tuote vähitellen anasti saksalaisen
tavaran myyntialueita toisen toisensa jälkeen. Englannissa vallitsi jo
kaikkialla konetyö, Saksassa koetti käsityö vielä viimeiseen saakka
puoliaan pitää. Tästä pulasta on Gerhard Hauptmann saanut aiheen
järisyttävään "Kankurit" nimiseen näytelmäänsä.
Levollisemmin ja helpommin tapahtui siirtyminen uusiin
oloihin puuvillateollisuuden alalla, koska tätä teollisuutta
ei ennen sanottavasti ollut. Erzgebirgessä ja Vogtlandissa
(Thüringerwaldin itäpäässä) asui kuitenkin noin kolmisenkymmentätuhatta
puuvillankehrääjää, jotka tätä ammattia käsityönä harjottivat. Kun
Englannissa puuvillakehruu alkoi koneteollisuudeksi kehittyä, niin
joutui tämä väestö alussa vaikeaan taloudelliseen pulaan, mutta nopeaan
se oppi konekehruuseen, osaksi hallituksen avulla, ja saattoi
elinkeinonsa säilyttää, vaikka muuttuneissa oloissa. Melkoisessa määrin
auttoi puuvillankehruun kehitystä Saksassa Napoleonin aikaansaama
mannermaan sulkeminen, jonka kautta Englannin kilpailu joksikin aikaa
lamautui.
Ammattikunnat ja teollisuustyöväki.
Yhdeksännentoista vuosisadan alussa olivat mestarit ja muut itsenäiset
liikkeenharjottajat ammattilaisten tärkein luokka. Sällien ja
oppipoikain luku ei silloin ollut läheskään yhtä suuri kuin itsenäisten
mestareitten. Baijerissa oli 1790:n vaiheilla mestareita 40,000,
sällejä vain puolet tästä määrästä, eikä oppipoikia neljättä osaakaan.
Nämä numerot osottavat, että ammattien harjottajat yleensä olivat
itsenäistä väkeä. Olot ovat kuitenkin kuluneen vuosisadan aikana
perinpohjin muuttuneet, toiselta puolen sällien ja oppipoikain luvun
lisääntymisen kautta mestareihin verraten, toiselta puolen
suurteollisuuden kautta. Viime vuosisadan lopulla oli Saksassa
itsenäisiä ammatinharjottajia tuskin enempää kuin 1 3/4 miljonaa,
apulaisia ja palkkatyöväkeä sitä vastoin 6 1/2 miljonaa. Niin valtaavan
mullistuksen alaiseksi on ammattielämä vuosisadan kuluessa joutunut.
Tosin tämä palkkatyöväki yleensä ansaitsee yhtä hyvin ja paremminkin
kuin edellisen vuosisadan itsenäiset ammatinharjottajat. Mutta se ei
enää ole itsenäistä, siitä on tullut pääoman hallitsema valtaava
työläisjoukko. Vanhan ammattikuntajärjestyksen aikana tiesi
käsityöläinen sälli aikansa palveltuaan pääsevänsä itsenäistä
liikettä alkamaan, joka silloin kysyi enemmän taitoa kuin pääomia.
