Uudenaikaisessa sivistysmaassa, jossa vilkas yhdysliike,
koneteollisuus, nykyaikaisen elämän yleismaailmallisuus kaikkialla ui
ylinnä, ei vieras ensi katsannolla huomaa sitä vanhaa pohjaa, jolla
tämä uusi sivistys lepää. Saksassa on kuitenkin olemassa vanha
historiallinen pohja, vieläpä tämä pohja on hyvinkin vaihtelevainen.
Kauaa ei tarvitsekaan maassa oleskella, ennenkuin se kaikkialla astuu
esiin. Paitsi oloissa ja ulkonaisissa muistomerkeissä on sitä myös
säilynyt paljon kansan tavoissa. Niissä on monta omituisuutta, jotka
juurtuvat hyvin kauas taaksepäin, sekä entiseen historialliseen aikaan,
että vielä sen kautta hamaan muinaisuuteenkin. Toiset piirteet ovat jo
niin heikontuneet, että ne ovat vain hämäriä kaikuja. Mutta nekin
saavat omituisen syvällisen merkityksen ja mielenkiinnon, kun huomaamme
niitten johtuvan ikivanhoista tavoista, monenkin nykyisen kisan
tai tottumuksen polveutuvan pakanallisista uhrijuhlista ja
jumalanpalveluksesta saakka.
Juhlatapoja.
Joulu, pääsiäinen ja helluntai.
Kristillisen joulujuhlan vietto näyttää Saksassa liittyneen germanien
vanhaan joulujuhlaan, jota vietettiin talvipäivän seisahduksen aikana;
silloin luultiin jumalien tulevan maan päälle ihmishaahmossa ja
tuntemattomina vaeltavan rahvaan keskellä. Tähän vanhaan
auringonjuhlaan kristillinen kirkko sitten yhdisti Vapahtajan
syntymisen muistojuhlan.
Varsinkin keskiajalla oli joulutapoja runsaasti ja muutamat niistä ovat
säilyneet meidän päiviimme saakka. Vielä 1830:n vaiheilla Tübingenissä
oli tapana liekuttaa Jeesuslasta kehdossa kellotapulissa. Kehdon
ympärillä paloi kynttilöitä. Veisattiin virsi ja tapulin juurella kansa
lauloi kehtolaulua.
Yleiset kautta Saksanmaan olivat kolmen kuninkaan ja tähtipoikain
retket. Vielä nytkin on syrjäisissä paikoissa säilynyt samanlaisia
tapoja, joista toiset juurtuvat hamaan pakana-aikaan. Pakana-aikainen
ilmiö on varsinkin "nihti Ruprecht"; hän johtaa sukunsa itse pakanain
ylijumalasta Wodanista. Aikain kuluessa ylijumalasta kuitenkin tuli
pöpö, jonka päätoimi oli uhkailla joulun aikana pahoja lapsia vitsalla,
hyviä makeisilla palkita. Vanhoissa joululeikeissä hänellä oli
huomattava osa.
Vanhimmat nykyaikoihin säilyneet tavat tavataan Itävallassa. Siellä
vielä tänäpäivänä näytetään kuvakaappia, jossa näkyy Betlehem, talli
seimineen ja pyhä perhe, pyhiinvaeltajia, paimenia ja Itämaan
kuninkaita.
Joululahjain antaminen, joka perustunee vanhaan roomalaiseen tapaan, on
Saksassakin yleinen, joulukuusi niinikään. Joulukuusen arvellaan
johtuneen keskiaikaisesta tavasta jaella juhlissa kukkivia oksia.
Ensimäinen tieto varsinaisesta joulukuusesta on seitsemänneltätoista
vuosisadalta, jolloin Strassburgissa käytettiin joulukuusta.
Kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla siinä aljettiin
kynttilöitä käyttää, makeisia ja koristeita jo paljon aikaisemmin.
Pääsiäisenkin viettäminen lienee liittynyt vanhoihin juhliin, joille
sitten annettiin kristillinen merkitys. Schwarzwaldissa rakennetaan yhä
vielä palmusunnuntaina korkeita palmuja, joita juhlasaatossa kannetaan
kirkkoon. Piinaviikolla vaikenevat katolisissa seuduissa kirkonkellot,
vanhaa tapaa noudattaen. Kansa sanoo kellojen "lähteneen" Roomaan.
Puolipäivä- ja iltakellojen soiton sijasta pidetään kaikenlaista melua
puisilla rämistimillä, joilla lapset juosten mekastavat pitkin katuja.
Vihannestorstaina syödään kaikenlaisia vihannesruokia. Toiset luulevat
tavan juurtuvan vanhasta uhrista. Kristillistä juurta sitä vastoin on
köyhäin ravitseminen ja jalkain pesu, joka vielä tapahtuu
ruhtinaittenkin linnoissa.
Keskiaikaisiin tapoihin kuului Kristuksen piinan esittäminen
kaikenlaisilla näytöksillä. Tämä tapa on kuitenkin ollut jo satakunnan
vuotta unohduksissa. Sen sijaan näytetään katolisissa kirkoissa "Pyhää
hautaa", s.o. matolla lepäävää Vapahtajan ruumista, kukkain ja
kynttiläin ympäröimänä. Pääsiäispäivänä on katolisissa seuduissa pitkä
paasto päättynyt, kellot jälleen soivat torneista, lapset ja palvelijat
keräävät pääsiäislahjoja, varsinkin munia, ja toisissa seuduin
aineksia pääsiäistuliin, joissa ennen vanhaan Juudas poltettiin.
Pääsiäissunnuntain omituisiin tapoihin kuuluu n.s. pääsiäisratsastus,
joka vielä on kansan kesken yleinen monessakin osassa Saksanmaata.
Heti kun pääsiäisaamuna kellot alkavat soida, kokoontuvat Saksin
rajalla pääsiäisratsastajat, isännät renkineen. Kun he ovat kirkolle
saapuneet, niin soitetaan torvia, rumpuja päristetään ja ammutaan kuusi
ankaraa paukkua. Ratsastajat asettuvat riviin kirkonovelle, alkavat
pääsiäislaulun, kellot alkavat jälleen soida; ratsastajat ajavat
laulaen kolmeen kertaan kirkon ympäri, edellä lipunkantaja, hänen
perässään torvensoittajat, sitten parhaat laulajat, ja vihdoin muut,
mikä mukana laulaen, mikä vain ratsastamassa. Viimeisellä on
läkkipeltinen laatikko. Kun ratsastajat ovat kolmasti kulkeneet kirkon
ympäri, niin kellot jälleen vaikenevat, jonka jälkeen ratsastetaan
kylässä talosta taloon, lauletaan ja kootaan laatikkoon kirkkoa varten
lahjoja. Palataan sitten kirkolle, ratsastetaan jälleen kolmasti
laulaen sen ympäri ja vasta sitten lähdetään jumalanpalvelukseen.
Varsinainen huvipäivä on pääsiäismaanantai, jolloin varsinkin
kaikenlaiset munaleikit ikimuistoista tapaa noudattaen yhä ovat
yleiset. Schwaabissa oli ennen munain kerääminen yleinen, nyt sitä
vieläkin siellä täällä leikitään. Leikkijät jakaantuvat kahteen
puolueeseen, kummallakin puolueella on "championinsa", joka enimmäkseen
on naamioitu ja kummasti puettu. Toisen puolueen tulee kerätä maasta
suuri joukko munia, jotka on asetettu yhtä pitkä matkan päähän
toisistaan, toisen puolen taistelijain tulee sillä välillä juosta
melkoinen kehä. Jos juoksija on matkansa suorittanut, ennenkuin toinen
on viimeisen munan poiminut, niin hänen puolueensa on voittanut. Usein
päättyy sitten leikki iloisiin syöminkeihin. Toisin paikoin pannaan
toimeen kilpajuoksuja, kuka ensinnä saavuttaa nurmettunutta
mäenrinnettä alas kierivän munan. Böhmin saksalaiset antavat kokonaisen
rivin munia vieriä alas mäen rinnettä, ja se voittaa koko rivin, jonka
muna ensinnä mäen alle saapuu. Neumarkissa tytöt koivuvitsoilla
piiskaavat poikia. Hessissä on tapana, että ennen munankeruuta mennään
jollekin mäelle, jossa on paaluun nuorasta sidottu kukko; sitä jokainen
kisailijoista koettaa sidotuin silmin lyödä; ja se joka ensinnä osaa
kukkoa, voittaa kukon ja saatetaan seppelöitynä ja laulaen takaisin
kylään.
Samoin kuin jouluksi, samoin pääsiäiseksikin leivotaan monenlaisia
erikoisia leivoksia, joitten puuttuminen tuntuvasti vähentäisi
juhlariemua.
Helluntain tavat ovat jo osaksi samoja kuin Vapun, jonka ikivanhasta
vietosta niitä on lainattu. Helluntaina, joka vietetään kevään ollessa
paraimmillaan, koristetaan huoneet, talot ja julkiset paikat lehvillä.
Yksin uudenaikaisessa Berlinissäkin noudatetaan ikivanhaa tapaa ja
koristetaan helluntaina lehvillä sekä ajoneuvot että valjakot.
Helluntaisonnin kuljetus on yleinen tapa varsinkin Mecklenburgissa.
Siellä helluntaisonnia nauhoilla ja kukkasilla koristettuna kuljetetaan
pitkin katuja jo monta päivää ennen juhlaa, ja yleisö kilvan lisää sen
koristuksia.
Laajalle levinnyt tapa on niinikään, että karja helluntaina
koristeltuna ja kaikenlaisia menoja noudattaen lasketaan ensi kerran
kesannolle, ja näissä seuduissa helluntai on oikea paimenjuhla. Monessa
paikassa kuuluu se maito, joka helluntaiaamuna lypsetään, piioille,
jotka sitten iloisessa seurassa sen nauttivat. Altmarkissa on tapana,
että se hevoshoitaja, joka viimeiseksi saattelee hevosensa laitumelle,
kukkasilla ja kirjavilla nauhoilla ylt'yleensä koristetaan "kirjavaksi
pojaksi".
"Lehväpoika" on laajalti Saksassa helluntain suosituimpia
ilmiöitä. Sekin ehkä on muisto pakanallisten germanien metsän- ja
pellonpalveluksesta. Thüringissä verhotaan poika lehvällä ja sammalella
ja piilotetaan metsään, jonne sitten kylän muut pojat miehissä lähtevät
"metsäläistä" etsimään. Löydettyään he ovat ampuvinaan hänet,
lehväpoika kuolleena kaatuu maahan, lääkäriksi naamioitu poika jälleen
herättää hänet henkiin, lehväpoika sidotaan vankkureille ja kuljetetaan
kylään, jossa sitten pysähdytään joka talon eteen ja pyydetään lahjaa
tämän teon palkaksi. Elsassissa on tapana, että helluntaipoika, joka on
kalisevilla näkinkuorilla ja muilla leluilla koristettu, löydetään
jostain kylän kujilta, saatetaan suurella melulla kylän kaivolle, jossa
hänet kylvetetään, ja sieltä kapakkaan, jossa hänet yhteisellä
kustannuksella syötetään ja juotetaan. Jos helluntaipoika on sukkela ja
on osannut hyvin huvittaa kiduttajiaan, niin hänelle vielä kootaan
kipurahat. Mutta vanhan tavan mukaan täytyy kiusaajain etsiä
helluntaipoikaa ratsain, jonka jälkeen löytöläinen kuljetetaan kaivolle
aasin vetämissä vankkureissa. Eräässä osassa Elsassia on naisilla
pääsiäismaanantaina tavallista suurempi valta. Muualla on tämä tapa
vallalla laskiaisena. Naisilla on silloin oikeus rankaisematta tehdä
voimalliselle sukupuolelle kaikenlaista ilvettä, ja he osaavatkin tätä
oikeuttaan käyttää. Muutamissa seuduin he joukossa lähtevät metsään ja
kaatavat siellä melkoisen puun, joka sitten yhteiseksi hyväksi myydään.
Kaikenlaiset ratsastukset, jotka muistuttavat vanhoja pakanallisia
lehväjuhlia, ovat niinikään yhä vielä yleiset, kilpa-ajot niinikään.
Ditmarschissa, Elben suistamon pohjoispuolella, ja muuallakin
Pohjois-Saksassa, on keskiaikaisia ritaritapoja muistuttava renkaan
pistäminen yleinen. Ditmarschissa kiinnitetään nuoralla kahden puun
väliin puinen tai rautainen kiekko, jossa on viisi reikää, ja ken
hevosen selässä ratsastaen puisella peitsellä on kuusi kertaa peräkkäin
osannut reikiin määrätyssä järjestyksessä, se julistetaan voittajaksi
ja saa äänekkäät suosionosotukset palkakseen. Yksinkertaisempi on
renkaan pistäminen. Mutta peitsellä ei ainoastaan tule osata
renkaaseen, vaan myös riuhtaista se irti kiinnityksestään.
Kynttilänpäivä.
