Kuinka Saksanmaa tuli viljellyksi.
Saksanmaa oli siihen aikaan, jolloin historian valo sille ensi kerran
lankesi, melkein kauttaaltaan laajaa metsämaata, suureksi osaksi
koskematonta aarniometsää. Siellä täällä oli kuitenkin avoimiakin
maita, ja näillä arvatenkin etupäässä asuivat germanilaiset heimot.
Aukeilta asutus vähitellen raivauksien kautta tunkeutui metsiin.
Peltoviljelyksen edelläkävijänä oli täälläkin kaskeaminen.
Vanhoilla germaneilla ei alkuaan näytä olleen ensinkään yksityistä
maaomaisuutta, maa oli kansalaisten yhteistä omaisuutta. Mutta kun
heimot alkoivat perustaa vakinaisia asuinpaikkoja, niin tapahtui tässä
muutos. Heimojen alueet hajaantuivat maakunniksi (_Gaue_) ja nämä vielä
pienemmiksi alueiksi (_Marke_), joitten asukkaat omistivat yhteisesti
kaiken sen maan, mikä aluekunnalle kuului. Vähitellen olot
kehittyivät siten, että vainiot ja niityt muuttuivat viljelijäinsä
yksityisomaisuudeksi. Mutta laidun, metsä, suot ja vedet pysyivät kauan
sen jälkeenkin yhteismaina, joilla jokainen aluekunnan asukas sai
vapaasti kalastaa, käyttää karjaansa, ottaa tarvepuut metsästä. Ja
näistä yhteismaista luovutettiin paikkoja raivattaviksi, sitä myöden
kuin asukkaitten luku kasvoi ja entiset viljelykset kävivät ahtaiksi.
Niilläkin aluekunnan asukkailla, joilla oli osansa varsinaisista
viljelysmaista, oli oikeus raivata itselleen uutta peltoa yhteismailla,
jota varten he katsomainsa palstain rajapuihin leikkasivat
puumerkkinsä. Mutta näin rajotettu palsta oli määräajan kuluessa
raivattava, muutoin se joutui takaisin yhteismaahan. Myöhemmin
kuitenkin varakkaammat kansalaiset, jotka paremmin kuin muut kykenivät
käyttämään tätä raivausoikeutta (_Bifang_), saivat aikaan sen, etteivät
merkityt palstat määräajan kuluttua enää joutuneetkaan takasin
yhteismaahan, vaan saivat jäädä asianomaisen haltuun, joka niistä
itselleen kokoili metsälohkoja. Siten syntyi Saksanmaalla ensimäinen
yksityismetsä.
Aluekuntien maitten välillä oli vielä kansainvaelluksien jälkeenkin
laajoja metsämaita, joita ei kukaan omistanut ja joita sen vuoksi
pidettiin koko heimon yhteisenä omaisuutena, maakunnan yhteismaana.
Yksityisten aluekuntien maita ei tavallisesti rajotettu näitä
yhteismaita vastaan, vaikka niitten keskinäiset rajat oli määrätty.
Näitä maakuntain yhteismaita olivat etenkin vuoristot, mutta
lakeillakin mailla oli laajoja metsäaloja, joilla ei silloin vielä
ollut asukkaita. Aluekuntajako oli germanilainen laitos, se sen vuoksi
kokonaan puuttui Elben itäpuolella olevissa seuduissa, joissa myöhään
keskiajalle saakka asui slaavilainen väestö.
Maakuntain yhteismetsiä vaativat jo ensimäiset frankkilaiset
kuninkaat valtion omaisuudeksi, etupäässä voidakseen säilyttää ne
metsästysmainaan. Myöhemmin kuninkaat kuitenkin koettivat niistä
tulojakin hankkia, luovuttamalla yksityisille aloja raivattaviksi. Nämä
metsät julistettiin rauhotetuiksi, niissä ei saanut metsästää kukaan
muu kuin kuningas itse (_Bannforst_). Myöhemmin hallitsijat niitä
lahjottelivat, antoivat lääkitykseksi, panivat pantiksi, vaihtelivat ja
ostivat, kunnes ne enimmäkseen joutuivat maallisten ja kirkollisten
ruhtinaitten käsiin. Samat metsämaat muodostivat Saksanmaan nykyisten
valtionmetsäin kantaosan. Vaikka kuninkaallisten metsämaitten
jakeleminen alkoi jo Merovingien ajalla, niin oli kuitenkin vielä
saksilaistenkin keisarien ajalla laajoja kuninkaanmetsiä. Vanhojen
kuninkaanmetsien laajuudesta käsityksen saadaksemme luettelemme niistä
muutamia tärkeimpiä. Vogesit olivat kokonaan Merovingien "pannametsää"
aina vuoriston liepeille saakka. Harz, Spessart, suuret osat
Schwarzwaldista niinikään, muita mainitsematta. Hardtissa on yhä vielä
samaa juurta noin 6,000 hehtaaria laajuisia valtionmetsiä. Nürnbergin
metsät, Mainin Frankfurtin nykyiset laajat kaupunginmetsät ovat
niinikään vanhoja kuninkaanmetsiä.
Uudisasutus, joka näihin metsiin vähitellen syveni, ei enää tapahtunut
aluekunnan toimesta, vaan sitä johtivat ne ruhtinaat, jotka olivat
hallitsijoilta saaneet metsät lääneikseen. Samalla tavalla meneteltiin
niissä Elben itäpuolella olevissa alueissa, jotka slaaveilta
anastettiin. Siellä ei ensinkään perustettu aluekuntia vanhan
saksalaisen oikeuden malliin, vaan ruhtinaat ja ritarit anastivat
kaikki metsäalat, myöntäen vain käyttöoikeuksia uudisasukkaille, joita
heidän hallitsemilleen maille asettui. Mutta monet alkuaan vapaatkin
aluekunnat menettivät vähitellen metsänsä ruhtinaille. Jo vanhat
frankkilaiset kuninkaat olivat pidättäneet itselleen metsästysmaita
aluekuntainkin yhteismaista, luovuttaen niitä sitten vasalleilleen,
jotka lopulta pitivät maat ominaan. Jo vuoden 1300 vaiheilla olivat
useimmat vapaat alueet joutuneet ruhtinaitten vallanalaisuuteen.
Alkuaan, saksalaisen oikeuden aikana, oli suhde vielä semmoinen, että
ruhtinaalla oli ainoastaan tarkalleen määritelty valvontaoikeus ynnä
eräitä erinäisesti määriteltyjä nautinto-oikeuksia näihin metsiin.
Mutta roomalainen oikeus ei tuntenut semmoista laitosta, kuin aluekunta
oli, vaan myönsi kysymyksen alaiset yhteismaat kokonaan ylivalvontaa
harjottavan ruhtinaan omaisuudeksi. Lopulta asiat kehittyivät siten,
että melkein kaikki metsät kuuluivat ylimystölle, jolta talonpoikain
täytyi puutarpeensa ostaa kalliilla hinnalla. Kuudennentoista
vuosisadalla talonpojat silloisten talonpoikaissotain aikana tekivät
viimeisen yrityksen saadakseen metsänsä takaisin, mutta kun nämä
kapinat kaikkialla kukistettiin, niin sai asia lopullisen ratkaisun --
he menettivät lopullisesti kaikki oikeutensa niihin ja saivat tyytyä
pieniin kotipalstoihinsa. Vähitellen kuitenkin aluekuntienkin
menettämät entiset yhteismaat suureksi osaksi joutuivat valtioitten
haltuun ja ovat vielä tänä päivänä suurena osana Saksanmaan
valtionmetsistä. Protestanttisissa maissa valtionmetsät karttuivat
melkoisesti, kun luostarien ja kirkon omaisuus anastettiin valtiolle.
Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana ne karttuivat melkoisesti sen
kautta, että paljon maita oli sodan hävityksien kautta joutunut
kokonaan autioiksi. Noin kolmasosa Saksanmaan kaikista nykyisistä
metsistä on valtioiden omaisuutta.
Mutta palatkaamme metsäalueen raivaamiseen viljelykselle.
Roomalaiset niissä osissa Saksanmaata, jotka olivat heidän vallassaan,
edistivät viljelyksen laajenemista etenkin semmoisissa seuduissa, missä
vuorissa oli metalleja ja lämpöisiä lähteitä, taikka jotka
liikeyhteyden turvaamiseksi olivat asutettavat. Rheinin ja Tonavan
välisen rajavarustuksen, "Limeksen", suunta suuressa määrin juuri
noudatti viljelykseen soveliaimpain maiden suuntia. Myöhemmin
germanilaiset käyttivät hyväkseen roomalaisten raivaamia maita, mutta
moni raivio jäi uudelleen metsittymäänkin.
Kansainvaelluksien jälkeen alkoi väestön lisääntyessä uusi
raivauskausi, jota kesti noin v:n 900 vaiheille. Ensimäisten
Karolingien aikana se näyttää kehittyneen korkeimmilleen. Metsäalan
vähentämisessä olivat osallisena vapaat talonpojat, kyläkunnat, jotka
lähettivät metsiin liikaväestöään, mutta vielä suuremmassa määrässä
maalliset ja hengelliset ylimykset, jotka sijottivat hallitsemilleen
maille veroa maksavia talonpoikia. Luostarit erinomaisen innokkaasti
ottivat osaa tähän työhön. Kaarlo Suuren aikana siirrettiin kokonaisia
heimoja asuinsijoiltaan uusille maille, esim. pakanallisia Sakseja, kun
keisari oli heidät kukistanut, ja tämän kautta viljellyn maan ala
epäilemättä melkoisesti lisääntyi. Mutta vaikka tämä uudisasutus olikin
laaja, vaikka viljellyn maan ala sen kautta melkoisesti lisääntyi, niin
pysyivät vuorimaat vielä edelleenkin autioina. Schwarzwaldin sisäosissa
tuskin on ainoatakaan kyläkuntaa, joka olisi jo Karolingien ajalla
syntynyt. Odenwaldista olivat v:n 1100 vaiheilla ainoastaan reunat
asutut.
Suurien raivauksien viimeinen vaihe alkoi v:n 1100 vaiheilla. Silloin
alkoivat raiviot tunkeutua vuoriston sisäosiinkin ja kahden seuraavan
vuosisadan kuluessa pakotettiin metsä viljelyksen edeltä vähitellen
peräytymään likimain niille aloille, jotka sillä on vielä tänä päivänä.
Vieläpä maanviljelys monessa seuduin anasti semmoisiakin paikkoja,
jotka ajan pitkään eivät sen vaatimuksia tyydyttäneet, ja melkoinen
joukko silloin perustettuja kyläkuntia on myöhemmin laskettu uudelleen
metsittymään. Missä määrin sodat, varsinkin Kolmenkymmenen vuoden sota,
ovat kokonaisien kyläkuntien häviämiseen vaikuttaneet, sitä ei nykyään
ole helppo sanoa. Mutta kaikesta päättäen oli pääsyynä kuitenkin se,
että paikkoja huonosti valittiin, kun ylemmän vuoriston epäedulliset
ilmastolliset olot eivät olleet vielä riittävästi tunnetut. Muutoin nuo
seudut epäilemättä olisi myöhemmin uudelleen asuttu. Paitsi paikkain
nimiä osottavat nykyään metsämailla näitä muinaisia asutuksia useinkin
vähäpätöiset kukkaset ja rikkaruohot, jotka ovat niin luontaisia
ihmisen seurakasveja, etteivät ne muualla luonnossa esiinny kuin
asuntojen läheisyydessä. Asutuksen hävittyä ne ovat yksin jääneet
metsään kertomaan jälkipolville, että paikalla ennen oli uudisviljelys.
14:nnen vuosisadan alusta pitäen ruhtinaat ja metsänomistajat
suurimmassa osassa Saksaa yleensä pyrkivät metsää säilyttämään. Tämä
tarkotus ilmenee metsälainsäädännössäkin aina 18:nnen vuosisadan
loppuun saakka. Ainoastaan ensimäisinä vuosikymmeninä Kolmenkymmenen
vuoden sodan jälkeen tapahtui jotenkin yleiseen suurempia raivauksia,
enimmäkseen ne kuitenkin tapahtuivat vain semmoisilla mailla, jotka
ennen olivat olleet asuttuja, mutta pitkällisen sodan aikana päässeet
metsittymään.
Elben länsipuolella olevissa maissa kesti uudisviljelystä aina 18:nnen
vuosisadan loppuun saakka. Sitä edistivät tarmokkaasti Preussin
kuninkaat, etenkin Fredrik II. Kun metsävirkamiehet kehottivat
kuningasta, ettei hän enää vähentäisi metsäalaa, niin tämä vastasi,
että hänestä ihmiset olivat arvokkaampia kuin puutavara.
19:llä vuosisadalla on huomattavana kaksi aikakautta. Kolmen tai neljän
ensimäisen vuosikymmenen aikana Smithin kansallistaloudelliset
periaatteet määräsivät metsäinkin hoidon, raivauskiellot kumottiin ja
laajalti muutettiin metsiä pelloiksi, tosin paljon semmoisillakin
mailla, jotka sitten huomattiin maanviljelykseen sopimattomiksi.
Vuorien rinteitten raiskaamisesta oli seurauksena, että tulvain
vahingot karttuivat. Metsäin kaataminen entisiltä dyyneiltä taas sai
aikaan, että hiekka paljastui ja kohosi suuriksi vaeltaviksi
nietoksiksi, jotka vähitellen hautasivat alleen paljon viljelysmaita.
Tämän vahingon johdosta säädettiin vuosisadan jälkipuoliskolla lakeja,
jotka suojelivat metsää ja varsinkin Etelä-Saksassa melkoisessa määrin
rajottivat yksityisten metsänomistajain käyttöoikeutta metsiinsä.
Samalla aljettiin suurella innolla metsittää semmoisia alueita, jotka
eivät maanviljelykseen soveltuneet. Siten Saksan metsäala viime
vuosisadan viimeisellä neljänneksellä lisääntyi noin 125,000 hehtaaria.
Mutta noin viisi kertaa suurempi maanviljelykseen kelpaamaton alue
vielä odottaa metsänkasvua. Näilläkin alueilla metsänkylvö kuitenkin
ripeästi etenee.
