Edellä olevassa katsauksessa Saksanmaan historiallisiin vaiheisiin
olemme nähneet, miten osa germanilaisista heimoista kansainvaelluksen
aikana jäi paikoilleen asumaan, ja miten nämät heimot muodostavat
nykyisen Saksan valtakunnanperusväestön. Nämäkään heimot eivät sentään
ole puhtaina säilyneet, vaan niitä keskiajalla yhtyi toisiinsa ja
sekaantui, ja vasta tästä sekaannuksesta ovat nykyiset heimot
syntyneet.
Puhtaimpina ovat säilyneet Saksilaiset, jotka asuvat Luoteis-Saksan
alangolla, Westfalista Holstein-Slesvigiin. Näihin ovat enimmäkseen
sulaneet Friisit. Frankkien asuinsijat ovat Rheinin kahden puolen ja
Mainin laaksossa. Ylä-Rheinin laaksossa ja siitä itään asuvat Schwaabit
Neckariin ja Lechiin saakka, heidän itäpuolellaan Baijerilaiset.
Thüringissä ovat Thüringiläiset. Koko Pohjois-Saksa Elben itäpuolella
on sekarotua, joka on syntynyt slaavilaisten maitten uudisasutuksen ja
saksalaistuttamisen kautta. Eteläosassa uudisasutuksen kautta vallattua
aluetta on thüringiläinen aines voitolla, pohjoisessa saksilainen.
Erilaisissa oloissa kehittyneet heimot luonnollisesti eroovat
toisistaan melkoisesti, ei ainoastaan kielen vaan myös tapainsa ja koko
luonteensa kautta. Suuressa määrin heimomuodostus on tapahtunut
maantieteellisten olojen pohjalla. Tonavan alue, Rheinin alueet ja
Pohjois-Saksan alanko sekä näitten välillä vuoristokynnys ovat luonnon
maakuntia, joitten kanssa pääasiassa käy yhteen nykyinen heimojakokin.
Puhtaimpina germaneina ovat säilyneet Saksilaiset. He ovat germanien
vanhan kielenkin alkuperäisimpänä pitäneet. Etelä- ja Länsi-Saksan
heimoihin on sekaantunut melkoiset määrät keltiläistä verta, sillä
niiden asumat maat olivat vielä roomalaisajalla keltiläisen väestön
hallussa. Thüringin ja Itä-Saksan väestön suonissa virtaa paljon
slaavilaista verta.
Saksilaiset.
Saksilaiset asuvat nykyään, samoin kuin keskiajallakin, Saksanmaan
luoteisessa kulmassa. Heidän lakea maansa on osaksi hedelmällistä
viljelysmaata, osaksi autiota suota ja nummea. Kaislikoita,
kanervikoita ja värihernettä on siellä paljon, vähän sitä vastoin
metsiä ja pensaitakaan, joissa katse voisi levähtää, ja vielä
harvemmassa asumuksia tai muita esineitä, jotka lakeasta maisemasta
kohoaisivat. Enimmäkseen yksitoikkoista seutua rajottaa pohjoisessa
leveältä meri hyökyvine aaltoineen. Meren rannalla kiljuu lokki, maalla
ääntelee hyyppä ja kurppa, muita ääniä tuskin kuulee, jotka
yksinäisyyden rikkoisivat. Tämmöinen maisema on omiaan enemmän
rauhottamaan ja herättämään mietiskelyä, taikka surumielisyyteen
vaivuttamaan, kuin kiihottamaan ja elähyttämään. Ei niin ollen ole
ihmettelemistä, että vaeltaja, joka kaiken päivää on näitä seutuja
kulkenut, lopulta vaipuu alakuloisuuteen. Samanlaisia kuin maa ovat sen
asukkaat. Vakava ja rauhallinen on heidän perusluontonsa. Vilkkaus,
kiihkoileva mieli on heille vieras. Semmoinen on jo heidän kulkunsakin,
kun he puukengissään, savipiippua poltellen, verkalleen taivaltavat
eteenpäin. He eivät korista itseään kaikenlaisella kirjavalla
rihkamalla, kuten etelämaalaiset, vaan pukeutuvat juhlatiloissakin
yksinkertaiseen tummaan pukuun. Omien lampaittensa karkeasta villasta
he enimmäkseen kutovat vaatteensa.
Kostea, sumuinen ilmakaan ei ole omiaan rattoisuutta herättämään. Mutta
se karkaisee ruumista ja vaatii voimallisempaa ravintoa kuin
lämpöisessä etelässä. Jo vanha maantieteilijä Sebastian Münster lausui
16:n vuosisadan keskivaiheilla: "Saksilaiset eivät ruoki lapsiaan
vellillä eivätkä maitolaitoksilla, vaan antavat heille vankkaa ruokaa."
Itse Saksilaiset vielä tänäpäivänä mieluimmin syövät karkeata
ruisleipää, "mustaa leipää", joksi sitä saksalaiset sanovat, papuja ja
tattaripuuroa. Mutta varsinkin silava ja kinkku ovat Westfalin
talonpojan mieliruokia; niitä hän pitää niin suuressa arvossa, että
Soestin kirkon alttaritaulussakin on pääsiäislampaan sijaan maalattu
kinkku. Vanha on Hannoverin ja Braunschweigin lihatavarain maine koko
Saksassa. Tunnetuin ja omituisin Westfalin herkuista on kuitenkin
"pumpernikkeli", hapatettu paksu ruisleipä, joka erikoisella tavalla
valmistetaan, niin että sitä hyvän makunsa vuoksi muualla Saksassa
käytetään juuston asemesta mausteena vehnäleivän päällä. Yhtä
huomattava kuin kiinteät nautintoaineet ovat juoksevatkin. Saksilainen
on vanhastaan tunnettu ahkeraksi kannun appajaksi. Aina uuden ajan
alkuun saakka pidettiin heitä Saksan parhaina oluenjuojina, heillä oli
silloin sama epäiltävä maine, kuin Baijerilaisilla nykyään.
Braunschweigin "mummi" tunnettiin Saksan rajain ulkopuolellakin jo
paljon ennen kuin Münchenin oluista puhuttiin. Hannover ylpeilee
"broihanistaan" (Broihan nimisen miehen keksimästä juomasta),
vanhastaan kuulu "gose", jota nykyään pannaan Leipzigissä ja
muuallakin, on kotoisin Gosejoelta läheltä Goslaria, ja "Eimbachin
olut", jolla Braunschweigin herttua Eerik virkisti Lutheria Wormsin
valtiopäivillä, on saanut nimensä Eimbeckin kaupungista. Mutta nuo
ylellisen oluenjuonnin ajat ovat Luoteis-Saksassa olleet ja menneet.
Ohran mehu on saanut viinasta, viineistä ja teestä vaarallisia
kilpailijoita.
Saksilainen on muutoin uskollisesti säilyttänyt vanhain tapoja. Sen
näkee jo päältä. Jos missään niin Luoteis-Saksassa tapaa germanilaisen
ruumiinrakennuksen puhtaana. Siellä on vielä hamppupäitä, joitten
hiukset ovat niin vaaleat, etteivät ne edes voi harmaantua. Lapsista on
suurempi osa valkoverisiä, sinisilmäisiä, kuin missään muualla
Saksassa, Itävallassa tai Sveitsissä. Stesvig-Holsteinissä ja
Oldenburgissa on sinisilmäisten suhdeluku 43 %, Hannoverissa 41 %,
Keski-Saksassa vain 30 % ja Sveitsissä ainoastaan 11 %. Saksilaisen
kapeat kasvot ja solakka vartalo niinikään parhaiten vastaavat niitä
käsityksiä, joita saksalaisilla on vanhoista esi-isistään. Idässä ja
etelässä, jossa väestöön on sekaantunut slaavilaista ja keltiläistä
verta, ovat leveät kasvot tavallisemmat. Saksilaiset ovat yleiseen
kookasta, rotevaa kansaa, jonka sekä ankara maatyö että taistelu merta
vastaan on karkaissut.
Yhtä vähän kuin saksilainen, yhtä vähän on hänen talonsakaan muuttunut.
Se on yhä vielä pääpiirteissään sama kuin vanhain germanien asunto.
Asuinhuoneet, karjanhuoneet, varastohuoneet, kaikki ovat saman katon
alla. Talo on yksikerroksinen, katto korkea, tavallisesti olkinen.
Päätyä tavallisesti ikivanhan tavan mukaan koristaa kaksi hevosenpäätä,
sillä hevosta tämä heimo on aina pitänyt suuressa arvossa. Kun
pääovesta astumme rakennukseen, niin tulemme ensinnä "tanhuaan", jonka
kahden puolen ovat navetat ja talli, ynnä päällä parvet heinäin ja
viljain säilyttämiseksi. Tanhuan päässä on poikkipuolin seinästä
seinään eteinen (flet), joka samalla on arkihuone. Siinä on tulisija ja
sen päällä laaja savutorvi, jossa riippuu kaikenlaista lihatavaraa
savustumassa. Eteisen takana ovat asuintupa ja kamarit. Koko talon
keskusta on siis eteinen. Siitä voi talon emäntä suorittaa kaikki
tehtävänsä, huolehtia ruuasta, hoitaa karjaa ja pitää pääovea silmällä.
Tässä huoneessa, johon perhe illalla päivätyön päätyttyä kokoontuu
aterioimaan ja juttelemaan, tapahtuvat myös kaikki juhlallisemmat
toimitukset. Kun nuorukainen on häissä morsiamen juoksussa saanut
kiinni valittunsa, niin kantaa hän hänet talon tanhualle ja kävelee
sitten hänen kanssaan kolmasti lieden ympäri, jotta morsian mielistyisi
tulevaan vaikutusalaansa. Kun nuori vaimo saapuu uuteen kotiinsa, niin
appivanhemmat häntä lieden ääressä ensimäiseksi tervehtivät, lieden
ympäri kuljetetaan niinikään vasta pestattua palkollista, ennenkuin hän
ryhtyy talon töihin. Mutta siihen määrään talonpoika luottaa omiin
voimiinsa, että hän harvoin suvaitsee vierasta käsityöläistä kattonsa
alla. Jos on tarpeen puusepän tai rautasepän taitoa, niin hän joko
suorittaa työn itse, taikka antaa sen rengin toimeksi.
Kodikkaassa talossaan saksilainen kiinteästi liittyy omaisiinsa, mutta
vierasta hän sen sijaan ei mielellään lähesty. Saman mielialan mukaan
on koko maa asuttu, ja oli jo vanhain germanien aikoina. Samoin kuin
Tacituksen aikana, samoin talonpoika yhä vielä katsoo asuinpaikkansa,
mikäli mahdollista, kauas naapureistaan, kauas valtateistäkin, joiden
liike ei suurestikaan kiinnitä hänen mieltään. Aivan talon ympärillä
ovat vainiot ja niityt, puutarhat ja aitaukset. Kaikki maat ovat
enimmäkseen yhdessä lohkossa. On täällä kuitenkin melkoisia kyliäkin,
jotka varsinkin Ostfalissa ovat yhdessä sekavassa ryhelmässä. Näissä
kylissä on toisissa nykyaikoihin saakka säilynyt se ikivanha tapa, että
samaan sukuun kuuluvat perheet asuvat yhdessä ryhmässä. Tätä
sukuyhteyttä todistavat vielä monien kylien nimetkin. Toisin paikoin on
kyliä ryhmittynyt yhteen yhteistä puolustusta varten. Siten
Länsi-Holsteinin Ditmarshit olivat keskiajalla yhtyneet
talonpoikaiseksi sukuvaltioksi, joka monasti piti puoliaan Tanskan
kuninkaitakin vastaan.
Rheinin, Elben ja Harzin väliset seudut ovat koko Saksanmaan vanhimmin
asuttuja. Saksilaiset ovat siis siinäkin suhteessa vanhoillisia, että
he ovat pysyneet aikaisimmilla asuinpaikoillaan. Itägermanisten
heimojen harhaillessa kansainvaelluksien myrskyissä länttä ja etelää
kohti Saksilaiset jäykästi pysyivät perintömaillaan. Ainoastaan Anglit
kulkivat Kanaalin poikki Suur-Britanniaan, jääden sinne asumaan.
Muutoinkin ovat Saksilaiset sitkeästi pitäneet kiinni henkisestä
perinnöstään. Alisen Elben kahden puolen on tavattu pakanallisen
germanilaisen jumaluustaruston vanhimpia piirteitä. Ne vanhanaikaiset
tavat, jotka liittyvät Vapunpäivään, kesä- ja talvipäivän
seisahdukseen, ovat siellä paljon alkuperäisemmät kuin missään muualla.
Monessa puheenparressa ovat siellä vielä säilyneet vanhain Saksilaisten
pääjumalain, Wodanin ja Friggin nimet melkein alkuperäisessä
muodossaan. Ja Saksilaiset olivat kaikista Saksan heimoista viimeiset,
jotka kääntyivät kristinuskoon. Kolmekymmentä vuotta täytyi Kaarlo
Suuren sotia, ennenkuin he suostuivat kasteeseen. Vasta kun hän oli
hävittänyt heidän pyhättönsä, kaatanut heidän valtaavat pyhät tammensa,
hävittänyt maan ja surmauttanut tuhansia asukkaita, suostuivat
pakanalliset Saksilaiset kristinuskoon.
Sama sitkeä vanhoillisuus on huomattavana Saksilaisten kielessäkin.
Kaikki tärkeimmät äännemuutokset, jotka ovat saksankielessä tapahtuneet
aikain kuluessa, ovat alkaneet Etelä-Saksasta ja vähitellen levinnet
pohjoista kohti. Mutta kaikki nämä äännemuutokset, k:n, p:n ja t:n
pehmenemiset, s:n muuntelut, eräitten pitkien vokalien kehittyminen
diftongeiksi, seisahtuivat saksilaisen rintaman kohdatessaan, ja sen
vuoksi alasaksalainen kieli ("plattdeutsch") nykyään eroo kirjakielestä
siihen määrään, että se on melkein toinen kieli.
Saksilaisten maassa roomalaisetkin kohtasivat jäykimmän vastarinnan,
Saksilaiset voittivat Varuksen ja hänen legionansa niin ratkaisevassa
taistelussa, että roomalainen vallotus sen kautta kokonaan seisahtui ja
tyytyi Rheinin ja Tonavan ja niitä yhdistävän muurin määräämään rajaan.
Aina kuudenteentoista vuosisataan saakka saksilaiset kaupungit
säilyttivät vanhan oikeutensa, kun muualla Saksassa jo aikoja sitten
roomalainen oikeus oli vallalla, eivätkä sittenkään roomalaista
oikeutta hyväksyneet, vaan sulattivat sen vanhan heimo-oikeutensa
kanssa yhteen. Morsiamen ostokin pysyi Saksien maassa voimassa kauemmin
kuin minkään muun heimon luona. Vielä 1500-luvulla tapahtui moisia
naimiskauppoja Ditmarshien maassa.
Valtiollisella alalla vihdoin on alisaksilaisen itsepintaisuuden
kuvaavimpia ilmiöitä se seikka, että Saksilaiset ovat nykyaikoihin
saakka puolustaneet vanhan welfiläisen hallitsijasukunsa oikeuksia
Preussia vastaan huolimatta siitäkään, että tämä suku jo on puoleksi
ulkomaalaistunut.
Ritarilaitoksen oli keskiajalla vaikea saada Saksissa jalansijaa. Siitä
syystä tämä kansa sen aikaisten hovirunoilijain mielestä oli ylen
raakaa ja sivistymätöntä. Mutta sitä paremmin piti talonpoikainen
väestö puoliaan.
Saksilainen on luonteeltaan harvapuheinen, umpimielinen, luotaan
torjuva. Ensimäisessä kohtauksessa hän tavallisesti osottautuu jäykäksi
ja kylmäksi, ystävällinen kohteliaisuus, puheliaisuus ovat hänelle
vieraita. Usein kestää hyvinkin kauan, ennenkuin hänen karkea pintansa
vähän sulaa, ja tätä vierovat varsinkin eteläsaksalaiset. Saksilaisen
tunnemaailma ei näy pinnalla, melkein näyttää siltä, kuin häpeisi hän
osottaa niitä tunteita, joita hänen sisällään liikkuu. Mutta miten
voisikaan odottaa tunteen vienoutta maassa, jossa ihmisen elämä on
yhtämittaista taistelua joko merta, tai suomaan ja kankaan karuutta
vastaan. Ennen aikaan pidettiin saksilaista epävieraanvaraisenakin ja
tavallinen vastaus, minkä talonpoika antoi majaa pyytävälle
matkustajalle, oli: "Hyvä vieras, eukko ei satu olemaan kotona." Mutta
tämän karkean kuoren alla on jalo sydän. Se joka on löytänyt tien
saksilaisen talonpojan sydämeen, voi myös olla varma siitä, että hän on
saanut ystävän, joka vilpittömästi tahtoo hänen parastaan.
Mutta saksilainen on epäluuloinen. Usein tapahtuu, ettei hän vastaa
vieraalle, joka häneltä tietä kysyy. Pitkään ja perinpohjin hän
harkitsee asioita puolelta ja toiselta, ennenkuin päätöksensä kypsyy.
Mutta kun hän on kerran päätöksen tehnyt, niin sitä sitkeämmin hän
siinä pysyy. Yhtä kovapintaisesti hän pitää kiinni oikeudestaan, ja
päättömän pitkät riitajutut sen vuoksi ovatkin täällä tavallisia.
Ylpeys ja oman arvon tunteminen kieltää häntä perää antamasta. Hänen
mielilauseitaan onkin: "Mitäpä minä ihmisistä, kyllä Jumala auttaa."
Itsetietoisuuden kanssa pitää yhtä saksilaisen vanha vapaudenrakkaus.
Ei se ole paljas sattuma, että Saksilaiset ovat ainoat vanhoista
germanisista heimoista, jotka ovat miekasta nimensä saaneet (vanh.
saks. sana _sahs_ = kivimiekka, latin. _saxum_). Samalla tavalla
johtivat nimensä Saksilaisten alaheimotkin, kuten Kheruskit vanhasta
gootilaisesta sanasta _hairus_, joka niinikään merkitsi miekkaa.
Lutherin oppi, joka myönsi yksityiselle suuren vapauden uskon asioissa,
levisi alasaksalaisten kesken nopeaan, eikä Saksin talonpoika koskaan
vaipunut samanlaiseen maaorjuuteen, kuin Keski- ja Etelä-Saksan. Sen
vuoksi ei Saksien maassa ollut talonpoikaissotiakaan.
Henkisten lahjainsa puolesta saksilainen heimo on enemmän
käytännöllisyyteen kuin ihanteellisiin pyrinnöihin taipuvainen.
Saksilainen ei harkitse korkealle tähtääviä suunnitelmia, ei harrasta
rohkeita seikkailuja, vaan pitää vakaasti silmällä sitä, mitä on
mahdollinen saavuttaa. Järjestyksen henki on hänessä synnynnäinen, se
on hänen luonteensa arvokkaimpia valtiollisiakin puolia. Monet Saksan
etevimmistä valtiomiehistä, Bismarck ennen muita, ovatkin saksilaisia.
Realiset tieteet ovat niinikään olleet saksilaisten kesken suosiossa,
etenkin historiankirjottaminen. Saksilainen kronikka vuodelta 1240 on
aikaisin saksankielellä kirjotettu historiateos. Saksilaiset niinikään
kirjottivat ensimäisen saksankielisen lakiteoksen, "Sachsenspiegelin",
jota sitten muut heimot matkivat. Taiteille sitä vastoin on tämän heimo
aina ollut kylmäkiskoisempi. Ala-Saksassa on paljon vähemmän
kansanlauluja kuin Ylä-Saksan alueella. Gudrunin taru tosin on kotoisin
Pohjanmeren rannoilta, mutta Ylä-Saksassa sekin sai runollisen
muotonsa. Ainoastaan huumorin alalla ovat saksilaiset olleet ja ovat
yhä vieläkin ensi sijalla. Hannoverista olivat sekä Till Eulenspiegel
(Uuspeili), että paroni Münchhausen. Reineke de Vos (suomeksi Kettu
Repolainen, kuulu eläinsatukokoelma) on niinikään saksilainen
nerontuote; se painettiin Lübeckissä v. 1498. Alisaksilainen leikkiä
laskiessaan pysyy yhtä totisena kuin muutoinkin; muut saavat hänen
pilapuheitaan nauraa. Sama leikillisyys kuvastuu Saksilaisten
sananlaskuistakin, mainitaksemme muutamia esimerkiksi: "Alku aina
raskas, sano vast'alkaja varas, kun alasimen varasti." "Kaikella pitää
olla mittansa, sano räätäli kun eukkoaan kyynärkepillä kuritti". "Minä
rankaisen vaimoani ainoastaan hyvillä sanoilla, sanoi entinen mies, kun
nakkasi virsikirjan eukkonsa päähän." "Parempi on aina parempaa, sano
poika kun sokeripalalle siirappia voiteli."
Vanhat Friisit, jotka vanhalla ja keskiajalla vallitsivat suurimman
osan Pohjanmeren kaakkoisesta rannikosta, ovat sittemmin suurimmaksi
osaksi unhottaneet oman kielensä ja omaksuneet Ala-Saksan murteen.
Ainoastaan Friisien saarista useimmat vielä puhuvat friisiläistä.
Mannermaan rannat, viljavat marshit, ovat saksilaistuneet.
Frankit.
Se alue, jolla Frankkien heimo asuu, ei ole laajaa lakeata alankoa
kuten Saksien, eikä ylänköä, kuten Baijerilaisten, vaan vuorimaata ja
aaltoilevaa mäkimaata, jossa kauniit jokilaaksot, metsäiset kukkulat,
vihannat niityt ja päivänpaisteiset viinimäet vaihtelevat. Rheinin
keskijuoksu ja alajuoksu on frankkilaista maata, frankkilaista on
niinikään Mainin laakso suusta aina lähteisiin saakka. Tässä maassa on
lukemattomia linnoja, jotka kukkuloiltaan ylpeästi kuvastelevat jokien
pintaan, taikka raunioiksi rauenneinakin todistavat entistä
loistoaikaansa, täällä on paljon vanhanaikaisia kaupungeita, jotka
vielä kertovat roomalaisten vallanajoista, täällä kauneimmat
tuomiokirkot ja kappelit, joista kellojen soitto vaeltajalle ilmaisee,
että katolilainen kirkko yhä vielä seisoo juurillaan siellä, missä se
aikaisimmin juurtuikin, yhä vielä on syvään kiintynyt asukkaitten
uskonnollisiin käsitteihin.
Rheinin laakson ja sen syrjäjokien laaksojen leudolle ilmanalalle on
läheisten vuorimaitten kolkko ilmasto jyrkkä vastakohta. Jokien
rinteillä viihtyvät viiniköynnös, jalokastanja, pähkinäpuu ja lukuisat
muut jalot hedelmäpuut, mutta ylhäällä Hunsrückillä, Eifelissä tai
Spessartilla menestyy viljakin huonosti. Ne ovat köyhäin ihmisten
asuinmaita. Kansan sanan mukaan Westerwaldissa kirsikkain toinen kylki
kypsyy toisena, toinen vasta toisena vuonna, ja Rhönissä "lämmitetään
huoneita viimeisen kerran Juhannusaattona ja ensimäisen kerran taas
Juhannuksen jälkipäivänä." Asukkaitten vaatimattomuutta todistaa
seuraavakin lauseparsi: "Jos minä olisin Jumala, niin söisin kolmasti
päivässä maitovelliä." Paikan nimetkin vuorimaassa todistavat samaa
köyhyyttä. Siellä on semmoisia kyläkuntia kuin "Schmalenau"
(Laihalaakso), "Sparbrod" (Leivänvähyys), "Dürrhof" (Kuivala) ja
"Kaltennordheim" (Pohjankylmälä) taikka "Steinau" (Kiviniitty) ja
"Teufelsberg" (Pirunmäki), muita mainitsematta. Hessiläistenkin maa on
huonossa maineessa, sillä siitä lausuu kansa: "Hessin maassa on koleita
mäkiä, vähän ruokaa, suuret tuopit ja hapan viini. Ketäpä haluttaisi
olla hessiläinen? Kun ei kypsy omena eikä kaura, niin ei siellä kukaan
keitä, ei naura". Ja näitten vuoriseutujen karun, monessa paikassa
kolkon luonnon mukaista on väestökin.
Mutta alhaalla kaupan ja liikkeen elähyttämissä laaksoissa sykkii elämä
sitä iloisemmin. Jo Mainin laaksossa on väestö iloista ja yhä
elämänhaluisempaa Pfalzissa. Sananparsi sanookin: Fröhlich Pfalz, Gott
erhalts! (iloinen Pfalz, Jumala sitä suojelkoon). Ja kaikkein iloisinta
on väestö Rheinin laaksossa. Se joka on rypäleenkorjuun aikana
vaeltanut näissä seuduin, tai oleskellut esim. Bingenissä kirkollisena
juhlana, se tietää, kuinka iloisesti rheiniläisten sydän voi
sykähdellä.
Göthe kuvailee moista juhlaa seuraavasti: "Lähellä Rochuksen kappelia
(Rochus on pyhimys) seisoi rivissä myymälöitä, niinkuin ainakin
kirkollisissa juhlissa. Niissä oli varsinkin keltaisia, valkoisia ja
kirjavia kynttilöitä, kullekin varansa mukaan. Näitten takana oli
rukouskirjoja, seassa myös helminauhoja kaikenlaisia. Mutta huolta oli
myös pidetty jos minkälaisista sämpylöistä, pähkinöistä ja
kaikenlaisista voileivoksista ja myös monenlaisista leikkikaluista ja
koruesineistä, kaiken ikäisten lapsien silmäherkuksi. Juhlasaattoja
saapui taukoomatta. Ne kulkivat kylittäin ja kylät oli aina helppo
toisistaan erottaa. Ne kulkivat vuorolauluja laulaen, liehuvin lipuin
ja viirein. Kullakin seurakunnalla oli oma Jumalan äitinsä, jota lapset
ja immet kantoivat, puettuina uusiin ruusunpunaisiin vaatteihin ja
tuulessa liehuviin nauhoihin. Siellä oli telttoja, myymälöitä,
penkkejä, kaikenlaisia suojia. Paistetun rasvan tervetullut haju huokui
vastaamme. Saimme paikan pitkän pöydän ääressä, monen muun ihmisen
seurassa. Iloiset lapset joivat viiniä samoin kuin aikuisetkin.
Ruskeihin viiniruukkuihin oli pyhimyksen nimi maalattu valkoisilla
kirjaimilla ja ahkeraan ne kiersivät perheen piiriä. Mekin olimme
semmoisen tuopin saaneet ja asetimme sen eteemme, reunojaan myöden
täytettynä. Ei kukaan häpeä viinihumalaa, vaan vielä siitä hienosti
kerskaillaankin. Sievät vaimot tunnustavat, että heidän lapsensa
äidinrinnan ohella on viiniäkin nauttinut. Koetimme tiedustella, oliko
siinä perää, niinkuin oli puhuttu, että vaaliruhtinaat ja hengelliset
herrat olivat täällä vuorokaudessa tyhjentäneet kahdeksan mittaa
rheiniläistä, s.o. kuusitoista meidän puolen pulloa."
Kölnissä vietetään karnevalia iloisilla juhlilla, jotka ovat laajalta
kuulut. Niitten viettäminen juurtuu aina kahdenteentoista vuosisataan
saakka. Suotta ei sen vuoksi runoilija varota nuorukaista: "Poikani,
älä lähde Rheinille, siellä eletään liian iloisesti". Lurlei, joka
Heinen runossa laulaa mahtavaa, hurmaavaa säveltään, on Rhein itse
hymyilevine rantamaisemineen ja juhlivine asukkaineen.
Nämä ihmiset täysin määrin ansaitsevat Frankkien, s.o. vapaitten nimen,
sillä he ovat kaikista Saksan heimoista liikkuvimmat. Heillä ei ole
ainoastaan nimi yhteinen Ranskalaisten kanssa, vaan myös kevyt veri ja
kevytmielinen luonne. Jo puheen nopeuskin ja koko puheenlaatu oli
toisenlainen kuin muualla Saksassa, varsinkin Saksissa. Saksilaiset
näyttävät aina moneen kertaan punnitsevan ja harkitsevan joka sanaa,
ennenkuin sen sanovat, mutta nämä sitä vastoin syytävät sanoja niin
tulvanaan, että ajatus usein tulee vasta jäljestäpäin ja huomataankin,
ettei ole ajateltu sitä, mitä on sanottu. Mutta siitä ei heillä suurta
huolta, kuulija tietää ne käsittää sen mukaan. Monet seikat ovat
vaikuttaneet siihen, että Frankkien mielenlaatu on tämmöiseksi
muodostunut. Vähemmän siihen kuitenkaan lienee syynä keltiläisen ja
roomalaisen veren sekotus, kuin se melkoinen liike, joka ammoisista
ajoista on Rheiniä pitkin kulkenut sekä ylöspäin että alaspäin,
lauhkean ilmanalan suomat helpot elämänehdot, ynnä tulisen viinin
kiihottava nautinto.
Frankkien luonteen mukaista on, että he ovat laajimmalle levinneet ja
ovat valtiollisesti enimmän hajaantuneet. Enemmän kuin muita
saksalaisia on heitä levinnyt kautta koko Saksan ja sen
ulkopuolellekin, frankkeja on aina Loiren suusta Karpattien eteläpäähän
saakka, sillä Unkarinkin saksalaiset ovat frankkeja Moselin rannoilta.
Etelä-Afrikan Buurit ovat frankkeja. Frankissa oli enemmän kuin missään
muualla Saksassa suuria ja pieniä, maallisia ja kirkollisia
pikkuvaltioita. Siellä oli myös vapaakaupunkien luku suurin.
Samanlainen hajaannus on huomattavana uskonnollisella alalla. Frankissa
ovat uskontunnustukset kirjavimmin sekaantuneet. Tämä saa selityksensä
siitä, että protestanttisuuteen kallistuvien vapaitten kaupunkien
rinnalla oli niin paljon kirkkoruhtinaitten hallitsemia pieniä
valtioita. Niitä oli Rheinin rannalla niin taajassa, että jo keisari
Maksimilian sanoi Rheiniä oikeaksi "pappien kujaksi". Ja vielä tähän
päivään saakka on katolilaisuus täällä pitänyt niin lujasti puoliaan,
että Rheinin maakunnat ovat katolilaisen puolueen vahvimpia tukia
Saksan valtiopäivillä, iloinen Köln ennen muita.
Yhteiskunnallisellakin alalla on huomattavana Frankeille ominainen
keskityksen puute. Taipumus maatilain jakamiseen ja palstottamiseen on
täällä suurempi kuin muualla Saksassa ja täällä on yleinen se muualla
harvinainen tapa, että ihmiset maaseudullakin asuvat vuokralla. Mutta
frankkilainen talonpoika onkin kaupunkilaisen ja maaseutulaisen
välimuoto, hänen mielestään on luonnollista, että hän kaupunkilaiseen
tapaan jakaa asuntonsa muitten kanssa. Berliniä lukuun ottamatta on
juutalainenkin kansanaines täällä versonut lukuisemmaksi kuin missään
muualla. Kuvaavaa on, että Rotschildit, jotka muissa maissa ovat
asettuneet pääkaupunkeihin, Parisiin, Lontooseen ja Wieniin, Saksassa
ovat pysyneet perheen vanhassa kantakaupungissa, Mainin Frankfurtissa.
Siellä ovatkin jo vanhastaan olleet Etelä-Saksan suurimmat
rahamarkkinat ja sieltä varsinkin ovat israelilaiset levinneet kautta
Frankkien ihanan maan. Ja vaikka he jo aikaisin ilmestyivät muihinkin
raja-alueihin, joita roomalaiset pitivät hallussaan, niin eivät he
kuitenkaan ole Baijerissa eivätkä Schwaabissa lisääntyneet siihen
määrään kuin Frankkien maassa (Rheinin maakunnissa on 1,000:sta
asukkaasta aina 9 juutalaista, Hessi-Nassaussa kokonaista 25).
Kielelliselläkin alalla on huomattavana samanlaisia ilmiöitä. Muitten
heimojen kieliraja on enimmäkseen jotenkin selvä, mutta Frankkien
kielialalla on tapahtunut monenlaisia sekaantumisia ja sulautumisia.
Tämmöinen kielen heikkeneminen rajoja kohti on tapahtunut siitä
huolimattakin, että frankkilaiset jo vanhastaan pitivät itseään muita
saksalaisia paljon parempina, kohdellen heitä niin kopeasti, että
muualla Saksassa oli tapana sanoa: "Frankkia en ainakaan naapuriksi
huolisi."
Frankkien talonrakennusmallikin, joka on Saksassa laajalti levinnyt, on
kansan luonnon laadun mukainen. Se ei ole suljettu, yhteen koottu,
kuten saksilainen talo, vaan huoneitten ryhmittely on avonainen.
Frankkilainen mielellään rakentaa paljon erillisiä taloushuoneita.
Tosin rakennukset tavallisesti ovat nelikulmiossa keskellä olevan pihan
ympärillä, mutta aina on talossa kuitenkin huomattavana neljä erillään
olevaa osaa. Pihan pääsivulla ovat asuinhuoneet, niitten vieressä
toisella sivulla, taikka vastapäätä toisella puolella, karjan
rakennukset, kolmannella puolella varastohuoneet, neljännellä portti ja
taloushuoneet. Usein ovat rakennukset monenkertaiset, täynnään
ikkunoita, ja mieluimmin ne ovat tien läheisyydessä. Sillä vilkkaat,
liikkuvat Frankit mielellään näkevät, mitä maailmassa tapahtuu, eivätkä
lymyile maailmasta erotetuissa sisähuoneissa, kuten westfalilainen
talonpoika. Usein taloja elähyttävät kaikenlaiset puurakennelmat,
päädyt ja kellotapulit, joista väkeä soitetaan päivälliselle ja
illalliselle, ynnä runsaat koristukset.
Tämän henkisen vilkkauden kanssa on sopusoinnussa Frankkien rikas
mielikuvitus. Ei missään Saksassa ole niin runsaasti satuja ja
taruja kuin Rheinin rannoilla, lukemattomilla paikoilla on siellä
tarinansa, kuten Bingenin hiiritornilla, Rolandseckillä, Lurleilla,
Drachenfelsillä y.m. Rheinin seutuihin liittyvät tarut Siegfriedistä,
hänen syntymästään ja traagillisesta kuolemastaan, Kriemhildin ihanasta
onnesta ja katkerasta surusta, joista Niebelungien laulussa lauletaan.
Sanalla sanoen, minne vain kulkunsa kääntää, joka puolella täällä
kohtaavat tarut. Yksin taru ihanasta Melusinestakin ja Genovevasta
liittyy näihin seutuihin.
Luonnollista on, että näin vilkkaan mielikuvituksen ja iloisen
elämänkäsityksen kansassa runous jo vanhastaan on ollut voimassa.
Saksan etevimmät sekä vanhemmat että uudemmat runoilijat suureksi
osaksi ovatkin frankkilaisia. Frankkilainen oli keskiajan etevä
runoilija Wolfram von Eschenbach, joka "Parzivalissaan" on niin
ihanasti kuvannut sielun taistelua korkeimpain henkisten avujen
saavuttamiseksi.
Göthe oli syntynyt Frankfurtissa, Mainin rannalla. Hans Sachs, suutari,
ajattelija ja runoilija, oli nürnbergiläinen, siis frankki.
Kolmenkymmenen vuoden sodan aikana kuvasi Mainin maassa syntynyt
Grimmelshausen aikansa hirmuja ja siveellistä raaistumista, uudempia
runoilijoita mainitsematta.
Frankkien maassa keksittiin kirjanpainamisen taito, siellä se ensiksi
kehittyi kukoistukseen. Tieteen alalla tämä heimo menestyksellä
kilpailee muittenkin saksalaisten kanssa, teollisuuden alalla vie
kaikista muista voiton. Keskiajalla oli varsinkin Nürnberg teollisuuden
ja ammattielämän keskusta. Siellä keksittiin uuden ajan alulla
käsiampuma-aseet, ja monet muut parannukset, siellä myös "Nürnbergin
munat", joita vielä tänä päivänä joka mies pitää taskussaan, vaikka ne
ovatkin alkumuodostaan melkoisesti pienenneet. -- Nürnbergin munat
olivat ensimäiset vieterin voimalla käyvät taskukellot. Rheinin
maakunnissa taas on nykyinen teollisuus kehittynyt valtaavammaksi kuin
missään muualla Saksassa. Taidekin on Frankkien maassa vanhempi ja
kehittyneempi kuin muualla Saksassa. Saksan suurin maalari, Albrecht
Dürer, oli frankkilainen, malminvalaja Peter Vischer niinikään.
Baijerilaiset.
Baijerilaiset ovat asuinsijoikseen vallanneet Tonavan molemmat rannat
Lechin suusta aina Madjaarien ja slaavien kielirajoihin saakka idässä.
Pohjoisessa heidän alueensa pistää Ylä-Pfalzin kautta Fichtelgebirgeen
saakka, etelässä Baijerin ja Itävallan Alppimaan kautta Steiermarkiin,
Kärnthiin ja Etelä-Tiroliin, -- lukuun ottamatta niitä kielikeitaita,
joita on Unkarissa ja Habsburgin suvun muissa maissa.
Ne tiedot, joita heistä on aikaisemmilta vuosisadoilta, ovat
enimmäkseen jotenkin epäedullisia. "Tuhmaa kuin Baijerin kansa", oli
Wolfram v. Eschenbachin aikana laajalle levinnyt sananparsi, ja huonon
mainesanan heistä antava monet muutkin vanhat kirjailijat. Kauneimman
arvolauseen Baijerilaiset saavat Lutherilta, siis siltä mieheltä, jota
he kiivaimmin vihasivat, jonka perustamaa kirjakieltä he pari
vuosisataa niin peräti halveksivat, että he erinäisiä keskisaksalaisia
kirjaimiakin pilkaten hylkivät vain niitten "lutherilaisuuden" vuoksi.
Pöytäpuheissaan Luther lausui: "Jos minun pitäisi paljon matkustaa,
niin en minnekään mieluimmin lähtisi, kuin Schwaabiin ja Baijerilaisten
maahan. Siellä on kansa ystävällistä ja hyväntahtoista, se suo
vierasvaraisesti suojan matkustajalle ja hyvän hoidon hän saa rahansa
edestä." Monet piirteet siitä kuvasta, jonka saamme entisten aikain
kirjotuksista, ovat sittemmin hävinneet, mutta monet luonteen
ominaisuudet ovat ennallaankin säilyneet, kuten vastahakoisuus kauppaan
ja teollisuuteen, laulun ja tanssin suosiminen, uskollisuus vanhaa
juurtunutta hallitsijahuonetta kohtaan, ynnä harraskatolinen mieliala.
"Baijerilaiset eivät pidä väliä kauppiaista, sen vuoksi eivät
kauppiaatkaan tule heidän luokseen", sanoi eräs heikäläinen oppineensa.
Vaikka Innin laakson ja Brennerin solan kautta kulkee tärkeä kauppatie,
niin ei siitä huolimatta ylänkömaalla, Tonavan eteläpuolella, ainoakaan
kaupunki kehittynyt melkoiseksi kauppapaikaksi. Regensburg, vanha
rajalinnotus, joka harjotti Tonavalla itämaista kauppaa ja keskiajalla
oli niin vilkas, että vielä tänä päivänä erästä Thüringiin vievää tietä
sanotaan "Regensburgin tieksi", menetti piankin kauppamahtinsa
Schwaabin kaupungeille, etupäässä Ulmille, Augsburgille ja
Nürnbergille. Maanviljelys ja karjanhoito ovat vanhastaan olleet
Baijerilaisten toimeentulon pohja ja valtiontaloudenkin varsinainen
perustus. Baijerin talonpoika joutuu hyvin vähän tekemisiin muun
maailman kanssa. Sen vuoksi ei hänen talossaankaan ole niin paljon
akkunoita kuin frankkilaisen talossa, ja akkunat ovat useinkin niin
pieniä, että melkein näyttävät ampumareijiltä. Kaupungeissa
baijerilainen ei yleensä mielellään asu. Suurempia kaupunkiyhteiskuntia
on Baijerilaisten maassa vähän. Heidän lukuisien jokiensakin
laaksoissa on vähän kaupungeita; syyt siihen ovat etupäässä
luonnonmaantieteelliset, niinkuin jo olemme nähneet. Asutus on verraten
harvaa, tilaa on Baijerilaisten maassa vielä kauttaaltaan enemmän kuin
Keski-Saksassa, pellot ovat Keski-Saksan vainioihin verraten ylen
laajat.
Mutta vaikka kansalta puuttuukin kaupallista vilkkautta, niin suosii se
kuitenkin hauskaa elämää, leikkejä ja tansseja ja muuta rattoa.
"Schuhplatteln" (eräänlainen kansantanssi) on vanha taito, jota yhä
vielä mielellään harjotetaan, usein sitran säestyksellä. Vielä
suositumpaa on "Schnadahüpfl", joka on nimensä saanut leikkuutyötä
muistuttavista liikkeistään. Baijerilaiset ovat tunnetut iloisista
kansanlauluistaan, joista monet ovat levinneet kautta Saksan. Alpeilla
on joikuminen (jodlaus) joka paimenen taito. Mutta kaikkein iloisinta
on elämä kansanjuhlissa. Lokakuun alussa itse pääkaupungissa,
Münchenissäkin kaikki nuoret ja vanhat lähtevät kaupungin ulkopuolelle
Therese-niitylle, jossa silloin raikuu vallaton riemu ja nautitaan
suunnattomat määrät ohran mehua. Ennen vanhaan olivat Saksilaiset
suurimpain juomarien maineessa ja heidän oluensa oli laajimmalti
tunnettu. Tätä nykyä sitä vastoin ovat Baijerilaiset parhaat
oluenpanijat ja suurimmat juopot. Vatsaa retikalla kiihotetaan, jotta
siihen mahtuisi enemmän tätä mielijuomaa. Kapakkain komeudesta
baijerilainen viis välittää, kunhan vain olut on pätöistä. Sananlasku
sanookin, että baijerilainen kestää vaikka mitä, vaikka kiirastulen,
kunhan vain saa olutta.
Münchenissä puhkesi v. 1844 ilmi kapina vain siitä syystä, että
olutkannun hintaa oli ylennetty pari penniä, ja asukkaat paikalla
rauhottuivat, kun oluen hinta laski ennalleen. Se baijerilainen, jota
hyvä haltija kerran kehotti ilmaisemaan kolme toivomusta, pyysi ensinnä
"kylläkseen olutta", sitten vielä "riittävästi rahoja oluen juontiin"
ja kolmanneksi, vähän aikaa tuumittuaan... "vielä vähän olutta".
Saksassa on kaikkiaan humalan viljelyksessä 35,000 hehtaaria maata ja
tästä alasta tuli yksin Baijerin osalle 25,000 heht., ja 70 miljonasta
hehtosta olutta, jotka koko Saksa valmistaa, tulee Baijerin osalle
17 1/2 miljonaa. Münchenissä v. 1903 valmistettiin yli 3 miljonaa
hehtolitraa olutta ja pääkaupunki itse joi tästä määrästä enemmän kuin
puolet. Mutta baijerilaisen ruoankin tulee olla ravitsevaa, ja siitä
syystä hän onkin punakka ja verevä, vaikka vartaloltaan lyhyenläntä,
harteikas ja jäntevä. Yleensä Baijerilaiset ovat hitaanlaisia, mutta
siitä huolimatta heissä asuu paljon liikaa voimaa, jota he mielellään
osottavat kirkollisissa juhlissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa.
Tappelut ovat hyvin tavallisia, ja nyrkkiraudan käyttämisessä
Baijerilaiset ovat mestareita. Baijerilainen laulu sanookin:
"A Büchsel zum Schiessen und an Stossring zum Schlagn
Uund a Diandl zum Lieben muss a frischa Bua habn."
(Pyssy ampuakseen ja nyrkkirauta lyödäkseen ja tyttö lempiäkseen pitää
reippaalla pojalla olla).
Nyrkkirengasta käytetään taidolla ja tuntuvasti. Voittaja koristaa aina
hattunsa höyhenellä kylän kaunottaren silmäniloksi ja tyttöjen
sananparsi puolestaan sanoo: "Koa Feda am Huet, der Bua is net guet"
(Tuon pojan hatussa ei ole sulkaa, hänestä ei ole mihinkään). Kuta
enemmän pojan hatussa on sulkia, sitä tervetulleempi hän on tyttöjen
akkunan alle. Leikkipuheisiin ei baijerilaisen luonto muuten taivu;
sitä paremmin hän viihtyy tutunomaisessa juttelussa olutkannun ääressä.
Siinä baijerilainen sulaa ja avaa sisunsa. Säätyerotus on Baijerissa
yleensäkin paljon pienempi kuin Pohjois-Saksassa ja olutpöydän ääressä
se kokonaan katoo. Olutkannujen ääressä ihminen näkee vain ihmisen. Sen
vuoksi kapakassa kaikki istuvatkin kirjavassa sekamelskassa, ei
korkeinkaan virkamies häpeä kallistaa lasiaan samassa pöydässä kuin
halpa työmies.
Mutta kuitenkin baijerilainen kunnioittaa esivaltaa suuresti, ja
varsinkin on hänen uskollisuutensa hallitsijahuonetta kohtaan vanha ja
koettu. Harvoin hän on kapinoinut vallanpitäjiä vastaan, vaikka
Baijerinkin talonpoika on saanut raskaasti tuta aatelin sorron. Maansa
puolesta on baijerilainen talonpoika monasti urhoollisesti taistellut,
vaikka Baijerilaisilla ei olekaan ollut eteviä kenraaleja, sen enempää
kuin valtiomiehiäkään.
Baijerin kansa pitää sitkeästi kiinni vanhoista tavoistaan.
Siellä ovat vielä Alppien juurella säilyneet nuo keskiaikaiset
kärsimysnäytelmätkin, joissa rahvas itse esittää kuvia Vapahtajan
elämästä. Baijerilaiset ovatkin harraskatolisia, uskonpuhdistus ei ole
saanut heidän maassaan jalansijaa. Kirkon koristelemisesta pidetään
hyvää huolta, sille lahjotetaan maata ja tavaraa, melkein aina tapaa
naiset neulomassa joko uusia lippuja, joita kannetaan kirkollisissa
juhlasaatoissa, taikka messupukuja. Uusia erakkomajoja, kirkkoja ja
kappeleita rakennetaan yhä mäille ja vuorille, vaikka niitä ennaltaan
on laaksoissakin liian paljon. Mutta kirkosta pidetäänkin niin hyvää
huolta, että koulu saa jäädä vähemmälle. Koulunopettajain täytyy yhä
vieläkin tulla toimeen kovin huonoilla palkoilla. Kun talonpoika
kuollessaan tekee testamenttinsa, niin hän aina muistaa kirkkoa, mutta
koulua ei muista yksi tuhannesta.
Kirkko vallitseekin Baijerissa koko yleistä elämää. Jo pääkaupungin,
Münchenin ("Munkkilaisen"), nimi on kuvaava. Tiedettä ja taidetta on
hyvin myöhäisiin aikoihin saakka harjotettu ainoastaan sen verran, kuin
katolinen kirkko ja harrasuskoiset ruhtinaat ovat sitä sallineet.
Kirjallisuus kukoisti melkein yksinomaan kirkollisella pohjalla. Vaikka
kansa niin mielellään laulelee ja lauluja rakentaa, niin ei sitä
vastoin taidekirjallisuus ole Baijerissa viihtynyt, Baijerin runoilijat
ja kirjailijat yleensä eivät ole tunnettuja kotomaansa rajain
ulkopuolella. Parhaiten menestyvät tässä kirkollisessa ilmakehässä
maalaus ja kuvanveisto. Pyhimyskuvien puusta leikkaaminen, freskojen
maalaus, lasimaalausten valmistaminen kirkkoihin ja kappeleihin olivat
kirkonmiesten mieleisiä taiteita ja niitä he pyrkivät edistämään.
Vanhimmat Saksassa tavattavat lasimaalaukset, jotka ovat 10:nneltä
vuosisadalta, ovatkin sen vuoksi Tegernseen luostarissa, eikä
"kuolemantanssin" esityksiä ole missään niin taajassa, kuin Baijerien
heimon asumilla alueilla Alpeissa. Soitantoakin piispat ja ylimystö
uutteraan edistivät. Mutta vapaata tutkimusta sitä vastoin kaikkialla
estettiin ja hyvin vähän tehtiin kansan henkisen tietovaraston
korottamiseksi. Kaikenlaiset taikauskot säilyivät sen vuoksi Baijerissa
kauemmin kuin missään muualla Saksassa, ja vielä tänä päivänä tämän
taikauskoisen rahvaan kesken elää paljon taikauskoisia tapoja.
Pyhimystaruja ja kertomuksia ihmeistä halusta kuunnellaan. Tavallisen
baijerilaisen mieleen ei edes juolahda epäillä näitä kertomuksia. Ihme
onkin uskon rakkain lapsi. Maan sananparsistakin selviää, missä
ilmapiirissä täällä eletään. Baijerilainen sanoo nopeaan liikkuvasta
esineestä, että se juoksee kuin "Isä meidän", tarkottaen sillä
rukousnauhan nopeata rukoilemista, ja rapajuoposta hän sanoo, että hän
"juo kuin temppeliherra". Oluthumalankin eri asteet erotellaan
kirkollisilla vertauksilla. Aivan vähäisestä alkavasta humalasta
sanotaan, että se on "jesuiittahumala", mutta kovasta humalasta, että
se on "kapusinihumala". Mutta vanhoja pakanallisiakin tapoja on
säilynyt, vaikka ne ovat melkoisesti muuttuneet kirkon vaikutuksesta.
Monta nykyistä kirkollista taikaluuloa johtuu suorastaan pakanuuden
aikaisista käsityksistä.
Suurimpana syynä siihen, että kansansivistys on niin hitaasti
edistynyt, on Jesuiittain veljeskunta, joka kuudennentoista vuosisadan
keskivaiheilta on hallinnut maan valistusoloja, vallinnut sekä
Ingolstadtin että Münchenin yliopistoja ja koettanut ituunsa tukahuttaa
kaikki korkeammalle tähtäävät valistuspyrinnöt. Semmoisten miesten,
jotka eivät tahtoneet luopua vapaasta vakuutuksestaan, täytyi lähteä
maasta pois. Kun sen vuoksi kahdeksannentoista vuosisadan
keskivaiheilla Münchenin tiedeakatemia perustettiin, niin täytyi
erityisellä lailla säätää, että akatemian julkaisut olivat vapaat
jesuiittain tarkastuksesta, koska muutoin akatemiaan ei olisi saatu
oppineita. Vasta siihen aikaan nuori benediktiniläismunkki uskalsi
ehdottaa, että Lutherin kirjottamaa keskisaksan kieltä aljettaisiin
Baijerissakin kirjakielenä käyttää. Siihen saakka baijerilaiset
kirjailijat olivat käyttäneet rahvaan kieltä sinään. Mutta ellei samaan
aikaan Saksan kirjallisuus olisi Keski-Saksassa kohonnut suurien
runoilijain kautta niin kauniiseen kukoistukseen, niin tuskin Baijerin
hallitus olisi kehotusta noudattanut, vaan Baijerilla olisi ehkä vielä
tänä päivänä yläsaksalainen puhekielensä kirjakielenä. Vasta kun
Jesuiittain veljeskunta 1773 muodollisesti lakkautettiin, paranivat
asiat. Ja yhdeksännellätoista vuosisadalla taiteiden ja tieteiden
harrastus vihdoin pääsi Münchenissä elpymään siihen määrään, että sitä
nykyään sanotaan "Pohjolan Atheenaksi", etupäässä erinomaisen
runsaitten taidekokoelmiensa ja palatsiensa vuoksi. Mutta yleiseen
sanoen pitää paikkansa erään kirjailijan lausunto, että "Baijerilaiset
ovat reipasta, kunnollista ja rattoisaa kansaa, mutta ei heistä ole
tiedemiehiksi eikä taitelijoiksi. Kun baijerilainen on kunnolla
hoitanut peltonsa taikka käsityönsä päättänyt, virkansa toimittanut,
niin hän mieluimmin heittää huolet ja nauttii elämästä. Hän lähtee
silloin oluttupaan ja on hidas sieltä eroamaan. Vähänpä hän silloin
välittää henkisistä riennoista."
Hallituksen toimesta on kuitenkin valistuksen asia viime aikoina paljon
parantunut ja alemmankin kansan keskuuteen koetetaan kylvää tiedon
siemeniä, koska tietämättömän kansan on aineellisellakin alalla vaikea
pysyä aikansa tasalla.
Allemannien eli Schwaabien heimo asuu siinä kauniissa maassa, joka
käsittää Rheinin, Tonavan ja Neckarin lähteitten väliset alueet. Tähän
heimoon kuuluvat saksaa puhuvat Sveitsiläiset, Elsass-Lothringin
saksalaiset asukkaat, Badin ja suurimmaksi osaksi Württembergin väestö,
ynnä osa Baijerin asukkaista. Tästä maasta on kohonnut kokonaista viisi
hallitsijahuonetta: Hohenstaufit, keskiajan mahtava keisarisuku,
Welfit, jotka aikanaan hallitsivat koko Pohjois-Saksaa ja vielä
Baijeriakin melkein itsenäisinä, Habsburgit, jotka yhä vielä ovat
Itävallan valtaistuimella, Hohenzollerit, jotka nykyään hallitsevat
sekä Preussiä että koko Saksaa, ynnä Zähringit, jotka lähes
vuosituhannen vallitsivat Schwaabia sukumaanaan ja nykyään istuvat
Badin valtaistuimella.
Tässä maassa kehittyi jo roomalaisaikana edistyneempi kultuuri kuin
muualla Germaniassa, Ylä-Rheinin laaksoa lukuun ottamatta. Kansa on
lahjakasta ja sen vuoksi kukoisti täällä aikaisimmin runouskin.
Tristanin ja Isolden hehkuva rakkauslaulu on Allemannien keskuudessa
runoiltu. Ritariaikain runoutta viljeltiin varsinkin Bodenjärven
rannoilla. Allemannien alueella "mestarilaulukin" syvimmälle juurtui.
Sitä harjotettiin suurella innolla Augsburgissa ja Ulmissa,
Strassburgissa ja Kolmarissa, Freiburgissa ja monessa muussakin
kaupungissa, ja tämä laulu pysyi sitkeästi hengissä. Ulmissa
se sammui vasta v. 1839, Memmingenin kaupungissa, Allgäussa, v. 1852.
Uudemman ajan runoilijoista olivat Wieland ja Schiller kotoisin
Württembergistä. Tunnettu ballaadirunoilija Uhland oli schwaabilainen.
Useimmat kuvaustaiteetkin täällä, jossa kultuuri oli niin vanha,
kehittyivät ennen kuin muualla Saksassa. Useat Saksan etevimmistä
ajattelijoistakin, Hegel muun muassa, ovat näiltä seuduilta syntyisin.
Ruutia ensinnä käytettiin suuremmassa mitassa Schwaabin kaupungeissa.
Uskonnollisellakin alalla on Allemannien syvällinen ja samalla
kuitenkin vilkas henki itsensä ilmaissut, sillä vaikka tämä maa onkin
lähempänä katolilaisuuden pesäpaikkoja kuin esim. Frankki, niin on
Allemannien kesken siitä huolimatta uskonpuhdistus melkein kauttaaltaan
voittanut katolilaisuuden, jopa vapaassa Sveitsissä pukeutunut uuteen
itsenäiseen muotoonkin.
Kaikenlaiseen ansioon on tämä heimo aina osottanut halua. Varsinkin se
on jo vanhastaan käynyt vilkasta kauppaa. Vanha sananlaskukin vielä
hokee, kuinka kautta maailman Ulmin raha kävi. Sveitsiläisillä ei ollut
tavaraa myydä, mutta he sen sijaan palkkautuivat milloin millekin
maalle sotamiehiksi, ja vielä tänä päivänä pitää paavi sveitsiläistä
henkivartiota. Augsburg ja Ulm olivat keskiajalla mahtavia
kauppakaupunkeja. Siellä vaurastuivat keskiajan Saksan rikkaimmat
rahaylimykset, siellä perustettiin ensimäiset puutarhat ja
hedelmäpuistot, mehiläishoito ja viininviljelys pääsivät voimaan
aikaisemmin kuin monessa muussa osassa Saksaa. Kun pyhä Columbanus v:n
400 vaiheilla saapui tähän maahan, niin oli olut vielä ylinnä ja sitä
uhrattiin Wodanillekin. Mutta pian täytyi sen väistyä rypäleen
viljelyksen edestä, johon syvät virranlaaksot ovatkin erinomaisen
soveliaita. Omituisuutena on vielä mainittava, että tällä alueella
ensinnä ovat kehittyneet ne äännemuutokset, joitten kautta saksan kieli
on aikain kuluessa kehittynyt nykyiseksi kirjakieleksi. -- Schwaabissa
on säilynyt monta ikivanhaa tapaa, jotka muualla Saksassa jo ovat
hävinneet, kuten kiekon heittäminen, jota vanhain asiakirjain mukaan
tiedetään ainakin jo ensimäisen vuosituhannen vaihteessa harjotetun,
raskaitten kivien heittäminen ynnä paini. Schwaabilaiset ovat
voimallista kansaa. Mutta vähemmän kuin missään muualla tapaa
Schwaabissa vanhaa saksalaista rotua vaaleine hiuksineen ja sinisine
silmineen. Siellä ei ole omaa rakennusmallia, kuten Saksissa ja
Frankissa, vaan on Allemannien maassa paljon erilaisia rakennusmalleja
käytännössä. Kaikki tämä johtuu siitä, että tämä osa Saksasta on kautta
aikain ollut enimmän alttiina vieraille vaikutuksille.
Thüringiläiset.
Muuan kirjailija lausuu Thüringiläisistä: "He ovat vilkasta,
hyvänluontoista kansaa, ilomielisiä, vähään tyytyväisiä, kohteliaita,
uutteria ja yritteliäitä, mutta eivät he ole kovin kestäviä. He ovat
taipuisia, mutta eivät kovin vakavia yrityksissään. He ovat paremmin
puheliaita kuin uutteria ja kovin kärkkäitä omaksumaan kaikkea
vierasta." Tapaamme siellä sekotuksen pohjois-saksalaista valppautta ja
etelä-saksalaista herttaisuutta, slaavilaista elämänhalua ja
saksalaista herkkätunteisuutta. Tunteella on yhtä paljon sananvaltaa
kuin tahdollakin. Jos on totta, että kukkaset ja laulut ovat tunteen
mittakaavoja, niin voi Thüring kilpailla Saksan kaikkien muitten
maitten kanssa. Sillä Thüringissä erityisesti suositaan kukkien hoitoa,
melkein joka talon edessä on pieni kukkatarha. Soitanto on niin
suosittua, että sananlaskun mukaan aina kahdessa talossa soitetaan
kolmea viulua. Konsertteja ja tanssitilaisuuksia on tuhka tiheään, ei
tanssita ainoastaan huoneissa, vaan ulkona kedoillakin. Thüringissä jos
missään seuraelämä on vilkasta. Kansalla on jos minkälaisia
huvitilaisuuksia, kansanjuhlia, kirkollisia juhlia, urheilujuhlia ja
laulujuhlia, joissa vietetään iloista elämää. Keilan heittäminen on
niin suosittua, että sitä teilläkin harjotetaan, ja tien vieressä
kärvennetään hiilitulessa thüringiläistä paistinmakkaraa. Varsinaista
kansallisruokaa ovat perunakokkareet, mutta piirakkaitakin mielellään
leivotaan, varsinkin juhlatilaisuuksissa. Vuoristossa on seutuja,
joissa köyhyys on mitä suurin. Jo keskiajalla oli käypä latinalainen
sananlasku, että Thüringissä oli paistettu sillikin herkkua. "Yhdestä
sillinpäästä valmistettiin viittä ruokaa." Peruna on tärkein
ravintoaine. Perunoista sanoo toinen sananlasku, että niitä syödään
"aamulla pyöreinä, päivällä huttuna, illalla viipaleiksi leikattuina,
ja siinä pysytään, sillä se on terveellistä." Liikuttavan pienet ovat
varsinkin vuoristossa väestön elämänvaatimukset. Mutta vaikka
vuorelaiset ovatkin tottuneet niin vähällä toimeen tulemaan, niin
luonto on siitä huolimatta heille suonut mitä iloisimman mielen ja
kotiseutunsa kauneuden ymmärryksen. Thüringiläinen ei ylenmäärin välitä
omaisuudesta eikä murehdi tämän maailman rikkauksia, kunhan hänellä on
edes sen verran, että nipin napin toimeen tulee. Lapset tavallisesti jo
hyvin aikaiseen alkavat ansaita tehtaissa, taikka ovat apuna
kotiteollisuudessa. Laululintuja visertelee joka mökissä, jopa toisissa
monet häkit. Pojat ja tytöt laulavat kilpaa peipposten kanssa. Iloisina
he juhla-aattona vaeltavat pitkin kylän kujia ja laulavat täydestä
sydämestään: "Minulle yksikaikki, onko rahoja, vai eikö" ('s ist mer
alles eins, 's ist mer alles eins, ob ich Geld hab' oder habe keins.)
[Niinkuin lukija tästä näkee, emme osanneet aivan oikeaan, kun sanoimme
Thüringerwaldin olevan jyrkkänä erona Etelä-Saksan herkemmän ja
runollisemman ja Pohjois-Saksan arkiluontoisemman rahvaan välillä. Tämä
raja todellisuudessa kulkee pohjoisempana.] Thüringiläiset ovatkin
hyvällä syyllä herttaisuuden maineessa. Preussilaisten jäykkyys on
siellä vihattu, keveämpää ja taipuisempaa menettelyä heidän maassaan
suositaan. Helppo on muukalaisenkin saada siellä tuttavuuksia ja päästä
tutunomaiselle kannalle, helposti ruvetaan toisiaan sinuttelemaan.
Mutta on toiselta puolen totta, etteivät ystävälliset sanat aina käy
yhteen tekojen kanssa, ja että suu usein puhuu semmoista, johon
sydämellä ei ole mitään osaa.
Thüringiläiset ovat erinomaisen toimeliasta kansaa. Harvoissa
vuorimaissa on niin monipuolisesti kehittynyt teollisuus, kuin Werran
ja Elsterin välisillä vaaroilla. Kolmasosa Saksanmaan posliinitehtaista
on tällä alalla. Toiset niistä ovat jo hyvin vanhoja. Niitten
perustamista edisti varsinkin puun halpuus ennen aikaan, jolloin ei
vielä hiiltä käytetty tähän teollisuuteen. Lasiteollisuus tuli
Thüringiin Böhmerwaldista. Leikkikalujen valmistaminen taas saapui
Nürnbergistä kauppiaitten mukana, jotka kulkivat Leipzigin
markkinoille. Vuoriston eteismaa on vilkasta teollisuusaluetta.
Rheinin seutujen jälkeen on Thüring saduista rikkainta. Varsinkin
Brockeniin liittyy lukemattomia tarinoita, Hörselbergiin niinikään,
niinkuin olemme jo aikaisemmin maininneet.
Valtiollisten olojensa puolesta on Thüring sen puolesta omituista, että
siellä on säilynyt suurin luku pikkuvaltioita, jäännöksenä keski-ajan
hajanaisista valtiollisista oloista.
Entisiä ja nykyisiä slaavilaisia kansoja.
Olemme Saksanmaan alkuvaiheista selkoa tehdessämme maininneet, että
germanit tosin siihen aikaan, kuin heidän varsinainen historiansa
alkaa, asuivat koko sillä alalla, joka nykyään kuuluu Pohjois-Saksaan,
mutta että he kansainvaelluksen aikoina osaksi luopuivat näistä
vanhoista maistaan, aina Elbeen ja sen syrjäjokeen Saaleen saakka
lännessä, ja että pois vaeltaneiden heimojen sijaan saapui
slaavilaisia. Toisen vuosituhannen ensimäisellä vuosisadalla
Saksalaiset alkoivat uudisasutuksen kautta vallottaa takaisin näitä
menetettyjä maita ja suureksi osaksi siinä onnistuivatkin. Keskellä
nykyistä saksankielistä asutusta on siellä täällä säilynyt meidän
aikoihin saakka pieniä tähteitä noista entisistä slaavilaisista
heimoista, suurimmasta osasta sitävastoin vain nimi tai hämärä muisto.
Ainoastaan Puolalaiset ovat säilyttäneet kansallisuutensa ja heitä
vastaan kansallisuustaistelu yhä vielä jatkuu, vaikka epätietoisella
menestyksellä.
Slaavilaisen asutuksen ollessa laajimmillaan asuivat Saalen ja Oderin
välillä Berlinin seuduille saakka pohjoisessa, Erzgebirgeen ja
Lausitzin vuorimaahan saakka etelässä _Sorbit_, joitten jäännöksiä
Lausitzin nykyiset Vendit ovat. Heidän pohjoispuolellaan Itämereen
saakka asuivat _Latitsit eli Viltsit ja Obotritit_. Saksalaiset
nimittivät näitä kansoja jo vanhastaan yhteisellä nimellä Vendeiksi,
mutta slaavilaiset itse eivät tätä nimitystä tunne heimo- sen enempää
kuin rotunimenäkään. Sorbien ja Viltsien itäpuolella asui Puolalaisia.
Nykyisen Saksan koillisessa kolkassa, Niemenin ja alisen Weichselin
välillä sekä Itä-Preussissä, asui kaksi liettualaista kansaa,
_Preussiläiset ja Liettualaiset_, joitten jäännöksiä yhä vieläkin elää.
Liettualaisia, jotka ennen olivat lukuisa kansa, elää Saksanmaan
rajoissa enään vain puoliväliin toistasataatuhatta henkeä. Tämä kansa,
joka kielitutkimusten osotuksen mukaan on ammoisina aikoina ollut
Suomalaisten lähin naapuri, jolta Suomalaiset ovat saaneet paljon
sanoja, ehkä runoaiheitakin ja kanteleen, on sekä Saksalaisten että
Puolalaisten sorrosta huolimatta suuressa määrin säilyttänyt
kansallisuutensa, erinomaisen runollisen luonteensa, kielensä, vanhoja
pukujaan ja tapojaan. Se on ryhtynyt omaa kirjallisuuttakin luomaan,
vaikka sitä tässä työssä, Saksassa samoin kuin Venäjälläkin, kohtaavat
ainaiset vastukset viranomaisten puolelta. -- Liettualaiset eivät ole
slaavilaista kansaa, vaan itsenäinen osa indo-europpalaisesta
kansaryhmästä.
Lausitzissa on meidän aikoihin säilynyt pieniä tähteitä Vendejä, eli
oman nimityksensä mukaan Sorbeja, jotka ovat puhtaita slaaveja. Heidän
lukunsa nousee tuskin sataantuhanteen henkeen. He elävät saarekkeena
saksankielisen väestön keskellä, jonka sukujuuri kuitenkin suureksi
osaksi liene slaavilaista, vaikka kieli onkin muuttunut.
Näiden Sorbitähteitten pesäpaikka on Spreewald, se rämeseutu, jonka
Spree lukemattomine putaineen muodostaa Berlinin kaakkoispuolella.
Asuinpaikkainsa pääsemättömyyden vuoksi tämä kansantähde on voinut
puoliaan pitää yleistä saksalaistuttamista vastaan. Sitä on kuitenkin
vielä etelämpänä kuivillakin mailla, varsinkin Kottbusin kaupungin
seuduilla. Melkoisessa määrin ovat tämän maata viljelevän kansan olot
mukautuneet ympärillä asuvain Saksalaisten olojen mukaisiksi, vaikka ne
ovatkin yleensä säilyneet vanhanaikuisemmalla kannalla.
Vendit eli Sorbit ovat iloista, seuranrakasta kansaa, niinkuin
yleensäkin slaavit. Heidän puheliaisuutensa, kisahallinsa on yleiseen
tunnettu. Keskenään kansa vielä puhuu vanhaa slaavilaista kieltään,
mutta melkein kaikki osaavat jo saksaakin. Koulu on kauttaaltaan
saksalainen, ainoastaan ensimäinen, alkeisopetus tapahtuu lasten omalla
kielellä ja uskonnon opetus korkeimmillakin luokilla. Jumalanpalvelus
tapahtuu osaksi rahvaan omalla, osaksi saksan kielellä. Ajan kysymys
vain on, koska tämä kansantähde kokonaan saksalaistuu. Paitsi koulua
edistyttää saksalaistuttamista varsinkin asevelvollisuus.
Paremmin pitävät Puolalaiset puoliaan. Heidän lukunsa on siksi suuri,
kansallistuntonsa niin valpas ja yhteys Venäjän ja Itävallan
Puolalaisten kanssa yhä vielä siksi vilkas, etteivät Saksalaiset
suurista ponnistuksistaan huolimatta ole voineet heidän
kansallisuuttaan hävittää.
Mutta heillä onkin takanaan suuri historia. He ovat olleet itsenäistä
kansaa, hallinneet valtakuntaa, joka aikoinaan ulottui Itämerestä
Mustaanmereen saakka, olleet koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita
sekä mongooleja että Turkkilaisia vastaan. Kovat kohtalot, vaikea
maantieteellinen asema kehittyväin suurvaltain välissä, murtivat Puolan
itsenäisyyden. Mutta kansallisuuttaan Puolan kansa yhä sitkeästi
puolustaa Saksassa, samoin kuin Venäjällä ja Itävallassakin. Siinä
asiassa ovat ylhäiset ja alhaiset yksimieliset, räikeistä
yhteiskunnallisista epäkohdista huolimatta.
Puolalaiset ovat yhä vielä suuri kansa ja asuvat, valtiollisesta jaosta
huolimatta, yhtenäisessä kappaleessa. Heidän lukunsa nousee kaikkiaan
17 miljonaan. Tästä määrästä asuu Saksanmaan rajoissa noin 3 miljonaa,
varsinaisia Puolalaisia 3,300,000, sekä pari pientä puolalaista
kansantähdettä, Länsi-Preussissä 100,000 _Kassubia_, Itä-Preussissä
150,000 _Masuria_.
Hävittääkseen nämä 3 1/2 miljonaa Puolalaista on Saksan hallitus
käyttänyt satoja miljoneja markkoja. Rahoilla vähitellen ostetaan
Puolalaisilta maita ja näihin maihin tuodaan saksalaisia
uudisasukkaita. Mutta Puolalaiset ovat tähän saakka melkoisella
menestyksellä pitäneet puoliaan tätä järjestelmällistä hävitystyötä
vastaan. Sitä myöden kuin Saksalaiset ovat valtion rahoilla ostaneet
puolalaisia taloja, sitä myöden Puolalaiset ovat ostaneet toisia maita
saksalaisilta. Heille on tässä taistelussa ollut suurena apuna se
seikka, että saksalaisesta maanviljelysväestöstä alkaa olla puute,
koska nopeaan kasvava teollisuus nielee niin suunnattomasti voimia.
Puolalaisten kesken sitä vastoin, joiden sivistys on alhaisemmalla
kannalla, on maanviljelys yhä vielä melkein koko kansan elinkeino.