Nykyään on asianlaita toinen. Suurteollisuuden palvelukseen
antautunut työväki ennakolta tietää, ettei se voi milloinkaan päästä
palkkalais-asemastaan, ei milloinkaan itsenäiseksi. Varsinkin
alkuaikoina työväestö suurteollisuuden palveluksessa joutui suureen
aineelliseen ja henkiseen kurjuuteen. Näköalat näyttivät toivottomilta,
koskei yksityinen työmies mitään voinut pääomallista työnantajaa
vastaan. Vasta sitten kun työväestö liittyi mahtaviksi yhdistyksiksi,
jotka useimmiten saattoivat pakottaa työnantajat täyttämään
kohtuulliset vaatimuksensa, avautui sille jälleen mahdollisuus voida
vapaammin järjestää elämäänsä. Ankaran taistelun kautta on Saksan
teollisuusväki vallottanut takaisin osan sananvallastaan omissa
asioissaan ja maankin asioissa, elettyään suuren osan viime vuosisataa
valtaavan taloudellisen mullistuksen jaloissa. Vasta 1869 sai
saksalainen työmies aseen tähän taisteluun, vasta silloin Preussissä
säädettiin yleinen yhdistymisvapaus, jonka kautta työväestön
yhteenliittyminen sai lain turvan. Alussa työväen ponnistukset
kuitenkin etupäässä suuntautuivat valtiolliselle alalle; vasta kuluneen
vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä pääsi ammattiyhdistysliike,
jonka tarkotuksena on etupäässä työväestön taloudellisen tilan
turvaaminen, ripeämmin edistymään. Mutta se kasvoikin sitten nopeaan
kuin lumivyöry. Vuodesta 1890 vuoteen 1900 ammattiyhdistysten jäsenien
luku kasvoi melkein kahdenkertaiseksi ja kuutena seuraavana vuotena
vielä siitäkin kahdenkertaiseksi, niin että järjestynyttä työväkeä v.
1906 oli kaikkiaan kaksi miljonaa henkeä. Tästä luvusta kuului
noin 1 3/4 miljonaa sosialidemokrattien johtamiin vapaihin
ammattiyhdistyksiin. Mutta siltä ei ammattiyhdistyslaitos vielä ole
Saksassa kehittynyt likimainkaan niin pitkälle kuin Englannissa.
Työväenvakuutus.
Jo ennen kuin työmiehet itse järjestyivät etujansa valvomaan,
puuttui valtio heidän olojensa parantamiseen työväensuojeluslakien
ja -vakuutuslakien kautta. Preussin valtion huomio kääntyi tähän asiaan
ensinnä sen kautta, että väestön asevelvollisuuskunto suurteollisuuden
kautta huomattavasti huonontui, varsinkin Rheinin maakunnissa, joissa
suurteollisuus jo aikaisin kehittyi nopeammin kuin muualla, joissa se
vielä tänä päivänäkin on voimakkain. V. 1839 säädettiin ensimäinen laki
lasten suojelemiseksi; kiellettiin käyttämästä 9 vuotta nuorempia
lapsia tehtaissa, kaivoksissa ja muissa teollisuuslaitoksissa, ja
nuoren työväen pisin työaika määrättiin 10 tunniksi. 1853 suojelusta
melkoisesti laajennettiin ja samalla säädettiin ammattientarkastus. V.
1878 tehtaan tarkastus kaikissa Saksan maissa säädettiin pakolliseksi.
Mutta vasta 1890-luvulla saatiin työväensuojeluslaki, joka jo tyydytti
suurempiakin vaatimuksia, ja siitä pitäen on tätä lainsäädäntöä yhä
kehitetty, vaikka se vielä onkin kaukana sosialidemokratian esittämistä
vaatimuksista esim. työpäivän pituuteen nähden. V. 1883 säädettiin
työväen sairasvakuutus, seuraavana vuonna tapaturmavakuutus, josta v.
1905 oli osallisena noin 19 miljonaa ihmistä. V. 1889 seurasi työväen
työkyvyttömyyden ja vanhuuden vakuutus, josta v. 1905 oli osallisena
noin 14 miljonaa henkeä.
On jo olemassa numeroitakin, jotka valaisevat tämän vakuutuksen
vaikutuksia. V:sta 1889 v:teen 1905 on vakuutuslakien johdosta
suoritettu työväelle korvauksia kaikkiaan 5,107 miljonaa Saksan
markkaa. Tästä summasta tulee sairasvakuutuksen osalle 2,751 miljonaa,
tapaturmavakuutuksen osalle 1,194 miljonaa, työkyvyttömyysvakuutuksen
osalle 1,162 miljonaa. Työkyvyttömyyselinkorkoja oli vuoteen 1905
myönnetty noin 1 1/4 miljonalle hengelle, tapaturmaeläkkeitä yli 1 1/2
miljonalle ja avustettujen sairaustapauksien luku nousi yli 65
miljonan.