Mutta niin omituiselle kannalle ovat asiat viime aikoina kehittyneet,
että monessakin paikassa Saksanmaalla taloudellinen kehitys suosii
metsäin leviämistä. Viljan hinnat ovat nykyään niin alhaiset, työpalkat
niin korkeat, ettei laihempien ja talosta etäämpien maitten viljelys
enää kannata. Metsä sitävastoin, joka tyytyy karumpaan maahan ja
helpompaan hoitoon, antaa vielä tämmöisilläkin seuduilla tyydyttäviä
tuloksia. Tämä omituinen kehitys ei ole huomattavana ainoastaan
vuoristoissa, vaan niinkin taajaan asutuissa maissa, kuin Ylä-Rheinin
laakso on. Toiselta puolen on kuitenkin eräissä osissa Saksanmaata
metsäala vielä viimeisinäkin vuosikymmeninä vähentynyt, niin on
tapahtunut Itä-Preussissä, Posenissa ja Saksin kuningaskunnassa. Sillä
epäilemättä on vielä tänä päivänä metsässä monikin hehtaari maata, joka
erinomaisesti soveltuu viljeltäväksi. Tuntuvalla tavalla ovat metsäalaa
niinikään vähentäneet suuret kaupungit ja sotaväen harjotuskentät. Ja
siihen myös on vaikuttanut maanviljelyksen ahdinkotila. Varsinkin
Preussin itäisissä maakunnissa metsänomistajat ovat laajalti myyneet
maat paljaiksi rahoja hankkiakseen, mutta eivät ole näitä paljastettuja
maita uudelleen metsittäneet, vaan jättäneet ne oman onnensa nojaan.
Yleiseen puhuen ovat siis metsä ja viljelys Saksanmaalla jo varsin
varhaisina aikoina saavuttanut ne rajat, jotka niillä nykyään on.
Suurin piirtein sanoen kuuluvat maanviljelykselle lakeat maat ja
laaksot, metsälle taas vuoristot; mutta poikkeuksia on. Monessa
vuoristossa on asukkaita semmoisissakin seuduissa, joissa ilmasto on
paljon koleampaa kuin esim. Keski-Suomessa, ja toiselta puolen on
alangoilla laajoja hiekkamaita, joilla metsänkasvu on ainoa menestyvä
viljelysmuoto.
Saksalainen talo.
Saksalainen talo on historiallisen ajan kuluessa yksinkertaisesta
alusta monen vaiheen kautta vähitellen kehittynyt. Siitä, minkälainen
se oli roomalaisten tullessa germanien kanssa yhteyteen, on hyvin
niukalta tietoja vanhain kirjailijain teoksissa. Kielitieteen
tarjoomista viittauksista on kuvaa koetettu täydentää.
Vanhain germanien talo.
Tacituksen kertomuksesta näkyy, että vanhain germanien talo seisoi
erikseen vapaalla pihamaalla. Se oli puusta rakennettu, osasta savella
tai maavärillä sivelty. Tacituksen mielestä nämä talot olivat ylen
yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta on muistettava, että Italiassa
silloin jo oli kehittynyt mitä taiteellisin rakennustapa. Muurikivet ja
tiilet olivat Germaniassa tuntemattomat, vasta kuudennella vuosisadalla
j.Kr. tunkeutuu germanien kieleen semmoisia sanoja, jotka osottavat
heidän oppineen valmistamaan tiiliä, käyttämään kalkkia ja saviruukkia.
Talo rakennettiin irtaimille kiville tai maahan hakatuille paaluille,
niinkuin vielä tänä päivänäkin eräissä osissa Saksaa. Pohjanmeren
rannikolla olivat talot jo silloin keinotekoisille maakummuille
rakennetut, jott'eivät vuoksi vesi ja aallokko päässeet niihin
käsiksi. Puut kaadettiin joko tulella tai kirveellä. Näyttää siltä,
että tavallisen salvoksen rinnalla myös aikaisin käytettiin
patsasrakennustapaa, joka vielä tänä päivänäkin on Saksassa yleinen,
s.o. huoneen kehä rakennettiin patsaista ja poikkipuista, joitten välit
täytettiin puupaloilla tai savella. Tämä rakennustapa kuitenkin
edellyttää täydellisempiä työneuvoja, joten se myös lienee myöhempi.
Nykyään patsaskehyksen tyhjät ruudut täytetään tiilillä tai
hiekkakivilaatoilla. Siten saadaan talo, joka on helpompi rakentaa ja
kevyempi kuin tavallinen tiilitalo. Seinät tosin ovat ohuet, eivätkä
meidän talveamme vastaan tarjoisi riittävää suojaa, mutta Saksassapa
talvi jo onkin lauhkeampi ja lyhempi. Välimuotona käytettiin ilmassa
kuivatuita savitiiliä, joitten seassa oli siteeksi olkia.
Huoneita oli vain yksi, mutta se saattoi olla hyvinkin laaja. Permanto
oli savesta. Ja semmoisissakin taloissa, joitten permanto rakennettiin
maan yläpuolelle puiselle sillalle, pantiin kuitenkin lankkujen päälle
kerros savea. Tämä oli tulenvaarankin vuoksi tarpeen, koska liesi oli
vapaana, keskellä permantoa; se oli vanhimpina aikoina matala ja avoin,
laakakivistä ladottu. Sen päällä oli niskarauta, jonka tehtävä oli
pitää puita koholla, että ne paremmin paloivat. Näitä niskarautoja
käytetään yhä vielä ainakin Alppimaissa. Ne ovat enimmäkseen
nelijalkaiset, kumpikin pää eläimenpäällä koristettu. Lieden päällä
riippui pata käännettävän hahlon varassa. Savu pakeni ovesta taikka
seinissä ja katossa olevista aukoista. Niistä tuli huoneeseen valokin,
sillä ikkunoita ei ollut. Vanhin germanilainen pirtti, mitä tunnemme,
oli siis aivan alkuperäinen savupirtti, vielä alkuperäisempi kuin ne
savupirtit, joita omasta maastamme tunnemme. Huone valaistiin päreillä,
mutta jo hyvin vanhoina aikoina käytettiin jonkinlaisia kynttilöitäkin,
jotka valmistettiin pihkasta tai rasvasta. Saksilaisten maassa on hyvin
myöhään ollut tämmöisiä, ehkä enemmän kehittyneitä savupirttejä, niitä
tavataan vielä joku tänä päivänäkin. Huonekalustokin oli samanlaista,
kuin meillä vanhimmissa pirteissä. Seinillä oli jykevät penkit, pöytä
oli laaja ja tukeva, tuoli, joka oli isännän tai emännän etuoikeutettu
sija, oli muita istuinpaikkoja korkeampi. Tietymätöntä sitä vastoin on,
oliko vanhoilla germaneilla jo erikoisia sänkyjä. --
Eri heimojen talo kehittyi eri tavalla. Saksilaiset kokosivat kaikki
taloushuoneetkin saman yhteisen katon alle, mutta muualla Saksassa
rakennettiin kutakin taloustarvetta varten eri rakennus -- niinkuin
meilläkin Länsi-Suomessa, jota vastoin Raja-Karjalassa kaikki
taloushuoneet ovat saman katon alla. Hyvin aikaisin erotettiin keittiö
asuinhuoneesta. Vähitellen aljettiin varakkaammissa taloissa rakentaa
palvelijoita varten omat huoneensa. Näin tapahtui varsinkin
ruhtinaitten hoveissa, vaikka ne muutoin pysyivät hyvinkin myöhään
tavallisten talonpoikaistalojen mallisina. Maanviljelys oli
ruhtinaittenkin pääelinkeino, sitä vain harjotettiin tavallista
suuremmassa mitassa.
Tacitus kertoo, että germanit myös käyttivät asumuksinaan maanalaisia
kuoppia, jotka peitettiin lannalla, jotta ne pysyivät lämpöisinä
talvella. Moisissa kuopissa hänen tietonsa mukaan myös säilytettiin
maanviljelyksen tuotteita.