Kynttilänpäivä oli varsinkin keskiajalla tärkeimpiä kirkollisia juhlia.
Nykyään tämä juhla on huomattava varsinkin sen puolesta, että silloin
tapahtuu palvelijain vaihto. Saksassakin on vanhastaan tapana, että
palvelijoilla on silloin vapaa viikkonsa, jonka he saavat omaistensa
luona viettää, ennenkuin uuteen palvelukseen astuvat. Mutta vanhastaan
näinä juhlina kehittyi vallaton elämäkin, jonka vuoksi vielä
tänäpäivänä kynttilänmessun juhlilla on monessa seudussa huono huuto.
Maamiesten vanha viisaus tietää, että jos kynttilänmessun päivä on
selkeä, niin tulee takatalvi ja huono vuosi. Böhmin saksalaisten luona
on naisten tapana kynttilänmessun päivänä tanssia auringonpaisteessa,
että pellava paremmin kasvaisi.
Laskiainen.
Laskiainen on varsinkin katolisissa maissa ilonjuhla, jolloin
kaikenlaiset kisat, varsinkin naamiohuvit ovat ylinnä. Kirkko
alkuaikoina pitkän paaston korvaukseksi soi uskovaisille muutaman
päivän yleistä ilonpitoa varten, ja tätä lupaa käytettiin runsaimmassa
määrässä. Vieraskielisellä sanalla tätä aikaa sanotaan "karnevaliksi".
Leipzig oli varsinkin ennen aikaan tunnettu omituisista
laskiaishuveistaan. Siellä muun muassa naamioidut nuorukaiset
kuljettivat katuja pitkin auraa, jonka eteen valjastettiin kaikki
neidot, mitä kiinni saatiin, pilkaksi siitä, etteivät olleet kuluneena
vuotena miehelään päässeet. Kauan aikaa oli jättiläismakkara
päänumeroita suurempien saksalaisten kaupunkien laskiaishuveissa. V.
1583 Königsbergin teurastajat kuljettivat pitkin kaupunkia makkaraa,
jota kantamassa piti olla 91 sälliä, ja 18 vuotta myöhemmin kerrotaan
samassa kaupungissa kuljetetun semmoista makkaraa, joka oli 1,105
kyynärää pitkä. Sen valmistukseen oli käytetty 81 savustettua kinkkua
ja 18 1/4 naulaa pippuria. Sitä kantoi puisilla haarukoilla 103 sälliä.
Sen suurempaa makkaraa ei ainakaan asiakirjain tietojen mukaan ole sen
koommin missään valmistettu. Juhlakulun jälkeen teurastajasällit
yhdessä leipurisällien kanssa söivät tämän makkaran. Leipurit
puolestaan olivat yhteiseen juhlaan valmistaneet kahdeksan sämpylää,
joista kukin oli viittä kyynärää pitkä, ja kuusi valtaavaa rinkeliä.
Useimmat näistä vanhoista laskiaisiloista ovat kuitenkin joutuneet
unohdukseen. Münchenissä kuitenkin yhä vielä aina seitsemän vuoden
kuluttua esitetään iloinen tynnörintekijäin tanssi, tarinan mukaan
muistoksi siitä, että kerran ruton jälkeen tynnörintekijät olivat
olleet ensimäiset, jotka surman lakattua olivat kulkeneet ympäri
kaupunkia ilahuttamassa asukkaita kaikenlaisilla lysteillä.
Tynnörintekijät pukeutuvat viheriäiseen lakkiin, jossa on
valkoiset ja siniset sulat, mustaan kaulahuiviin, punaiseen västiin,
mustiin housuihin, keltaiseen esiliinaan, valkoisiin sukkiin ja
hopeasolkikenkiin ja tanssivat koristettuja vanteita kääntäen kahdeksan
numeron muotoista piiriä, kierrellen kaarrellen jos millä tavalla,
siten että kuitenkin lopulta jälleen yhtyvät paikoilleen. Tämä
omituinen tanssi on niin mutkikas, että sitä täytyy harjotella
viikkokausia, ettei sekaannuttaisi. Mainin Frankfurtissakin tanssittiin
samanlaista tanssia, mutta ainoastaan semmoisina vuosina, joina joki
oli niin kiinteäksi jäätynyt, että tynnörintekijät saattoivat sen
jäällä valmistaa tynnörin.
Loistavin nykyinen laskiaisvietto on Kölnin ikivanha karnevali, ja
koska se on kautta maan kuulu ja kuulu ulkomaillakin, niin kerromme
siitä vähän enemmänkin.
Kölnin laskiainen.
Karnevalin eli laskiaisjuhlan valmistuksiin ryhdytään kaupungissa jo
kuukausia ennen. Sitä johtaa erikoinen pieni neuvosto, johon kuuluu
yksitoista jäsentä. Tämä yhdentoista neuvosto pitää ensimäisen
kokouksensa yhdennentoista kuukauden yhdentenätoista päivänä. Kaikki
narrit, jotka ovat vuosimaksunsa maksaneet, muodostavat suuren
neuvoston, joka pitää kokouksiaan joka lauantai-iltana ja
juhla-aattona. Kokoushuone on kaikenlaisilla narrinkuvilla koristettu
ja puhujalavana on tyhjä tynnöri. Kokouksissa virtaa kölniläisten
leikillisyys, kokkapuhe ja pilkka vapaasti. Puheet ovat täynnään
kaikenlaisia ivallisia huomautuksia kaupungin oloista. Monet
kokouksissa luetuista runoista ovat oikeita runouden helmiä.
Kölniläisten mielestä nämä kokoukset juuri ovat laskiaisen loistokohta.
Soittaen ja soihtuja kantaen kuljetaan kokoussaliin, taikka pannaan
toimeen aaveiden saattokulku, jossa osanottajat, mikä ratsain, mikä
vaunuilla ajaen, mikä jalan, valkoisiin palttinoihin puettuina, rivissä
ja ruodussa kulkevat pitkin katuja, hurjinta iloa pitäen. Vaunut on
koristettu lampuilla taikka värillisillä pallolyhdyillä, ja toisissa on
istuin niin korkealla, että osanottajat kulkevat toisen kerroksen
tasalla. Kaikki akkunat säteilevät valoa ja kadut ovat yleisöä niin
täynnään, että joskus juhlasaatonkin täytyy seisahtua. "Pienellä
neuvostolla" on erikoinen armeijansa, "kipinät", jotka punaisine
takkineen, kolmikolkkaisine hattuineen, peruukkineen, pyssyineen ja
sapelineen edustavat Kölnin vanhaa sotaväkeä. Hatusta ei edes puutu
vanha historiallinen savupiippu. Näiden perässä seuraa tykistö, joka
puisesta kanuunasta ampuu rahvaan sekaan sokerileivoksia tai jauhoja.
Mukanaan se myös aina kuljettaa pientä vahtimieskojua, johon vastaan
tulevia kaunottaria vangitaan. Sopivat lunnaat maksettuaan he jälleen
pääsevät irti. Nämä sotavoimat esiintyvät kaikkialla, missä vain
juhlassa yhdentoista neuvosto liikkuu.
Juhla alkaa naisten laskiaisyöllä, jota vietetään torstaina ennen
varsinaista laskiaisyötä. Maalaisnaiset ja myyjättäret ennen vanhaan
viettivät juhlaansa varsinkin kaupungin vanhalla torilla. Täynnään
hurjinta rattoa he hyppelivät ja tanssivat vihanneskojujensa ja
myyntipöytäinsä ympärillä, karkeloivat kaikenlaisia piiritansseja ja
lauloivat vanhoja leikillisiä lauluja, sekä tempoivat meluten ja
ilakoiden lakit miehisten katsojain päästä.
Laskiaissunnuntain aattona julistetaan raatihuoneen portilta yleinen
naamiovapaus, jota kokoontunut yleisö aina myrskyisellä riemulla
tervehtii. Toiset ovat tuoneet mukanaan naamarinsa, ja tuossa tuokiossa
on tori täynnään mitä ihmeellisimpiä neniä, eläimennaamoja, hirviöitä.
Kuljetaan sitten pitkin katuja huutaen: "Narri, anna narrin kulkea."
Siitä pitäen kaikki liikkeet sulkevat ovensa ja koko kaupunki antautuu
hurjan ilon pyörteeseen. Seurat kokoontuvat huoneisiinsa omia juhliaan
viettämään. Sunnuntaina iltapäivällä pidetään viimeiset kokoukset,
joihin osanottajat kulkevat "viittasaatossa", soitellen ja laulaen,
mikä ratsain, mikä vaunuilla ajaen. Ei kukaan ole naamiopuvussa, mutta
jokaisella on päässään narrinlakki, toisessa kädessä pullo, toisessa
rämistin taikka räiskä mikä hyvänsä, ja näillä pidetään kamalaa elämää.
Mutta pääkadut ovat täynnään naamareita, miestä ja naista, vanhaa ja
nuorta. Eivätkä nämä melun pitämisessä ole huonompia. Täysi-ikäisiä
kulkee koulupoikina ja tyttöinä kirjoineen ja rihvelitauluineen, siinä
on tirolilaista vuorelaista, espanjalaista, ritareita, sotureita, mikä
soittaa oikeilla soittokoneilla, mikä lasten leluilla, marsseja,
valsseja, vaikka mitä. Melu on niin huumaava, että katsojan pää pian
tulee siitä pyörälle, niin että hän pakenee johonkin ravintolaan. Mutta
siellä häntä tervehtii lasien kilinä ja iloiset laulut. Hänen täytyy
tunkeutua taajain soittajajoukkojen läpi, jotka harppuineen,
kitaroineen, huiluineen ja viuluineen kukin odottavat vuoroaan, koska
he saavat esityksillään huvittaa läsnäolijoita ja pitää mieliä
iloisella tuulella, kunnes ruusumaanantain huomen koittaa.
Ruusumaanantai on juhlan suurin päivä. Uudelle torille kokoontuvat
silloin eri seurain naamioidut jäsenet, järjestyäkseen suureen
juhlasaattoon. Kaduilla, joiden kautta saatto kulkee, hyörii suunnaton
väkijoukko, talot ovat kattoja myöden täynnään katsojia, kaikkialla on
iloa ja riemua. Kun on kotvanen odotettu, niin kajahtaa soitto, rivit
ovat järjestyneet ja saatto lähtee vähitellen matkaan. Edellä kulkee
pitkä jono muhkeisiin vaatteihin puetuita soittokuntia, toisia on
siellä täällä saaton keskellä. Ja sitten alkaa juhlan historiallisessa
osassa lappaa ohi erinomaisen komeita, tyylinmukaisia, värikkäitä
ryhmiä, joita katsoja ihastuksella katselee. Ne äkkiä hänen mieleensä
johtavat entisiä aikoja.
Vaunu toisensa jälkeen vierii katsojan ohi, toisissa soittokuntia,
jotka sävelillään kutsuvat Kölnin iloisia asukkaita tanssiaisiin.
Elonkorjuu vaunussa istuvat ylinnä renkipoika ja tyttö tuttavallisessa
keskustelussa, perässä astuu niittomiehiä, leikkaajia, vaunu on
ylt'yleensä lehvillä ja köynnöksillä koristettu. Tulee sitten
sotilaallinen ryhmä, jossa näemme soittajia, upseereja, harjotettuja
sotamiehiä ja rekryyttejä Kolmenkymmenen vuoden sodan aikuisissa
puvuissa; korskuvalla ratsullaan istuu Onnetar, sotamiehen seuralainen
taistelussa. Pyylevä, rehevä leirikaupan emäntä jakaa vaunustaan
virvotuksia pörhöisille kroaati- ja pandurisotilaille, hyvin ruokittu
rahamassi todistamassa, ettei hän virvotuksiaan ilmaiseksi luovuta.
Sotasaalisvaunun jäljessä kulkee joukko synkän näköisiä talonpoikia,
joitten vihaiset katseet osottavat, etteivät he omin ehdoin seuraa
sotajoukkoa, vaan ovat sotavankeja. Saalisvaunu on melkein
markkinakojun näköinen, täynnään kaikenlaisia taloista ja kodeista,
kirkoista ja kappeleista kokoon haalittua tavaraa. Värvääjän rumpu
pärisee ja kutsuu sodanhaluisia nuorukaisia pestiä ottamaan
värväystoimistossa, joka tämän jälkeen pyörii, lehvillä ja keisarin
lipulla koristettuna. Ovella seisoo maanihtejä kirjavissa puvuissaan,
kehottaen tarjokkaita saapumaan lähemmäksi, ottamaan keisarin kirjavan
takin; toisia pestin ottaneita jo tulee ulos kojusta, pestirahat
kourassaan.