Työväki itse on suorittanut vähemmän osan näihin korvauksiin menevistä
maksuista ja saanut päälle 2 miljardia Saksan markkaa enemmän
korvausta, kuin se on vakuutusrahoja maksanut. Tämän vuosisadan alussa
suoritettiin Saksassa joka päivä yli miljona Saksan markkaa työväen
vakuutusmaksuja. Kun huomioon otamme, kuinka niukkoja korvaukset
Saksassa yleensä ovat -- ensi askelet on astuttu suurimmalla
varovaisuudella -- ja kuinka suunnattomiin summiin ne siitä huolimatta
ovat kohonneet, niin käsitämme, kuinka kipeätä tarvetta nämä
vakuutukset todella tyydyttävät.
Synkistä ajoista huolimatta on siis teollisuustyöväen kohtalo
vuosisadan loppupuolella kehittymistään kehittynyt parempia aikoja
kohti. Työväestön taloudellinen asema on yhä parantunut ja
sosialidemokratienkin on täytynyt vanhan romun sekaan hyljätä oppinsa
köyhälistön kurjistumisesta. Varsinkin vuosisadan loppupuolella ovat
sekä maatyöväen että teollisuustyöväen palkat kohonneet, oikeudet
vahvistuneet, vapaudet laajentuneet.
Kaikesta päättäen teollisuustyöväen asema alkaneella vuosisadalla
paranemistaan paranee. Saksan teollisuuden valta-asema maailman
markkinoilla on nyt aivan toinen, kuin se oli viime vuosisadalla. Se on
raivannut itselleen kauppateitä ja myyntialueita mitä vaikeimmissa
ulkonaisissa ja kotoisissa oloissa.
Kulkuneuvojen ja kaupan kehitys.
Teollisuuden kehitys kuluneella vuosisadalla ei olisi ollut
mahdollinen, elleivät kulkuneuvot olisi yhtä perinpohjin parantuneet.
Teollisuus ja kulkuneuvot ovat vuorovaikutuksen kautta toisiaan
elähyttäneet. Teollisuuden kehitys olisi seisahtunut alkuunsa, elleivät
kulkuneuvot olisi kehittyneet uudenaikaiselle kannalle, ja toiselta
puolen taas eivät kulkuneuvot olisi päässeet kehittymään ellei niiden
olisi täytynyt palvella teollisuuden yhä kasvavia tarpeita.
Kulkuneuvot vuosisadan alussa.
Kulkuneuvot ja posti olivat viime vuosisadan alussa vielä Saksassakin
sangen alkuperäisellä kannalla. Merellä tavaranvaihto tapahtui
yksinomaan purjelaivoilla. Sisämainen tavaranvaihto tuskin pääsi
ensinkään kehittymään semmoisissa seuduissa, joissa ei ollut
jokiliikettä sitä välittämässä. Sen vuoksi semmoiset alueet kuin esim.
Vanha Baijeri melkein kokonaan jäivät maailmankaupun ulkopuolelle ja
elivät omaa ahdasrajaista taloudellista elämäänsä. Mutta semmoisissakin
seuduissa, jotka luonto oli paremmilla liiketeillä varustanut, oli
tavaraliike hyvin heikkoa ja rajottui enimmäkseen vain arvokkaimpiin
tuotteihin. Semmoisia tuotteita, jotka nykyään ovat kuormaliikkeen
päätavarat, kuten hiili, rauta, puutavara ja vilja, ei ennen aikaan
yleensä voitu lähettää muuta kuin pienien matkain päähän. Suuria
kaupunkeja, jotka ravintoaineitten hankkimiseen tarvitsivat päivän tai
parin matkaa laajempaa maakuntaa, ei sen vuoksi yleensä voinut kehittyä
muuta kuin jokien varsille ja merenrannoille. Vielä tänä päivänä esim.
viljan kuljetus maantietä pitkin lyhyelläkin matkalla kuluttaa oman
hintansa. Niinpä Venäjällä saattaisivat viljaa maasta viedä ainoastaan
ne viljankasvattajat, jotka asuvat rautateistä enintäin 60 kilometrin
päässä, ellei jokiliikkeitä olisi.