Vilja puitiin katetuissa riihissä, se oli pistänyt jo vanhan
kreikkalaisen merenkulkijain Pytheaksen silmään muutamia vuosisatoja
Tacitusta aikaisemmin. Hän mainitsee sen esimerkkinä ilmanalan
kolkkoudesta -- Välimeren helteisissä maissa saatettiin puida
taivasalla. Tallit ja navetat sitä vastoin näyttävät alkuaikoina olleen
hyvin yksinkertaisia ja tarjonneen karjalle huonon suojan -- sen verran
että hengissä pysyivät talvisydännä. Tacitus kertoo, että jokaisella
germanilaisella talolla jo silloin oli saunansa. Hän kertoo germanien
maanneen aamulla myöhään, aina täyteen päivään saakka, ja sen jälkeen
heti käyneen saunaan kuumaa löylyä ottamaan. Saunaa germanit sanoivat
"tuvaksi" ("_Stube_"), ja kielitiede arvelee tämän sanan merkinneen
löylyä (_stieben_, höyrytä). Saunassa oli kiuas, jonka kuumille kiville
vettä viskattiin. Meillä tämä "merkillinen" laitos on yhä yleiseen
käytännössä, mutta Saksassa saisi semmoista vanhaan aikaan juurtuvaa
saunaa nykyään hakemalla hakea. Myöhemmin rakennettiin kivikiukaan
sijasta arinan päälle savella muurattu kiviholvi, jonka päälle vesi
heitettiin. Siitä kehittyi myöhemmin saksalainen kaakeliuuni.
Pihamaa rakennuksineen ympäröitiin aitauksella.
Talot olivat joko yksitellen, kullakin vainiot ympärillään, taikka
olivat ne ryhmissä, viljamaat kylän ympärillä. Vainiot oli jaettu
sarkoihin, kunkin sarka pyykitetty, ja kivipyykkien pyhyys oli niin
ankara, että se, joka toisen pyykin maasta kaivoi tai siirti, "oli
suolivöitään myöden maahan kaivettava, ja sitten auralla sydämen läpi
kynnettävä, se oli moiselle miehelle oikeus ja kohtuus". Vainiopiirin
ulkopuolella olivat yhteiset laidunmaat ja metsät.
Talon kehittyminen.
Kansainvaellukset, joiden aikana germanien maahan tuli paljon uusia
sivistysaiheita, luultavasti saivat rakennustavassakin aikaan
muutoksen. Aljettiin jakaa suuri yhteinen huone kahtia, rakentaa sen
päälle orsien kannattama laipio ja laipion päälle ullakkohuone. Näin
tapahtui varsinkin Etelä-Saksassa, jossa roomalaisten monikerroksinen
rakennusjärjestelmä oli lähempänä esimerkkiä antamassa. Rakennusmalli
sitten levisi pohjoisempaankin. Mutta niin kokemattomia oltiin
kahdenkertaisten talojen rakentamisessa, että laipio tuon tuostakin
sortui, kuten vanhoista asiakirjoista näkyy. Vielä 15:llä vuosisadalla
mainitaan eräässä virallisessa säännöksessä, että "jos joku on
rakentanut huoneen, joka viranomaisten mielestä on heikko, niin
lähettäkööt he kolme keksillä varustettua miestä sitä nurin vetämään.
Elleivät he sille mitään saa, niin jätettäköön rakentaja rauhaansa".
Ullakon portaat kulkivat rakennuksen ulkopuolelta. Ullakkohuonetta
käytettiin moneen tarkotukseen, enimmäkseen varastohuoneena ja
makuuhuoneena tai naisten huoneena. Samalla kun laipio ja ullakkohuone
rakennettiin, täytyi pirttiin ruveta akkunoitakin avaamaan, siinäkin
seuraten roomalaisten esimerkkiä. Ne olivat alussa luukulla
suljettavat, verhottiin myöhemmin eläimennahkalla tai pergamentilla.
Lasiakkunat olivat vielä ylen harvinaisia. Mutta ennenkuin vielä
voitiin laipioita ja ullakkohuonetta rakentaa, oli tulisija siirrettävä
keskeltä lattiaa seinälle ja, roomalaista esimerkkiä noudattaen,
laitettava savutorvi. Vasta sitten oli talo sillä kannalla, että se
saattoi edelleen kehittyä.
Alakerran suuri huone jaettiin kahtia, sisempään huoneeseen
rakennettiin samanlainen holvikiuas kuin saunaan, ja siitä vähitellen
kehittyikin lämmin päähuone. Entinen valtahuone avoliesineen vähitellen
jäi keittiöksi. Näin tapahtui varsinkin Keski- ja Etelä-Saksassa.
Pohjois-Saksassa talo muodostui toisella tavalla.
Mutta vaikka saksalainen talo niin ollen saikin roomalaisesta monta
parannusta, niin jäi se kuitenkin edelleenkin puurakennukseksi ja tai
patsaskehärakennukseksi, kuten se oli ollutkin. Katto edelleenkin
peitettiin joko oljilla tai paanuilla. Päätylaudat koristettiin, ehkäpä
aljettiin jo koristella ullakkoon johtavaa porrastakin leikatuin
käsipuin. Mutta huoneen yksinkertainen sisustus pysyi jotakuinkin
ennallaan. Ainoastaan kookkaat vuodelaitokset alkoivat nyt käydä
yleisiksi.
Talousrakennusten sijotukseen ei sitä vastoin roomalainen esikuva
vaikuttanut, vaikka sekin muuttumistaan muuttui, koska asutus nopeaan
taajeni lännessä ja etelässä, pohjoisessa ja idässä sitä vastoin pysyi
jonkun verran väljempänä. Asutuksen taajetessa täytyi talousrakennuksia
entistä enemmän sulloa yhteen, mutta samalla niiden sijotus kehittyi
säännöllisemmäksi. Mutta vaikka yhteenkin ahdettuina, pysyivät
ulkohuoneet kuitenkin kukin itsenäisenä. Ainoastaan saksilaisten luona
ne yhtyivät yhteiseen katettuun tanhuaan antavaksi kokonaisuudeksi,
mutta tämä järjestelmä näyttää niin alkuperäiseltä, että se lienee
kaikkia muita vanhempi. Kehitys tapahtui eri osissa maata hyvinkin eri
tavalla, ja sen vuoksi on nykyään talonpoikainen rakennusmalli Saksan
eri osissa niin erilainen, että yhteistä alkumuotoa useinkin on vaikea
johtaa.
Saksalaiset tutkijat ovat varsinkin Skandinavian vanhemmalla kannalla
säilyneistä rakennuksista koettaneet parsia aukot, joita heidän oman
maansa rakennushistoriallisessa kehityksessä on. Skandinaviankin vanha
talo oli kauttaaltaan germanilaisella pohjalla. Norjassa esim. oli
tulisija keskellä lattiaa, toisissa taloissa aina viime vuosisadalle
saakka. Uunimainen seinälle asetettava tulisija saapui sinne vasta
toisen vuosituhannen alulla Englannista, mutta se tuli käytäntöön
ainoastaan rannikolla. Sisämaassa yhä edelleenkin rakennettiin tulisija
entiseen malliin keskelle permantoa.
Maaseutu ja kaupungit varhaisella keskiajalla.
Etelä- ja Länsi-Saksassa, Tonavan ja Rheinin rannoilla, germanilaiset
talonpojat jo viidennellä vuosisadalla j.Kr. asuivat Roomalaisilta
anastetuissa kaupungeissa. Monet näistä kaupungeista, kuten Trier
mahtavine, roomalaisten keisarien rakentamine palatsineen, kultainen
Mainz, Strassburg, Regensburg ja Augsburg olivat raunioina, ja
hajallisten nelitahoisten rakennuspaasien, temppelien sortuneitten
pilarien keskellä kohosi frankkilaisten puisia rakennuksia. Sekin
germanilainen väestö, joka oli ollut välittömästi Roomalaisten vallan
alaisena, oli pysynyt maanviljelijöinä, he eivät rakentaneet uudestaan
hävitettyjä roomalaisia kaupunkeja, vaan kylvivät raunioihin viljaa,
kuten Ibn Jakub niminen arabilainen matkustaja ihmeekseen näki.
Kuninkaat, ruhtinaat ja ylimyksetkin, kaikki olivat maanviljelijöitä.
Vieläpä Kaarlo Suuri oli valtakuntansa ensimäinen maanviljelijä, pitkin
valtakuntaa olevista kruununtiloista hallitsija sai päätulonsa.
Vanhasta kertomuksesta käy selville, mitä kaikkia rakennuksia tämmöinen
kuninkaallinen maatila sisälti: "Tapasimme tällä maatilalla puusta
säännöllisesti rakennetun kuninkaallisen asuinhuoneen, kamarin,
kellarin, tallin, kolme rakennusta palvelusväkeä varten, kaksi
varastohuonetta, yhden keittiörakennuksen, yhden leipomon, kolme vajaa;
piha oli vallilla ympäröity, ja vallin päällä oli aitaus." Alemman
aatelin rakennukset olivat vielä yksinkertaisemmat. Kaikki, mitä
talossa tarvittiin, valmistettiin kotona.
Hunnien hävitysretket 9:llä ja 10:llä vuosisadalla näyttävät antaneen
ensimäisen sysäyksen kaupunkien kehitykseen. Muureilla ympäröidyt
vanhat roomalaiskaupungit olivat menestyksellä vastustaneet näitä
retkeileviä laumoja, jota vastoin maaseutu oli kokonaan ollut niitten
hävitykselle alttiina. Siitä seurasi, että asukkaat alkoivat entistä
enemmän pyrkiä ahtaampiin keskuksiin, jotka saatettiin linnottaa
yhteistä puolustusta varten. Varsinkin irtain väestö muutti
kaupunkeihin, kehittyen siellä kaikenlaisiksi käsityöläisiksi.
Maanviljelijät edelleenkin jäivät kyliinsä. Siitä pitäen alkoi
saksalainen talo kehittyä pois entisestä mallistaan, ensinnä
kaupungeissa, jotka sille asettivat aivan toisenlaisia vaatimuksia ja
tarjosivat toisenlaisia ehtojakin kuin maaseutu.
Ajan yleinen turvattomuus ehkäisi kuitenkin talonpoikaistalon kehitystä
varsinkin semmoisissa seuduissa, jotka useimmin olivat sisällisten ja
ulkonaisten sotien jaloissa; rakennukset tuon tuostakin poltettiin ja
revittiin, niitä ei voitu enää rakentaa yhtä vankasti, vaan asutus
ränstyi. Kykenemättömänä itseään suojelemaan pienempiäkään
rosvoritareita vastaan talonpoika etsi maan ja kirkon mahtavain
suojelusta, mutta se suojelus hänen täytyi ostaa vapaudellaan! Paremmin
kuin muualla osasivat Pohjanmeren rannikko asukkaat ja toiselta puolen
alppilaaksojen asukkaat puolustaa itsenäisyyttään, ja näissä seuduissa
siitä syystä vielä tänä päivänä tapaamme mahtavimmat, parhaiten
rakennetut talonpoikaistalot. Mutta lisäksi tietysti ilmasto ja
elinkeinojen erilaisuus vaikutti talojen kehitykseen; toisissa seuduin
oli karjanhoito pääelinkeino, toisissa peltoviljelys, toisissa taas
viininviljelys, hedelmäviljelys tai metsänhoito. Maan pintamuodostuskin
vaikutti ratkaisevalla tavalla rakennusmaihin. Alppimaissa esim., jossa
tasaista maata oli niin vähän, täytyi rakennukset sijottaa hajalleen,
taikka kerätä huoneita päällekkäin moneen kerrokseen, siten että
alemmassa kerroksessa asui karja, keskimäisessä ihminen, ylin kerros
oli varastohuoneina. Eroavaisuuksia vaikutti vielä rakennusainekin.
Tosin saksalainen talonpoika keskiajalla ja vieläpä nykyaikoihinkin
rakensi talonsa pääasiallisesti puusta, mutta semmoisissa seuduin,
missä asutuksen taajenemisen taikka huonon metsänhoidon kautta
hirsien hinta oli kohonnut ylenmäärin, aljettiin käyttää yhä enemmän
kiveä. Alppimaissa rakennukset enimmäkseen olivat ladottuja
hirsirakennuksia, s.o. seinät olivat kokonaan hirsistä, ja ovat niin
vielä tänäpäivänäkin. Mutta muualla saksalaisella alueella on
patsaskehä melkein yksinomaan vallalla.
Saksalaisen maalaistalon monet eri muodot voidaan yhdistää kahteen
suurempaan ryhmään, toinen on alasaksalainen ryhmä, joka käsittää
saksilaisen ja friisiläisen talon, toinen yläsaksalainen ryhmä, johon
kaikki muut vaihtelevat muodot yhdistetään. Alasaksalainen talomuoto on
vallitsevana alueella, jonka eteläraja kulkee Maasista Oderiin, melkein
suoraan lännestä itään. Siitä etelään talot ovat yläsaksalaista mallia.
Slaaveilta vallatuissa itäisissä maakunnissa taas, varsinkin Oderin
itäpuolella, käytetään sekaisin kumpaakin rakennusmailla, koska
asukkaatkin ovat tulleet eri osista maata ja kukin toi oman
rakennusmallinsa mukanaan.
Aina 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka piti saksalainen
talonpoika itsepintaisesti kiinni keskiajalla kehittyneestä
talonmuodosta. Kaupunkien vaikutus oli hyvin pieni. Sen vuoksi
maalaistaloissa tuskin on huomattavana minkäänlaista kehitystä
keskiajasta aina 19:nen vuosisadan keskivaiheille saakka. Vasta
kulkuneuvojen parantuminen sai aikaan mullistuksen. Nykyään aljetaan
kaikkialla yhä enemmän luopua vanhasta historiallisesta mallista ja
maaseudullakin omistaa kaupunkilaisia muotoja. Höyryn ja sähkön
aikakauden tasaava käsi käy tälläkin alalla kautta maan.
Yläsaksalainen talo.
Yläsaksalaisen talon läpikäyvä omituisuus on, että asuinhuoneet
kauttaaltaan ovat taloushuoneista erotetut. Mutta muutoin on
vaihtelevia muotoja tavattoman paljon.
Tämänkin talon alkumuoto oli nelikulmainen huone, jonka keskellä
tulisija oli. Sveitsin etäisemmissä laaksoissa vielä näkee taloja,
joissa laipioton kyökki ulottuu aina vesikattoon saakka, osottaen talon
ikivanhaa juurta. Tuo kyökki on jäännös alkuperäisestä germanilaisesta
päähuoneesta.
Ulkohuoneet ja taloushuoneet olivat yläsaksalaisessa talossa vanhastaan
laajassa hajanaisessa ryhmässä, samoin kuin vielä tänä päivänä
Pohjoismaissa ja Alppimaissa. Muualla Saksassa tämä vanhin "ryhmätalo"
vähitellen muuttui toisen muotoiseksi. Keski-Saksassa kehittyi
säännöllinen _frankkilainen talo_, useissa vuorimaissa _ylikatettu
talo_.
Frankkilaisessa talossa kaikki talousrakennukset ovat järjestyneet
nelikulmaisen pihan ympärille. Tämä frankkilainen talonkaava on
vallitsevana kaikkialla Keski-Saksassa, Ruhr-joesta aina Alpeille
saakka, vieläpä Böhmissä, Schlesiassa, Ylä-Itävallassa ja
Siebenbürgissä. Joskus on vain kaksi pihan sivua täyteen rakennettu,
toisinaan kolme, suurimmissa taloissa kaikki neljä sivua. Toisinaan
ovat eri rakennukset niin lähellä toisiaan, että kaikki ovat saman
pihaa kiertävän katon alla. Karjalan kannaksella näkee samanlaisia
taloja.
Mutta vielä lähemmäksi toisiaan ryhmittyivät huoneet Etelä-Baijerissa,
Alppien pohjoisrinteillä, Elsassissa ja Schwarzwaldissa, s.o.
Allemannien ja Baijerilaisten heimojen asuma-aloilla. Arvatenkin
ilmaston kolkkous vuorimaissa pakotti vähentämään ulkoseinäin lukua ja
saattamaan kaikki tärkeämmät taloushuoneet saman katon alle. Siitä
syntyi ylikatettu talo.
Vanhimmalla kannalla on talo säilynyt varsinkin Itävallan
Steiermarkissa. Siellä tapaa vielä monessa talossa porstuan keittiönä,
keskellä permantoa avonaisen suuren lieden, josta savu vapaasti
kiiriskelee kohti vesikaton lakeisaukkoa. Talousrakennukset ovat
hajallaan, miten parhaiten soveltuu. Vieläpä on siellä saunakin
säilynyt, mutta nimeksi vain. Siinä ei enää kylvetä, vaan ainoastaan
rohditaan pellavia. Sveitsinkin puolella tavataan samanlaisia
hajallisia taloja, vaikka ne ovat paljon muhkeampia. Sveitsissä on
ulkohuoneet usein siirretty pihastakin pois, koska karjatalous suuren
osan vuotta on korkealla tuntureilla, joten sen yhteys asuinrakennusten
kanssa ainakin on jäänyt löyhäksi.
Alppitalossa on pohjakerros (_Underhus_) kivestä, milloin matalampi,
milloin korkeampi. Siinä on säilytyshuoneita ja useinkin kutojain tupa.
Pohjakerroksen päällä on kaksi puusta rakennettua asuinhuonekerrosta.
Näissä useinkin asuu kaksi perhekuntaa, ei kuitenkaan päällekkäin, vaan
rinnakkain, siten että kummallakin on osansa molemmista kerroksista.
Ylemmät kerrokset ovat hirsistä, erittäin huolellisesti rakennetut.
Katot ovat korkeat ja jyrkät, paanuilla katetut, seinät tuulen puolelta
niinikään usein paanuilla vuoratut. Merkillisenä muinaisen juuren
säilymisenä lienee pidettävä sitä, että näissäkin taloissa keittiön
lakeinen joskus nousee kaikkien kerroksien läpi leveänä aina ulkoilmaan
saakka, päättyäkseen vesikaton rajassa rautaisilla vitjoilla avattavaan
ja suljettavaan luukkuun. Muutoin ovat alppitalot ulkopuolisen
somistuksensa, rakennustaiteellisen kauneutensa puolesta jo vanhastaan
tunnetut. Niissä on kehittynyt oma erikoinen rakennusmallinsa, joka on
voitokkaana pitänyt puoliaan varsinaisen taiderakennuksen rinnalla,
vieläpä sitä aiheilla elähyttänyt.
Alppien sisäosissa on hajallinen talo yleinen, eteismaassa sitä vastoin
ja sen edustalla olevissa vuoristoissa ylikatettu talo. Nämä ovat
suuria, mahtavia rakennuksia, jotka valtavan kattonsa kautta saavat
vielä suuremman voiman ja varallisuuden ilmeen. Tämän talonmuodon
syntymisen ovat arvatenkin määränneet ilmastolliset syyt. Niiden asujat
elävät etupäässä karjanhoidolla ja heillä täytyy siis olla alati mukava
yhteys asuinhuoneitten ja karjanhuoneitten välillä. Koska näissä
vuorimaissa sataa usein ja rankasti, ja lunta on talvella vahvalta,
niin koottiin talon kaikki huoneet saman katon alle; varastohuoneet,
sekä heinäsäiliöt että viljavarastot sijotettiin navetan päälle. Päältä
nähden tämä talo muistuttaa alasaksilaista, mutta eroaa siitä sen
puolesta, ettei asuinhuoneisiin kuljeta saman porstuan kautta kuin
taloushuoneisiin, vaan on niillä päädystä oma ovensa, joka suoraa päätä
johtaa keittiönä käytettyyn porstuahuoneeseen. Asuinhuoneitten takana
on kapea käytävä, joka kulkee koko talon poikki, ja vasta tämän takana
ovat taloushuoneet, aivan erillään asuinhuoneista. Ulkonaisen
somistuksensa puolesta nämä talot muistuttavat alppitaloja, mutta
sisällinen järjestys on aivan toinen. Ylä-Baijerissa ovat talot
kokonaan kivestä ja koristetut värikkäillä maalauksilla, jotka
esittävät raamatullisia aiheita. Omituisen vaikuttavan näön nämä talot
kaikkikin saavat mahtavan kattonsa kautta, jonka leveät räystäät tuulen
ja sateen puolella usein ulottuvat melkein maahan saakka.
Frankkilaisen talon asemakaavan huomasimme suunnikkaan muotoiseksi.
Talon kaikki rakennukset ovat nelikulmaisen pihan ympärillä.
Taloushuoneissa harvoin on ulospäin ikkunoitakaan. Frankkilaiset talot
yleensä ovat heikomman näköiset, kuin Alppien ja Pohjanmeren rannikon
mahtavat ylikatetut talot. Niissä maissa, missä frankkilainen talo on
vallalla, etupäässä Länsi- ja Keski-Saksassa, eli kansa keskiajalla
maallisten ja hengellisten herrain sorron alaisuudessa, jonka vuoksi
talonpoika ei päässyt vaurastumaan. Frankkilainen talo enimmäkseen on
patsaskehälle rakennettu, koska metsää jo vanhastaan oli niukalti.
Ainoastaan Itä-Saksassa, varsinkin Schlesiassa, ovat tämänkin malliset
talot suureksi osaksi hirsistä rakennetut. Kadulta tai maantieltä
frankkilaisen talon pihaan melkein aina johtaa katettu porttikäytävä,
joka on tämän rakennusmallin tunnuksellisimpia omituisuuksia. Se
arvatenkin on jäännös vanhasta germanilaisesta pihaportista.
Mahtavimmat frankkilaiseen malliin rakennetut talonpoikaistalot
tavataan nykyään Saksi-Altenburgin herttuakunnassa. Siellä ne
tavallisesti ovat runsaasti koristetutkin ja pihaa kiertävät somat
parvekkeet.
Yläsaksalaisen talon kehityksessä sai liesi aikaan ratkaisevan
käänteen. Se oli alussa kömpelö, paasista rakennettu ja savettu. Vasta
keskiajan loppupuolella aljettiin rakentaa liesi lasituista
kaakeleista. Uunin muoto muuttui korkeaksi, "kakluunimaiseksi", ja
semmoisena se on talonpoikaisissa taloissa pysynyt meidän aikoihin
saakka. Mutta sitä ei lämmitetä samasta huoneesta, vaan ulkoapäin,
keittiöstä, jonka lieden kanssa se on yhteydessä. Uunia kiertää
istuinpenkit, ja sen ympärille talonväki vielä tänä päivänä työstä
päästyään kokoontuu tarinoimaan ja puhdettaan viettämään.
Toisinaan uunin päällä maataankin. Usein on tupa siten asetettu, että
siihen lankeaa valo kahdelta taholta. Akkunat eivät ole isoja, ja valon
lauhduttamiseksi mielellään käytetään maalatuita ruutuja. Toisissa
taloissa tapaa pieniä seinästä ulos pistäviä parvekkeitakin, joissa
pöytä on. Huoneitten sisustaan on eri aikain rakennus- ja
huonekalumalli melkoisesti vaikuttanut. Varsinkin tapaa semmoisia tupia
taajassa, joissa on kauniit gootilaiset laipiot ja seinät. Kaunis on
tupain sisustus varsinkin Etelä-Saksassa ja Alpeilla. Keski-Saksassa ne
ovat sisältäkin yksinkertaisemmat.
Alasaksalainen talo.
Alasaksalaisen talon parhaiten käsitämme, kun ajattelemme sen
vanhanaikaiseksi germanilaiseksi huoneeksi, jonka keskellä oli avoin
liesi, jossa karja, ihmiset, talous, kaikki oli samassa huoneessa.
Aikain kuluessa kutakin tarvetta varten aluksi erotettiin karsinoita.
Huoneen toiseen päähän erotettiin kahden puolen karjan suojat, väliin
jäi tanhua; toiseen päähän myöhemmin erotettiin isäntäväkeä varten
makuuhuoneet. Porstuan tapainen, tanhuaan avoin arkihuone (_flet_),
joka kulkee rakennuksen poikki, jäi yhteiseksi ruoka- ja yhtymäpaikaksi
ja palvelusväen asunnoksi. Ulkoseinät ovat aivan matalat, mutta sitä
mahtavampi on vankkain puukannattimien päälle rakennettu olkikatto.
Sisällepäin avoimessa ullakossa säilytetään varsinkin viljoja, ja
liedestä on savulla sinne vapaa pääsy, jotta ne pysyvät kuivina. Syynä
tämän yksikattoisen talon kehittymiseen on ehkä se seikka, että
marshimaalla talonpaikka on keinotekoiselle kummulle rakennettava,
jotta se kuivana pysyisi, jonka vuoksi se pakostakin pysyi ahtaana.
Mutta sama rakennustapa on sittemmin säilynyt kuivemmalla geestilläkin,
jossa sen nykyään tapaammekin vanhanaikaisimpana. Marshilla talo on
kehittynyt edelleen, koska sikäläiset varakkaat isännät ovat pyrkineet
enemmän erottautumaan palvelusväestä. Porstua on seinällä erotettu
tanhuasta, jotta ei karjan puolelta paha ilma pääse tunkeutumaan
rahvaan puolelle, usein on porstuasta erotettu erityinen kyökki,
asuinhuoneet on sisustettu mukavammin ja osasta ylellisestikin. Mutta
palvelusväki saa edelleenkin asua karjan puolella, jonne sille on joko
karsinain päälle taikka niitten viereen erotettu erikoiset kopit.
Mutta marshitalossakin yhä vielä on selvänä sama yhteinen alkumuoto,
sama vanhanaikuisuus koko rakennustavassa. Varsinkin karjan ja
ulkotalouden puoli on säilynyt ennallaan. Avoimesta leveästä ovesta
ajetaan viljakuormat tanhuaan, jonka permanto on yhä vielä savesta,
jonka laipiota jykevät orret kannattavat. Tanhuan kahden puolen ovat
karjansuojat, tanhuassa itsessään kaikki talon työkalut ja ajovehkeet.
Alasaksalainen talo on kauttaaltaan patsaskehyksen varaan rakennettu,
hirsien saanti kun on näillä seuduilla vaikea.
Samanlaatuinen on peruspiirteissään Friisienkin talo, vaikka monessa
kohden toisin kehittynyt. Ulkona meren hengessä seinät ovat vielä
matalammat, räystäät useinkin vain pari metriä korkealla maasta, harjan
korkeus sitä vastoin parikymmentä metriä.
Päältäpäin nämä talot, suuruudestaan huolimatta, ovat hyvin
yksinkertaiset. Seinäin mataluus, katon korkeus, ei suonut sijaa
koristuksille, eivätkä puukoristeet olisikaan kestäneet alituiseen
vaihtelevassa kosteassa ilmastossa. Sitä kauniimmin on monikin
saksilainen tai friisiläinen isäntä koristellut asuinhuoneensa. Niissä
hän mielellään käyttää kirkkaita värejäkin, vilkastuttamaan mieltä
yksitoikkoisen, vaikka suuren luonnon keskellä. Monet täältä saadut
vanhat talonsisustukset ovat kauneimpia, mitä Saksanmaalla on aikain
kuluessa kehittynyt ja säilynyt.
Kylän vaiheet.
Saksalainen kylä on eri osissa maata kehittynyt hyvinkin eri lailla.
Kyläinkin ulkomuoto ja järjestys osottaa, kuinka erilaisten vaiheitten
alainen kansa on aikain kuluessa ollut.
Alkuperäinen viljelysmuoto oli hajallinen yksinäinen taloviljelys.
Kullakin talolla oli maansa ympärillään ja talojen välimatka sen vuoksi
oli verraten suuri. Tämän asutusmuodon rinnalla kehittyi kuitenkin jo
aikaisin kyliäkin, kun asukasten luku lisääntyi ja tilat alkoivat käydä
ahtaammiksi.
Kaikkialla Saksassa tapaamme rinnan nämä molemmat asutusmuodot,
yksinäisen talon ja kylän. Luoteis-Saksassa on yksinäinen talo
tavallisempi, osassa Alppimaata ja Alppien eteismaata niinikään. Talot
voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mikä minkin lähteen, niityn
tai metsikön reunalla, välillään vain syrjäisiä teitä ja polkuja.
Luoteis-Saksan marsheillakin talot kuitenkin ovat enimmäkseen
järjestyneet samain valtateitten varrelle, jotka kulkevat pitkin kapean
marshimaan reunaa.
Kylissä talot ovat samassa ryhmässä ilman erikoista järjestystä, kukin
sen mukaan, miten maat parhaiten vaativat. Kuta enemmän kylä on
kehittynyt, kuta suuremmaksi talojen luku kasvanut, sitä
epäsäännöllisempi on tavallisesti kylän pohjakaavakin. Näillä
ryhelmäkylillä oli kuitenkin keskellään torin tapainen yhteinen
kyläpiha (_Anger_), jossa tavallisesti korkean puuryhmän suojassa
kyläoikeutta istuttiin. Tämä kyläpiha on säilynyt varsinkin niissä
nuoremmissa kylissä, joita Saksalaiset perustivat Elben itäpuolelle,
slaaveilta valtaamiinsa maihin. Näillä uudismailla kylä muutoinkin
kehittyi toisella tavalla, säännöllisemmäksi. Talot järjestyivät
yhteisen valtatien kahden puolen, niinkuin kadun varrelle. Tämä
säännöllisempi kylämuoto on perintöä slaaveilta, joilla se on yleinen.
Saksalaiset sen lienevät omistaneet siitä syystä, että he suureksi
osaksi anastivat slaavien valmiiksi rakentamia kyliä. Slaavilaisen
kylän pohjakaava on jotenkin säännöllinen. Kaikki talot ovat
vierekkäin, joko tien varrella niin lähellä toisiaan, että melkein
räystäät yhteen ottavat, taikka laajemman yhteisen kyläkedon ympärillä.
Slaavien taloilta sen vuoksi piha puuttuu. Epäsäännölliset saksalaiset
kylät tekevät vilkkaamman vaikutuksen. Eri osissa maata ne vielä
melkoisesti vaihtelevat talojen rakennusmallin, rakennusaineitten ja
kattoaineitten mukaan. Toisin paikoin on katto oljista, toisin paikoin
paanuista, viheliäisestä, sinisestä tai harmaasta liuskekivestä,
vieläpä punaisesta tiilestäkin. Värin käyttäminen lisääntyy sitä
enemmän, kuta kauemmaksi kuljemme vakavasta Pohjois-Saksasta iloisempaa
Etelä-Saksaa kohti. Vakava on alasaksalainen kylä väriensä puolesta.
Mahtavan harmaanruskean katon alla seinäin koruton, ruskeanpunaiseksi,
viheliäiseksi tai valkoiseksi maalattu patsaskehä tuskin voi rakennusta
elostuttaa. Kirjavampi on jo Keski-Saksassa talo, ruskeaksi tai
mustaksi maalatusta kehästä esiintyvät loistaen valkoisiksi maalatut
kehäruudut. Vielä vilkkaampaa on rakennusten väritys Etelä-Saksassa,
varsinkin Alppien eteismaalla ja Alppivuoristossakin.
Saksalaisella kylällä on vielä eräs vilkastuttava piirre, joka
naapurimaissa kokonaan puuttuu, nimittäin talojen vaihteleva koko.
Romanisissa maissa maaomaisuus on paljon pienempiin palstoihin jaettu,
romanilainen talonpoika ei yleensä ole niin varakas kuin saksalainen,
talojen maat ovat vähäiset, rakennukset ja pihat ovat sen mukaan
pienet. Slaaveilla taas yksityis-maaomaisuutta ei ole ensinkään, vaan
yhä vielä viljellään maita yhteismaina, ikivanhaa tapaa noudattaen, ja
ne yhä uudelleen jaetaan perheitten kesken. Slaavilaisissa kylissä ei
sen vuoksi toinen talo voi sanottavasti kehittyä toistaan suuremmaksi,
vaan kaikki ovat likimain samanlaatuiset. Saksalaisissa kylissä sitä
vastoin vaihtelee talojen koko suuresti. Niissä on suuria varakkaita
taloja, on vuokrataloja, pieniä taloja, palstatiloja ja mökkejä, ja
rakennukset ovat sen mukaan.
Saksalaisen kylän ulkomuotoa kaunistavat vielä melkoisessa määrässä
puistotkin, siinäkin suhteessa ne edullisesti eroovat naapurimaitten
kylistä. Varsinkin romanilainen vieroo metsää ja on sen jotenkin lopen
hävittänyt. Saksalainen talonpoika sitä vastoin on perinyt esi-isäinsä
rakkauden metsää kohtaan, ja vaikka hänen on täytynytkin suurimmaksi
osaksi raivata metsä pelloksi, niin on hän sitä kuitenkin aina jonkun
palstan säilyttänytkin maakappaleellaan. Ainakin on talojen ääreen
jätetty milloin lehti- milloin havupuita. Saksalainen kylä sen vuoksi
sulavasti mukautuu maisemaansa. Se näyttää maaperästään kasvaneen,
koska sen kaikki laitokset ovat maiseman ja asukkaitten luonnon
mukaiset ja rakennusaineet ovat kauttaaltaan oman seudun tuotteita.
Pohjois-Saksan lakeudella kylä on laajalla alalla, kylän ulkopiirteessä
vallitsevat talojen pitkät vaakasuorat harjaviivat. Alasaksalaisten
marshien suuret kylät melkein häviävät maisemassa sen lakeudesta
huolimatta, siihen määrään ne sulavat luontoon, katot kun ovat oljista
ja räystäät ulottuvat melkein maahan saakka. Vuoristoissa taas kylät
luikertelevat pitkin kapeita laaksonpohjia, kohoten niiden mukaan
korkeammalle, talot ovat monenkertaisia, kattojen ulkoviivat juoksevat
levottomina ristiin rastiin, esiintyen mahtavaa vuoristotaustaa
vastaan.
Näin olemme seuranneet saksalaisen talon ja kylän kehitystä
yksinkertaisesta alusta nykyisiin vaihteleviin muotoihin. Mutta kun
nykyaikana astumme saksalaiseen kylään, niin kohtaa meitä jo kaikkialla
uusia outojakin muotoja, jotka eivät ole kehityksen synnyttämiä, vaan
ovat vieraan vaikutuksen kautta kylään tunkeutuneet. Uusi aika on
häiritsevästi puuttunut maaseudun omavaraiseen kehitykseen ja
muuttamistaan muuttaa kyläin ulkomuotoa, eikä suinkaan hauskemmaksi.
Yhä enemmän näkee kylissä onnistumattomia jäljennöksiä kaupunkilaisista
rakennusmalleista, kolkkoja tiiliseiniä ja akkunain ja ovien kehyksiä,
joissa on kaikenlaisia kaupunkilaisia tyylejä tapailtu. Kotoinen
olkikatto alkaa kadota ja sen sijaan ilmestyy rumaa mustaa tiiltä,
taikka vielä rumempaa kattohuopaa. Jos huoneeseen astumme, niin turhaan
monessakin talossa etsimme noita kauniita entisiä, kotoista
toimeliaisuutta ja taitoa todistavia huonekaluja. Penkit ovat
kadonneet, kömpelöitä sohvia on ilmestynyt sijaan, astiahyllyiltä eivät
enää loista jykevät tina- ja messinkiastiat, vaan kaikenlainen
helppohintainen kaupunkilaisrihkama. Talonpoika on hyljännyt
esi-isäinsä taiteen ja on nyt keskellä ruminta murrosaikaa. Vuosisatoja
pysyivät kaupunki ja maaseutu toisilleen vieraina, mutta heti kun
ensimäinen rautatie rakennettiin, alkoi lähestyminen, ja tämä
lähestyminen on ollut aivan liian nopea. Maaseudun kotitaide ei ole
voinut pitää puoliaan kaupungin kilpailun rinnalla. Tulvanaan alkoi
tehtaitten valmistamaa halpaa rihkamaa virrata maaseuduille, jopa
etäisimpiin nurkkakuntiin saakka, lamauttaen ja lakkauttaen vanhan
kotiteollisuuden.
Tietysti talonpojalla tätä nykyä on uusia elämänvaatimuksiakin, joita
hänen vanha talonsa ei sinään tyydytä. Niitä asettaa sekä
terveydenhoito, että ajanmukainen maanviljelystalous. Sitä ei valiteta,
että hän rakennusmalliaan muuttaa, vaan sitä, millä tavalla se
tapahtuu. Mutta samanlaisen muutoksen alainen on kaupunkienkin
rakennusmalli. Sekin on menettänyt vanhan periytyneen, aikain kuluessa
kehittyneen itsenäisen ja kotoisen luonteensa ja omaksunut paljon
vierasta korua, jota se ei ole voinut sulattaa, eikä taiteellisesti
käsitellä, vaan luonut rumia, epätyydyttäviä välimuotoja. Kansallisissa
taiteellisissa piireissä on herännyt virtaus, joka yrittää säilyttää
maaseuduilla entistä historiallista rakennusmallia, sovelluttaen sitä
uuden ajan vaatimuksiin. Saman suunnan harrastajat ovat huomanneet,
että heillä on kaupungeissakin paljon tehtävää. Saksan kaupungeissakin
löytyy vanha historiallinen pohja, jolle voi edelleen rakentaa.