Seuraa toisia sotilasryhmiä, tykistöä, kenttäpatteri, josta niinikään
näkyy salattujen tykkien suita, torvensoittajia, kaikki matkalla
kaupunkia piirittämään. Toiset ryhmät kuvaavat elämää piiritetyssä
kaupungissa, ruokatavarain tuontia, varustuksia, vakoojia. Mutta
läpikäyvänä juonena jonossa on rakastettunsa hylkäämän kölniläisen
nuorukaisen pestin otto, sodan kuluessa yleneminen everstiksi ja sitten
hänen loistelias vastaanottonsa kotikaupungissa. Nähdään hänen samalla
viettävän häitäänkin ylhäisen, Ruotsalaisten vankeudesta pelastamansa
immen kanssa.
Siihen päättyy saaton historiallinen osa. Jälkiosassa varsinkin
kölniläisten rattoisa leikillisyys pääsee oikeuksiinsa. Vanhaan
saksalaiseen pukuun puettu soittokunta soittaa, sen perässä marssivat
"kipinät", Kölnin vanhat reippaat kaupunkisotilaat, jotka niin usein
ovat kaupunkinsa puolesta taistelleet milloin kotimaista, milloin
ulkomaista vihollista vastaan. Joukon perässä ajetaan vaunuttain
ampumatarpeita, ei kuitenkaan sen vaarallisempia kuin paukkupommeja,
joita uutteraan ammutaan väen sekaan. Tästä vaunusta ei puutu viiniä
eikä olutta, joka virtanaan vuotaa tornimaisesta tynnöristä. Saapuu
sitten vaunu, jossa talonpoikia morsiamineen istuu kullatuilla
tuoleilla, ympärillään kaikenlaisia maantuotteita. Seuraavassa vaunussa
on suunnaton maapallo, jonka ääressä oppinut professori pitää rahvaalle
hullunkurista esitelmää. Kukkaruukku täynnään maata, laatikko
ruotsalaisia tulitikkuja, vesipullo ja palje, siinä ovat hänen
tutkimustensa mukaan maapallon neljä alkuainetta. Seuraavaa vaunua
yleisö tervehtii raikuvalla riemulla, siinä kulkee ryhmä, joka kuvaa
kaupungin iloista kansanelämää, ampumakojeet tauluineen, suovattu
tanko, jonka päähän himokas nuorukainen yrittää kiivetä, monenlaisia
muita kisaviettelyksiä, jättiläisnainen, kalaihminen, posetiivin
soittaja ja kaikenlaista markkinaromua. Seuraa sitten vaunullaan
vanhanaikainen linnantorni, jonka kaupungin isät ovat päättäneet
hävittää. Melkoisella rymäyksellä se sortuu, mutta muinaistutkijoita on
sen ympärillä kuin muurahaisia, koettaen sitä uudelleen pystyttää.
Muuan ryhmä kuvaa Kölnin oluen voitokasta taistelua müncheniläistä
vastaan. Siinä näkyy kölniläinen oluenpanija, jalka Baijerin leijonan
niskalla, ja paljon muuta hauskaa. Oluenappajain lukuisa joukko
osottaa, että kölniläinen käytännössäkin on voittanut müncheniläisen,
ja itse juomainhaltija Gambrinuskin, joka istuu ryhmän keskellä
korkealla valtaistuimellaan, juo helmeilevää kölniläistä olutta.
Rüdesheimin kuuluista viineistäkin vie Kölnin olut voiton, sitä
ilmaisee seuraava ryhmä, jossa nähdään viininjuojia, pöhöttynein
punaisin nenin juomassa väärennettyä viiniä, jonka poliisi kuitenkin
ottaa takavarikkoon, pelastaakseen hyvät rüdesheimiläiset. Mutta
väärentäjäin, jotka jalan seuraavat vaunua, täytyy hyväksi lopuksi itse
nauttia katala sekotuksensa.
Juhlakulkue lähestyy loppuaan. Ratsastavat torvensoittajat ilmaisevat
päivän sankarin lähestymistä. Kuuden kimon vetämillä vaunuilla ui
kullattu laiva, jossa prinssi Karneval korkean seurueensa kanssa
matkaa. Se on saaton loistokohta. Ruhtinaalliseen viittaan puettuna
prinssi hymyillen ottaa vastaan alamaistensa onnentoivotukset. Hänen
ympärillään somat lapset sirottelevat yleisön keskuuteen kukkia
runsauden sarvista; ne ilmottavat kevään lähestymistä. Mutta vielä
hänenkin jäljessään seuraa moniaita hullunkurisia ryhmiä, jotka ottavat
yleisöstä viimeisetkin naurut. Saaton kahden puolen ovat naamarit
kaiken aikaa jaelleet yleisölle painettuja lappuja, joissa on jos
minkälaista rattoisuutta. Lasit kilisevät, he juovat kaunottarien
maljat, heittävät sormisuukkosia, laulavat, laskevat leikkiä ja
vaeltavat edelleen. Yleisö tunkeilee vaunujen ympärillä, repii lappuja,
kuka saa, nauraa, ihmettelee, ihailee, mutta ei itsekään jää
kokkapuheiden vaihdossa osattomaksi. Tätä menoa kestää sitten muutaman
tunnin, kunnes saatto hajoo ja elämöimistä vapaudessa jatkuu pitkin
kaupunkia. Nyt tulee kölniläisten hyvä luonto oikein näkyviin, ei
kukaan pahastu toisen sukkeluuksia, taloihinkin saa jokainen
säädyllinen naamari poiketa ja on tervetullut, jos hänellä on rattoa
muillekin jaella eikä hän joudu sananvaihdossa tappiolle.
Vasta päivän lakastuessa päättyy kaduilla elämä, alkaakseen illalla
uudelleen lukemattomissa naamiohuveissa. Teattereissa esitetään
loistavia juhlanäytäntöjä, joihin saapuu paljon muukalaisiakin.
Yksityisetkin seurueet näyttelevät hauskoja kappaleita.
Tiistaina iltapäivällä on kadulla vielä vilkasta elämää. Edellisen
päivän naamarit ne yhä kujeitaan jatkavat, toiset ovat hankkineet uuden
"munteerauksen". Moni ylhäinenkin henkilö puhkaisee vain kahvisäkin
pohjaan reijän, pujottaa siitä päänsä läpi, maalaa naamansa niin
monikirjavaksi, ettei paraskaan tuttava häntä tuntisi, ja lähtee sitten
kadulle onneaan koettamaan. Mutta tänä päivänä jo pääsevät sillitkin
kunniaan, niiden tehtävänä on nyt palauttaa tasapainoon ylensyömisestä
ja juomisesta rasittuneet vatsat. Illalla on kuitenkin vielä
ravintoloissa vilkasta elämää. Kaikkialla, missä iloiset seurueet
viettävät naamiohuvejaan, raikkuu vallaton nauru valaistuille kaduille,
kehottaen muitakin seuraan pyrkimään. Vasta kun keskiviikon huomen
vaalenee ja uteliaana katselee akkunoista, vasta silloin muistetaan,
että ruumis ja henki tarvitsevat lepoa.
Tietysti sekä naamarit että ryhmät vaihtelevat joka vuosi, suosionsa
menettäisi vilkkaassa Kölnissä piankin se prinssi Karneval, joka
uudelleen tarjoisi edeltäjäinsä keksinnöitä. Kölnin karnevali on
maailman kuulu, mutta viime aikoina on siinäkin ulkonainen loisto
tunkeutunut etusijalle sukkeluuden kustannuksella. -- Monessa muussakin
kaupungissa, varsinkin Rheinin laaksossa, vietetään samanlaisia
laskiaisjuhlia, vaikka ne eivät olekaan saavuttaneet yhtä suurta
mainetta kuin ikivanhan Colonia Agrippinan lystit.
Kevätjuhla.
Vanhimpia juhlia ovat ne juhlat, joissa kansa iloitsee kevään tulosta
ja lämmön palaamisesta. Varsinkin menneinä vuosisatoina nämä juhlat
olivat yleiset ja ihmeelliset. Montanus kertoo, että vielä hänen
aikanaan oli säilynyt eräs perin saksalainen kevätjuhla: "Puolipaaston
aikana Pfalzissa ja Schwaabissa vielä vietetään kevään tuloa
seuraavalla tavalla. Asukkaat juhlapäivänä lähtevät kaupungistaan tai
kylästään jollekin nurmelle. Olkiin pukeutuneet pojat esittävät talvea;
talven kuninkaalla on päässään olkinen kruunu ja kädessään puinen
miekka. Toiset, kesän joukko, ovat lehviin puetut, ja kesän kuninkaalla
on päässään kukkaskruunu, vaatteet sammalesta ja muratista. Ensinnä
molemmat joukot laulavat toisilleen etäisyydestä vuorolauluja, sitten
ne taistelevat. Talven joukko heittää silppua ja tuhkaa, kesän joukko
vihantia lehtiä ja kukkasia. Kesän joukko pääsee taistelussa voitolle.
Talvi pakenee ja sitä esittäneet pojat juoksevat puron luo ja heittävät
siihen olkivaatteensa, taikka polttavat ne tulessa, jonka ympärillä
laulaen ja iloiten tanssitaan. Sitten pidetään kylässä pidot
tanssineen."
Monenlaisia muitakin kevätjuhlatapoja oli. Vielä v. 1793 Görlitzissä
talvea esittävä olkimies heitettiin jokeen. Kaikissa näissä juhlissa
oli yhteisenä piirteenä talvea esittävän olkimiehen tuhoominen tavalla
tai toisella.
Vanhin kaikista kevätjuhlista on Vapunpäivän vietto. Vanhan
skandinavilaisen jumaluustarun mukaan Wuotan ja Freija Valpurin yönä
viettivät häitään. Tähän yöhön sen vuoksi liittyykin paljon
taikaluuloja ja vastataikoja, kuten kellojen soittoa, vihkiveden
pirskottamista, y.m. Siellä täällä on yhä vielä tapana Vapun yönä
koristaa lemmityn akkuna vihannilla lehvillä. Hessissä oli eräässä
seudussa kauan voimassa leikillinen tyttöhuutokauppa, jonka arvellaan
juurtuvan vanhoista germanilaisista naiskaupoista. Yleiseen ennen
vanhaan kuljetettiin metsästä toukopuu, joka laulaen ja iloa pitäen
saatettiin kylään, koristettiin nauhoilla ja seppeleillä. Muutamissa
seuduissa Schwarzwaldissa lapset vielä tänä päivänä kantavat talosta
taloon pientä koristettua puuta, lauluja laulaen, ja Ylä-Elsassissa
puetaan pieni tyttönen "toukoruusuksi", joka ikäistensä kanssa laulaen
kulkee talosta taloon. Eräässä pienessä kaupungissa Hessissä on
säilynyt tapa, että pienet puusepiksi puetut pojat aikuisten saattamina
vaeltavat metsään, kaatavat toukopuun ja kuljettavat sen kaupunkiin.
Kaupungissa ovat toiset lapset ilolla ja riemulla vastassa ja sitten
pannaan toimeen yleinen juhlakulku pitkin katuja. Yleiset ja yksityiset
rakennukset koristetaan lehvillä.
Vapun vietto on nykyään yleinen kautta maan, mutta nämä vanhat
kansanomaiset tavat ovat yhä enemmän hävinneet, säilyneet vain siellä
täällä etäisissä metsäkylissä, taikka muuallakin oppineesta
muinaisuuden harrastuksesta. Mutta monessa kömpelössäkin rahvaan
tavassa, jota nykyaikainen sivistynyt yleisö tuskin enää suvaitseekaan,
on kuitenkin säilynyt ikivanhoja juuria, jotka tutkijalle ovat
mieltäkiinnittäviä.
Juhannus.
Juhannuksenkin vietto on kautta Saksan yleinen. Tämä juhla näyttää
välittömästi johtuvan pakanallisesta kesäpäivänseisaus-juhlasta, jota
useimmat vanhat kansat viettivät, samoin kuin talvipäivän seisauksenkin
juhlaa. Niitä monia taikoja, jotka tähän juhlaan ennen liittyivät, ei
kuitenkaan enää tapaa kuin siellä täällä yksinkertaisimman
maalaisrahvaan kesken. Mutta yhä vielä leiskuu juhannusyönä kaikilla
kukkuloilla ja mäillä loimuavat tulet, samoin kuin Wuotaninkin aikoina.
Tämän tulen ympärillä tanssivat pakanat, hyppelivät parittain sen yli,
ja kauan kristilliselläkin ajalla säilyi vanhan uhrin muistona se tapa,
että tuleen heitettiin ruokoja, luita, vieläpä eläviä eläimiäkin. Ennen
vanhaan oli tapana, että juhannusaattona kotiliedestä sammutettiin
tuli, jota pidettiin vanhana ja tehottomana, ja uusi tuli tehtiin
siten, että kahta puunpalasta hierottiin yhteen, kunnes ne syttyivät.
Tällä puhtaalla tulella kotituli sitten uudelleen sytytettiin. Sitä
niinikään käytettiin oljilla verhotun pyörän sytyttämiseen, joka sitten
päästettiin alamäkeä vierimään merkiksi siitä, että siitä päivästä
pitäen aurinko jälleen alenemistaan aleni taivaalla. Masurien maassa on
vielä säilynyt tuo tapa, että kotilieden tuli uudistetaan, liekkiä vain
ei sytytetä puupalasia yhteen hieromalla, vaan siten, että terotettuun
tammipaaluun kiinnitetty pyörä saatetaan nopeaan pyörivään liikkeeseen.
Heti kun paalu alkaa palaa, niin itsekukin ottaa syttyneestä valkeasta
kekäleen ja kantaa sen kotiin, uudistaakseen siten kotitulen.
Itävallassa on toisin paikoin vielä säilynyt sekä tulen yli hyppiminen
että pyörän vierittäminen, niinkuin monta muutakin vanhaa tapaa.
Bodenjärven rannoilla pojat ja tytöt parittain hyppivät tulen yli ja
joka siinä polttaa itseään, sen täytyy antaa vaatekappale pantiksi ja
hypätä uudelleen. Jos hän uudelleen polttaa itsensä, niin täytyy hänen
luovuttaa uusi vaatekappale, ja kömpelölle saattaa tapahtua, ettei
hänellä lopulta ole kuin paita päällä. Pantit lunastetaan viiniverolla,
viinit yhteisesti juodaan. Allgäussa on säilynyt tapa, joka on siksi
vaarallinen, että se on kielletty, mutta ehkä juuri siitä syystä niin
sitkeästi pitää puoliaan. Nuori väki juhannusaattona heittelee
korkealle ilmaan palavia seppeleitä. Toiset laulavat: "Hyppää
neitoseni, saat tänä vuonna sormuksen", ja pitävät tyttöjen edessä
palavia kekäleitä, joitten yli nämä puolestaan urheasti hyppivät.
Tulella muutoinkin ilveillään joka tavalla niin vallattomasti, että
tapaturmia usein sattuu.
Ennen vanhaan oli juhannussauna yleinen tapa. Italialainen runoilija
Petrarca kertoo nähneensä, kuinka v. 1330 Kölnissä suuri joukko
koristettuja naisia juhannusaattona auringon laskiessa kaaloi Rheiniin
uimaan, koska he luulivat siten varaavansa itsensä onnettomuutta ja
kurjuutta vastaan. Vielä 17:llä vuosisadalla oli yleisenä tapana kylpeä
juhannuksena yhtä mittaa 24 tuntia, ja yhä vielä siellä täällä
uskotaan, että yksi ainoa kylpy juhannusyönä vaikuttaa yhtä paljon kuin
yhdeksän kylpyä muina aikoina. Vielä tänäpäivänä siellä täällä
koristetaan kaivoja, tai puhdistetaan niitä, vanhaa taikaa muistellen.
Ennen oli varsinkin Rheinin laaksossa yleisenä tapana, että
tanssipaikan yläpuolelle ripustettiin vihannista lehvistä sidottu
juhannuskruunu ja sen alla tanssittiin niin kauan, kuin lehvä pysyi
tuoreena.
Kukkaset ja lehvät kuuluivat jo vanhastaan juhannuksen viettoon, ja
vaikka vanhat tavat ovatkin hävinneet, niin ovat nämä vertausesineet
kuitenkin säilyneet. Kaikenlaisia seppeleitä, kiehkuroita ja
kukkakoristeita sidotaan juhannuksena ja toisin paikoin pannaan toimeen
metsäjuhlia, taikka iloisia kansanjuhlia kisoineen.
Martin päivä, Nikolauksen päivä.
Pyhän Martin päivä ja pyhän Nikolauksen päivä olivat varsinkin lasten
juhlia. Martin päivän juhlan arvellaan juurtuvan pakanallisesta
viljanleikkuujuhlasta. Myöhään säilyikin tapa juhlana muistella uuden
vuoden antimia, vaikkapa juhla saikin kirkollisen aiheen. Joka talolla
piti myös olla Martin hanhi syödäkseen. Martinpäivänäkin yhä vielä,
etenkin vuorimaissa, sytytetään kukkuloille tulia. Toisissa
kaupungeissa, varsinkin Düsseldorfissa ja Erfurtissa, panevat lapset
toimeen soihtukulkuja. Kirjavat kynttilät kädessään, lauluja laulaen,
vaeltavat silloin tuhannet lapset aikuisten saattamina pitkin kaupungin
katuja. Mutta Marttipa puolestaan muistaakin heitä, jaellen
kaikenlaista hyvää.
Vielä anteliaampi on kuitenkin pyhä Nikolaus. Hänelle lapset ilmaisevat
kaikki toiveensa, ja hän, mikäli mahdollista, pyrkii niitä täyttämään.
Jo aikoja ennen juhlapäiväänsä tapaa hän pistellä heidän sukkiinsa ja
kenkiinsä makeisia ja muuta hyvää. Ja juhlan aattona hän itse saapuu,
joko piispaksi puettuna, koukkuniekka paimensauva kädessään, taikka
muussa haahmossa, uhaten laiskoja vitsalla, mutta palkiten ahkeria.
Tavallisesti on hänen matkassaan ihmeellinen hirviö, jolla on monta
nimeä, ja tätä lapset kovin pelkäävät, -- samoin kuin meillä
joulupukkia, -- vaikkapa hänellä onkin melkoinen vasu makeisia ja
leikkikaluja kainalossaan ja hän niitä anteliaasti jakelee. Monessa
seudussa Etelä-Saksassa Pyhä Nikolaus ei näytä itseään, vaan pistää
yöllä lahjansa soveliaaseen paikkaan. Jo ani varhain aamulla, kello
neljän aikaan, lapset nousevat ylös näkemään, mitä hän on heille
tuonut. Joskus voi lahjain joukossa olla koivunoksakin. Mutta lapset
puolestaan muistavat alati illalla varustaa joko heinätukon taikka
kauroja Nikolauksen aasille. Ja Isämeitäänsä he Nikolauksen päivän
edellä jo pitkät ajat lukevat tavallista ahkerammin. -- Nikolaustakin
varten sekä emännät että leipurit varustavat erikoisia ruokia,
varsinkin kaikenlaisia leivoksia.
Sylvesterin päivä ja uusi vuosi.
Sitkeämmin kuin muut vanhat juhlatavat ovat Sylvesterin päivän ja
uudenvuoden päivän tavat säilyneet, vieläpä suurissa kaupungeissakin.
Berlinissä, Mainin Frankfurtissa ja muissa suurissa kaupungeissa
Sylvesterin vietto on muuttunut meluavaksi elämöimiseksi kaduilla,
perheissä sitä vietetään seurustelussa tuttavain kanssa, valvotaan
puoleenyöhön, valetaan lyijyä ja ennustellaan kuvioista tulevan vuoden
kohtaloita. Monta taikaa liittyy tähän yöhön. Jos esim. silloin
ravistaa hedelmäpuita, niin tulee hyvä hedelmävuosi. Uuden vuoden
päivänä onnitellaan toisin paikoin niin perusteellisesti, että kuluu
monta päivää, ennenkuin kaikki tuttavat on asianmukaisesti onniteltu.
Mutta suurkaupungissa tämä tapa jo on käynyt rasitukseksi.
Kaupunkilaiset ovat alkaneet lahjottaa jonkun rahasumman hyväntekeviin
tarkotuksiin, kun sen sijaan pääsevät uudenvuoden onnittelijoista.
Mutta maaseuduilla pidetään uskollisesti kiinni vanhasta tavasta.
Hoveissa on uudenvuodenpäivänä loistavat vastaanotot, armonosotuksia
satelee kautta maan. Ennen vanhaan oli tapana, että kaikenlaiset
kunnalliset virkailijat papeista alkaen uudenvuoden päivänä pyytelivät
seurakuntalaisilta luonnon antimia. Koulunopettajat kulkivat
poikakuoron saattelemina talosta taloon, laululla näitä lahjoja
anomassa. Yövartijat, nuohoojat, haudankaivajat, kellonsoittajat y.m.
kulkivat pitkässä saatossa kylän kautta anomassa palkan apua, ja
yhteinen saalis sitten jaettiin.
Kirkkomessu.
Kirkkomessu, kirkonvihkimisen vuosijuhla, kuuluu niihin juhliin, jotka
varsinkin kaupunkipaikoissa ovat paljon menettäneet entisestä
merkityksestään. Tätä juhlaa vietettiin, niinkuin nimikin osottaa,
kirkon vihkimisen päivänä joka vuosi. Jo aikaisin tämä ilojuhla
kuitenkin menetti suuren osan alkuperäisestä merkityksestään sen
kautta, että siihen, niinkuin ainakin ilojuhlaan, liittyi markkinat ja
kaikenlainen riemu ja "mässääminen". Siten esim. Leipzigin "messut"
tulivat merkitsemään enemmän suuria markkinoita kuin kirkollista
juhlaa, jolle ne alkuaan perustuivat. Strassburgin tuomiokirkko vanhain
kirjailijain todistuksen mukaan, itse kirkon sisustakin, oli
kirkkomessun päivänä täydellinen kapakka, täpötäynnä väkeä, joka
hartausharjotusten ohella rahallaan ryyppäsi ja remusi. Kun joku
sattui kesken elämää nukahtamaan, niin toiset häntä pistivät
neuloilla, ja siitä syntyi yleinen nauru ja usein täysi tappelukin,
kuten muuan aikalainen kertoo.
Kirkkomessuja vietetään nykyään varsinkin katolisella maaseudulla,
kesällä ja syksyllä. Niitä varten varustellaan jo viikkoja etukäteen.
Huoneet siistitään sisältä ja päältä, korjataan, pestään varsinkin
kolmena viimeisenä päivänä, jotta odotetut vieraat tapaavat kaikki
parhaassa kunnossa ja sitä suuremmalla nautinnolla voivat antautua
syömään ja juomaan -- "mässäämiseen", joka yhä on messun pääviehätys.
Vanhoista tavoista ei kuitenkaan ole enää paljoa säilynyt. Muutamissa
Schwarzwaldin kylissä varakkaat talolliset kestitsevät koko
talonväkeään kolme päivää yhteen mittaan.
Ampujain juhlat.
Ampujain juhlat, joita nykyäänkin vietetään Saksassa kaikkialla, --
vieläpä ne ovat saaneet entistä suuremman isänmaallisen merkityksen --
ovat vanhaa keskiaikaista juurta. Ne syntyivät vapaissa kaupungeissa,
kun porvaristo asestautui, voidakseen torjua aatelin mielivaltaa.
Kilpa-ammunnat kehittyivät jo keskiajalla erinomaisen monipuolisiksi,
ampumasäännöt, juhlatavat, kaikki tarkimmin määriteltiin. Ylhäisetkin
ottivat niihin osaa ja pitivät voittoa suurena kunniana. Alussa
ammuttiin jousella, ja vielä kauan sen jälkeenkin, kuin ensimäiset
kömpelöt pyssyt olivat käytäntöön tulleet, pitivät jouset puoliaan.
Helluntai oli vanhastaan ampujain pääjuhla. Ampumajuhlain suosituimpia
huvituksia taas oli linnun ampuminen, kilpailu, joka näyttää olleen jo
vanhimpain aarialaisten kansain kesken yleinen. Saksan kilpa-ammuntain
loistoaika oli kuitenkin 15. ja 16. vuosisata. Alkujaan ammuttiin
eläviä lintuja, vähitellen aljettiin niiden sijasta käyttää maalina
kuvia, varsinkin papukaijaa, taikka kotkan kuvaa.
Muutamissa paikoissa ovat nämä juhlat vielä säilyttäneet vanhanaikaisen
luonteensa. Eifelissä on pieni kaupunki, Ahrweiler nimeltään, jossa yhä
vielä vietetään ampujain juhlaa vanhanaikaisilla menoilla. Kadut ja
talot ovat silloin niin taajaan puilla koristetut, että tuskin ovia ja
akkunoita näkyy. Ahrweiler on muuttunut vihannaksi lehdoksi,
romantiseksi metsäkaupungiksi, jonka viehätystä lukuisat kiehkurat,
liput ja kunniaportit vielä kohentavat. Juhla vietetään Vapahtajan
ruumiinjuhlan päivänä. Sillä on kirkollinen leima. Aamulla aikaisin
lähtee kirkollinen juhlasaatto kellojen soidessa liikkeelle. Verkalleen
se kulkee eteenpäin, juhlallisia virsiä veisataan, rukouksia
rukoillaan, kirkkoliput liehuvat, suitsutus ja kukkastuoksu sekaantuu
auringonpaisteiseen ilmaan. Katolisen papiston upeat loistavat puvut,
kullalla ja kirjaillulla koristetut kantoteltat, joitten alla kuvia
kannetaan, kaikki tämä antaa juhlalle värikästä loistoa ja virittää
hartauttakin.
Muitten edellä kulkevat ampujat rivissä ja ruoduissa, kiväärit olalla.
Kaupungin neljän portin edustalle on rakennettu alttarit. Jokaisen
luona tapahtuu siunaus, ja raikuvilla yhteislaukauksilla ampujat sitä
säestävät. Kun kirkollinen juhla on päättynyt, niin tapahtuu
puolenpäivän aikaan kaupungin torilla tavanmukainen ampujain katselmus.
Siihen saapuu aina runsaasti sivullisiakin näkyä ihailemaan, saapuu
läheltä ja kaukaa. Ampujain joukossa näkee runsaasti vanhanaikaista
alkuperäistä ukkoa, ylimmällä komentajalla on kullalla kirjailtu
univormu, upseereilla liehuvat höyhentöyhtöt. Kaksi soittokuntaa
soittaa, komentosanat kaikuvat ja sitten ammutaan, että "nummi
tärisee".
Vihdoin ampujain kuningasta saapuu tervehtimään porvariston valitsema
lähetystö ja hänet saatetaan rivien ohi, jonka jälkeen hän
"vastaanottaa katselmuksen". Ampujat järjestyvät riveihin ja
suorittavat mahdollisimman uljaasti ohimarssinsa, joka tavallisesti
katsojissa herättää yleistä rattoisuutta, vaikka tilaisuus onkin siksi
juhlallinen. Illalla viimeisen kellonsoiton jälkeen katetaan torille
juhla-ateria ja ampujain kuninkaan nimessä syötetään ja juotetaan
ilmaiseksi kaikki ampujat. Pöydät on järjestetty pitkiin riveihin
avonaisiin, lehvillä koristettuihin telttoihin, oivaa vasikanpaistia ja
kotoista viiniä ei säästetä. Soittokunta soittaa, maljoja juodaan.
Seuraavana päivänä juhlat samalla tavalla uudistuvat, sillä erotuksella
vain, ettei silloin pidetä katselmusta. Mutta sitä ahkerammin
soitetaan, pidetään serenadeja, ammutaan, tanssitaan. Jos viininsato on
ollut hyvä ja kaupungin raha-asiat siis hyvällä kannalla, niin
vietetään vielä kolmaskin juhlapäivä. Siihen laatuun näitä juhlia
viettivät nykyisen polven esi-isätkin, mutta muualla Saksassa ovat
juhlamenot jääneet unohduksiin, vaikka ammutaankin sitä ahkerammin ja
myös kannuja kallistellaan, ja muuallakin näkee näissä tilaisuuksissa
koolla hauskaa, juurevaa ukkoa, saksalaisuuden oikeata vanhaa pohjaa.
Kuvia ammattilaiselämästä.
Ammattikunnilla oli keskiajan yhteiskunnassa ja valtiollisessakin
elämässä erittäin huomattava sija. Ne arvatenkin syntyivät noin 12:lla
vuosisadalla, jolloin kaupungit alkoivat siksi voimistua, että ne
saattoivat pitää puoliaan aatelia vastaan. Mutta ammattikunnat eivät
ainoastaan tukeneet kaupungin vapautta ulkonaisia sortajia vastaan,
vaan ylläpitivät myös kaupunkien niin sanoaksemme sisällistä vapautta,
sen asukkaitten suuren enemmistön itsenäisyyttä rikkaita suurporvareita
vastaan. Vaikka ammattikunnat jo kuuluvatkin menneisyyteen, niin tapaa
kuitenkin yhä vielä Saksan ammattilais-elämässä runsaasti piirteitä,
jotka tästä entisyydestä johtuvat.
Ammattikuntien kehityksestä mainittakoon, että Nürnbergissä 15:nnen
vuosisadan lopulla oli päälle 400 ammattia ja ammattikuntaa. Työnjako
ammattien alalla oli silloin jo niin kehittynyt, että esim.
kiväriteollisuuden alalla, jonka keskusta Nürnberg oli, työskenteli
kuusi eri ammattikuntaa, joilla kullakin oli oma osansa pyssyn
valmistuksesta.
Kullakin ammatilla oli mestarinsa, jonka hallussa olivat ammattikunnan
lippu, laatikko, sinetti ja vaakunat. Ammattikunnan arkku oli
erinomaisen taidokkaasti valmistettu, siinä säilytettiin ammattikunnan
arvoesineitä. Vuotuisissa juhlissa sitä juhlallisesti kannettiin pitkin
kaupunkia. Kullakin ammattikunnalla oli kokoushuoneensa, jossa
yhdyttiin hauskoihin illanviettoihin ja juominkeihin. Niinikään oli
kullakin ammattikunnalla oma virkapukunsa, omat virkailijansa, ja
kaikissa juhlatilaisuuksissa ne esiintyivät "in corpore", lippuineen,
merkkineen, vaakunoineen, ja vilkastuttivat erinomaisesti kaupunkien
elämää. Suuressa suosiossa oli se tapa, että kukin ammattikunta
julkisissa tilaisuuksissa kantoi näytteeksi työnsä merkkiteoksia.
Makkarantekijäin jättiläismakkaroita kannettiin juhlallisessa saatossa
viisin-, kuusinkymmenin miehin, leipurit kantoivat suunnattomia
sämpylöitä ja muita ihmeellisiä leivoksia, hatuntekijät rakensivat
kaikenlaisia hirviöitä, joitten päähän he painoivat valtaisia hattuja,
kankuri olivat taitavia kaikenlaisten juhlavaunujen koristamisessa,
tynnörintekijät ja kalvanpuhdistajat kaikenlaisien tanssien
esittämisessä.
Omituisimmista ammattikuntatavoista, mitä on meidän aikoihin säilynyt,
mainittakoon teurastajain kisa Münchenissä. Kisa tapahtuu ennen
laskiaista. Teurastajat muodostavat juhlallisen saaton, kulkevat
pitkin katuja, käyvätpä itse kuninkaallisen linnankin edustalla
kunniatervehdyksellä ja kokoontuvat sitten torille, jonka kaivoaltaassa
oppipojat kaikenlaisilla leikillisillä menoilla kastetaan sälleiksi.
Toinen myöhään säilynyt vanha kisa on kalastajain pisto
Ulmissa. Se tapahtui joka vuosi pormestaria valittaissa. Tonavan
aluksenkuljettajain ammattikunta järjesti veneitä kahteen puolueeseen,
joiden välillä alkoi oikea turnaus. Kaksi venettä meloi aina vinhasti
vastakkain, kummankin perässä seisoi mies taikka nainenkin, kädessään
pitkä kiekkokärkinen peitsi, jolla hän yritti syöstä toisen veneen
perätuhdolla seisovan vastustajan jokeen. Tämä huvi on aivan viime
aikoina alkanut elpyä urheiluksi, johon muutkin osaa ottavat kuin
ammattilaiset. Usein kukistuivat molemmat turnaajat aaltoihin. Juhlan
voittajaksi julistettiin se, joka kaikki vastustajat kukistettuaan
viimeksi oli ainoa kuiva. Leipzigissä yhä vielä joka vuosi tapahtuu
samanlainen kisa, pääasiassa nuorison huvittamiseksi. Ennen niihin
ottivat osaa kaikki yhtä kiihkoissaan ja tosissaan.
Vuorimiesten tapoja.
Vuorimiehillä on vanhastaan erikoinen omituinen asema Saksan
kansanelämässä. Eläen kaukana maailman riidoista ja vihoista,
seuduissa, joiden jylhässä vuoristoluonnossa kaikenlaiset kummitusjutut
ja tarut versoivat, vuorimiehet varsinkin ennen olivat aivan oma
säätynsä. He olivat jo keskiajalla ruhtinaitten erikoisessa suosiossa,
koska ruhtinaat saivat suuren osan tuloistaan juuri vuorien aarteista.
Vuorimiehillä oli omat pukunsa, tapansa ja monta muuta erikoisuutta.
Mutta ei ainoastaan ulkomuotonsa puolasta vuorimies eronnut muusta
väestöstä, työn omituisuus painoi häneen leimansa, teki hänestä
luotettavan, rehellisen ja lujan luonteen, jommoisena hänet vieläkin
tapaamme monessa osassa Saksanmaata. Huolimatta ammattinsa moninaisista
vaaroista vuorimiehet ovat siihen kovin kiintyneet. Syvyys, johon hän
joka päivä laskeutuu, ei häntä pelota. Maaemo maanalaisine ihmeineen ja
kauneuksineen ei ole ainoastaan hänen elättäjänsä, vaan myös hänen
kasvattajansa ja johtajansa, jonka kieltä hän ymmärtää.
Vuorimies eli omassa hiljaisessa maanalaisessa maailmassaan, johon
kaupunkien ja suurien asuntapaikkain hälinä kuului vain etäisenä
kaikuna. Hän oli yksinäisyydessään hurskas, uskovainen kristitty, joka
ankarasti piti kiinni vanhasta uskostaan. Useimmissa kaivoksissa oli
tapana, että vuorimiehet aamulla aikaisin ennen kaivokseen
laskeutumistaan kokoontuivat päällysmiehensä ympärille yhteiseen
rukoukseen, ja samoin illalla, työn päätyttyä, päivä yhteisellä
rukouksella päätettiin. Ennen vanhaan vuorimiehillä oli aivan erikoiset
tapansa perhejuhlissa, mutta nämä ovat nyt enimmäkseen unohtuneet.
Niinikään heillä oli omat suojeluspyhimyksensä, joista varsinkin Pyhä
Barbara ja Pyhä Anna, hopean emäntä, olivat suuressa arvossa. Näiden
pyhimysten vuosipäiviä vietettiin loistavilla "vuorimiesparadeilla",
kirkonkäynnillä, soitolla ja tanssilla, juhlissa laulettiin runoja,
joissa vuorimiesten elämää kuvattiin vuorolaulussa. Vuorimiehillä oli
oma omituinen virkapukunsa, ammatin vaatimusten mukaan kaikessa
sovitettu. Kun hallitsija tai joku ruhtinaallinen henkilö saapui
kaivoksiin, niin pidettiin vuorimiesten katselmus, joka usein oli
erinomaisen loistava. Juhlapuvuissaan marssivat silloin vuorimiehet
kuokkineen, kirveineen, lippuineen kirkkoon taikka torille, muodostaen
piirin ja virittäen soittajain säestyksellä juhlallisen laulun, jonka
jälkeen pappi, joskus valamiesten päämieskin, piti kokoontuneelle
vuorikansalle puheen. Juhlan loppuosana olivat sitten "vuorioluet",
iloinen illanvietto, jossa tanssi, laulu, syöminen ja juominen pitivät
osallisia mitä paraimmalla tuulella.
Vuoriolot ja vuoriparadi ovat meikein ainoat vanhat vuorimiestavat,
jotka ovat meidän aikoihimme säilyneet. Tavallisesti vuorimiesten
katselmus tapahtuu yöllä, lyhtyjen valossa, ja se tosiaan tekee
katsojaan omituisen vaikutuksen. Ylivuorimies ratsastaa hevosella,
hänen jäljessään vielä muitakin ratsastavia vuorivirkamiehiä. Muut
korkeammat ja alemmat virkamiehet ovat eri osastojen päällikköinä,
kaikki puettuina vuorimiesten virkapukuun.
Yleisiä kansanjuhlia.
Saksassa vietetään, uuden ajan vaikutuksesta huolimatta, yhä vielä
paljon vanhoja juhlia, jotka ovat kautta aikain säilyneet.
Ensi sijassa mainittakoon, vaikkei se olekaan aivan vanha, Münchenin
lokakuun juhla. Sitä vietettiin ensi kerran v. 1810 Baijerin silloisen
kuninkaan häitten yhteydessä, ja siitä pitäen se on näihin saakka
pitänyt puoliaan vuotuisena juhlana. Juhlaan on yhdistetty
maanviljelysnäyttely, kilpa-ajot, kilpa-ammunnat ja kaikenlaista muuta
mielenkiinnitystä. Juhla vietetään Münchenin eteläpuolella
Theresian niityllä, joka on Saksanmaan laajimpia markkinakenttiä.
Kuninkaallisillakin on siellä oma telttansa, soitto raikuu, väentungos
humisee ja olut virtana vuotaa. Usein syntyy tappeluitakin ja pahaa
elämää, mutta viime aikoina on kuitenkin järjestyksenpito käynyt yhä
paremmaksi. Kilpa-ammuntaa kestää kokonaisen viikon. Siinä yhä vielä
noudatetaan kaikkia vanhoja juhlatapoja ja uudenaikaisen kiväärin
kanssa rinnan kilpailee vielä kaikkein vanhanaikaisin lukkojousikin.
Tämä kilpa-ammunta varsinkin on müncheniläisten lempijuhla ja siihen
kokoontuu kaikkialta maasta juurevaa, vanhanaikaista ukkoa niin kaunis
kokoelma, että katsoja kerrassaan hämmästyy tätä kansanomaisuutta niin
uudenaikaisessa maassa.
Samanlainen on Württembergissä Cannstattin juhla, joka vietetään vähän
aikaisemmin syksyllä. Ylhäisö, kuninkaallisen huoneen jäsenetkin,
seurustelevat silloin tuttavallisesti rahvaan kanssa. Täysissä
juhlakoristuksissa pieni Cannstatt silloin lausuu tervetulleiksi
lukuisat vieraansa läheltä ja kaukaa ja muukalainen saa ihmetellä
württembergiläisen maalaisrahvaan kirjavia pukuja. Tämä juhla
tavallisesti on rauhallisempi ja säädyllisempi kuin baijerilaisten
äänekäs remu, johon usein kuuluu tappelukin. Semmoista on Württembergin
asukkaitten mieliala muutoinkin.
Dresdenillä on elokuussa "lintuketonsa" juhla, joka ennen vanhaan sekin
oli suuri kilpa-ammunta, mutta nykyään on yhä enemmän muuttunut
markkinatilaisuudeksi kaikkine kirjavine lystineen.
Monessa saksalaisessa pikkukaupungissa on kautta vuosisatain säilynyt
juhlia, jotka jollain tavalla liittyvät kaupungin entisiin vaiheisiin.
Mainittakoon vielä iki vanhain uhritapainsa vuoksi Pyhän Leonhardin ajo
Baijerissa. Tätä pyhimystä kansa pitää karjan varsinaisena suojelijana
ja ajaa silloin hevosella hänen kappeliinsa, uskoakseen karjan
pyhimyksen suojelukseen. Muutamissa paikoissa Alpeissa on säilynyt
tapa, että alttarin ympäri kannetaan kolmeen kertaan puisia hevosen ja
lehmän kuvia.
Kotitapoja.
Kotiliesi oli jo vanhoilla germaneilla pyhitetty paikka, jumalien
lahja, joka siitä syystä koristettiin uskonnollisilla vertauskuvilla.
Kristinusko säilytti tämän, samoin kuin niin monta muutakin
pakanallista tapaa, sillä erotuksella vain, että pakanallisten
kotijumalain sijasta lieden ympärille piirrettiin suojeluspyhimysten
kuvia, joita vielä tänä päivänä näkee monessakin vanhassa saksalaisessa
talossa. Liesi oli, niinkuin olemme nähneet, ennen vanhaan erillään
lattialla, niin että esim. nuorta vaimoa voitiin kolmeen kertaan
kuljettaa sen ympäri, samoin kuin morsianta myöhemmin käytettiin
kolmeen kertaan alttarin ympäri. Vanhanaikaisessa saksilaisessa
arkihuoneessa emäntä yhä vielä asuu päivällä lieden takana, joka on
vapaasti permannolla. "Tuoliltaan nousematta hän voi samalla haavaa
pitää silmällä huoneen kolmea ovea, tervehtiä niitä, jotka tulevat
sisään, kehottaa heitä istumaan, pitää silmällä lapsiaan ja
palvelijoitaan, hevosiaan ja lehmiään, vartioida kellaria, lattiaa ja
kamaria, kehrätä kaiken aikaa ja samalla vielä keittää. Hänen
makuupaikkansa on lieden takana, ja sieltäkin hänellä on yhtä laaja
näköala, hän näkee palvelusväkensä nousevan työhön ja jälleen lähtevän
levolle, tulen syttyvän ja taas sammuvan, ja kaikki ovet avattavan ja
taas suljettavan, kuulee karjansa syövän, kutojan kutovan.
Lapsivuoteessakin maaten hän voi makuukammiostaan katseellaan taloutta
ohjata. Kun karja on ruokittu ja muut ulkoaskareet aamulla suoritettu,
niin hän saattaa rukkinsa takana levätä, hänen ei tarvitse niinkuin
muilla paikkakunnilla nousta vierasta vastaan ottamaan, saatella häntä
jälleen talostaan ja sen vuoksi laiminlyödä työtään. Emännän paikka on
lieden vieressä somempi kuin missään muualla."
Talo ja koti olivat jo ammoisista ajoista nuoren kansalaisen ja
aviomiehen ylpeys. Tämä käsitys tulee kauniisti näkyviin siinä
harjannostajaisjuhlassakin, jota on jo vanhastaan vietetty. Työmiesten
johtaja piti silloin harjannostajaispuheen, josta mainittakoon seuraava
esimerkki: "Täten annamme hänen haltuunsa tämän huoneen, jotta hän
siitä tekisi rukoushuoneen, jossa hän ahkerasti omaisiaan kehottaisi
todelliseen ja teeskentelemättömään Jumalan pelkoon, että hän siitä
tekisi työhuoneen, jossa jokainen Jumalan säädöksen mukaan uskollisesti
ja rehellisesti täyttäköön ammattinsa ja säätynsä, aarrehuoneeksi,
johon hän omaisiaan varten kokoisi ruoka- ja elantovaroja Jumalalle
otollisella tavalla, mutta siltä ei unohtaisi koota hengellisiä
aarteita taivasta varten, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eivätkä
varkaat riistä. Ja vihdoin ja viimeiseksi, annamme tämän huoneen
taivaan ja maan ikuisen rakennusmestarin huostaan sillä luottavaisella
rukouksella, että hän sitä isällisesti suojelisi tulipalolta ja
rajuilmoilta ja kaikenlaisilta onnettomuuksilta ja kaikkia siinä asuvia
siunaisi jumalallisella siunauksellaan, suoden heille pitkän elämän,
terveyttä, maallisen ja iankaikkisen onnen."
Kun tämä harjannostajaispuhe oli pidetty, niin "kolkutettiin juhlaksi",
s.o. rumpua päristettiin kolme kertaa, jonka jälkeen juhla-ateria
syötiin.
Jo vanhat germanit kiinnittivät taloonsa merkkejä, joilla oli erikoinen
taika, Donar-jumalan (Thorin, Pauanteen) vasara oli oikeuden, rauhan,
lohdutuksen ja toivon merkki; se piirrettiin oviin, hirsiin, orsiin,
kaikenlaisiin huonekaluihin. Ylijumalan Wuotanin tunnusmerkkejä taas
olivat ristiin asetetut hevosenpäät, jotka koristivat saksilaisen talon
kurkihirttä.
Aikaisin tuli käytäntöön sekin tapa, että jokainen kansalainen varusti
talonsa erikoisella talonmerkillä, puumerkillä. Se poltettiin,
uurrettiin, taikka hakattiin jokaiseen näkyvämpään osaan talosta, ynnä
kaikkiin taloustavaroihin, varsinkin puisiin.
Emäntä hoiti lieden, mutta isäntä valvoi talossa hyvää järjestystä ja
siveyttä. Vielä tänä päivänä hän monessa seuduin Saksassa lukee
ruokapöydässä alku- ja loppurukouksen, kerää aterian päätyttyä
talonväen ympärilleen ja määrää jokaiselle hänelle tulevan työn. Hän
valvoi kaikkien käytöstä ja elämää, muun muassa sitä, että jokainen
sunnuntaina ja juhlapäivinä pukeutui säädylliseen juhlapukuun.
Ravintoaineista pidettiin varsinkin leipää suuressa kunniassa ja leivän
leikkaaminen suoritettiin melkein uskonnollisella hartaudella.
Talonväkeä ruvettiin sanomaan leipäkunnaksi eli kumppanuskunnaksi
(muodostettu latinalaisista sanoista "com-panium", s.o. saman leivän
syöjät). Veres leipä merkittiin pyhällä ristillä, ei ollut luvallista
kääntää leipää selälleen pöydälle, ja tapa vaati, että leipä
oli leikattava oikealta puolelta alkaen. Tämän työn suoritti
huoneenhaltija, ja varsinkin oli naimattoman nuoren kansan kielletty
leipää leikkaamasta yhteiseksi ateriaksi. Leipä oli leikattava
kauniisti ja tasaisesti, sillä sananparsi varotti, että se joka leivän
epätasaisesti leikkaa, on valehdellut, y.m, Keskiajalla oli suurimpia
loukkauksia, jos asetti leivän nurin päin toisen eteen. Leivänmuruset
huolellisesti koottiin ja pantiin pöydän päälle ripustettuun koriin,
johon sitten leikattu leipäkin nostettiin. Siitä tuo vanha sananparsi,
joka yhä vieläkin on käytännössä, että jonkun leipäkori nostettiin
korkeammalle, s.o. että hänen ansionsa huononivat.
Vieraanvaraisuus oli vanhastaan suuressa arvossa, mutta varsinkin
naapuriväliä pidettiin niin korkeassa arvossa, että naapuria melkein
pidettiin talonväkeen kuuluvana. Naapurille riennettiin aina kertomaan
kaikki uutiset, mitä perheelle sattui, sekä hyvät että huonot. Tällä
läheisellä naapurisovulla on vanhat juurensa. Se johtuu maanraivauksen
varhaisemmilta ajoilta, jolloin talot vielä olivat niin suuria, että
niitä jaettiin, sitä myöden kuin uusia perheenelättäjiä kasvoi, joten
vierekkäin enimmäkseen asui samaa sukukuntaa. Ylä-Baijerissa vallitsi
vielä hiljakkoin eräässä kylässä semmoinen tapa, että joka talosta oli
kutsuttava häihin ainakin yksi henkilö. Ja siellä täällä on Saksassa
yhä vielä syrjäisiä kyliä, joissa vielä tänä päivänäkin kaikki asukkaat
ovat samaa sukua, serkkuja ja pikkuserkkuja, kaikki samaa laajaa
perhettä.
Samoin kuin kaikenlaisiin taloustavaroihin piirrettiin kirjotuksia,
samoin niitä piirrettiin taikka maalattiin talojen etuseiniin, ja tämä
tapa on vieläkin säilynyt. Vanhoissa taloissa yhä vielä näkee tämmöisiä
kauniisti kiehkuroilla koristettuja tunnuslauseita. Siten saattoivat
monessa kaupungissa kadut olla kuin avoin kirja. Vaeltaja saattoi
talojen etuseinistä lukea monenlaista elämänviisautta. Tämmöisiä
kirjotuksia ovat: "Kunniasi turvasi". "Täytä aina Jumalan käsky, niin
kotilietesi menestyy". "Me rakennamme täällä niin lujasti, ja olemme
kuitenkin vain matkamiehiä, mutta sitä kotia varten, jossa ijäisesti
asumme, liian vähän rakennamme". "Mitä seisotte tämän talon edessä
huuli lerpallaan? Minä olen rakentanut semmoisen talon kuin minua
haluttaa, ja sievoset rahat se vain on maksanut." "Joka katujen ja
torien viereen rakentaa, pitäköön myös varansa, että häntä
arvostellaan." Taikka "Yksi ihmettelee, toinen nauraa, välipä tuosta".
"Mitä ihmisistä, Jumala on kanssani". Näitä elämänviisauksia on vaikka
miten pitkältä. Yleiseen ne on lausuttu runon muotoon. Mutta yhä
vähemmän niitä uusiin taloihin kirjotetaan, paitsi semmoisissa
piireissä, joissa erikoisesti suositaan vanhan ajan henkiin
herättämistä.
Kaste.
Ei ole ihmettä, että vanhat kansat jo aikaisin alkoivat kunnioittaa
vettä puhdistavana voimana. Jo vanhoilla germaneillakin oli
vesipyhityksensä, joka johtui samasta käsityksestä. Pakanallinen tapa
oli, että kun äiti oli synnyttänyt, vieläpä lattialla, kuten tapa
vaati, niin kannettiin lapsi isän luo, jotta hän ratkaisisi, saiko se
jäädä eloon vai eikö. Jos lapsi päätettiin jättää elämään, niin se
vedellä pyhitettiin, jonka jälkeen sitä ei enää saanut viedä kuolemaan.
Luultavaa on, että tästä vanhasta tavasta kristittyynkin kasteeseen
siirtyi vanhoja piirteitä. Vanhan taikauskon mukaan, joka ei vielä
tänäpaivänäkään ole kokonaan kadonnut, tarvitsevat kastamattomat lapset
aivan erikoista suojelusta, jotteivät pimeyden voimat pääse niihin
käsiksi. Pohjois-Friisien saarilla pantiin liekun päälle ristiin piplia
ja sakset, taikka oven eteen vaununpyöriä, puolat ristiin. Monessa
seudussa Ala-Saksassa käytetään suojelevana taikana hevosenkenkää, joka
naulataan oven sisäpuolelle, ehkä vielä muistona Wuotanin hevosuhrista.
Sveitsissä rahvas luulee, että jos kastamattomia lapsia käytetään
ulkona alasti, niin "aurinko ne syö", joka ehkä johtuu siitä pelosta,
jota ennen aikaan tunnettiin Wuotanin aurinkosilmää kohtaan.
Kastettavat lapset sen vuoksi viedään kirkkoon kastettaviksi
ylt'yleensä kääreissä. Schwarzwaldissa on tapana, ettei lapsi saa
kuivaa, ennenkuin se on kastettu. Mutta Frankissa, Baijerissa ja
Böhmissä rahvas luulee, että lapset saavat kauniit silmät, jos ne
saavat olla kastamatta, ja tämän muka vaikuttaa se, että ne "ikävöivät
kastetta".
Kasteentodistajia eli kummeja käytetään varsinkin maaseudulla
runsaasti. Toistakymmentä kummia kutsutaan jotenkin yleiseen, toisissa
kylissä on tapana kutsua aina kolmeenkymmeneen asti. Kutsuttaessa on
tarkkaan huomioon otettava sukulais- ja ystävyyssuhteet. Ensimäistä
lasta kastettaessa kummeiksi kutsutaan telturit. Lapsen vanhemmat
puolestaan pitävät velvollisuutenaan tehdä heille sama palvelus, sitten
kun heidän vuoronsa tulee.
Lapsen kastaminen on jo vanhastaan ollut juhlallinen tilaisuus
varsinkin maaseudulla. Kummit saapuvat juhlavaatteihin puettuina,
tuoden kukkivia rosmarineja, jotka vanhastaan ovat saksalaisten
lempikukkia. Somaksi siivotussa ja koristetussa huoneessa nukkuu lapsi
kehdossa valkoisessa kastepuvussaan, tiedottomana elämänsä ensimäisestä
juhlallisesta toimituksesta. Kirkonkellot kutsuvat ja joukko lähtee
kirkolle. Mutta jos lapsi on avioton, niin kellot vaikenevat. Vielä
sydämettömämpi oli ennen vanhaan se kohtelu, jota aviottoman lapsen
synnyttänyt äiti sai kokea. Hänen täytyi seisoa kirkon ovella, kunnes
kaikki väki oli tullut ulos kirkosta, ja kenellä tahansa oli oikeus
ripustaa häneen oljenkorsia. Mutta vaikka äitiä nain pilkattiin, niin
ei se kuitenkaan estänyt rupeamasta lapselle kummiksi, sillä vanhan
luulon mukaan se tuotti onnea.
Vanhan tavan mukaan pysyy kummien ja lapsen väli läheisenä, niin kauan
kuin elämää kestää, ja kummit parhaan taitonsa mukaan seuraavat lapsen
elämänvaiheita. Etelä-Saksassa on tapana, että jos lapsi kuolee, niin
kummit panevat hänen arkkuunsa kirjeen, jossa on kaikenlaisia
elämänviisauslauseita ja kehotuksia. Arkun kohottaa sitten sylikummi
päänsä päälle ja kantaa sitä usein tuntikauden köyhästä vuoristokylästä
alas lakeudelle, ikäänkuin se olisi hänen oma lapsensa, ja täällä
miespuolinen kummi laskee arkun hautaan.
Kasteeseen kutsuttua väkeä on juhlittava, minkä kukin voi. Köyhemmät
vain kahvittavat ja tarjoovat hyväksi lopuksi olutta tai viiniä, mutta
varakkaissa kodeissa vietetään aina ylellinen perhejuhla. Keskiajalla
varsinkin ristiäiset kävivät niin ylellisiksi, että niitä vastaan oli
ryhdyttävä erikoisiin virallistin määräyksiin. Muutamissa seuduissa
olivat ristiäiset samoin kuin häätkin juhlittavat kylän krouvissa ja
tarkalleen oli määrätty, paljonko olutta tai viiniä on kullekin
annettava. Vanhassa frankkilaisessa asetuksessa sanotaan: "Tämä juhla
(ristiäinen) tapahtuu ja tuleekin sen tapahtua krouvissa, samoin kuin
häitten. Sitä varten tulee kutsuttujen ystäväin lähteä krouviin, kummi
ja lapsen isä muiden edellä, ja yhteiseksi juhlaksi maksaa, jokaisen
miehen yhdestä mitasta viiniä tai kahdesta kannusta olutta, jokaisen
vaimon tai neitsyen puolet tästä määrästä. Tätä yhteistä kestitystä
varten tulee kummin ja lapsen isän maksaa 6 kannusta viiniä taikka 12
kannusta olutta kutsuvieraitten nautittaviksi, jota paitsi kestitystä
voidaan lisätä vapaaehtoisillakin antimilla. Kun kaikki on nautittu,
niin on jokaisella vapaus omalla rahallaan jäljestäpäin jatkaa juhlaa
samoin kuin yhteisesti taikka olla sitä jatkamatta." Tästä vanhasta
tavasta juurtuu nykyäänkin vielä voimassa oleva tapa, että lukuisalle
ystäväjoukolle on annettava runsas kestitys.
Häätapoja.
Kaikilla kansoilla on se hetki, jolloin mies ja nainen solmivat liiton
elämäksi, elämän juhlallisin. Vanhain germanilaisten aikoina näkyy
jonkinlainen naisen ryöstö olleen yleinen tapa. Yleinen oli ainakin
saksalaisissa heimoissa naisen osto rajapuun alla. Sormuksen antaminen
näyttää johtuvan roomalaisesta tavasta. Se tuli kristinuskon ohella
käytäntöön. Hääsaatossa kulki morsian hiukset hajallaan, merkkinä
puhtaudestaan, myöhemmin hänet koristettiin myrttiseppeleellä eli
morsiuskruunulla, johon kuului aviosiveyden velvollisuutta muistuttava
morsiushuntu. Vihkiäisten jälkeen syötiin morsiamen kodissa
juhla-ateria, illalla morsiusseppele vaihdettiin myssyyn ja vanhemmat
ja häävieraat saattoivat morsiamen morsiuskamariin, jossa sulhanen otti
hänet vastaan, sillä morsiusvuoteeseen oli julkisesti käytävä. Toisena
aamuna morsiamen vanhemmat toivat vuoteen eteen uudet vaatteet, ja
niihin pukeutuneena morsian lähti puolisonsa rinnalla kirkkoon, jossa
tapahtunut avioliitto siunattiin.
Tästä yksinkertaisesta ja arvokkaasta juhlasta kehittyivät sitten
vuosisatain kuluessa mitä moninaisimmat juhlatavat, jotka suureksi
osaksi ovat säilyneet meidän päiviimme saakka. Ne eri maakunnissa
suuressa määrin vaihtelevat.
Kihlaustavoista mainittakoon, että Hessissä sulhanen yhä vielä antaa
morsiamelle kolmenlaista rahaa kihlarahoiksi, jonka jälkeen hänellä on
oikeus julkisesti mainita neitoa morsiamekseen. Käden annoksi sanotaan
kihlausta Lahnin laaksossa. Puoliyön aikaan lähtee naimahaluinen
nuorukainen puhemiehineen morsiamen luo saamaan tämän myöntymyksen,
sitten kun asia on vanhempien kesken sovittu. Jos tyttö suostuu, niin
antaa poika hänelle kihlarahat, jotka luultavasti ovat muisto vanhasta
morsiamen ostosta. Sitten tapahtuu käden lyönti ja sillä kihlaus on
valmis. Vielä samana yönä iloinen tapaus pidoilla vahvistetaan. Vähän
aikaa kädenlyönnin jälkeen morsian "kitkee liinaa", kulkien parin
ystävättären kanssa talosta taloon. Toinen ystävättäristä kantaa tyhjää
tyynynpäällistä, toinen hienoksi rohdittua pellavakimppua. Ennen oli
tapana, että morsian joka talosta sai kimpun pellavia, nykyään annetaan
rahoja, -- ellei poliisi leimaa tämänkaltaista pellavan keruuta
kerjäämiseksi ja sitä kiellä.
Eifelissä on vallalla se kumma tapa, että kihlattujen täytyy istua
yhdessä tuvan suuressa seinäkaapissa, kunnes vanhemmat ovat sopineet
kihloista, eikä liene ollut tavatonta, että he joskus tekivät kaapissa
ensi kerran tuttavuutta.
Tärkeimpiä henkilöitä koko häähommassa on häihinkutsuja, joka pitää
huolta molempain heimojen kutsumisesta häihin -- se on toimi, joka
vaatii suurta älyä ja hienotunteisuutta. -- Häissä hän on juhlanohjaaja
ja hääateriassa yleinen ilonpitäjä. Baijerissa hänellä on hatussaan
rosmarininoksa, napinreiässä punainen nauha ja arvonsa erikoisena
merkkinä nauhoilla ja kukkasilla koristettu sauva. Kun hän kulkee
talosta taloon vieraita kutsumassa, niin on mukana kaksi
seuralaista, toinen sulhasen veli tai serkku, jota sanotaan
"seppeleherraksi", toinen enimmäkseen morsiamen sukulainen, jota
sanotaan "kananvarkaaksi", koska hänen toimenaan on niistä taloista,
joissa kutsujat käyvät, varastaa kana, jonka nuo kolme matkamiestä
sitten jäljestä päin yhdessä syövät.
Tärkeitä ovat tietysti myös morsiamen seppeleneidot eli morsiusneidot,
joilla häiden aikana on paljon hommaa. He pukevat morsiamen. Baijerissa
on morsiamen yksinomainen ja varsinainen arvonmerkki kunnan omistama
morsiusvyö, jota säilytetään krouvissa tai kirkossa ja lainataan
morsiamelle pientä, vaivaisrahastoon suoritettavaa maksua vastaan.
Tämän runsaasti koristellun vyön kaksoissolkeen kiinnitetään siniset
nauhat ynnä pitseillä reunattu kyynelliina. Siellä täällä on vielä
käytännössä kruunu, joka ennen oli yleinen, mutta yleisemmin
koristetaan morsiamen pää nykyään seppeleellä, perhotulla
hopeaharsolla, kirjavilla kivillä, helmillä ja lankakukkasin
koristetulla pakkulalla, joka suurella hopeaneulalla kiinnitetään
päälaelle rosmarinikukkasen keralla. Seppelettä käyttävät niinikään
morsiusneidot, joilla on valkoiset vaatteet punanauhoin.
Morsiamen myötäjäiset sälytetään vankkureille, jotka lauantaina ennen
hääpäivää lähtevät nuoren vaimon tulevaan kotiin. Vankkurien eteen
valjastetaan neljä, toisinaan kuusikin kukkasilla ja nauhoilla
koristettua hevosta, joita naapurit sitä varten mielisuosiolla
lainailevat. Jos morsian on rikkaasta talosta ja tavaraakin on sen
mukaan paljon, niin viedään myötäjäisiä monilla vaunuilla. Mutta
seuraavat esineet tulee köyhimmälläkin olla: Ristiinnaulitun kuva,
pesukaappi, kaksi tuolia, seinäkaappi, kaappi vuodevaatteita varten,
kahden maattava vuode, kehto ja kaikkein ylimpänä nauhoilla koristettu
rukki. Ylä-Pfalzissa neulotaan aviopeiton alakulmaan kaikenlaisia
suojelevia taikaesineitä, kuten parantavia yrttejä, jyviä, rahoja,
etteivät noidat saa aviovuodetta "rikkoa". Vuodepatjain täytteillä on
omat taikansa, ja rukin asentokin vankkureissa on määrätty; jos se on
väärin päin käännetty, niin vaimo kuolee ensimäiseen lapsivuoteeseensa.
Monessa seudussa vallitsee vielä vanha tapa, että kylät, joiden läpi
myötäjäisvaunut kulkevat, sulkevat tien. Sen varalta morsiamella on
vasussa rahoja, joilla hän ostaa tien vapaaksi. Sillä mitä hän
morsiamena maksaa, se hänelle vaimona seitsenkertaisesti palkitaan.
Morsiamen nouto tapahtuu kaikkialla mitä juhlallisimmin. Etelä-Saksassa
häät aljetaan n.s. huomenrokalla, johon kuuluu rokkaa, lihaa, viiniä ja
leivoksia. Sitten saapuu taloon häidenkutsuja soittajien keralla
noutamaan morsianta kirkkoon, mutta tämä vastustelee ja pakenee
kammariinsa. Kaikenlaisilla viisailla puheilla häidenkutsuja nyt
koettaa morsiamen äidille osottaa, kuinka tyhmästi hänen tyttärensä
menettelee, ja antaa hänelle lopuksi hopearahan, "morsiuskamarin
avaimen", jonka jälkeen äiti lausuu painavan sanansa ja morsiamen
täytyy totella. Soittajat vastaanottavat hänet lyhyellä soitolla ja
kajahuttavat sitten raikuvan häämarssin. Molemmista taloista saapuvat
vieraat, järjestyvät saattoon, jonka jälkeen kellojen soidessa ja
soittajain soittaessa lähdetään matkaan. Sillä aikaa kun parikunta on
alttarilla, noutavat kylän köyhät lapset häätalosta murkinansa, lihaa
ja leipää. Keskiajalla kulki hääsaaton edellä kisailevia ja palloa
heitteleviä lapsia. Siellä täällä lienee vielä säilynyt vanha tapa,
että morsiussaaton edelle sirotellaan kukkasia. Rattoisina ovat nämä
häätavat säilyneet varsinkin Alppimaissa, joissa kansa yleensäkin on
uskollisemmin pitänyt kiinni vanhoista peruista.