Vielä vaikeampi kuin viljan oli entisinä aikoina semmoisten halpain
joukkotavarain kuin hiilen, raudan ja puutavarain kuljetus. Rheinin
maakunnissa ja Westfalissa maksoi ennen ensimäisen rautatien
rakentamista hiilitonnin kuljetus 40 pfennigiä kilometriltä.
Rautatiellä maksettiin siitä alkuaikoina noin 13-14 pf. Mutta
kuljetuskustannukset vähenemistään vähenivät, niin että hiilitonnin
lähetys nykyään maksaa vain noin 2 1/2 pf. kilometriltä, jopa toisinaan
ainoastaan 1 1/4 pf. Samalla tavalla ovat raudan ja viljan
kuljetushinnat alentuneet. Noin 20:nteen osaan alkuperäistä hinnastaan
on niin ollen vuosisadan kuluessa näitten joukkotavarain rahti
alentunut.
Yhtä kallista kuin tavaran lähetys oli entisaikoina matkustaminenkin.
Saksan keskisäädyissäkin on nykyään matka Sveitsiin, Italiaan tai
Skandinaviaan yleinen. Mutta sata vuotta takaperin eivät tämmöisille
virkistysmatkoille voineet lähteä muuta kuin rikkaat. 18:nnen
vuosisadan lopulla maksoi matka Leipzigistä Mainin Frankfurtiin noin 420
Saks. markkaa ja matkalla oli monet vaikeudet ja ehkä vaaratkin
voitettavat; nykyisin kuljetaan sama matka muutamassa tunnissa ja
mukavassa rautatievaunussa noin 15:llä osalla samasta hinnasta. Ennen
kului matkaan viikkokausi, vaikka postin keralla matkustettiin.
Maantiet.
Saksan maantietkin olivat kuluneen vuosisadan alussa vielä peräti
kehnossa kunnossa. Eräältä ruhtinaalliselta henkilöltä, joka 18.
vuosisadan lopulla matkusti Saksin kautta, rikkoutui tällä matkalla 25
vaununpyörää. Huolellisena miehenä hänellä oli matkassa erikoinen
vaunu, jossa ei ollut muuta kuin varapyöriä. Vaunut olivat epämukavat,
kulku ylen hidasta. Hitaat olivat liikkeet varsinkin Pohjois-Saksassa.
Etelä-Saksassa ne olivat paremminkin kehittyneet. Siellä oli postin
matkanopeus jotenkin sama kuin meillä kievarikyydillä, tunti ja
penikulma, ja hevosien vaihtamiseen kului vain neljännestunti. Siellä
tulivat jo 18. vuosisadalla käytäntöön vieterivaunut. Pohjois-Saksassa
kuljetti posti vielä kauan yhdeksännelläkintoista vuosisadalla
matkustajia vieterittömissä vaunuissa ja patjattomilla istuimilla,
joissa ei edes ollut selkänojaa. Tietkin olivat etelässä melkoista
paremmat. Mutta käsitykset teiden tarpeellisuudesta olivat silloin myös
toiset. Niinpä lausui kuningas Fredrik Suuri, että "kuta huonommat tiet
olivat, sitä kauemmin matkustajat viipyivät taipaleella ja sitä enemmän
maakuntaan jäi rahoja".
Saksan erinomainen maantieverkko on melkein kokonaan 19:nnen vuosisadan
työtä. Tierakennuksen varsinainen uudistaja oli Napoleon, joka niitä
tarvitsi sotaretkiään varten. Preussissä varsinkin vuosisadan
keskivaiheilla rakennettiin paljon uusia teitä ja entisiä korjattiin.
1816 oli Preussissä viertoteitä vain 5,000 kilometrin vaiheille, v.