Ylä-Pfalzissa morsian ei saa kirkkomatkalla katsoa taakseen, muutoin
hän joutuu huonoon huutoon. Mutta sulhanenkaan ei saa taakseen katsoa,
muutoin hän hakee toista vaimoa. Hessissä hääväki heti kirkkoon
saavuttuaan rientää alttarille taajassa joukossa, ettei piru pääse
väliin pujahtamaan, erottamaan toisistaan rakastavaisia. Alttarin
edessä sulhanen kietoo viittansa morsiamen ympärille, ettei kukaan näe
hänen hiainsa välitse, koska siitä seuraisi onnettomuutta, ja siinä
asennossa hän on koko vihkiajan. Kun pappi on puheensa päättänyt, niin
hääväki kilpailee siitä, kuka viimeiseksi hansikkaat kädestään riisuu,
sillä vanhan luulon mukaan se ensiksi kuolee, joka ensiksi hansikkaat
kädestään vetää. Monta muutakin taikaa on vielä varsinkin Ylä-Pfalzissa
voimassa. Se joka nuoresta parikunnasta ensiksi aivastaa alttarin
edessä, se jonka päälle kynttilästä savu kulkee, se jonka jalkain alla
kirkonpermanto kostuu, kuolee ensiksi. Jos pappi vihkimisen aikana
aivastaa, niin hänen vielä samana vuonna täytyy saattaa nuori parikunta
hautaan. Hääpäivän aamuna morsianta varataan kateitten rikkoja vastaan
siten, että hänen taskuunsa pistetään suolaa ja leipää, jottei hän
avioliitossa köyhtyisi. Mutta kenkään pistetään lantaa, ettei hän kotia
ikävöisi. Ja sitä varten ystävättäret häntä viimeiseksi, kotoa
lähdettäissä, käyttävät lantakasan ympäri ja morsiamen täytyy vielä
lausua runokin. Sulhasen oikeaan taskuun äiti salaa pistää kaikista
viljoista ripposen, jotta nekin tulisivat vihkiäisissä siunatuiksi ja
pojalla olisi ainainen peltosiunaus. Häitä ei pidetä kuun pienetessä,
ei piinaviikolla, eikä perjantaina. Paras hääpäivä on tiistai, ellei
viattomain lasten päivä satu tiistaiksi, sillä siinä tapauksessa on
tiistai sinä vuonna onneton päivä.
Ikivanha tapa on morsiamen kiinniotto. Hääväen palatessa kirkosta
suljetaan tie tangolla tai köydellä ja avataan vasta sitten, kun
hän on lantin maksanut. Baijerissa on tämä tapa muuttunut n.s.
morsiusjuoksuksi eli lusikkajuoksuksi. Juoksijat karkaavat kirkosta
tultaessa kirmaillen ja hyppien morsiusväen edellä. Kunnanpalvelija tai
hääkutsuja kasaa heiniä tai olkia muutaman sadan askeleen päähän
maaliksi, ja se juoksijoista, joka ensiksi perille pääsee, saa
sulhaselta rahan ynnä kullatun puulusikan, jonka hän pistää hattuunsa
koristukseksi. Muut juoksijat syötetään ja juotetaan, mutta huonointa
juoksijaa kaikki pilkkaavat ja hänen hattuunsa ja selkäänsä
kiinnitetään koristukseksi sianhäntä.
Hääjuhlan päätapaus on kuitenkin hääateria. Sitä kaikki odottavat kuin
päivän nousua, sekä ruumiillisten että henkistenkin nautinnoitten
vuoksi. Ruokaa tulee olla runsaasti, niin että pöydät notkuvat, ja
toisin paikoin erikoisia ruokia, jotka ikivanhan tavan oikeudella yhä
vielä puoliaan pitävät. Ylä-Baijerissa esim. valtaava ateria viho
viimeksi illan suussa päätetään paksulla ohravellillä, ja Isarin
laaksossa on maitoon keitetty hirssipuuro vanhastaan ollut hääruoka,
joka ei saa puuttua ruhtinaallistenkaan hääpöydältä. Syönnin
väliajoilla tanssitaan. Ensimäinen tanssi aterian aikana, n.s.
kunniatanssi, kuuluu morsiamelle, joka sen tavallisesti alkaa
häidenkutsujan keralla. Mutta sitä häiritsevät tuon tuostakin
soittajat, sekottaen pois tahdin. He eivät rupea siivolla soittamaan,
ennenkuin ovat morsiamelta saaneet juomarahat. Tegernseen seuduilla
tanssitaan kaalia pöytään kannettaissa kaalitanssi, jonka aikana
morsian varastetaan. Tämä morsiamen varastaminen on jotenkin yleinen
tapa ja siippansa takaisin saadakseen täytyy nyt sulhasen vuorostaan
hellittää kukkaronsa nauhoja. Toisin paikoin morsiamen sijasta
varastetaan vain kenkä, joka sitten myydään läsnäolevien kesken
huutokaupalla.
Muutamissa seuduin Baijerissa on n.s. rukkitanssi yhä vielä suuressa
kunniassa. Se onkin kauneimpia kaikista häätansseista. Kun sen aika
tulee, jotenkin aterian puolitiessä, ennenkuin paisti pöytään
kannetaan, niin kaikki vieraat, soittokunta etupäässä, lähtevät
krouvista häätaloon, keräytyen siellä eteiseen taikka pihaan. Joku
morsiusneidoista kantaa ulos kirjavasti koristetun rukin ja kohottaa
sen korkealle. Toiset tytöt tarttuvat nauhain päihin ja tämän levitetyn
nauharuusukkeen alitse tanssii sitten morsiusparikunnan jälkeen koko
hääjoukko, jonka jälkeen rukki juhlasaatossa tuodaan krouviin ja siellä
asetetaan morsiamen viereen. -- Suuressa suosiossa ovat "vapaatanssit",
jotka tavallisesti toimeenpannaan jonkun arvossapidetyn vieraan
kunniaksi. -- Westfalissa tanssitaan erästä hurjaa piiritanssia, jossa
morsian esiintyy hiukset hajallaan ja seppele päässä. Parikunnat
asettuvat riviin, niinkuin leskeä juostessa, liina yhdyssiteenä kunkin
parikunnan välillä, sitten tanssitaan ensin tuli sammuksiin, tanssitaan
tupa, kamarit, tallit, navetat, puutarha ja vihdoin koko kylä, hurjassa
laukassa. Edellä karkeloi soittokunta ja kokki, viimeisenä taas
"hoputtaja", joka liinalla ajaa vitkastelijoita ja huutaa jonolle,
miten sen tulee kiertää, käskien usein mitä vaikeimpiin paikkoihin
(niinkuin "franseesissa"). Vasta kun kaikki ovat lopen väsyneet,
päättyy leikki, ja samalla häätkin ovat päättyneet ja kaikki lähtevät
kotiinsa. -- Hessissä on vielä siellä täällä tapana, että morsian
kesken häitä muuttaa vaatteita.
Näin vietetään vielä monessa paikassa maaseuduilla häitä vanhoja tapoja
noudattaen monta päivää peräkkäin, mutta kaupungeissa sitä vastoin ovat
tavat jo ammoin muuttuneet yhä yksinkertaisemmiksi, kaikkein
uudenaikaisimmat eivät enää suvaitse muuta kuin yksinkertaisen
vihkimyksen ja sen tapahduttua suoraa päätä lähtevät häämatkalleen. Ja
kun vihdoin vihkimyskin näyttää jäävän pois, niin palataan kaikkein
vanhimpaan häätapaan -- naisenryöstöön. Salaa lähtee parikuuta matkaan
saapuakseen kotiseudulle vasta sitten, kun asia jo on niin vanha, ettei
sitä enää kukaan muistakaan.
Hautaustapoja.
Vainajain muistoksi soitetaan kerran vuodessa kelloja, köyhät ja
rikkaat silloin vaeltavat hautausmaille, omistaen muutaman hetken
menneitten muistolle. Näissäkin tavoissa esiintyy ikivanhoja piirteitä.
Vielä tänä päivänä on maaseudulla vallalla se luulo, että kuolema
ennakolta ilmaisee itsensä lintujen äänien kautta. Semmoisia kuoleman
lintuja ovat esim. kissapöllö ja huuhkaja, sitä tietää puutoukan
naksutus, esineitten äkillinen putoaminen, kellon seisominen, kaappien
ritinä. Westfalissa luullaan, että muutamilla ihmisillä on kahdet
kasvot, toisilla he muka voivat nähdä kuoleman.
Kun vainaja on kuollut, niin avataan akkuna, jotta linnuksi ajateltu
sielu pääsee pois lentämään. Pahain ihmisten sielua luullaan hiireksi,
joka levottomana juoksentelee huoneessa. Tuolit ja peilit verhotaan,
kellon annetaan seisoa, kaikki vesi talossa kaadetaan maahan.
Steiermarkissa taas pidetään huolta siitä, että kellon viisari vainajan
kuolemaa tehdessäkin pysyy käynnissä, jotta muka sielu pääsee helpommin
lentämään. Ruumiin poikki viritetään lanka, jotta sen kautta
estettäisiin sen varastaminen. Eräässä osassa Hessiä on tapana, että
isännän kuollessa talon nurkkapatsaita lyödään vasaralla matojen
torjumiseksi. Kaikkialla on maaseudulla tapana, että kotieläimillekin
annetaan tieto kuolemasta, ikäänkuin niitäkin sen kautta vaadittaisiin
yhteiseen suruun osaa ottamaan.
Spreewaldissa kuollut asetetaan pitkälle laudalle, kunnes arkku on
valmis, hänen kanssaan asetetaan arkkuun kampa, saippuapalanen ja
pesuliina. Toisissa seuduissa saa kuollut arkkuun semmoisia esineitä,
joihin hän oli eläissään kiintynyt, jopa kortitkin, jos hän on
erikoisesti mieltynyt kortin lyöntiin.
Ikivanha tapa on niinikään se, että kuolleen mukaan annetaan matkaraha,
joka tavallisesti asetetaan kielen alle. Pommerin sivistyneissä
piireissä on tapana asettaa puolison mukaan arkkuun ne kirjeet, jotka
vaimo hänelle morsiamena kirjotti. Toisissa seuduissa vaimon arkkuun
asetetaan muistoja hänen morsiusajaltaan. Vanha tapa on, että vainaja
on talosta kannettava jalat edellä, ettei hän enää palaisi. Laajalle
levinnyt on se luulo, että kuolleen koskeminen parantaa eräitä tauteja,
kuten juoppoutta. Kaikin tavoin koetettiin sen vuoksi anastaa kuolleen
kääreistä kappaleita, vielä aivan viime aikoinakin, eikä siinä
väkivaltaakaan kammottu. Vendien kesken vallitsee se luulo, että
vainaja menettää kammonsa, jos sitä kolmasti nipistetään nenästä ja
isosta varpaasta. Muutamissa Alppiseuduissa ei arkussa suvaita
rautanauloja eikä minkäänlaisia muitakaan metalliesineitä, koska ne
kiirastulessa saattaisivat ylenmäärin lisätä vainajan tuskia.
Ala-Hessissä ja muissakin seuduissa katsotaan visusti, ettei kuolleen
käärevaatteissa ole hänen nimikirjotuksiaan, koska muutoin koko perhe
kuolee. Vanha, yleiseen levinnyt taikaluulo on niinikään se, että
kuollut vetää muita perässään, jonka vuoksi hänen päänsä luota
huolellisesti poistetaan kaikki, mihin hän voisi huulillaan tarttua,
kuten liinat, nauhat, nyörit y.m. Ruumiille ei saa pudota kyyneliä,
sillä muutoin rikotaan vainajan hautarauha. Arkku koristetaan
rosmarinin oksilla. Thüringissä on hyvin vanha tapa antaa vainajan
käteen sitruna. Hessissä kohotetaan, heti kun ruumis on kannettu
huoneesta, vaalean pöytäliinan neljää kolkkaa, koska se muka estää
tautia taloon jäämästä.
Hautaukset olivat keskiaikana paljon juhlallisemmat kuin nykyään.
Porvarillisissa hautajaisissa oli ylellisyys niin suuri, että toiset
kaupungit näkivät tarpeelliseksi sitä erikoisilla säännöksillä
rajottaa.
Sekä kuolleen vartioiminen, että peijaispidot ovat ikivanhoista ajoista
säilyneet meidän aikoihimme saakka. Jo aikaisin keskiajalla peijaiset
muodostuivat oikeiksi juomingeiksi, joihin tuotiin ilveilijöitäkin ja
narreja. Se oli kirkollisten säännösten kautta kiellettävä. Mutta tapa
oli niin syvälle juurtunut, että nämä kiellot enimmäkseen olivat
voimattomia. Ja vielä tänä päivänä pitävät varsinkin rikkaat
velvollisuutenaan parhaimman mukaan kestitä niitä vieraita, jotka ovat
koolle tulleet saattamaan vainajaa viimeiseen lepoon. Ala-Itävallassa
on tapana kattaa vainajan silmät kuparirahoilla ja sitten antaa nämä
rahat lahjaksi. Vainajan vuodevaatteet poltetaan joko pellolla tai
avoimella tiellä. Naapurit ja omaiset polvistuvat tulen ympärillä ja
sen palaessa lukevat ääneti rukouksia vainajan puolesta.