1837 noin 13,000 kilometriä, 1862 jo 29,000 kilometriä ja 1895 lähes
83,000 kilometriä. Merkillistä on, että vilkkain maantierakennus niin
ollen on tapahtunut rinnan rautateiden rakennuksen kanssa. Nekin
tarvitsevat toisiaan. Ilman kunnollista maantieverkkoa rautatiet
huonosti täyttäisivät tehtävänsä. Viertoteitten käyttämisestä oli
maksettava veroa. Etelä-Saksassa tämä vero kaikkialla poistettiin jo
vuosisadan alkupuoliskolla, Preussissä sitä vastoin vasta v. 1875.
Maantiet olivat valtion ja valtio niitä ylläpiti. Samalla kun verot
lakkautettiin joutuivat maantiet maakuntain hoitoon. Valtiot sitä
vastoin alkoivat lunastaa rautateitä, jotka alkuaan olivat yksityisten
omaisuutta.
Postilaitos.
Rinnan maantieverkon kanssa kehittyi postilaitoskin. Vuosisadan
ensimäisellä neljänneksellä ei maalaisväestön postinsaantia varten
vielä ollut minkäänlaisia valtionlaitoksia. Postitoimistoja oli
ainoastaan kaupungeissa, joihin maaseutulaisten täytyi lähetyksensä
viedä, joista ne noutaa. Vasta toisen neljänneksen alussa alkoi valtio
jakaa postilähetyksiä maallekin. Mutta vasta 1850-luvulla alkoi
Preussissä valtio säännöllisesti toimittaa postin ylt'yleensä
maaseuduillekin. Vuosisadan lopulla sai maalaisväestökin kaikkialla
Saksassa joka päivä säännöllisesti tietonsa muusta maailmasta ja
saattoi sen kautta pysyä edistyksessä ja valistuksessa kaupunkien
tasalla. Ei ole niin pientä kylää, johon ei postilähetti joka päivä
poikkeisi. Sitä myöden halpenivat postimaksutkin. Vuosisadan
loppupuolella telefoni kehittyi niin nopeaan, että koko Saksassa v.
1905 oli kaikkiaan noin 600,000 telefonia käytännössä.
Rautatiet.
Aina vuoteen 1840 olivat kaikki siihen saakka rakennetut rautatiet
yksityisiä yrityksiä. Preussin viranomaiset eivät varsinkaan pitäneet
kiirettä rautateiden lunastamisella valtiolle, koska eivät luulleet
niitten rahallisesti kannattavan. Kun ensimäinen rautatie rakennettiin
Berlinistä Potsdamiin, niin lausui silloinen ylipostimestari: "Joutavan
yrityksiä! Minä lähetän joka päivä Berlinistä Potsdamiin monta kuuden
istuttavaa postivaunua, ja enimmäkseen ne matkaavat tyhjinä. Nyt sinne
muka pitäisi vielä saada rautatiekin." Vuosisadan lopulla kulki tätä
vähä 300 junaa päivässä. Parikymmentätuhatta entistä postivaunua
pitäisi olla alati liikkeessä samaa matkustajamäärää kuljettamassa.
Niin valtaavasti on yhdysliikenne puolessa vuosisadassa kasvanut.
Etelä-Saksan valtiot rupesivat aikaisemmin rautateitä rakentamaan.
Vielä v. 1879 oli Preussissa enemmän kuin puolet kaikista rautateistä
yksityisten käsissä. Mutta sitten niitä aljettiinkin lunastaa valtiolle
sitä nopeampaan. Jo seuraavan vuosikymmenen keskivaiheilla oli Preussin
valtio saattanut valtaansa maan kaikki rautatiet. Mutta Bismarckin
suunnittelema yleisvaltakunnallinen rautatieverkko meni myttyyn
yksityisten valtioitten vastarinnan vuoksi. Saksan valtakuntaan
kuuluvilla suuremmilla valtioilla on kullakin oma rautatieverkkonsa,
vaikka ne ovatkin keskenään läheisessä liikenneliitossa.
Saksanmaan rautateiden kehitys ilmenee seuraavista numeroista: