SAKSAN KANSAN VARHAISEMPIA VAIHEITA.

Saksan kansan alkuainekset ovat ne germaniset kansat, joita asui

nykyisessä Pohjois-Saksassa ajanlaskumme alussa ja sitä ennenkin.

Yhä vielä ovat Saksan kansan hallussa pääasiassa samat alat kuin

puolenkolmatta vuosituhatta takaperinkin. Jonkun verran se on

itäpuolelta menettänyt alaa, mutta enemmän lisää voittanut lännestä ja

etelästä. Mutta noista vanhoista germanilaisista heimoista on

ainoastaan osa säilynyt nykyisessä Saksan kansassa. Toinen puoli

kansainvaelluksen myrskyissä tuhoutui tai upposi näkymättömiin

lahoovaan roomalaiseen maailmanvaltakuntaan. Näistä ei ole säilynyt

meidän aikoihin muuta kuin historian kertomus. Vieraat kansallisuudet

ovat hyväkseen käyttäneet niiden elinvoimat. Niiden korvaukseksi on

Saksan kansa voinut itseensä sulattaa jonkun määrän vieraita aineksia.

Se ei siis yhdistä itseensä koko vanhaa germanilaisuutta, eikä enää

edes ole aivan puhtaasti germanilainen.

Koetamme seuraavassa pääpiirteitä myöden luoda kuvan siitä, mitenkä

vaiheitten kautta noista aineksista on kehittynyt uudenaikainen

saksalainen kansallisuus ja vihdoin ehyt kansa.

Vanha Germania.

Koska ja milloin nykyisten saksalaisten esi-isät, vanhat germanit,

erosivat muista indo-europpalaisista kansoista, ja missä ero tapahtui,

sitä emme tiedä.

Germanien asuinpaikat.

Jo hyvin varhain, ennenkuin historian valo heihin lankee, näyttää

germanilaisia kansoja asuneen _alisen Weichselin ja Weserin välisissä,

ketojen, laajain metsäin ja soitten peittämissä maissa_, etelään päin

Keski-Saksan vuoristokynnyksen aarniometsiin saakka. Epäilemättä heillä

jo oli joltinenkin sivistys, kuvarikas kieli, jumaluususkon perusteet,

perheen ja suvun vahva järjestys, maanviljelyksen ensimäiset alkeet,

vaikka karjanhoito vielä olikin pääelinkeino. Arvellaan germanilaisen

asutuksen näillä seuduilla juurtuvan aina kivikauteen saakka. Toisia

germanilaisia heimoja oli muuttanut Skandinaviaan, Juutinniemelle ja

Tanskan saarille. Germanit jo varhain jakautuivat kolmeen pääryhmään,

pohjoisgermaneihin, heitä lähellä oleviin itägermaneihin ynnä

länsigermaneihin, jotka luultavasti erosivat melkoisesti molemmistakin.

Etelä-Saksan kelttiläiset.

Germanilaisten kansain historia kehittyy heidän suhteistaan Välimeren

edistyneihin sivistyskansoihin. Germanit saivat etelästäpäin ensimäiset

metalliesineet, antoivat hinnaksi etenkin meripihkaa, joka vanhalla

ajalla oli niin erinomaisen haluttua tavaraa. Tämän kaupan kautta, joka

luultavasti alkoi jo 600-luvulla e.Kr., Itä-meren eteläpuolella asuvat

kansat saivat täydellisempiä aseita. Mutta kauppa ei tapahtunut

suorastaan. Germanien ja Välimeren kansain välillä asui silloin leveä

vyöhyke kelttläisiä, samoin kuin Galliassakin. Keltiläisten kansain

hallussa oli Länsi-Saksa Weseriä myöden ja koko Etelä-Saksa.

Germanit alkavat liikkua.

Vuoden 300 vaiheilla e.Kr. tapahtui näiden maiden asutusoloissa

melkoisia muutoksia. Keltiläiset alkoivat siirtyä Etelä-Saksasta

Böhmiin, Mähriin ja Tonavaa pitkin alaspäin, etäisimmät aina Vähään

Aasiaan saakka. Länsigermanilaisia kansoja tunkeutui Keski-Saksan

vuoristokynnyksen, "Herkynisen metsän", laajain erämaitten kautta

keltien tiloille, _Khatit_ Hessiin ja _Markomannit_ Mainin maahan.

Toisia heimoja kulki Weserin poikki ja levitteli alojaan aina Rheinin

suupuoleen saakka, kukistaen sinne jääneet keltiläiset tähteet, joilta

he perivät suuren joukon tähän päivään saakka säilyneitä paikannimiä.

Pian alkoivat heidän himonsa kantaa kauemmaksi. _Kimbrit ja Teutonit_

tekivät retken aina Välimeren maihin saakka, jossa kuitenkin

roomalaiset lopulta v. 102 e.Kr. saivat heidät tuhotuksi. Siitä

huolimatta alkoi germanilaisia heimoja yhä enemmän kulkea Rheinin

poikki, alussa roomalaisten palkkasotureina. Heitä alkoi saapua niin

tulvimalla, että jo näytti siltä, kuin Gallia muuttuisi germanilaiseksi

maaksi. Tämän vaaran torjui Julius Caesar, karkottaen tunkeilijat

takaisin Rheinin taa. Näin olivat germanilaiset vähitellen levinneet

Rheiniin saakka, mutta monta vuosisataa saattoivat roomalaiset estää

heitä kauemmaksi pääsemästä.

Heimot.

Germanilaiset heimot elivät tähän aikaan vielä hajallaan, ilman

yhteisyyden tuntoa, ilman yhteistä nimeäkään. Nimitys "germanit" oli

arvatenkin keltiläisten antama, sana merkitsi "naapuria". Lähinnä

roomalaisia olivat Elben seuduilla länsigermanit, _Friisit, Haukit,

Kimbrit ja Saksit_. Rheinin keskijuoksulla asuivat oikealla rannalla ne

heimot, joita myöhemmin yhteisellä nimellä sanottiin Frankeiksi, ja

syvemmällä maassa, Hessissä, Harzin seuduilla ja Thüringissä Khatit,

Kheruskit ja Hermundurit. Sveevien nimityksellä käsitettiin osaksi

Khatteja, Hermundureja, Markomanneja ja muita heimoja. Nimitysten

määritelmä on häälyvä. Oderin ja Neissen itäpuolella asuivat Gootit ja

Vandalit, jotka sekä kielensä että tapainsa puolesta erosivat

länsigermaneista. Heidän silloiset asuinsijansa olivat germanien vanha

yhteinen kotimaa.

Roomalainen maailmanvaltakunta ei sanottavassa määrässä ulottanut

valtaansa näille germanien varsinaisille asuinsijoille. Rhein ja Tonava

olivat valtakunnan varsinaiset rajat, ynnä näitten välillä pitkä muuri,

joka lohkaisi germaneilta kappaleen Rheinin itäistä ja Tonavan

pohjoista rannikkoa. Tällä rintamalla kehittyi kautta vuosisatain

germanien ja roomalaisten seurustelu; milloin se oli rauhallista

kauppaa, milloin taistelua. Germanit vähitellen omaksuivat itselleen

roomalaista sivistystä, menettämättä kuitenkaan alkuperäistä

terveyttään, tarmoaan ja sotaista kuntoaan. Roomalaiset perustivat

pitkin Rheiniä ja Tonavaa suuria sotilasleirejä, suojellakseen rajaa

germanien hyökkäyksiä vastaan. Näistä leireistä vähitellen kehittyi

kaupungeita, jotka vielä tänä päivänä ovat olemassa ja osasta ovat

Saksan huomattavimpia. Semmoisia ovat Mainz (_Mogontiacum_), Köln

(_Colonia Agrippina_) ja Trier (_Augusta Treverorum_), Augsburg

(_Augusta Vindelicorum_), Bregenz (_Brigantium_) ja Wien (_Vindobona_).

Rooman valtakunta oli näin asettanut germanien leviämiselle kiinteät

rajat. Mutta sitä myöten kuin germanilaiset kansat lisääntyivät ja

vahvistuivat, alkoivat nämä rajat niitä yhä enemmän ahdistaa, kunnes he

valtaavalla rynnistyksellä ne murtivat.

Vanhain germanien yhteiskunnalliset olot.

Vanhat germanilaiset heimot elivät yksinkertaisissa patriarkallisissa

oloissa. Vapaat miehet olivat sotilaita. He hallitsivat kansaa, kävivät

sodat, metsästivät, mutta eivät puuttuneet maatöihin. Taloustyöt

kuuluivat vaimoille ja orjille. Orjat olivat sotavankeja ja näitten

jälkeläisiä. Vapaitten kesken kohosi jo aikaisin moniaita sukuja toisia

mahtavammiksi. Yhteiskuntalaitoksen alin yhdistymä oli _satakunta_

(Hundertschaft), johon kuului 120 vapaata sotilasta. Satakunta hallitsi

sille maanjaossa luovutettua yhteistä maata ja metsää. Se päätti

yhteisessä kokouksessa asioistaan. Luultavasti oli alkuaan kaikilla

heimoilla valittu kuninkaansa, mutta länsigermanilaisten heimojen

kesken kuninkuus jo aikaisin lakkasi, kansa vain sodaksi valitsi

_herttuan_ (heritogo). Rauhan aikana satakunnalla oli _ruhtinaansa_.

Satakunnittain lähdettiin sotaretkelle, tavalliset miehet jalan,

johtajat ratsain. Germanien sodankäynti ja aseet olivat kuitenkin

roomalaisten taktikkaan ja varustuksiin verraten vaillinaiset, eivätkä

he sen vuoksi pitäneet puoliaan tasaisessa taistelussa. Heidän

sotataitonsa oli sissisotaa, samoin kuin alkuperäisten kansain

yleensäkin. Laajoissa metsissään he väsyttivät roomalaisia legioneja,

tuhosivat niistä osan toisensa jälkeen, mutta suuremmissa tappeluissa

tavallisesti joutuivat tappiolle. Tämmöisen sissisodan kautta Armin

tuhosi roomalaisen sotapäällikön Varuksen armeijan Teutoburgin

metsässä, kun roomalainen lähti viemään maailman valtakunnan

rajapatsaita aina Elbeen saakka. Arminin voiton kautta pelastui

Pohjois-Germanian vapaus. Germanien kylät olivat siihen aikaan vielä

niin hatarasti rakennetut, että ne vihollisen lähestyessä voitiin

helposti hyljätä ja jättää hävitettäviksi, heimon peräytyessä metsiin

karjoineen, tavaroineen. Kun viljelys vielä silloin suureksi osaksi oli

kaskiviljelystä, niin oli enimmäkseen vaimokin mukana.

Ne tiedot, mitä meillä on vanhain germanien elämänlaadusta, perustuvat

etupäässä roomalaisen kirjailijan Tacituksen teokseen "Germania".

Tacitus kertoo monta piirrettä, jotka ovat omiaan suomalaista lukijaa

huvittamaan vertauskohtina. Vanhoilla germaneilla oli loitsu

ja runolaulu suuressa kunniassa. Runoja laulettiin uhreissa,

juhlatilaisuuksissa, perhejuhlissa, sotaan lähdettäissä. Itsenäisesti

germanit kehittivät vanhoja aarialaisia jumaluuskäsitteitä. Aasat

olivat hyvän, jättiläiset (_Thursen_, tursaat) pahan voimia. Vanhimpia

jumalia oli mannun jumala Mannus. Saksit, Sveevit ja Gootit palvelivat

toiskätistä taivaanjumalaa Tiuta, Frankit ja Longobardit toissilmäistä

Wodania. Punapartaista Donaria, joka oli ukonilman ja viljelyksen

jumala, aljettiin vasta myöhemmin palvella, viljelyksen kehittyessä.

Naisjumalat (Frija, Holda, Nerthus) näyttävät viittaavan yhteiseen

alkuperäiseen maaemon jumalattareen, joka oli taivaanjumalan puoliso.

Näitten ylijumalain ohessa uskottiin kaikenlaisiin haltijoihin, hyviin

ja pahoihin henkiin, "albeihin", "nikseihin" ja tonttuihin,

valkyrioihin ja nornoihin. Jumalanpalvelus tapahtui pyhissä lehdoissa.

Jumalan tahtoa ilmaisivat, tulevaisuutta ennustivat pyhät vaimot,

Wodanin valkoinen hepo hirnunnallaan, Donarin tammi kohinallaan ja

arpanappulat.

Toisen vuosisadan jälkimäisellä puoliskolla germaniset kansat jälleen

yrittivät tunkeutua Rooman valtakunnan alueelle. Itäiset heimot,

Markomannit, Kvaadit, Hermundurit, Longobardit ja Vandalit hyökkäsivät

Tonavan yli ja tunkeutuivat aina Pohjois-Italiaan saakka (161-180)

j.Kr., mutta keisari Marcus Aurelius sai heidät vielä tungetuksi

takaisin Tonavan taa. Hänen poikansa Commoduksen täytyi kuitenkin jo

luovuttaa germaneille alueita Tonavan rannoilta, vaikka kuitenkin sillä

ehdolla, että tulokkaat tunnustivat Rooman ylivallan.

Germanien hyökkäykset.

Toiselta puolelta tapahtui Saksan sisäosissa toinen ratkaiseva kehitys.

Sikäläiset hajalliset heimot, joitten rajat raivauksen edistyessä yhä

lähenivät, yhtyivät uusiksi ryhmiksi, suuremmiksi heimoiksi. V. 213

esiintyivät Rheinin ja Tonavan välisen rajamuurin (_Limes_) seuduille

sveeviläiset _Alamannit_ (Schwaabit), joitten ydinkansa, Semnonit,

olivat Burgundien ahdistamina hyljänneet vanhat asuinsijansa Oderin ja

Elben välimailla. V. 240 vaiheilla saapuivat _Frankit_ Keski-Rheinin

varrelle. Hekin olivat uudempi, sekaantumisen kautta syntynyt heimo.

Toisia vähempiä heimoja yhtyi Sakseihin. Heimojen yhdysside oli vielä

löyhä, mutta yleensä ne nyt esiintyivät entistä yksimielisemmin

Roomalaisia vastaan ja Roomalle koitui siitä entistä suurempi vaara.

Weichselin suupuolesta Gootit levittelivät alojaan etelää kohti niin

tarmokkaasti, että he jo v:n 230 vaiheilla olivat saapuneet Mustalle

merelle, vallaten ajaksi suuren osan Balkanin niemimaatakin. Sieltä

heidät karkotettiin, mutta Dakian, keisari Trajanuksen perustaman

maakunnan, Gootit pitivät. Länsigermanit samoihin aikoihin kulkivat

rajamuurin poikki ja anastivat kaiken maan Rheiniin saakka. Vieläpä

Roomalaisten täytyi laskea satojatuhansia germanilaisia uudisasukkaita

Rheinin ja Tonavan poikkikin, Galliaan ja Pannoniaan, jotka ainaisten

sotain kautta olivat menettäneet suuren osan väestöstään. Rooman

rajamaakunnat täten vähitellen yhä enemmän germanilaistuivat. Sitä

myöden kuin Rooma alkoi armeijaansa palkata yhä enemmän sotaisia

germaneja, kasvoi näitten sananvalta itse maailmanvaltakunnassakin.

Toiselta puolen roomalainen sivistys yhä enemmän tunkeutui

varsinaiseen Germaniaan. Etelä-Saksan Alamannit muuttuivat kiinteäksi

maanviljelysväestöksi. Dakiassa Länsigootit niinikään vakautuivat maata

viljelemään ja kääntyivät kristinuskoon. Itägoottien mahti sitä vastoin

hävisi Venäjälle, jossa he olivat valtansa alle laskeneet suomalaisia

ja slaavilaisia kansoja.

Kansainvaellukset.

Tähän saakka germanit olivat Roomalaisilta vallottaneet ainoastaan

muutamia rajamaakuntia, ja jos kehitys olisi näin jatkunut, niin Rooman

valtakunta ehkä olisi vähitellen voinut ne itseensä sulattaa ja

yhdistää. Hunnien hyökkäys mursi kuitenkin kehityksen ja sai aikaan

kansainvaellukset. Suuriin kansainvaelluksiin otti etupäässä osaa

paimentolaiskannalla eläviä itägermaneja. Länsigermanit sitä vastoin,

jotka jo olivat paikoilleen kiintyneet, eivät lähteneet vaelluksille,

vaan pysyivät tiloillaan, hiljalleen vain levitellen alojaan

roomalaisiin rajamaihin. Tämä perusteellinen ero ratkaisi

germanilaisten kansain kohtalon. Itägermanilaiset kansat upposivat

roomalaiseen maailmaan, verestäen sitä, mutta muuttamatta sen

kansallista luonnetta. Länsigermanit sitä vastoin säilyttivät maansa,

ottivat lisää vain sen verran, kuin saattoivat sulattaa, ja perustivat

sen kautta Saksan kansan.

Suuret kansainvaellukset alkoivat sen kautta, että Hunnit kukistivat

Gootien valtakunnan, Itägootit seurasivat Hunneja liittolaisina heidän

retkillään. Pakanalliset Länsigootit koettivat turhaan tehdä

vastarintaa, kristilliset Länsigootit pakenivat Rooman alueelle, jossa

he, Roomalaisten kanssa riitaannuttuaan, vuosikausia ryöstivät Balkanin

pohjoisia maakuntia. Lopulta heille annettiin nykyisessä Bulgariassa

asuinsijat. Pienempiä itägootilaisia partiokuntia sijotettiin aina

Vähään Aasiaan saakka. Pakanalliset Länsigootit hyökkäsivät Italiaan,

joutuen sieltä Galliaan, jota heitä ennen Vandalit ja Kvaadit olivat

hävitelleet. Lopulta nämä kansat hyökkäsivät Espanjaan ja jakoivat sen

keskenään, mutta olivat liian vähälukuiset sille kansallista leimaa

antaakseen. Myöhemmin Länsigootit keisari Honoriukselta saivat

Etelä-Galliankin, jota he keisarin nimessä hallitsivat. Burgundit,

jotka sillä välin olivat asettuneet Rheinin vasemmalle rannalle,

Wormsin seuduille, pakenivat Hunnien edellä Koillis-Galliaan, jossa

Bourgognen maakunta vielä tänä päivänä kantaa heidän nimeään. Osa

Vandaleista päätyi aina Pohjois-Afrikaan, perustaen siellä valtakunnan,

mutta kadoten lopulta kokonaan maan entisiin asukkaihin.

Näin oli koko Länsi-Rooman keisarikunta, Italiaa lukuun ottamatta,

joutunut itägermanilaisten kansain haltuun. Se tapahtui vallotuksen

kautta, mutta lopulta vallotukset sopimuksien kautta vahvistettiin.

Vallottajista tuli uusi ylimysluokka. Ratkaisevassa kamppailussa

Attilaa vastaan Roomalaiset ja germanilaiset vallottajat taistelivat

yksistä puolin länsimaisen sivistyksen ja kristinuskon puolesta,

voittaen arojen vallottajan Pohjois-Ranskassa, Katalaunisten kenttäin

valtaavassa kansaintappelussa (451). Itägootit vihdoin v. 493

valtasivat Italian, kukistaen germanilaisen palkkasoturijoukon

perustaman väliaikaisen valtakunnan. Heidän valtakuntansa kukistuttua

Longobardit perustivat Pohjois-Italiaan valtakunnan, joka oli

pitkäikäisempi.

Siten oli vihdoin koko Länsi-Rooma hajaantunut germanilaisiksi

valtakunniksi, joissa vähälukuinen germanilainen ylimystö hallitsi

sivistyneempiä varsinaisia asukkaita ja näihin vähitellen suli. Mutta

Rooman keisarikunnan käsite siitä huolimatta eli, ja myöhemmin koitti

se aika, jolloin se jälleen uusittiin, vaikka sen painopiste moneksi

ajaksi siirtyi Alppien pohjoispuolelle, Saksaan.

Pohjois-Saksan slaavit.

Saksan kansa -- jos tällä nimityksellä käsitämme kaikkia vanhan

Germanian kansoja, -- menetti näitten vaelluksien kautta suuren osan

väestöstään ja samalla alueestaan. Koko maa Elben itäpuolella,

Germanien varsinainen kantamaa, jäi autioksi, ja hyljätyille tiloille

muutti vähitellen slaavilaisia kansoja. Tämä muutto alkoi jo viidennen

vuosisadan toisella puoliskolla ja sitä jatkui, kunnes lopulta koko

Pohjois-Saksa Saksien aluetta myöden oli slaavilaisten kansain vallassa

ja osaksi on niitten hallussa pysynyt näihin päiviin saakka.

Länsigermanit hajottivat voimiaan ainoastaan Englannin vallottamiseksi.

Osa Angleista ja Sakseista laski Juuttien avulla tämän maan valtansa

alle, mutta tekivät työnsä niin perusteellisesti, että Englannista sen

kautta tuli germanilainen maa.

Länsigermanit.

Vakiintuneet länsisaksalaiset heimot levittelivät alueitaan vallottavan

uudisasutuksen kautta. _Friisit_, jotka pitivät hallussaan koko

Pohjanmeren rannikkoa, marsheja ja saaria, ovat uskollisesti näitä

asuinpaikkojaan säilytelleet kautta aikain. Heidän takanaan

mannermaalla Saksit laskivat alleen koko maan Elben ja Emsin soitten

välillä, etelää kohti aina Werran ja Fuldan yhtymäkohtaan saakka.

Näitten eteläpuolella vallitsivat _Thüringiläiset_, vanhat Hermundurit,

aluetta Harzin, ylisen Tonavan, Elben keskijuoksun ja Werran välillä.

Alppien eteismaahan ja yleensä Keski-Tonavan väettömiksi joutuneihin

seutuihin taas muuttivat Böhmistä v:n 500 vaiheilla Markomannit, saaden

uudesta kotimaastaan _Bajuvarien_ nimen. Bajuvarit anastivat koko maan

Fichtelgebirgestä Alppien harjanteihin saakka, jopa toisin paikoin

tunkeutuivat Alppien eteläpuolisiinkin laaksoihin. Heidän uudet

naapurinsa, Alamannit, olivat yhdessä Schwaabien kanssa käyttäneet

hyväkseen roomalaisen vallan kukistumista Galliassa, kulkeneet Rheinin

poikki, anastaneet Ylä-Rheinin laakson Vogeseja myöden, ja etelään päin

tunkeutuneet aina Alppien harjanteille saakka. Heidän pohjoispuolellaan

olivat Frankit, jotka jakautuivat kahteen osaan. _Salilaiset Frankit_

asuivat alisen, _ripuariset Frankit_ keski-Rheinin varsilla. Hessissä

asuvain Khattien avulla he olivat levitelleet alojaan yhä kauemmaksi

Galliaan. Salilaiset Frankit (Batavit, Sigambrit y.m.) anastivat

koko nykyisen Alankomaan ja Brabantin. Ripuariset Frankit taas

vallottivat Maasin ja Moselin seudut Trieriin saakka. Riutunut

roomalais-keltiläinen väestö kaikkialla kukistettiin ja sulatettiin,

joten nämä maat kokonaan germanilaistuivat ja kasvoivat yhteen vanhan

germanilaisen kantamaan kanssa.

Mutta se mitä lännessä voitettiin, saman verran idässä menetettiin.

Koko maa Elben itäpuolella menetettiin slaavilaisille kansoille.

Ainoastaan muutamia pieniä tähteitä germanilaisista heimoista oli sinne

vielä jäljelle jäänyt, kuten silingiset Vandalit, joitten nimen

nykyinen Schlesia on säilyttänyt. Viidennen vuosisadan keskivaiheilta

saakka Vendit anastivat Pohjois-Saksan alangon Elbeen saakka. Böhmi,

Markomannien vanha kotimaa, josta helpoimmin olisi voinut tulla

germanilaisen valtakunnan keskusmaa, joutui Tshekkien haltuun. Mähri ja

Itä-Alpit aina Draun laaksoon saakka saivat niinikään slaavilaisen

väestön.

Vain puolet vanhasta Germaniasta oli siten kuusi saksalaista heimoa,

Friisit, Saksit, Thüringiläiset, Baijerilaiset, Alamannit ja Frankit,

säilyttänyt hallussaan. Ja nämäkin heimot erosivat vielä toisistaan

jyrkästi sekä kielen, että oikeuden ja tapain puolesta. Noin v:n 600

vaiheilla alkoi kieli kehittyä siihen suuntaan, että pohjoinen ja etelä

yhä enemmän vieraantuivat toisistaan. Saksalaisilla heimoilla tuskin

oli keskenään minkäänlaista yhteyttä. Ja erinomaisen sitkeään nämä

heimot pitivät kiinni erikoisuudestaan, ennenkuin ne kiintyivät yhdeksi

kansaksi.

Frankkien valtakunta.

Ensimäinen germanilainen valtakunta syntyi pohjalle, jolla nykyään on

kaksi vastakkaista suurvaltaa: Ranska ja Saksa. Tämän valtakunnan

entiset pääosat ovat molempien uusien valtakuntien rajamaat. Se ei

kuitenkaan ollut pitkäaikainen, vaikka ajoittain hyvinkin laaja.

Maantieteelliset ja kansalliset olot piankin erottivat Ranskan

varsinaisista germanilaisista alueista.

Merovingit.

Frankkien valtakunnan perusti ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla

saalilaisten Frankkien ruhtinas Klodvig. Vallotettuaan Pohjois-Ranskan

hän valitsi Parisin pääkaupungikseen, kukisti Alamannit, lannisti

Burgundien valtakunnan alaisekseen, riisti Länsigooteilta Loiren ja

Garonnen välisen maan ja pakotti lopulta ripuarisetkin Frankit

tunnustamaan ylivaltansa.

Klodvig ja osa hänen kansastaan kääntyi kristinuskoon. Vasta tämän

jälkeen alkoi kristinusko saada jalansijaa pakanallisten germanien

kesken.

Klodvigin jälkeläisten aikana tämä uusi valtakunta yhä laajeni

germanilaiselle alueelle. Sekä Thüringiläisten että Baijerilaisten

täytyi alistua. Ainoastaan Saksit ja Friisit säilyttivät vapautensa.

Karolingit.

Mutta näidenkin kansain vuoro lopulta tuli, vaikka vasta uuden

hallitsijasuvun toimesta. Ensinnä Friisit lannistettiin. Kaarlo Suuri

lopulta kukisti Saksit (v. 804), pakotti heidät kääntymään

kristinuskoon ja yhtymään valtakuntaansa. Kun Baijerilaisetkin oli

siihen lopullisesti liitetty, niin Frankkien valtakunta käsitti sekä

kaikki varsinaiset germanilaiset kansat, että enimmät semmoisetkin

maat, joita germanit kansainvaelluksen aikana olivat alleen laskeneet,

vieläpä uusiakin maita. Siihen kuuluivat kaikki Länsi-Rooman

keisarikunnan maat Välimeren pohjoispuolella -- lukuun ottamatta

Iberian niemimaata, jonka maurit olivat vallottaneet -- ja lisäksi

avaralta maita alisen ja keskisen Rheinin itäpuolella. Pohjois-Saksan

alangolle muuttaneet slaavitkin tunnustivat Kaarlo Suuren ylivallan,

vaikka ylläpitävätkin täydellistä sisällistä itsenäisyyttä. Tämän

kehityksen päätteeksi uuden maailmanvaltakunnan hallitsija myös

kruunautti itsensä Rooman keisariksi. Länsi-Rooman keisarikunta oli

siten muodollisestikin jälleen henkiin herätetty, mutta sen voiman

keskusta oli siirtynyt Välimeren rannoilta kauas pohjoiseen. Kaarlo

Suuri muutti hovinsakin romanilaiselta alueelta germanilaiselle,

Aacheniin.

Läänityslaitoksen kehitys.

Tämä nopea valtiollinen kehitys sai vähitellen germanilaisten kansain

sisällisissäkin oloissa aikaan perinpohjaisia muutoksia, jotka

vuorostaan jälleen ohjasivat valtiollisen kehityksen uudelle tolalle.

Nämä muutokset saivat alkunsa niissä maissa, joihin germanilaiset

vallottajat asettuivat hallitsemaan roomalais-keltiläistä väestöä,

saattaen tämän tavallaan epäitsenäiseen asemaan. Germanilaiset

ylimykset, jotka ennen olivat hallinneet vapaata kansaa, saivat siellä

haltuunsa suuria maaomaisuuksia ja orjuutetun kansan ja säilyttivät

olot yleensä edelleenkin samalla kannalla. Mutta ei sillä kyllä, he

pyrkivät saattamaan olot varsinaisissa germanilaisissakin maissa

samalle tasalle. Muutamat suvut kokosivat vähitellen yhä enemmän maita

haltuunsa ja vapaat maanviljelijät joutuivat heistä riippuvaisiksi.

Heidän täytyi ottaa viljelemänsä maa _lääninä_ vastaan ylimyksiltä.

Siten syntyi vähitellen läänityslaitos, roomalaisten maaomistusolojen

ja germanilaisten sotilaskuuliaisuuskäsitteitten yhteensulattamisesta.

Tämä järjestelmä syntyi seka-alueella, mutta valtakunnan laajentuessa

se siirtyi varsinaisiin germanilaisiinkin maihin.

Karolingien ajalla kruunu virkamiestensä kautta ja kirkon avulla

hallitsi maata. Mutta kuta enemmän läänityslaitos kehittyi, sitä

enemmän kruunu menetti välitöntä valtaansa, hallitsija muuttui vain

ylimäiseksi lääniherraksi. Ja kun kirkkokin alkoi esiintyä yhä

itsenäisemmin, niin kehittyi valtakunnassa vallan kolmia jako, joka

kauan ylläpiti ainaisia sisällisiä ja ulkonaisia riitoja ja esti ehjiä

valtakuntia syntymästä. Nopeimmin kokoontui Ranska, roomalaisten

valmiiksi tasottama maa. Sitä kauemmin Saksa poti ainaista ristiriitaa,

vaikka saksalaisellakin alueella syntyi valtakunta. Se tosin saavutti

melkoisen ulkonaisen mahtavuuden, mutta pysyi sisällisesti hajanaisena

ja siitä syystä ainaisten mullistusten alaisena.

Frankkien valtakunnan hajoaminen.

Kaarlo Suuren kuoltua Frankkien laaja valtakunta viipymättä hajaantui.

Se käsitettiin hallitsijasuvun omaisuudeksi, joka kulki perintönä ja

palstotettiin perillisten kesken ikäänkuin suuret tilukset. Jotenkin

pian näissä jaoissa kuitenkin luonnollisista maantieteellisistä syistä

pääsi valtaan ryhmitys jonka pohjalle sitten myöhemmin uuden ajan

valtakunnat muodostuivat. Valtakunnan läntinen puolisko,

pääasiallisesti nykyinen Ranska, pysyi yhtenä kokonaisuutena, sen

itäpuoli, varsinaiset germanilaiset maat toisena ja näitten välillä

ulottui Pohjanmerestä pitkin Rheiniä aina Italiaan saakka välimaa, joka

ei kauaakaan voinut pysyä itsenäisenä valtakuntana mahdottoman

maantieteellisen muotonsa vuoksi. Siitä tuli molempien naapurien

välille ainainen riitamaa.

Saksalais-roomalainen keisarikunta.

Ranska kokoontui ja vahvistui verraten nopeaan, mutta Kaarlo Suuren

valtakunnan germanilaiset osat elivät enimmäkseen ainaisessa

sekasorrossa. Sen verran oli kuitenkin valtakunta-aate päässyt

juurtumaan, että yhteisen hallitsijan tarpeellisuus tunnustettiin,

etenkin viikinkien tehdessä pohjoisesta tai madjaarien idästä

ryöstöretkiään syvälle saksalaisiin maihin. Hallitsijan valitsivat

ruhtinaat, mutta hänen valtansa riippui etupäässä siitä, kuinka paljon

hän osasi koota itselleen omia personallisiakin läänimaita. Milloin

hallitsijan personallinen mahti oli suuri, silloin hän saattoi verraten

tarmokkaasti valtakuntaansakin hallita, milloin se heikkeni, silloin

kohosivat toiset ruhtinaat häntä vastaan ja sekä hallitsijasuvut että

hallitsijat nopeaan vaihtelivat. Mutta täten kuitenkin syntyi

valtakunta, joka sisällisestä hajanaisuudestaan huolimatta ulkonaisesti

varttui Europan mahtavimmaksi. Syntyi Saksalais-roomalainen

keisarikunta, suureksi osaksi kirkon avulla. Se käsitti pääasiassa

samat maat kuin Kaarlo Suuren valtakunta, Ranskaa lukuun ottamatta,

joka oli pysyvästi eronnut.

Saksilaiset keisarit.

Henrik I alkoi saksilaisten keisarien sarjan. Hänen kauttaan vallan

painopiste siirtyi Pohjois-Saksaan Saksien heimoon, ja tätä seikkaa on

etupäässä kiittäminen siitä, että uusi valtakunta niin nopeaan

voimistui ja vakaantui. Ennen kaikkia muita saksalaisia heimoja ovat

juuri käytännölliset Saksilaiset osottautuneet kykeneviksi valtakuntia

perustamaan -- ei ole sattuma, että heidän keskuudestaan myöhemminkin

ovat syntyneet Saksan etevimmät valtiomiehet. Henrik I:sen aikana

alkoivat Saksalaiset idässä vallata takaisin germanien vanhoja

asuinmaita, jotka oli kansainvaelluksessa menetetty slaaveille.

Pohjois-Saksan slaavilaisten maita vollotettiin ja jaettiin

läänityksinä saksalaisille ruhtinaille, linnoja rakennettiin. Henrikin

seuraajan, Otto Suuren, aikana valtakunta jo lähenteli Kaarlo Suuren

aikaista mahtavuutta. Nykyisen Ranskan alueista liitettiin Burgundi

valtakuntaan, joten saatiin leveämpi tie Italiaan. Siellä Otto Suuri

kruunautti itsensä Longobardien kuninkaaksi. Madjaarit hän voitti

Baijerissa Lechin kentällä niin perinpohjin, etteivät he sen koommin

uskaltaneet Saksan alueelle tunkeutua. V. 962 Otto antoi kruunata

itsensä Roomassa saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariksi.

Otto Suuren seuraajain aikana valtakunnan painopiste jälleen alkoi

siirtyä etelään, lähemmäksi Italiaa, jonne vanhempi sivistys, vanha

roomalainen loisto, kehittyneemmät olot ja kirkon mahti yhä

houkuttelivat saksalaisia. Sen kautta hallitsijan mahti Saksassa

itsessään jälleen heikentyi, eripuraisuus synnytti ainaisia sisäisiä

sotia, kukistetut slaavit tekivät kapinan ja ajoivat pois saksalaiset

isäntänsä, ja pitkät ajat kului, ennenkuin heidät voitiin uudelleen

lannistaa. Saksin jälkeen tuli Frankista, s.o. keskisen Rheinin, Mainin

ja Neckarin maista valtakunnan päämaa.

Henrik III laajensi valtakuntaa melkoisesti kaakkoon päin, vallottaen

nykyisen Itävallan maat Tonavan rannalta ja hetkeksi kukistaen

unkarilaisetkin.

Saksalais-roomalainen valtakunta nautti näihin aikoihin lähes

vuosisadan melkoista turvallisuutta ulkonaisia vihollisia vastaan ja

siitä oli seurauksena eräs kehitys, joka pysyvällä tavalla laajensi

saksalaisten kansallisia alueita. Suurien maanomistajien, sekä

kirkollisten että maallisten johdolla ryhdyttiin uutterasti levittämään

sekä sisällistä että ulkonaista uudisasutusta. Vuoden 1100 vaiheilla

oli vähitellen uudisasutus edistynyt Harzin, Thüringerwaldin ja

Böhmerwaldin metsäisiin sisäosiin saakka. Ulkomainen siirtolaisuus

ohjautui etenkin Tonavan slaavilaisiin maakuntiin. Nykyiset Itävallat

raivattiin metsistä kukoistavaksi saksalaiseksi viljelysmaaksi.

Itä-Alpeissa saksalainen uudisasutus ei sitä vastoin edistynyt

pidemmälle kuin Salzburgiin ja Drauhun, koska siitä itäänpäin

unkarilaiset yhä häiritsivät asutusta. Kaikkialla harvanlainen

slaavilainen väestö lannistettiin ja suli vähitellen kokonaan

saksalaisiin. Tällä siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan

kohtaloihin sangen ratkaiseva merkitys, sillä sen kautta kansa yhä

enemmän jakautui kahden painopisteen välille. Etelä-Saksa ja

Pohjois-Saksa yhä selvemmin erosivat toisistaan ja kävivät sitten

myöhemmin erilaisia kohtalojakin kohti.

Saksalaisen kultuurin alkuajat.

Saksalaisten heimojen talous, itse valtionkin, talous oli näihin saakka

ollut enimmäkseen luonnontalouden kannalla. Maanviljelys oli

pääelinkeino, maaomaisuus tärkein omaisuuden muoto, yksinpä

valtakunnankin tulojen pohjana. Vähitellen alkoivat olot kehittyä,

Italian edistyneen kultuurin ja taajain sotaretkien vaikutuksesta sekä

ulkonainen että sisäinen liike elpyä. Siellä täällä kirkollinen

taideteollisuus jo pyrki tyydyttämään laajempiakin kuin kirkon omia

tarpeita. Pohjois-saksalaiset kauppiaat yhtyivät "killoiksi",

käydäkseen vaaranalaista ulkomaista kauppaa yhteiseksi eduksi tai

vahingoksi. Vähitellen alkoivat saksalaiset alukset Slesvigistä käsin

näyttäytyä Itämerelläkin, joka siihen aikaan oli ollut yksinomaan

Skandinavien ja slaavilaisten kansain hallussa. Eteläsaksalaiset

kauppiaat taas, etenkin Regensburgista, ylläpitivät liikettä Unkariin,

Puolaan, Preussiin ja Venäjän Kieviin. Alppien poikki kuljettiin sekä

roomalaisten solateitä, että uudempia polkuja pitkin Lombardiaan.

Sisällinen kauppaliike vähitellen elpyi, muodostui melkoisia

markkinapaikkoja, jotka samalla olivat rahapaikkojakin, kuten Erfurt,

Würzburg, Regensburg, Augsburg, Konstanz, y.m. Nopeaan vaurastuivat

varsinkin Rheinin kaupungit. Mutta itävaltalaisissa siirtomaissakin

muodostui melkoisia saksalaisia kaupungeita. Erikoisen aseman

saavuttivat jo silloin kaupan alalla juutalaiset, sillä ainoastaan he

saivat tehdä rahakauppaa, s.o. lainata pääomia, koska kirkko kielsi

kristittyä ottamasta rahoistaan korkoa. Juutalaisista siten tuli

välttämättömiä välimiehiä, jotka kuningas itse otti suojeluksensa

alaisiksi, vaikkei heille myönnetty samaa ihmisarvoa kuin kristityille.

Heitä tarvittiin, mutta halveksittiin. Siitä pitäen on juutalaisilla

ollut Saksassa suuri rahamahti.

Italialaisen esimerkin mukaan alkoi näihin aikoihin rakennustaidekin

Saksassa kehittyä. Se tapahtui melkein yksinomaan kirkon ansiosta.

Vanhat kirkot ja luostarit, joista suuri osa vielä oli puusta

rakennettu, hylättiin kokonaan ja niitten sijaan rakennettiin mahtavia

kivirakennuksia tornineen ja tapulineen. Näiden rakennusten malli oli

vielä kauan kauttaaltaan romanilainen. Semmoisia vanhoja rakennuksia on

meidän aikoihin saakka säilynyt varsinkin Harzin ympäristössä,

(Goslarissa, Hildesheimissä y.m.), jossa saksilaiset keisarit pitivät

hoviaan, Frankkien alueella taas Bambergissä, Mainzissa, Limburgissa,

Speierissä, Trierissä ja Kölnissä. Rakennusmestarit ja osasta

työmiehetkin olivat kirkon miehiä, vanhimmat julkiset rakennukset

temppeleitä. Korkeakin aateli tyytyi melko kauan asumaan

yksinkertaisissa puisissa linnoissa. Ensimäisen komean kuninkaallisen

tiluslinnan, "pfalzin", rakensi Henrik III Goslariin.

Opetus ja tiede olivat kokonaan kirkonmiesten käsissä ja enimmäkseen

kirkkoa tarkottivatkin. Onneksi oli, että kirkko tämän ohella otti

suojelukseensa vanhat latinalaiset kirjailijatkin, jäljentäen ahkeraan

heidän teoksiaan. Se tapahtui osaksi siitä syystä, että latinankieli

oli kirkon kieli ja sen monipuolinen tunteminen sen vuoksi

kirkonmiehille välttämätöntä. Luostareissa kirjotettiin ne

historiallisetkin teokset, jotka ovat jälkimaailmalle säilyttäneet

näitten vaiherikkaitten aikain tapauksia.

Mutta niinäkin sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka nyt seurasivat,

siihen saakka kunnes Hohenstaufit jälleen kohottivat keisariuden,

edistyi sisällinen kehitys ripeästi, ehkäpä osaksi juuri niitten

johdosta. Parempaa turvallisuutta nauttiakseen alkoivat kaupungit yhä

enemmän sisällisesti järjestyä ja älytä yhteisen avun tarpeellisuuden.

Kaupungeissa alkoi jälleen voimistua kansalaisvapaus, joka maaseudulla

oli maaorjuuteen tukahutettu. Kaupungeissa kehittyi vapaa porvaristo.

Varhaimmin pääsivät kaupungit monine teollisuuksineen ja liikkeineen

kehittymään Flanderissa, alasaksalaisella, vaikka Ranskaan kuuluvalla

alueella, jossa Itämaitten ja Välimeren kauppatiet yhtyivät. Flanderin

kaupungit ensimäiseksi taivuttivat lääniherransa myöntämään itselleen

sisällisen oikeudenhoidon ja hallinnon. Saksassa kävi kehitys samaan

suuntaan, ensinnä Rheinin varrella, joka oli maan tärkein kauppatie.

Tosin ruhtinaitten yliherruus edelleenkin tunnustettiin, mutta omassa

hallinnossaan kaupungit niin nopeaan kehittyivät, että ne pian

saattoivat menestyksellä kapinoida, päästäkseen kokonaan vapaiksi

lääniherroistaan, suorastaan kruunun vallanalaisuuteen. Kruunulle

puolestaan oli tämmöinen kehitys kylläkin edullinen, koska se sai

kaupungeista vastapainoa sekä hengellisten että maallisten ylimysten

pyyteitä vastaan.

Hohenstaufit.

Fredrik Barbarossan, ensimäisen Hohenstaufin, noustessa

valtaistuimelle, joutui vuorostaan Swaabin herttuakunta valtakuntaa

johtamaan. Sen asema oli välittävä. Toinen puoli kuului Rheinin maihin,

toinen puoli Tonavan laaksoon. Ainoastaan Koillis-Saksan kohtaloita oli

täältä vaikea ohjata, ja ne sen vuoksi kehittyivätkin itsenäisesti.

Keisarin huomio enimmäkseen kääntyi edelleenkin Italiaan.

Läänityslaitos oli näihin saakka kehittynyt korkeimmilleen. Saksassa

vallitsi nelinkertainen läänityskerrosjärjestys. Keisarilta sai

lääninsä ainoastaan puolentoistakymmentä ruhtinasta, näitten vasalleja

olivat alemmat lääniherrat. Keskiaikainen ritarilaitos tapoineen, joka

oli ensin kehittynyt Ranskan puolella, yhdistäen toiselta puolen

romanilaisen hienostuksen, toiselta puolen germanilaisen uskollisuuden

lääniherraa kohtaan, levisi Saksaankin, ja sen mukana alkoi tuo

suurenmoinen linnanrakentaminen, jonka jälkiä vielä tänäpäivänä näkyy

melkein jokaisessa saksalaisessa maisemassa. Saksan ritaristo ei asunut

kaupungeissa, kuten Italian, vaan maatiloillaan. Se oli tähän saakka

tyytynyt avoimeen matalaan maalaiskartanoon, mutta nyt aljettiin

kaikkialla rakentaa mahtavia, muureilla suojeltuja linnoja.

Vilkkaimmillaan oli linnain rakentaminen varsinkin yhdennellätoista

vuosisadalla. Tuhansittain niitä kohosi kaikkiin Saksanmaan ääriin.

Ritarielämä kohosi varsinkin ristiretkien innostuksen vallitessa

korkeimpaan loistoonsa. Samaan aikaan oli Saksan keisarikunta

kehittynyt mahtavimmilleen. Molemmatkin esiintyivät koko loistossaan

niissä juhlissa, jotka vietettiin Mainzissa v. 1184, sen johdosta että

Fredrik Barbarossan molemmat pojat lyötiin ritareiksi. Tilaisuuteen oli

saapunut koko länsimainen ritaristo loistavine saattoineen. Kaikkiaan

oli Mainzissa koolla noin 70,000 ritaria, muuta väkeä mainitsematta.

Kaikki eivät likimainkaan saaneet kaupungissa asuinsijoja, vaan

ulkopuolelle oli rakennettu varta vasten toinen kaupunki, joka oli

täynnään telttoja, väliaikaisia huoneita ja varta vasten rakennettuja

palatsejakin.

Mutta juuri läänityslaitoksen kiinteä rakennus suuressa määrin vaikutti

siihen, että hallitsijat koettivat saada Italian yhä lujemmin

valtoihinsa. Italiassa ei tämä järjestelmä ollut yhtä syvälle

lujittunut, siellä sen vuoksi hallitsijan valtaa voitiin helpommin

vahvistaa -- samoin kuin oli Ranskassakin tapahtunut. Italiaa

Hohenstaufit sen vuoksi pitivät valtansa päämaana. He tosiaan saivatkin

lopulta koko Italian valtansa alle, kun normannien perustama

Sisiliankin valtakunta naimisen kautta joutui heidän haltuunsa. Mutta

kuta enemmän keisarit puuhasivat Italiassa, sitä enemmän Saksan

pikkuruhtinaat, hengelliset ja maalliset, pääsivät itsenäistymään. Jos

Hohenstaufit olisivat voineet laskea koko Italian pysyvästi välittömän

valtansa alle, niin he ehkä olisivat voineet sieltä käsin vahvistaa

valtaansa Saksassakin ja lujittaa saksalaisetkin maat yhdeksi

kokonaisuudeksi. Mutta heidän valtansa pysyi Italiassa yhtä epävarmalla

pohjalla paavin vastarinnan kautta, ja kun Pohjois-Italian kaupunkien

voimistuttua molempain valtakunnanosain välinen yhteys katkesi, niin

hajosi lyhyen, vaikka loistavan ajan elettyään Saksalais-roomalainen

keisarikunta.

Koillis-Saksan saksalaistuminen.

Saksan valtakunnan perustuksia ei laskettu Italiassa, vaan kaukana

valtakunnan koillisosassa, eivätkä niitä laskeneet Hohenstaufikeisarit,

vaan heidän kanssaan kilpaileva Welfien mahtava ruhtinassuku, joka oli

saanut elinvoimaisen Saksin valtaansa.

Ristiretki-into oli ensimäisenä syynä siihen, että saksilaisen

ritariston toimintatarmo itäkulmalle kääntyi. Ne, jotka eivät

seuranneet keisaria ristiretkelle Pyhälle maalle, koettivat sen sijaan

levittää uskoa Pohjois-Saksan slaavilaisten kesken, ja tästä

uskonsodasta kehittyi tuo suuripiirteinen uudisasutus- ja

siirtolaisliike, jota Saksan on tänä päivänä kiittäminen siitä, että se

paikka, jossa nykyään valtakunnan pääkaupunki seisoo, on saksalaista

seutua. Henrik Leijona vallotti Obotritien maan Peeneä myöden

Tanskalaisten avulla (1160-1166), Tanskalaiset vähän myöhemmin

vallottivat Vendeiltä Rügenin ja tekivät siten lopun heidän

merirosvouksistaan. Albrecht Karhu anasti Brandenburgin, puolalainen

Schlesia erosi vapaaehtoisesti Puolasta, vaikka pysyikin edelleen

puolalaisten ruhtinaitten vallassa. Mutta ei ainoastaan valtiollisiin

saavutuksiin tyydytty. Nämä alueet myös uudisasutuksen kautta

saksalaistuivat. Slaavilainen asutus olikin täällä ylen harva,

ainoastaan parempia maita viljeltiin, metsämaat ja suot olivat

koskematta. Vallotettuihin maihin alkoi virrata ehtymätön

siirtolaistulva varsinaisista saksalaisista maakunnista, Frankista,

Alankomaista, jotka silloin vielä kuuluivat valtakuntaan, Westfalista,

Thüringistä. Siirtolaisia houkuttelivat varsinkin vapaammat olot,

parempi omistusoikeus, itsenäisempi sisällinen hallinto, jotka heille

luvattiin uusissa maissa. Osa slaavilaisista asukkaista muitta mutkitta

ajettiin kylistään ja uudisasukkaat anastivat heidän maansa.

Slaavilaisten entiset yhteismetsät jaettiin siirtolaisten kesken.

Täällä koillisessa siten kehittyi jotenkin vapaa talonpoikaisluokka,

jota vastoin kaakossa, pitkin Tonavaa etenevässä uudisasutuksessa, olot

kehittyivät enemmän maaorjuuden kannalle.

Kuinka suuria kansallisuusmuutoksia tämän kautta tapahtui nykyisen

Saksan rintamailla, käy selville siltä, että esim. Lübeck alkuaan oli

slaavilainen kaupunki, joka vasta vallotuksensa jälkeen muuttui

saksalaiseksi. Lübeckistä saksalainen kauppa kahdennellatoista

vuosisadalla ensi kerran pääsi Itämerelle. Mecklenburgin ja

Brandenburgin saksalaistuttaminen oli kahdennentoista vuosisadan

päättyessä melkein loppuun suoritettu. Erzgebirgen pohjoisrinteillä

sitä vastoin, jossa slaavilaiset olivat vapaaehtoisesti alistuneet

saksalaisten ylivaltaan, he kauemmin säilyttivät kansallisuutensakin,

neljänteentoista ja viidenteentoista vuosisataan, jopa Lausitzissa

nykyaikoihin saakka. Ensiksi saksalaistui tällä puolella varsinainen

vuoristo, Erzgebirge, jonka metalliaarteita silloin ruvettiin

louhimaan.

Tämä uudisasutus tapahtui ilman keisarivallan myötävaikutusta,

maallisten ja hengellisten ruhtinaitten johdolla. Siitä syystä uudet

maat löyhästi liittyivät keisarikuntaan, päinvastoin tulivat myöhemmin

uuden pohjoissaksalaisen valtakunnanmuodostuksen keskukseksi.

Kaupunkien vaurastuminen ja yhteenliittyminen.

Ruhtinaat ja heistä riippuvat talonpojat laajensivat saksalaisten

kansallisia rajoja ulospäin. Kaupungeissa, jotka vahvistuivat keisarien

turvissa, sitä vastoin kehittyi se kultuuri, jonka pohjalle uusi aika

rakentui.

Venezian vallan paisuminen Välimeren itäosissa oli kerrassaan muuttanut

maailmankaupan tiet. Saksan Välimeren kauppa ei enää kulkenut Rhonea

pitkin, vaan Veneziasta Itä-Alppien poikki keskisen Tonavan varsille,

Wieniin ja Baijerin kaupunkeihin, etenkin Augsburgiin, Milanosta ja

Genovasta taas Keski-Alppien poikki Rheinin laaksoon, jota myöden

kauppa edelleen kulki Pohjois-Saksaan. Mainzista ja Kölnistä kasvoivat

Rheinin laakson mahtavimmat kaupungit, mutta niitten ohessa syntyi

monta muutakin.

Kaupungit yhtyivät liitoiksi, suojellakseen kauppansa vapautta. Mainzin

ja Wormsin aikaansaama liitto (1255) käsitti noin seitsemänkymmentä

Rheininmaitten, Hessin, Wetteraun, Neckarin laakson ja Thüringin

kaupunkia. Alussa nämä kaupungit vielä olivat ruhtinaitten vallan

alaisia, mutta sitkeästi ne toinen toisensa jälkeen yrittivät

siitä vapautua, päästäkseen suorastaan valtakunnan hallitsijan

vallanalaisuuteen, _valtakunnankaupungeiksi_ (Reichsstadt). Nopeimmin

tämän aseman saavuttivat ne kaupungit, jotka olivat hallitsijan omissa

sukumaissa, kuten Nürnberg, Frankfurt, y.m. Toisten, kuten Kölnin ja

Strassburgin, täytyi veristen taisteluitten kautta vapautua

hengellisten lääniherrainsa vallanalaisuudesta. Toiset kaupungit

pääsivät ainoastaan "_maankaupungeiksi_", s.o. niitten täytyi

tunnustaa lääniherransa oikeus sekaantua sisällisiin asioihinsa.

Valtakunnankaupunkeja syntyi varsinkin lännessä ja etelässä;

pohjoisessa ja idässä, varsinkin uusissa siirtolaismaissa, sitä vastoin

syntyi etupäässä maankaupungeita, koska hallitsijan valta näissä

alueissa oli heikko ruhtinaitten vallan rinnalla.

Hansaliitto.

Mahtavin kaikista kaupunkiliitoista oli Hansa, jonka alkuaan

Rheinjokivarren kaupungit perustivat, suojellakseen kauppaansa

Lontoossa, ja johon myöhemmin yhtyivät Pohjois-Saksan tärkeimmät

kaupungit.

Itämeren rannalla oli Lübeck ihmeteltävän nopeasti kehittynyt

tärkeimmäksi kauppakaupungiksi. Jo kahdennentoista vuosisadan

alkupuolella se Gotlantiin perusti oman kauppa-asemansa. Lübeckiläiset

anastivat haltuunsa Itämeren kaupan siihen määrään, että he yksinomaan

hallitsivat Skånen siihen aikaan erinomaisen tuottavaa sillikalastusta.

Gotlannin kilta teki kauppaa etupäässä Pohjoismaihin ja Venäjälle.

Itämeren etelärannalla kuuluivat Hansaan kaikki ne kaupungit, jotka oli

perustettu Vendeiltä vallattuihin maihin, mutta ylijohto oli

Lübeckillä. Tosin Hansa oikeastaan oli jotenkin löyhä liitto, jonka

päätarkotus oli yksinomaan kaupan edistäminen, mutta vähitellen

saavutti se kuitenkin suuren valtiollisenkin mahtavuuden.

Neljännellätoista vuosisadalla Hansa menestyksellä taisteli Tanskaa

vastaan, jonka kuningas oli perinpohjin hävittänyt hansalaisten

hallitseman Visbyn. Ensimäinen sota tosin hävittiin, mutta toisessa

vallotettiin Köpenhamina ja Skåne, rauhanteossa Tanskan täytyi myöntää

Hansalle vapaa kauppa koko maassa ja luovuttaa sille Skåne

viideksikymmeneksi vuodeksi. Ei missään Hansa esiintynyt niin kopeana,

mahtipontisena ja väkivaltaisena kuin Pohjolassa, jonka kauppaa se

kokonaan hallitsi.

Hansakaupungit möivät Pohjolaan ja Venäjälle oman maansa ja

etelämaitten maantuotteita ja teollisuustavaroita ja toivat

pohjoismaista metsäntuotteita, metalleja, malmeja, karjaa ja turkiksia.

Kauppa tapahtui melkein yksinomaan meritse, kaksimastoisilla, parin

kolmensadan tonnin vetoisilla aluksilla, "koggeilla", joilla etu- ja

takakannella oli korkeat varustukset, ynnä mastoissa pesäkkeet laivan

puolustusta varten. Laivan kuormassa ja kaupoissa oli, paitsi

kauppiasta, joka itse kulki mukana, myös osallisena kapteeni ja laivan

miehistökin, että tämä sitä paremmin piti asiaa omanaan. Merien

turvattomuuden vuoksi tapahtuivat nämä kauppamatkat aina kesällä

kauniin sään aikana. Kauppalaivat tavallisesti yhtyivät melko

laivastoiksi, joita saattelivat jykevät sotalaivat. Koska laivat olivat

pieniä, niin saattoivat semmoisetkin jokikaupungit kuin Köln ottaa osaa

näihin matkoihin. Hyvin verkalleen vähenivät laivaliikkeen vaarat

siten, että rakennettiin sinne tänne parhaille liikepaikoille

majakoita, taikka satamaväylät viitoilla merkittiin. Hansalaisten

tärkeimmät matkan määrät olivat suuret hansalaiset kauppahovit

Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa, johon hansalaisten

laivat nousivat pitkin Nevaa, Laatokkaa ja Velhojokea. Nämä kauppahovit

välittivät kaiken kaupan laivain ja asukkaitten kanssa, niitä

hallittiin Lübeckistä saksalaisen oikeuden mukaan ja johto oli tarkkaan

järjestetty. Varsinkin Lontoon ja Bergenin Hansakillat olivat

miesvoimaiset ja mahtavat. Sillinpyynnin aikana olivat tuhannet alukset

liikkeessä Skånen etelärannalla, jossa niihin aikoihin vielä saatiin

suunnattomat määrät silliä. Tämä kala oli haluttua paastoruokaa, jonka

vuoksi sen kauppa oli erinomaisen tuottavaa. Sillinpyynti juuri oli

suurena syynä siihen, että Itämeren rantakaupungit pääsivät niin

loistavaan kehitykseen, sillä paastoruokaa tarvitsi koko maa Alppeja

myöden. Sillinpyynnin voitoilla suureksi osaksi rakennettiin ne

lukuisat komeat kirkot, muurit, tornit, upeat vanhat raatihuoneet ja

yksityiset talot, joita vielä tänä päivänä ihailemme Pohjois-Saksan

rantakaupungeissa.

Kaupunkien sisälliset olot.

Sitä myöden kuin kaupungit voimistuivat, ne alkoivat pitää omaa

sotaväkeä ja ympäröidä itseään muureilla. Varustuksiensa suojassa

niiden ei enää tarvinnut pelätä jokaisen rosvoritarin tai

pikkuruhtinaan mielivaltaa, ne päinvastoin tehokkaasti suojelivat

kauppaansa alueensa ulkopuolellakin. Kaupan mukana alkoi kaikenlainen

käsiteollisuus kukoistaa kaupungeissa. Yhä enemmän väkeä keräytyi

niihin suojattomilta maaseuduilta. Käsityöläiset yhtyivät

ammattikunniksi, jotka hyvällä menestyksellä suojelivat jäseniensä

oikeuksia. Kaupungeissa niin ollen vähävaraisetkin nauttivat vapautta

ja turvaa, joka oli maaseuduilta lopen hävinnyt. Toiselta puolen

kehittyi kaupungeissa rikas kauppaylimystö sekä kaikenlainen tiede ja

taito. Tämän varallisuutensa ja edistyksensä nojassa kaupungit

saattoivat kauan pitää puoliansa ruhtinasvaltaa vastaan, vaikka se jo

olikin päässyt Saksassa niin lujasti juurtumaan, että se lopulta jaksoi

kukistaa kaupungit ja sen kautta pitkiksi ajoiksi estää Saksanmaan

valtiollisen uudestumisen kaupunkien luoman kehityksen pohjalle.

Kaupunkisiirtokunnat.

Kaupungitkin ottivat osaa saksalaisuuden levittämiseen saksalaisten

kansallisten rajain ulkopuolelle.

Kolmannentoista vuosisadan alussa alkoi kaupunkisiirtolaisuus, joka

erinomaisen nopeaan sirotteli saksalaisia kaupunkikeskustoita itään

päin aina Suomenlahden rannoille, kaakkoa kohti aina Siebenbürgiin

saakka. Tälläkin siirtolaisuudella on ollut Saksan kansan valtiollisiin

kohtaloihin suuri vaikutus.

Samoin kuin kylät, samoin saksalaiset siirtolaiskaupungitkin syntyivät

keskelle slaavilaista aluetta, joko jonkun entisen kylän tilalle, jonka

nimi otettiin, taikka aivan raivaamattomaan maahan. Nämä uudiskaupungit

eivät syntyneet vähitellen, vaan ne rakennettiin kerrassaan. Ne saivat

suorat kadut, vapaan kaupunkihallinnon, joka pohjoisessa mukailtiin

Magdeburgin ja Lübeckin saksilaista oikeutta noudattaen, kaakossa taas

frankkilaisen oikeuden mukaiseksi. Missä näitä kaupungeita perustettiin

ventovieraan kansan keskuuteen, vieläpä vieraan valtion alueelle,

siellä ne olivat saksalaisuuden keitaita, yksinpä oikeuteensakin

nähden, sillä ne ylläpitivät saksalaista oikeuttaan maan omista

oikeusoloista huolimatta. Mutta ainoastaan semmoisissa paikoissa

saksalaisuus pääsi voitolle, missä maalaisväestökin saksalaistui.

Ensinnä vallattiin Itämeren eteläranta Weichseliä myöden. Obotritien

maahan (nykyiseen Mecklenburgiin) perustettiin Wismar ja Rostock,

idemmäksi Danzig ja näistä keskustoista tapahtui etupäässä maan

saksalaistuminen.

Weichselin itäpuolella uudisasutus ja siihen liittyvä

saksalaistuttaminen tapahtui ristiretkien kautta. Puolessa vuosisadassa

vallotettiin koko merenranta Narvajokeen saakka ja saatettiin

saksalaisen ylimystön vallan alaisuuteen. Ensinnä kukistettiin

pakanalliset Preussilaiset, jotka asuivat Niemenin ja Weichselin

välillä, sitten Liettualaiset ja vihdoin Virolaiset. Ainoastaan

Weichselin ja Niemenin välinen maa on kuitenkin tästä anastuksesta

säilynyt Saksan yhteydessä ja vähitellen suurimmaksi osaksi

saksalaistunut. Mutta niilläkin alueilla, jotka säilyttivät

kansallisuutensa, ovat kaupungit yhä vieläkin suureksi osaksi

saksalaisia.

Toisin kehittyi tämä siirtolaisuus Böhmissä ja Mährissä. Böhmin

hallitsija suosi saksalaisten maahan muuttamista, koska hän toivoi sen

kautta kohottavansa valtakuntansa kultuuria. Böhmin itäiset, läntiset

ja pohjoiset vuorimaat ja metsäseudut, jotka siihen saakka olivat

asumattomat, joutuivat kokonaan vuoriteollisuutta taitavan saksalaisen

väestön haltuun, joka niissä on näihin saakka säilynyt. Muussa osassa

maata syntyi taajaan saksalaisia kaupungeita, mutta maaseutu pysyi

tshekkiläisenä. Böhmin kultuuri joutui siten pitkiksi ajoiksi

saksalaisten käsiin, silloin sai saksalaisuus jalansijan, jonka nojalla

se on viimeisiin saakka voinut ehkäistä maan varsinaisen väestön

kansallista kehitystä. Böhmin saksalaisuus olisi kehittynyt vielä

paljon voimallisemmaksi, elleivät hussilaissodat olisi sille antaneet

niin tuhoisaa iskua.

Unkarikin, joka niin kauan oli hävitysretkillään häirinnyt saksalaisia

maita, avasi vihdoin ovensa saksalaiselle siirtolaisuudelle. Sankempaa

saksalaista uudisasutusta ei kuitenkaan syntynyt muuta kuin

asumattomissa vuorimaissa, kuten Pohjois-Unkarissa, Tatran rinteillä ja

Siebenbürgissä. Mutta muuallakin Unkarissa syntyi saksalaisia

kaupungeita, jotka saivat pitää magdeburgilaisen tai baijerilaisen

oikeutensa. Tämä saksalaisuus on Unkarin kultuuriin painanut pysyvän

leiman, mutta se oli toki liian heikkoa, voidakseen määrätä kansan

valtiollisia kohtaloita.

Tähän suurenmoiseen siirtolaisuuteen ottivat kaikki Saksan heimot osaa,

kaakossa toimivat Baijerilaiset ja Schwaabit, etäimpänä koillisessa

Saksilaiset ja Alafrankit ja näiden eteläpuolella Thüringiläiset ja

Itäfrankit. Niin paljon edelle oli Saksan viljelys jo päässyt itäisistä

rajamaista, että nämä ehdollaan ottivat vastaan saksalaisia

vuorimiehiä, ammattilaisia ja kauppiaita, kohottaakseen siten oman maan

taloudellista elämää. Kansallinen vaara, joka siihen sisältyi, oli sen

ajan ihmisille vielä vieras käsite.

Sota- ja kaupparetkillä Italiaan ja Itämaille, Itämeren rannoille ja

Venäjälle Saksalaiset oppivat tuntemaan vieraita kansoja, jotka olivat

mitä erilaisimmilla sivistysasteilla. Ajan valistus alkoi syventyä

maallikoidenkin kesken, siitä ovat todistuksena ritarien sepittelemät

runoelmat, joita näihin aikoihin alkoi syntyä. Hohenstaufien

perintömaissa varsinkin rehotti tämä hovieepos, jonka tunnetuimmat

edustajat olivat Hartmann von Aue, Gottfried von Strassburg ja

baijerilainen Wolfram von Eschenbach, joka ranskalaisen esikuvan mukaan

kirjotti "Parcivalinsa", keskiajan suuripiirteisimmän kuvauksen

inhimillisestä elämästä ja pyrkimyksestä nuoruuden kokemattomuudesta

epäilyksen kautta autuaallisuuteen, korkeimman maallisen ja

taivaallisen onnen nautintoon. Itävallassa joku ritari, jonka

nimi ei ole jälkimaailmalle säilynyt, vanhoista lauluista ja

historiallisista muistoista kirjotti "Niebelungien" laulun,

saksalaisten kansalliseepoksen, jossa pakanalliset ja kristilliset

käsitteet sulavat valtaavaan kuvaukseen kansainvaelluksien

taisteluista. Muuan toinen itävaltalainen pohjoismaalaista aihetta

käsitellen kirjotti "Gudrunin" laulun. Molemmissakin runoelmissa

käsitellään ruhtinaan ja vasallin, miehen ja vaimon välisiä suhteita,

ne ovat siinä suhteessa aitogermanilaisia hengentuotteita. Muutkin

runoilun lajit, etenkin lyriikka, kehittyivät harvinaisen korkealle.

Lyyrikoiden mestari oli itävaltalainen Walter von der Vogelweide.

Runouden ohella muutkin taiteet kehittymistään kehittyivät, varsinkin

rakennustaide. Kuninkaat ja ruhtinaat alkoivat rakentaa itselleen yhä

komeampia linnoja. Hohenstaufit rakensivat Trifelsin, Hagenaun,

Gelnhausenin, Welfit Dankwarderoden, Thüringin maakreivit Wartburgin,

muita mainitsematta. Alemman ritariston asumukset sitä vastoin pysyivät

edelleenkin jotenkin yksinkertaisina. Mutta vielä suurisuuntaisempi oli

kirkon rakennustyö. Pyöreäkaarinen romanilainen rakennustyyli kehittyi

kehittymistään, lähennellen suippoholvista gootilaista tyyliä, ja

vihdoin tämä itsekin saapui Saksaan rajan takaa Ranskasta, joka on sen

varsinainen kotimaa.

Muitten maakuntain edellä kulki yhä Rheinin jokivarsi, jossa viljelys

oli vanhin. Mainz, Speier ja Worms rakensivat vanhat tuomiokirkkonsa

uudestaan entistä komeammiksi. Kölnissä aljettiin rakentaa suunnattoman

suurta gootilaista tuomiokirkkoa, joka vasta viime vuosisadalla

lopullisesti valmistui, Frankissa ja Hessissä noudatettiin esimerkkiä,

jota vastoin Baijerissa ja Schwaabissa kauemmin pidettiin kiinni

vanhasta romanilaisesta rakennusmallista. Erinomaisen vilkas ja

itsenäinen käsittelyn puolesta oli rakennustoimi Welfien maissa, Saksin

länsiosissa ja Thüringissä, jossa Halberstadtin, Hildesheimin,

Naumburgin, Merseburgin ja Magdeburgin kaupungit vielä tänä päivänä

säilyttävät noilta ajoilta ihania rakennusmuistomerkkejä. Uudemmista

siirtomaista varsinkin hopearikas Saksi noudatti esimerkkiä. Komeimpia

sen aikuisia muistomerkkejä on Saksissa Freibergin tuomiokirkko.

Pohjois-Saksan alangolla sitä vastoin kivien puute pakotti käyttämään

tiiltä ja samalla yksinkertaisempaa rakennustyyliäkin.

Maaruhtinaiden ja kaupunkien aika.

Keskiajan lopulla.

Niinä sekavina ja melskeisinä aikoina, jotka seurasivat Hohenstaufien

kukistumista, Saksa valtiollisesti peräti heikontui. Slaavilainen

Böhmi, jonka siihen saakka oli täytynyt noudattaa keisarikunnan

käskyjä, paisui nyt niin mahtavaksi, että se joksikin ajaksi vallotti

kaikki Tonavan varrella ja Alpeissa olevat nykyisen Itävallan maat aina

Kärnthiä ja Krainia myöden.

Hohenstaufien jälkeen jatkui yhä selvemmin se kehitys, joka

lopullisesti hajotti Saksan kansan kahdeksi suurvallaksi. Kuninkuus

vakautui pysyväisesti eteläsaksalaisten ruhtinaitten piiriin, yhä

enemmän joutuivat nykyisen Itävallan maat sen kantamaaksi ja

Pohjois-Saksan alueet sitä myöden vieraantuivat valtakunnasta.

Hallitsija yhä valittiin ja kruunu kulki suvusta toiseen, mutta muita

sukuja suuremman vaikutuksen hallitsijanvaaleissa saavutti Itävallan

nykyinen keisarisuku, jonka kantaisä, Habsburgin Rudolf, v. 1273

valittiin kuninkaaksi. Hallitusaikanaan osasi Rudolf etupäässä

avioliittojen kautta niin suuressa määrin vahvistaa sukunsa valtaa,

että kaikki Itävallan nykyiset maakunnat Tonavan varsilla ja Alpeissa

sille kuuluivat. Mutta kauan kulki kruunu vielä muissakin suvuissa,

ennenkuin se muuttui Habsburgin huoneessa perinnölliseksi. Saksan

hallitsijat edelleenkin tekivät retkiä Italiaan, koettaen palauttaa

keisarikuntaa ja vanhaa mahtiaan, mutta lyhytaikaisia olivat siellä

saavutetut menestykset. Italia yhä enemmän vieraantui Saksalaisten

vaikutuspiiristä, jäädäkseen hajanaiseksi maaksi, jossa paavi,

kaupungit ja Napolin kuningaskunta jakoivat vallan. Vieläpä päin

vastoin paavi alkoi saada yhä enemmän sananvaltaa Saksan

kuningasvaaliin.

Neljännentoista vuosisadan keskivaiheilla raivosi Saksassa "musta

surma", joka varsinkin taajaan asutuissa, ajanlaadun mukaan likaisissa

kaupungeissa teki suunnatonta tuhoa. Tätä seikkaa hyväkseen käyttäen

saattoivat ruhtinaat hajottaa Etelä-Saksan kaupunkien liitot,

korvaamattomaksi tappioksi vapaan keskisäädyn vastaiselle kehitykselle.

Kaupunkien liiton vastapainoksi oli muodostunut ritariliitto ja

molempien välillä syntyi sota, jonka kestäessä maata kamalimmalla

tavalla hävitettiin. Kuninkaan välityksellä sota päättyi,

riitakysymykset yhteisesti sovitettiin, mutta kaupunkien liittokunta

hajotettiin ja ritarien liittokunta jäi voimaan, ja siinä syy, miksi

kehitys Etelä-Saksassa ei päässyt jatkumaan samalla vapaalla pohjalla

kuin Pohjois-Saksassa.

Mutta toiselta puolen sai sekä ruhtinasvalta että ritaristo samaan

aikaan ankaran iskun, kun mahtavain Habsburgien kaikista ponnistuksista

huolimatta heidän varsinainen kantamaansa tähän aikaan vapautui ja

yhtyi Sveitsin itsenäiseksi liittovaltakunnaksi. Siihen saakka olivat

sveitsiläiset niin kansallisuudeltaan kuin valtioyhteyden puolesta

olleet osa Saksan kansasta. Böhmin oli kuitenkin Habsburgin Rudolf

saanut uudelleen lannistetuksi. Kaarlo IV aikana siitä tuli valtakunnan

päämaa. Pragiin perustettiin saksalainen yliopisto, joka pian kehittyi

kuuluisimmaksi koko Keski-Europassa. Böhmi saksalaistumistaan

saksalaistui, näytti tosiaan siltä, kuin siitä lopultakin tulisi

saksalaisia yhdistävä keskusmaa, etenkin kun kruunusta kilpailevat

Lützelburgin ja Habsburgin suvut avioliittojen kautta liittyivät

yhteen. Mutta kuninkaan jakaessa kuollessaan maansa poikainsa kesken

tämä mahdollisuus hälveni.

Saksan valtakunta puuttui yhtenäisyyttä vielä entistäkin enemmän. Sen

vuoksi siirtolaisuuden saavutukset suureksi osaksi jälleen menetettiin.

Sisällisesti maa heikontui säätyjen keskinäisten riitain kautta. Yhä

yleisemmäksi alkoi sen vuoksi käydä vaatimus, että kirkko oli

puhdistettava ja valtakuntaa vahvistettava. Skandinavian maat

vähitellen vapautuivat Hansan holhoudesta, idässä Puola voimistui niin,

että se pian saattoi anastaa takaisin koko joukon niistä slaavilaisista

maista, joita Saksalainen ritarikunta yhä saksalaistutti.

Viidennentoista vuosisadan loppupuolella oli koko maa Weichselin

suistamoon saakka Puolan hallussa.

Böhmi kukistaa saksalaisuuden.

Böhmissä, jossa saksalaisuus oli nopeaan edistynyt niinä aikoina, kun

valtakunnan hallitsija Pragissa asui, tapahtui hussilaissotain kautta

viidennentoista vuosisadan alkupuoliskolla perinpohjainen muutos. Kun

Juhana Huss vastoin hallitsijan lupaamaa turvallisuutta oli Konstanzin

kirkolliskokouksessa poltettu, niin Böhmin tshekkiläinen väestö nousi

kapinaan, jota ei paavin saarnaama ristiretkikään voinut kukistaa.

Siitä kehittyi mitä kamalin uskonsota ja samalla myös rotusota.

Tshekkiläiset karkottivat saksalaiset Pragista, ottivat heidän

omaisuutensa takavarikkoon ja valtasivat kaikkialla maassa kirkot ja

luostarit. Kuningas Sigismundin ensimäiset ristiretkeläisarmeijat

voitettiin v. 1420 ja Böhmin saksalaiset kaupungit toinen toisensa

jälkeen vallotettiin ja hävitettiin. Böhmin varakas saksalainen

porvaristo tuhottiin, kaupungit muutettiin tshekkiläisiksi. Kun Böhmi

oli saksalaisista puhdistettu, niin lähdettiin hävitysretkille

Schlesiaan, Lausitziin, Thüringiin, Brandenburgiin, jopa Itämeren

rannoille saakka. Hajanaisen Saksan puolustuslaitos oli kykenemätön

näitä retkiä vastustamaan. Varsinaista armeijaa ei ollut, paikalliset

nostoväet eivät kyenneet vallottajia pysäyttämään. Maaseutua oli aivan

mahdoton puolustaa, kaupungit muurineen pitivät paremmin puoliaan.

Vaivalla kokoon saadut ristiretkiarmeijat väistivät miesluvultaan

heikompia tshekkiläisiä joukkoja. "Niinkuin hävittäviä laavavirtoja

purkava tulivuori riehui silloin Böhmi vuoriensa piiristä", kostaen

saksalaisten sorron. Eikä sitä lopultakaan voitu sotaisilla keinoilla

kukistaa, vaan sekä kirkon että hallitsijan täytyi myöntyä

tshekkiläisten tärkeimpiin vaatimuksiin. Böhmi edelleenkin pysyi

valtakunnan yhteydessä, mutta sisälliset asiansa se oli itse

järjestänyt, ja kaikiksi ajoiksi se oli ratkaissut kysymyksen,

pysyisikö se slaavilaisena maana.

Habsburgin huone.

Hajanaisesta Saksasta syntyi tosin uudelleen maailman valtakunta, mutta

se ei tapahtunut valtiollisen eikä kansallisen kehityksen pohjalla,

vaan avioliittojen kautta. Avioliittojen kautta Habsburgin huone hankki

maita niin laajalti, että kun keisarius sille jälleen joutui, niin se

hallitsi valtakuntaa, joka laajuuden puolesta saattoi kilpailla Kaarlo

Suurenkin maailmanvaltakunnan kanssa. Siihen kuuluivat Itävallan maat

ja Böhmi, Alankomaat, Burgundi, Neapel ja Sisilia, vieläpä Espanjakin

ja näitten välillä kaikki saksalaiset maat, jotka kuitenkin edelleenkin

pysyivät ruhtinassukujensa hallussa, vaikka tunnustavatkin keisarin

ylivallan. Valtakunnan valtiopäivillä olivat edustettuina ainoastaan

ruhtinaat ja osa kaupungeista, hallitsijan valta edelleenkin

pääasiallisesti perustui hänen suoranaisten sukumaittensa mahtavuuteen.

Valtakunnan eri osia hallittiin itsenäisesti. Ei edes sotalaitos ollut

sille kannalle järjestetty, että se olisi hallitsijalle taannut varman

ylivallan. Ruhtinaitten armeijat edelleenkin pääasiallisesti

perustuivat läänityslaitokseen ja ritaristoon. Tätä armeijaa oli yhä

vaikeampi koossa pitää suuremmissa sotaisissa yrityksissä, ja lisäksi

se oli ajan edistyessä käynyt vanhanaikaiseksi ja kaluttomaksi aseeksi.

Sveitsiläiset ensimäiseksi olivat osottaneet, että pitkillä keihäillä

ja kaukoaseilla oli helppo murtaa ritarien kömpelöt panssaroidut rivit,

kaupungit niinikään olivat useimmiten taistelleet menestyksellä

niitä vastaan. Kaupungeissa oli ensinnä ruvettu tykkejä ja muita

ampuma-aseita käyttämään, joita vastaan ritarien panssaripaidat olivat

huono suoja. Seuraus tästä oli, että ruhtinaat rupesivat, samoin kuin

kaupungitkin, pitämään palkattuja armeijoja; ritariaikaa seurasi

"maanihtien" aika. Keisari Maximilian Alankomailla sotiessaan

ensimäiseksi käytti suurempia Ylä-Saksasta palkattuja maanihtijoukkoja.

Rahoja armeijansa ylläpitämiseksi ruhtinaat hankkivat pääasiallisesti

vuoriteollisuuden kautta, joka kaikkialla oli ruhtinaitten yksinoikeus.

Se kukoisti varsinkin Böhmissä, Erzgebirgessä, Westfalissa, Tirolissa,

Steiermarkissa, Kärnthissä ja Krainissa. Etupäässä kaivettiin jaloja

metalleja, varsinkin hopeata.

Kaupungit keskiajan lopulla.

Etelä-Saksan kaupungit olivat aikaisemmin menettäneet valtiollisen

mahtinsa, kun niiden liitto hävitettiin. Myöhemmin tuli Hansan vuoro.

Hansa menetti valtansa sekä ulkomaisen kilpailun että kaupunkien

sisällisen eripuraisuuden vuoksi. Mutta ylä-Saksan kaupungit

säilyttivät edelleenkin kauppansa sekä Välimeren maihin, että

Alankomaihin, vieläpä ottivat osaa Intiankin kauppaan, kun meritie

sinne oli löydetty, hyötyen varsinkin maustekaupalla. Tämä tuottava

kauppa kävi Rheiniä myöden. Samalla kauppa kehitti uusia muotoja.

Korkokanta aleni ja rahakauppa kävi entistä vilkkaammaksi. Pääomia

alkoi olla yhä enemmän liikkeessä ja niitä käytettiin erinomaisen

tuottavasti erilaisiin yrityksiin. Samalla alkoi rahoja hämmästyttävän

nopeaan kokoontua yksiin käsiin. Siten syntyivät aikansa ensimäiset

rahamahdit, Fuggerit, Welserit, Höchstätterit y.m., jotka ensinnä

alkoivat rahallisesti vallita kukin kaupunkiaan, ostaa köyhtyneen

aatelin maat, jopa usein rahanlainaajina vaikuttivat ruhtinaittenkin

politikaan. Fuggerien pankki hallitsi v:n 1500 vaiheilla Rooman koko

silloista rahaliikettä ja oli tärkeä tekijä Europan politikassa. Nämä

huoneet vähitellen kukistivat keskiajan sosialistis-ammattikunnallisen

kehityksen. Tämä pääomallinen kehitys sen vuoksi vaikutti

perinpohjaisen muutoksen ammattikuntien oloihin. Se hävitti kokonaan

ammattikuntien perustukset. Yksityiset mestarit muuttuivat

tehtailijoiksi, vaikeuttivat mestariksi pääsyä yhä enemmän. Kisällit

puolestaan liittyivät yhteen laajemmiksi yhdistyksiksi, ja yrittivät jo

työlakkojen kautta vaikuttaa palkkausoloihin.

Tämän uuden taloudellisen kehityksen kautta omaisuus kaupungeissa tuli

entistä epätasaisemmin jaetuksi, mutta siitä huolimatta kaupunkien

varallisuus yleensä kohosi. Mutta semmoisia suurkaupunkeja kuin Parisi,

Firenze tai Venezia, ei Saksassa ollut ainoatakaan. Viidennentoista

vuosisadan keskivaiheilla oli Nürnbergissä, Saksan suurimmassa

kaupungissa, noin 20,000 asukasta, Strassburgissa 16,000, Baselissa

noin 15,000, Frankfurtissa suurenmoisista markkinoistaan huolimatta

vain 7,000, Mainzissa 5,000, Rostockissa 14,000 ja Danzigissa yli

16,000 asukasta. Melkein kaikki kaupungit vielä harjottivat melkoista

maanviljelystä. Tätä laajempaakin piiriään ne tavallisesti suojelivat

muureilla ja haudoilla ja vartijatorneilla. Kaupunkeja itseään

ympäröivät valtaavat kaksinkertaiset muurit tornineen, portteineen,

etuvarustuksineen. Kadut olivat epäsäännölliset, ahtaat, torit

niinikään, paitsi itäisissä uudismaissa, joissa alunpitäen oli

rakennettu suorakatuisia kaupungeita. Talot, joitten kapeat päädyt

antoivat katuun päin, olivat yleensä puusta rakennetut aina

neljännelletoista vuosisadalle saakka. Alikerroksessa oli kellarien

päällä verstaat, ylemmissä kerroksissa asuinhuoneet ja varastohuoneet.

Vasta myöhemmin alkoivat varakkaammat porvarit rakentaa tiilestä tai

luonnonkivestä ja varustaa taloihinsa lasiakkunoita. Hitaammin edistyi

sitä vastoin kiveämättömien katujen puhdistaminen tunkioista ja

karjasta ja niitä ruvettiin siivoomaan ja valaisemaan. Mutta vaikka

yksityisten asunnot olivat näin yksinkertaiset, niin sitä komeammat

olivat julkiset rakennukset, sekä raatihuoneet että kirkot ja

luostarit. Ammattikunnat mieluimmin asuivat yhdessä samain katujen

varsilla, juutalaiset pakosta omassa erikoisessa kaupunginosassaan.

Maalaisolot keskiajan lopulla.

Kaupunkien hyötyessä maaseutu keskiajan lopulla oli tyhjempi kuin

konsanaan. Käsiteollisuus ja kauppa oli melkein kokonaan kaupunkien

hallussa, jota vastoin sekä aatelin että talonpoikain toimeentulo

perustui kokonaan luonnontalouteen. Rahan lisääntyessä maantuotteitten

hinta halpenemistaan halpeni, eivätkä tästä kärsineet ainoastaan

talonpojat, vaan myös maalla asuva aateli. Sadottain joutuikin sen

vuoksi vanhoja aatelissukuja rappiolle ja heidän tiluksensa siirtyivät

kaupunkien rahaylimystön käsiin. Aatelin sotakuntoisuuskin oli

huonontunut, he eivät enää kyenneet kaupungeille puoliaan pitämään, ja

ruhtinaatkin alkoivat tulla toimeen ilman heitä. Yhä useampi sen vuoksi

antautui rosvouteen, häiriten teillä kaupunkilaisten kauppaa ja

korjaten kavalilla hyökkäyksillä anastetun saaliin linnoihinsa.

Raskaimman kuorman alaisina elivät tällä murrosajalla talonpojat. Jo

kauan he olivat olleet aseettomia ja turvattomia, muutamia erikoisia

maakuntia lukuun ottamatta. Väestön lisääntyessä oli maa jaettava yhä

pienempiin palstoihin. Maanviljelijät joutuivat koronkiskurien käsiin,

vajosivat maaorjuuteen. Siitä kehittyi viidennellätoista vuosisadalla

vaarallinen maalaisköyhälistö. Ritarit lisäämistään lisäsivät

talonpoikainsa verotaakkaa, sitä myöden kuin heidän oma velkataakkansa

kasvoi. Kamalimmilla rangaistuksilla kiellettiin talonpoikaa

vahingottamasta suurta metsänriistaa, vaikka se tuhosi hänen

vainioitaan ja karjojaan.

Tosin oli sekä järkeviä suurtilain omistajia että varakkaita

talonpoikiakin, mutta yleensä talonpoika kuitenkin tällä ajalla oli

kaikista yhteiskuntaluokista turvattomimmassa asemassa. Oman

kotikylänsä ahtaassa piirissä elämäänsä viettäen, kaikesta korkeammasta

sivistyksestä osattomana, hän vielä joutui yleisen pilkankin alaiseksi,

sen ajan kaupunkilainen kirjallisuus kuvaa häntä kaiken tyhmyyden ja

raakuuden perikuvaksi. Ranskassa ja Englannissa oli talonpoika

vähitellen osannut hankkia itselleen vapautta ja itsenäisyyttä, Böhmin

talonpojat varstoillaan voittivat panssaroidut ritarijoukot, Sveitsissä

he väkisin anastivat vapautensa ruhtinaitten loistavilta

ritarijoukoilta, mutta Saksassa he olivat ylimystön orjia.

Ylenmäärin sorrettuna maalaisväestö sen vuoksi alkoi tehdä kapinoita,

aluksi varsinkin Lounais-Saksassa, jossa se ensinnä pääsi maanihtinä

vakinaisissa armeijoissa palvelemaan ja jälleen oppi aseitten

käytäntöä! Samoin kuin hussilaisuus, samoin nämäkin kapinat perustuivat

raamattuun. Kaikkialla syntyi salaliittoja, saarnattiin väkivaltaista

mullistusta, ruhtinaitten kukistamista ja voimallisen keisarikunnan

perustamista, joka suojelisi talonpoikia, mutta kaikkialla nämä

yritykset säälimättä tukahutettiin.

Mutta ne osottivat vallanpitäjille, että yhteiskunnan alimmissa

kerroksissa kiehui, ja että tämä liike vihdoin puhkeisi väkivaltaisiin

mullistuksiin. Kansan syvät rivit olivat kuitenkin vielä syvästi

uskonnollisia, ja siitä syystä tämä kumousliike sai uskonnollisen

luonteenkin. Sekin oli valmistanut tietä uskonpuhdistukselle. Toisia

syitä olivat tieteen ja valistuksen elpyminen yliopistoissa ja kirkon

yhä räikeämmäksi käyvä sisällinen rappeutuminen.

Uskonpuhdistuksen aika.

Samaan aikaan kuin Lounais-Europassa Espanjalaiset ja Portugalilaiset

löysivät uuden maailman ja meritien Intiaan, kuin Italiassa

paavilaisuus vahvisti maallista valtaansa, Roomaan kohosivat komeat

palatsit, taide kehittyi loistavimpaan kukoistukseensa, tapahtui

Saksassa uskonpuhdistus. Paavilaisuuden monet väärinkäytökset olivat

herättäneet sekä valistuneen tieteen, että terveen kansan vihan, ja

tällä pohjalla Martti Lutherin opetukset levisivät, sytyttivät mielet,

synnyttivät virtauksen, joka tempasi sekä säädyt että ruhtinaatkin

mukaansa.

Uskonpuhdistus.

Habsburgien valtakunta oli Kaarlo V:nnen aikana mahtavimmillaan. Siihen

kuuluivat Espanja, Burgundi, Italia ja Alankomaat ja lisäksi Saksan

valtakunta, joka kuitenkin jäi melkein sivumaaksi, koska keisari yritti

tehdä Espanjasta valtansa päämaan. Kaarlo V oli katolisen uskon harras

kannattaja. Mutta Saksan valtakunnan hallitus, joka tähän aikaan

sijaitsi Nürnbergissä, edisti siitä huolimatta uskonpuhdistusta, ja

jotenkin yksimielisesti asettuivat säädyt samalle kannalle. Varsinkin

Pohjois-Saksassa asetettiin kirkko puhdistetun uskon pohjalle,

katolisen kirkon laajat tilukset otettiin takavarikkoon ja jaettiin

protestanttisen kirkon, valtioitten ja ruhtinaitten kesken. Mutta kun

keisarin valta oli voitollisten sotien kautta vahvistunut, niin

aljettiin Lutherin saarnaamaa oppia vainota ja Kaarlo V:nnen

järkähtämätön aikomus oli saattaa Saksassa kaikki ennalleen. Aluksi se

hänelle onnistuikin. Mutta hallituksensa loppuajalla hänen kuitenkin

täytyi, vaikka vastahakoisesti, tunnustaa Saksanmaan valtioille

sisällinen uskonvapaus. Itse hän tappionsa masentamana luopui vallasta,

jakaen valtakuntansa siten, että hänen veljensä Ferdinand sai Itävallan

perintömaat ja Saksan keisarivallan, hänen poikansa Filip Espanjan,

Burgundin ja Italian. Saksanmaa siten pääsi vapaaksi yhteydestään

Italian ja Espanjan kanssa, joka oli ollut sen sisälliselle

kehitykselle turmioksi. Mutta sen kautta, että uskonpuhdistus, joka oli

koko kansan, varsinkin Pohjois-Saksan omantunnon asia, oli

keisarivallan puolelta kärsinyt kaikkea mahdollista vastustusta,

pienempäin maanruhtinaitten voimasta sitä vastoin lopullisesti

voittanut, juurtui Saksassa hajaannus yhä syvemmin, saaden nyt sekä

uskonnollista että kansallista tukea.

Saksan sisälliset olot.

Uskonpuhdistuksen ajalla sai Saksan kirjakieli varsinaisen

perustuksensa. Siinäkin oli Luther raamatunkäännöksensä ja

uskonnollisten kirjainsa, vieläpä uskonnollisen runoutensakin kautta

uran aukaisijoita. Tämä kirjakieli rakentui osaksi eteläsaksan

kielelle, jota keisarin hovissa käytettiin, osaksi Keski-Saksan

ruhtinashoveissa käytetylle keskisaksan kielelle. Mutta aivan suureksi

ei saksankielen valta kirjallisuudessa alkuaikoina päässyt, kauan piti

latina puoliaan niissäkin piireissä, jotka olivat hyväksyneet

evankelisen opin.

Riippumatta uskonpuhdistuksesta kehittyivät tähän aikaan Italiasta

tulleitten vaikutusten nojalla monet taiteet. Rakennustaide alkoi

luopua kotiutuneesta gootilaisesta tyylistä ja italialainen

renessanssitaide, joka nojautui vanhoihin klassillisiin malleihin,

alkoi Saksassakin nopeaan levitä, muodostuen kuitenkin suuressa määrin

Saksan olojen mukaiseksi. Saksassa säilytettiin entisen rakennusmallin

korkeat harjat ja pystyt päädyt, nurkkaparvekkeet ja tornit, ja

ainoastaan rakennuksen jäsentely ja koristeet mukailivat renessanssin

muotoja. Baijeria hallitsevat Wittelsbachit rakensivat sen tyylisiä

linnoja Landshutiin, Müncheniin ja Heidelbergiin, Württembergin

ruhtinaat Stuttgartiin, Habsburgit varsinkin Praagiin, Saksia

hallitsevat Wettinit Torgauhin, Dresdeniin ja Augustusburgiin,

Hohenzollerit Berliniin, Mecklenburgin ruhtinaat Wismariin, ja

aatelikin, varsinkin yläsaksilainen, rakensi itselleen uusia upeita

linnoja, osasta Erzgebirgen ylempiin metsäseutuihin saakka. Vanhoista

kaupungeista varsinkin Augsburg etelässä ja Danzig pohjoisessa

rakennettiin suureksi osaksi uudelleen renessanssiajan malliin. Tähän

aikaan elivät myös Saksan kuuluimmat maalarit, Dürer Nürnbergissä ja

Holbein nuorempi Augsburgissa, Lukas Cranach Frankissa. Erinomaisen

korkealle kehittyi kaikenlainen taideteollisuus, huoneitten sisustus,

huonekalut, aseet, vaatteet, kaikki sai entistä siromman taiteellisen

käsittelyyn.

Mutta siitä huolimatta Saksanmaan taloudellinen elämä alkoi yhä enemmän

tyrtyä. Saksanmaa menetti kuudennentoista vuosisadalla asemansa

maailmankaupassa. Alkutuotanto tosin pysyi edelleenkin melkoisena.

Metsiä aljettiin paremmin hoitaa ja niistä saatiin suunnattomat määrät

puutavaroita. Vuoriteollisuus pysyi tuottavana vuosisadan loppupuolelle

saakka, mutta ehtyi sitten, kun jalommat metallit oli jotenkin loppuun

kaivettu. Mutta maanviljelystä alkoi yhä enemmän rasittaa talonpoikain

sorrettu tila, joka v. 1559 oikeudellisestikin joutui suuressa osassa

Saksaa maaorjuuden kannalle. Länsi-Saksan suurtilalliset, jotka

etupäässä elivät talonpoikain suorittamilla veroilla, lisäsivät veroja

yhä enemmän. Itäisissä uudisasutusmaissa taas ritaristo yhdisti

talonpoikain maat tiluksiinsa ja alkoi harjottaa suurviljelystä.

Talonpoikainen väestö menetti siellä viljelysvapautensakin, se oli

maaomaisuuteen kuuluvaa irtaimistoa.

Kaupungeissa käsiteollisuus riutui, sitä myöden kuin ulkomainen

kauppakin katosi. Siitä syystä ammattikunnatkin alkoivat yhä tarkemmin

rajottaa jäseniensä lukua ja vainota kaikkea vapaata käsityötä.

Sisämaan kaupassa vanhat suuret kauppa- ja markkinapaikat, kuten

Nürnberg, Frankfurt, Leipzig, Magdeburg, Lüneburg, Hampuri, Breslau ja

Stettin, taistelivat vanhan tie- ja tapulioikeutensa puolesta. Mutta

monen täytyi sitä varten entistä enemmän turvautua ruhtinaihin, jotka

muutoin uhkasivat kuristaa kaupungit, erottamalla ne maaseudusta.

Keskiajalla oli maailmankauppa suureksi osaksi kulkenut Italiasta

Saksaan, saaden siellä syntymään suuria kauppakaupungeita, niinkuin

olemme ennen nähneet. Amerikan ja Intian meritien löydön kautta kaupan

suunnat muuttuivat. Espanjasta ja Portugalista tuli Europan tärkeimmät

kauppamaat. Saksanmaan kaupungit ottivat alussa menestyksellä osaa sekä

Amerikan että Intian kauppaan, vaikka vasta toisessa kädessä. Tämä

kauppaliike yhä vilkastui, kun Saksa ja Espanja Kaarlo V:nnen aikana

valtiollisestikin kuuluivat yhteen. Welser-suku, Augsburgin rikas

ylimyssuku, joka oli yhdessä Fuggerien kanssa lainannut keisarille

kaksitoista tynnöriä kultaa, muun muassa sai Venezuelan espanjalaiseksi

läänitykseksi. Fugger-suku taas vallitsi Espanjan vuoriteollisuutta ja

lainanantajina sen rahamarkkinoitakin. Venezuela kuitenkin

neljännesvuosisadan kuluttua luovutettiin takaisin Espanjalle ja kun

Lissabonin kauppamahti aleni, Espanjan vallotettua Portugalin, niin

Welser-suku seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella kukistui.

Alankomaat sitä vastoin, edullista maantieteellistä asemaansa hyväkseen

käyttäen, anastivat yhä suuremman sijan merentakaisessa kaupassa.

Brüggen jälkeen, jonka satama hiekottui, oli Antwerpen kohonnut

erinomaisen tärkeäksi kauppakaupungiksi, Espanjalaisten kukistettua

Antwerpenikin, Amsterdam. Pohjoismaissakin alankomaalaisten kauppa

nopeaan kehittyi, kun Skandinavian maat olivat sen verran voimistuneet,

että ne saattoivat tehdä lopun Hansan pakollisesta kauppaylivallasta.

Ruotsi uhkasi katkaista saksalaisten kauppatiet, laskemalla valtansa

alle yhä enemmän Itämeren rantamaita. 1600:n vaiheilla Hollannin

kauppalippu vallitsi Itämerellä. Mutta Hollanti oli jo kokonaan

vieraantunut Saksan valtakunnasta. Hollannin ohella alkoi Englanti

voimistua ja liikkua merillä. Englantilaiset alkoivat nyt vuorostaan

tehdä kauppaa Saksan merisatamissa. Nämä koettivat saada sen

valtakunnan välityksellä estetyksi ja lainasivat Espanjalle laivoja ja

sotatarpeita Englannin nousevan kauppamahdin kukistamiseksi. Siitä

suuttuneena kuningatar Elisabeth v. 1597 sulki Hansan viimeisenkin

suuren kauppatoimiston, Lontoon teräshovin. Vanhoista Hansakaupungeista

piti puoliaan ainoastaan Hampuri, joka ei oman etunsa vuoksi suuria

välittänyt muusta Saksasta, ynnä Danzig, joka ei edes valtakuntaan

kuulunut, vaan eli Puolan turvissa.

Kahdeksi ja puoleksi vuosisadaksi Saksa siten suljettiin pois

maailmankaupasta. Tämä Saksan tulevaisuudelle tuhoisa kehitys oli

seurauksena valtakunnan heikontumisesta ja maanruhtinaitten vallan

vahvistumisesta.

Saksan maitten hallinnossa tapahtui tähän aikaan kuitenkin edistyksiä.

Oikeudenkäyttöä koetettiin saada yhtenäisemmälle kannalle. Lait

alkoivat ulottua kaikille elämän aloille, omaisuuden ja hengen

turvallisuus alkoi olla entistä parempi, virkamiehistö muodostua ja

hallinto kehittyä kirjalliselle pohjalle, syntyä keskusvirastolta,

jotka valvoivat virkamiesten toimia. Mutta paikallishallinto pysyi

edelleenkin enimmäkseen säätyjen käsissä. Kaupungeissa sitä hoitivat

kauppaylimykset, jotka alkoivat yhä enemmän omistaa kirjallistakin

sivistystä, maaseudulla aateli, jolla varsinkin itäisissä osissa oli

alempi hallinto-oikeus ja tuomarivalta, kirkkojen ja koulujen isännyys,

ja evankelisissa maissa suureksi osaksi katolisen kirkon entinen

omaisuuskin. Mutta vanhasta sotilaallisesta itsenäisyydestään ja

vaino-oikeudestaan aatelin täytyi vähitellen luopua. Eri valtioissa

olot kuitenkin kehittyivät suuressa määrin eri tavalla. Varsinaisella

kansalla vaan ei ollut missään mitään oikeuksia.

Suurisuuntaiseen politikaan, jota Saksa silloin olisi tarvinnut,

tämmöinen valtakunta oli kykenemätön. Ei ollut yhteisiä päämääriä, eikä

yhteisiä keinoja niiden saavuttamiseksi. Sisälliset vastakohdat saivat

vapaasti versota. Vanhan valtiollisen yhteytensä, suurvalta-asemansa

menettänyt Saksan kansa joutui musertavan kohtaloniskun uhriksi.

Uskonvainot. Kolmenkymmenen vuoden sota.

Evankelinen usko oli Kaarlo V:nnen hallituksen viimeisinä vuosina

saanut suurimmassa osassa Saksaa suvaitun aseman, Pohjois-Saksassa

siitä oli tullut maanuskonto. Seuraavina aikoina valtasi mieliä

lamaannus, evankelisissakin piireissä pääsivät valtaan sisälliset

uskonriidat, maalliset pyyteet heikonsivat taistelun synnyttämää

siveellistä voimaa. Sitä ankarammin katolilaisuus näinä jälkiaikoina

varustausi taisteluun, voittaakseen takaisin menetetyn valta-asemansa.

Jesuiittain veljeskunta perustettiin yksinomaan sitä varten, ja pian se

sai keisarin hovissa Wienissä ratkaisevan vaikutusvallan. Mutta vielä

enemmän keisarit valtiollisista syistä rupesivat katolisen kirkon

puolustajiksi. Kaarlo V:nnen lähimmät seuraajat tosin koettivat

ylläpitää uskonnollista rauhaa. Mutta seitsemännentoista vuosisadan

alussa oli jännitys kuitenkin kasvanut niin pelottavaksi, että

evankeliset ruhtinaat tekivät liiton yhteisiä etuja puolustaakseen,

katolilaiset taas liigansa, jonka tarkotus oli katolinuskon

palauttaminen kaikkialla. Evankelisten ruhtinaitten puolella oli

Ranska, katolisten Espanja. Kahden ulkovallan vaikutus kilpaili

Saksassa. V:sta 1608 evankeliset säädyt eivät enää ottaneet osaa

valtiopäivien töihin.

Kolmenkymmenen vuoden sota alkoi Böhmissä, jossa keisarit väkivallalla

koettivat tukahuttaa evankelisen opin. V. 1619 oli Ferdinand II noussut

valtaistuimelle ja hän otti katolilaisuuden asian kokonaan omakseen.

Böhmissä katolilaisuus asevoimalla saatettiin kaikkialla jälleen

voimaan. Sitten keisarin armeijat lähtivät Etelä-Saksan evankelista

kirkkoa tukahuttamaan. Protestanttinen liitto nousi sopimuksensa mukaan

uskoa puolustamaan, mutta sen toimet olivat epäröiviä ja puuttuivat

yksimielisyyttä ja tarmoa. Wallenstein vallotti keisarin armeijan

ylipäällikkönä vielä suurimman osan Pohjois-Saksastakin ja suunnitteli

jo sotaretkeä Ruotsiakin vastaan. Keskellä näitä suuria tuumiaan hän

kuitenkin kateellisten katolisten ruhtinaitten vaatimuksesta sai

eronsa. Tämän kautta keisarin sotatoimet lamaantuivat, ja lisäksi

saivat Saksan hätääntyneet protestantit apua Ruotsilta. Kuningas Kustaa

II Adolf nousi v. 1630 maihin Pommerin rannalle. Saksan evankelisetkin

ruhtinaat kuitenkin, epäillen Ruotsin valtiollisia tarkotuksia,

kannattivat häntä alussa heikosti. Breitenfeldtin loistava voitto,

jossa Tilly perinpohjin lyötiin, muutti yhdellä iskulla aseman Ruotsin

eduksi. Koko Pohjois-Saksa oli samalla vapautettu keisarillisesta

sotaväestä, joka oli sitä julmasti hävittänyt ja ryöstänyt. Sota

siirtyi Böhmiin ja Etelä-Saksaan. Entistä tehokkaammin ryhtyivät

Pohjois-Saksan evankeliset ruhtinaat nyt auttamaan Ruotsin armeijoja.

Toiselta puolen Ranska, jonka kanssa samat ruhtinaat olivat jo

aikaisemmin silloin tällöin olleet välipuheissa, teki Ruotsin kanssa

liiton, auttaen sitä alussa rahallisesti, myöhemmin armeijoillaankin.

Se ei suinkaan tapahtunut uskonpuhdistuksen harrastuksesta, vaan

valtiollisista syistä. Ranskalla oli etua siitä, ettei keisarivalta

päässyt Saksassa vahvistumaan, se sen vuoksi, mikäli saattoi, ylläpiti

Saksan sisällistä hajanaisuutta. Samaa politikaa on Ranska myöhemminkin

uskollisesti noudattanut.

Ruotsin armeijat -- niiden mukana suomalaisetkin -- vallottivat pian

koko Saksan ja uhkasivat jo keisarin perintömaita ja Wieniä. Hädissään

keisari silloin teki sovinnon Wallensteinin kanssa, tämä kokosi

armeijan ruotsalaisten selkäpuolella, Kustaa II Adolfin täytyi,

Nürnbergin pelastettuaan, kääntyä takaisin Saksiin, jossa hän Lützenin

kentällä (v. 1632) sai surmansa voitollisessa tappelussa.

Sodan seuraavassa vaiheessa pohjoissaksalaiset ruhtinaat, etupäässä

Brandenburg ja Saksi, pysyivät erillään sodasta, heikontaen siten

suuressa määrin Ruotsin sotatoimia. Sitä tehokkaammin antoi kuitenkin

Ranska apuaan. Vaihtelevalla onnella käytiin sen jälkeen sotaa yli

puolentoista vuosikymmentä, Saksan maita kamalimmin hävitettiin. Sota

oli, Ranskan siihen sekaannuttua, saanut kokonaan valtiollisen

luonteen. Lopulta keisari Ferdinand III joutui niin ahtaalle, että

hänen täytyi suostua rauhaan, joka tehtiin Westfalin Münsterissä ja

Osnabrückissä v. 1648. Tässä rauhassa vakuutettiin Saksassa

uskonnonvapaus, keisarin perintömaita lukuun ottamatta, joissa

katolinuskon väkivaltaista palauttamista jatkettiin. Ranska sai osan

Elsassista, Ruotsi Saksan valtakuntaan kuuluvana läänityksenä osan

Itämeren etelärannikosta, muun muassa Oderin suistamon ja Stettinin

kaupungin. Alankomaitten ja Sveitsin itsenäisyys lopullisesti

tunnustettiin. Saksalaisten ruhtinaittenkin alueita jonkun verran

vaihdeltiin, Brandenburg sai Taka-Pommerin, Magdeburgin ja pienempiä

alueita, Baijeri Ylä-Pfalzin. Mutta tärkeämpi oli se seikka, että

heille myönnettiin oikeus tehdä ulkovaltain kanssa liittoja.

Tosin säilytettiin valtakunnan valtiopäivät, joissa paitsi

vaaliruhtinaita ja muita maallisia ja hengellisiä ruhtinaita ainoastaan

valtakunnankaupungeilla oli edustajia, mutta valtiopäivät olivat vielä

entistäkin enemmän heikontuneet.

Ainoastaan nimi ja käsite oli Saksan valtakunnasta jäänyt

jäljelle. Todellisuudessa se ei enää ollut valtakunta, eikä edes

valtioliittokaan. Seuraavina aikoina näiden muutosten vaikutukset

tulivatkin väleen näkyviin. Brandenburg alkoi ennen muita esiintyä

itsenäisesti ulkomaitakin kohtaan ja voimistua voimistumistaan, kunnes

siitä varttui Preussin kuningaskunta.

Hävitetty Saksa.

Suunnattoman hinnan oli Saksan kansa saanut maksaa uskonvapaudestaan.

Se oli menettänyt kaiken valtiollisen mahtinsa, joutunut naapurivaltain

holhouksen alaiseksi, ja lisäksi se oli niin perinpohjin hävitetty,

että väestö oli vähentynyt kolmasosaan entisestään. Suunnattomat määrät

omaisuutta oli menetetty, kokonaisia ammatinhaaroja oli saanut

surmaniskun, kauhistuttava raaistus päässyt valtaan, ulkomaalaisuus

kaikilla aloilla tunkeutunut ensi sijalle. Valtakunnassa, jossa 1620:n

vaiheilla vielä oli 13 miljonaa asukasta, oli v. 1650 tuskin neljää

miljonaa. Enemmän kuin kaksitoistatuhatta kylää ja kaupunkia oli

hävitetty. Monesta ei ole meidän päiviimme nimeäkään säilynyt.

Varsinkin Baijeri, Böhmi, Schlesia, Württemberg, Elsass, Franki ja

Hessi olivat sodan kautta kärsineet. Pitkillä matkoilla ei ollut

jäljellä ainoatakaan kylää. Vielä v. 1700 oli enemmän kuin kolmas osa

ennen viljellystä maasta mahona. Työvoimia puuttui melkein kaikkialla,

raha ja tavara oli maasta viety. "Ei koskaan ole suuri uudenaikainen

kansa joutunut niin kamalan kohtalon uhriksi!" huudahtaa eräs

historiankirjottaja. Kolmenkymmenen vuoden sota oli Saksan "Iso viha".

Hansa oli menettänyt mahtinsa tähteetkin; samoin kuin Hansa ennen

Pohjoismaissa, samoin nyt Pohjoismaat isännöivät Saksan rannoilla.

Danzig menetti suuren viljakauppansa. Etelä-Saksan kaupunkien täytyi

lakata kauppaa käymästä Italian kaupunkeihin. Näihin aikoihin elpyi

Rheinillä suurenmoinen tukinuitto, kun Alankomaitten rikkaat kaupungit

alkoivat tuottaa Schwarzwaldista puita laivain rakentamiseen. Mutta

melkein kokonaisen vuosisadan olikin tämä tukinuitto melkein ainoa

liike, mitä ennen vilkas Rhein välitti. Kuitenkin olivat kaupungit

sodan kautta kärsineet verraten vähemmän kuin maaseutu. Muutamat

Ylä-Saksan ja Rheinin kaupungit olivat sodan kautta hyötyneetkin

koronkiskomisen ynnä sotamiesten ryöstämän tavaran ostamisen ja

myymisen kautta. Ryöstetty tavara myytiin hyvällä voitolla

Alankomaihin.

Seuraavana pimeänä aikana, jolloin murha ja ryöstö olivat jokapäiväisiä

tapauksia, huolimatta äärettömän ankarista rangaistuksista, tapahtuivat

lukuisat noitain vainot, evankelisissa maissa melkein vielä

säälimättömämmällä julmuudella kuin katolisissa. Oikeudenkäytössä

kidutus kehittyi vielä julmemmaksi kuin keskiajalla. Yliopistot

pikemmin lisäsivät kuin heikonsivat aikansa taikaluuloa.

Saksan kansan alennuksen aika.

Kolmenkymmenen vuoden sodan jälkeisinä aikoina saavutti Ranska Saksan

läntisissä maissa yhä lujemman jalansijan. Ludvig XIV saattoi anastaa

sekä koko Elsassin että Lothringin ja vielä kamalammin kuin

kolmenkymmenen vuoden sodassa hävittää koko Ylä-Rheinin laaksoa. Saksan

keisari kykeni tätä entistä vähemmän estämään siitä syystä, että samaan

aikaan Turkkilaiset idästä kohden uhkasivat Habsburgien perintömaita,

piirittäen jo Wieniäkin. Puolan avulla tämä hyökkäys torjuttiin, Unkari

vallotettiin takaisin. Saksin vaaliruhtinas kääntyi katolinuskoon ja

sai tämän kautta ajaksi Puolan valtaistuimen, kunnes Ruotsin kuningas

Kaarlo XII pakotti hänet siitä luopumaan. Brandenburgin vaaliruhtinas

v. 1701 kruunasi itsensä sukumaana perimänsä Preussin kuninkaaksi,

mutta piti kuitenkin edelleenkin Brandenburgin vaaliruhtinaskuntaa

varsinaisena päämaanaan. Hannover sitä vastoin, jonka vaaliruhtinas

perimäoikeuden nojalla v. 1714 nousi Englannin valtaistuimelle, joutui

personali-unioniin Englannin kanssa ja oli vuoteen 1837 muusta Saksasta

erotettuna.

Saksan ruhtinashoveissa pääsi 18:lla vuosisadalla yhä enemmän valtaan

ranskalainen ylellisyys, ranskalainen vaateparsi ja tapa, mutta ne

eivät saavuttaneet ranskalaista hienostusta, vaan kuluttivat

alamaisilta kiskomansa rahat ylellisyyteen. Tuhlauksessa varsinkin

Saksi antoi muille esimerkkiä. Preussi kuitenkin oli poikkeus, Preussin

hallitsijat isällisellä huolenpidolla omistivat voimansa maan

taloudellisen tilan parantamiselle. Ja vaikka tämän nousevan

valtakunnan alueet olivat niin hajallaan, jopa aivan toisistaan

erotettuina, niin pääsi se kuitenkin siihen määrään voimistumaan, että

siitä oli tuleva Saksan valtakunnan perustus. Tämä oli varsinkin

"suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ansio (1640-88). Samalla kuin

Preussin hallitsijat noudattivat sekä valtion taloudessa että omassakin

taloudessaan mitä suurinta säästäväisyyttä, he käyttivät kaikki

liikenevät varansa melkoisen armeijan ylläpitämiseen. V. 1740 Preussi

Tukholman rauhassa sai Oderin suistamon ja Stettinin kaupungin.

Varsinkin Fredrik II (1740-86) kohotti valtaavasti Preussin sekä

sisäistä että ulkonaista voimaa. Hän kuivatti soita, levitti asutusta,

auttoi alamaisiaan vaikeissa oloissa, mutta kävi samalla menestyksellä

sotia, päämääränään Preussin kohottaminen Saksan johtavaksi vallaksi.

Puolalta hän riisti Länsi-Preussin, Itävallalta Schlesian. Loistavien

voittojensa kautta usein ylivoimaisista vihollisista, murtumattoman

sitkeytensä kautta raskaimmissakin vastoinkäymisissä Fredrik II kohotti

Preussin kansan itseluottamusta ja kansallistuntoa, teki maastaan

suurvallan. Menestyksellä hän esti Itävaltaa enää saamasta Saksan

nimellisessä valtakunnassa takaisin entistä mahtiasemaansa. Puolan

ensimäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin ja osan Suur-Puolaa,

toisessa Danzigin ja Thornin sekä loput Suur-Puolasta. Kansansa

valistumisestakin piti tämä itse erinomaisen valistunut ruhtinas

huolta.

Mutta Fredrik II:sen seuraajain aikana Preussi jälleen rapistui,

vaikkei siihen määrään kuin jotkut muut Saksan pienistä valtioista,

joiden ruhtinaat, saadakseen rahoja ylelliseen hovinpitoon, möivät

alamaisiaan sotamiehiksi ulkomaille, varsinkin Englantiin. Niinpä

myytiin Amerikkaan 30,000 saksalaista tappelemaan Yhdysvaltoja vastaan.

Muista pienistä hoveista oli Weimarin hovi loistava poikkeus. Se oli

Saksan kohoovan runouden suojelija, siellä saivat sekä Schiller että

Göthe että monet muut Saksan klassillisen ajan runoilijat tyyssijan ja

toimeentulon.

Mutta Saksanmaan aineellinen vaurastuminen 18:lla vuosisadalla yleensä

edistyi melkoisesti. Vuosisadan loppupuoliskolla ryhtyivät

valistuneimmat valtiomiehet toimiin maaorjuuden lakkauttamiseksi.

Perustettiin ensimäiset maanviljelysopistot, maanviljelysyhdistykset,

maanviljelyskirjallisuuden perusteet laskettiin. Kaupungit vähitellen

vaurastuivat Kolmenkymmenen vuoden sodan hävityksistä, vaikkeivät enää

saavuttaneetkaan keskiaikaista mahtiansa. Kauppaa rasittivat sisämaan

tullit, joita oli niin tiheässä, että esim. laivan, joka kulki Rheiniä

pitkin Strassburgista Hollantiin, täytyi välillä maksaa tullia 30

tulliasemalla. Weserillä oli 19, Elbellä 35, Mainilla 33 tulliasemaa.

Edullisesti taas vaikutti liikkeeseen se, että muuttovapaus vähitellen

alkoi tulla tunnustetuksi. Sitä ennen ei alamainen saanut muuttaa

toisesta Saksankaan maasta toiseen ilman lupaa, josta usein vaadittiin

melkoinen vero. Saksanmaan väkiluku kohosi puolessatoista vuosisadassa

(1650-1800) 4 miljonasta 26 miljonaan. Mutta Saksalaisilla ei enää

ollut samaa toimintatarmoa kuin edellisinä vuosisatoina. Ennen oli edes

kaupungeilla ollut melkoinen vapaus. Valtioiden kehityttyä täydellisen

itsevaltiuden kannalle ei sitä vapautta enää ollut millään

kansanluokalla.

Ranskan vallankumouksen ja Napoleon I:sen aika.

Kahdeksannentoista vuosisadan valistusfilosofia, joka Ranskassa lopulta

johti vallankumoukseen, oli Saksassakin valmistanut alaa uusille sekä

valtiollisille että yhteiskunnallisille liikkeille. Saksan

valistuneissa piireissä sen vuoksi tervehdittiinkin yleisellä

tyytyväisyydellä vallankumouksen ensi vaiheita. Mutta kun kumous

muuttui hirmuvallaksi, niin mielipiteetkin kääntyivät, monarkinen aate

voimistui ja vanhoillisuus sai uusia voimia. Syynä tähän oli sekin

seikka, että kumouksellinen Ranska, sisällistä voimaa saavuttaakseen,

käänsi ulkomaita kohtaan sodan. Vallankumous ja siitä versonut

Napoleonin keisarivalta taistelivat menestyksellä. Vallankumousta

vastaan liittyneitten valtain, Venäjän, Itävallan ja Preussin, täytyi

peräytyä Ranskan alueelta, pian ne eivät voineet omiakaan alueitaan

puolustaa, vaan Saksan ja Itävallan yli hyökyi myrskylaine, joka nämä

maat ajaksi kokonaan peitti tulvillaan, pyyhkäsi olemattomiin Saksan

valtakunnan ja sen valtiot ja levitti Ranskan ylivallan Venäjän rajalle

saakka. Sekä Itävallan että Preussin täytyi, monet sodat sodittuaan,

nöyrtyä Napoleonin edessä, suostua hänen määräämiinsä rajoihin, seurata

häntä vihdoin onnettomalle sotaretkelle Venäjän sydämeen. Napoleon

mielin määrin muutteli Saksanmaan karttaa. Ensinnäkin hän hävitti

Rheinin rannoilla ja Länsi-Saksassa joukon melkoisia hengellisiä

ruhtinaskuntia, jotka siellä valtakuntakäsitteen turvissa olivat

eläneet ja säilyttäneet katolilaisina nämä maat. Semmoisia olivat

Moselin laaksossa Trierin arkkihiippakunta, Rheinin vasemmalla rannalla

Kölnin arkkihiippakunta, Westfalissa Münsterin hiippakunta sekä Mainin

laaksossa Mainzin, Würzburgin ja Bambergin hiippakunnat. Nämä muutokset

jäivät pysyviksi, hengelliset herrat eivät sen koommin saaneet

alueitaan takaisin. Varsinaisen Ranskan raja siirrettiin koillisessa

aina Elbeen saakka. Preussi ja Itävalta tosin säilyivät valtakuntina,

mutta niitten ja Ranskan rajain väliset maat yhdistettiin "Rheinin

liitoksi", joka oli Napoleonin käskyn alainen. Siihen kuuluivat

Baijeri, Württemberg, Badi, Hessi-Darmstadt, Berg (Rheinin varrella),

Nassau y.m. Liittolaisilleen Napoleon auliisti jakoi arvonimiä:

Saksista tuli kuningaskunta, Baijerista ja Württembergistä niinikään,

Badista ja Hessistä suurherttuakuntia. Itävallan keisari luopui

kaikista vaatimuksista näihin maihin ja tyytyi arvonimeen: Itävallan

perinnöllinen keisari. Saksalais-roomalainen keisarikunta oli siten

vihdoin muodollisestikin lakannut olemassa olemasta. Pohjois-Saksassa

muodostettiin Hannoverista ja muista maista Westfalin kuningaskunta,

jonka Napoleon antoi nuorimmalle veljelleen. Näin Saksan maita, joita

vanhat läänityslaitoksen aikuiset perimäolot olivat pysyttäneet niin

pienissä liuskoissa, niin voimattomina suurempiin yhteisiin tehtäviin,

nyt hävitti, palotteli ja yhdisteli muutamassa vuodessa mielin määrin

mies, joka vielä vuosikymmen takaperin oli ollut pieni ranskalainen

upseeri. Ja tämä vallottaja lähetteli nyt miten halutti saksalaisia

vertaan vuodattamaan milloin minnekin etäisiin maihin, joihin hän

valtaansa levitteli, hänen itsekkäitä suunnitelmiaan toteuttamaan.

Saksa ei tosin joutunut yhtä suuren hävityksen alaiseksi kuin

Kolmenkymmenen vuoden sodassa, mutta nöyryytys oli vielä masentavampi.

Mutta siitäkin huolimatta piti suuri osa silloisesta Saksan kansasta

Napoleonia vapauttajanaan, sillä paljon hyödyllisiä uudistuksiakin hän

toi mukanaan. Rheinin Liiton maissa oikeudenkäyttö ja raha-asiain

hoito, ranskalaisen esimerkin mukaan, järjestettiin yksinkertaiselle

ajanmukaiselle kannalle, sotalaitos järjestettiin ajanmukaiseksi,

vanhat säätyetuoikeudet kumottiin, kirkon omaisuus otettiin

takavarikkoon ja käytettiin muihin tarkotuksiin, liikkeen salvat

kumottiin, ammattipakon poistamisen kautta ammattielämä elpyi entistä

vireämmäksi. Sanalla sanoen, yhdessä suursiivouksessa lakaistiin pois

paljon vanhaa romua, joka oli estänyt kansan elämää vapaasti

kehittymästä.

Ja tämä esimerkki pakotti Preussinkin ryhtymään perinpohjaiseen

sisälliseen uudistukseen, jonka välttämättömyyden etevät ja

isänmaalliset miehet älysivät.

Niin rasittavaksi kävi kuitenkin Napoleonin mielivalta Saksassa, että

se vihdoinkin viritti Saksassa isänmaallisen innostuksen, joka liittyi

ruhtinaitten ponnistuksiin maittensa ja valtaistuimiensa puolesta.

Preussissa tämä kansallinen hehku ensinnä kohosi ja se voimistui niin

mahtavaksi, että se tempasi masennetun hallituksenkin mukanaan.

Napoleonin armeijan jouduttua Venäjällä tuhon omaksi Preussi alkoi

ylimielistä käskijää vastaan sodan. Venäjä oli tässä sodassa

luonnollinen liittolainen. Englanti niinikään, pian liittoon yhtyi

Itävaltakin, vaikka Preussin ja Itävallan vanha ristiriita esti

tätäkään sotaa käymästä niin suurella tarmolla, kuin olot olisivat

myöden antaneet. Mutta Rheinin liittoon kuuluvat vallat sitä vastoin

pysyivät Napoleonin puolella osasta ruhtinaitten itsekkäistä huolista,

osasta ehkä kansan suosiosta. Vasta kun ensimäinen ratkaiseva voitto

oli saatu Leipzigin suuressa kansaintaistelussa (1813), luopuivat

Rheinin liiton ruhtinaat Napoleonista, kun heille vakuutettiin, että he

saisivat maansa pitää. Heidänkin maistaan nostettiin sotaväkeä, joka

nyt sai kääntää aseensa Ranskalaisia vastaan, sen sijaan että se

edellisissä taisteluissa oli omia maanmiehiään vastaan taistellut.

Seuraavana vuonna Venäjä, Englanti, Preussi ja Itävalta määräsivät

rauhanehdot Parisissa. Ne olivat Ranskalle jotenkin lievät, mutta sitä

raskaammat hänen saksalaisille liittolaisilleen, etenkin Saksille,

jonka täytyi luovuttaa Preussille nykyinen Saksin maakunta ynnä

Lausitz. Lisäksi Preussi sai Rheinin vasemman rannan, Westfalin ja

Posenin. Ruotsilta Preussi sai vaihtojen kautta Pommerin. Mutta kun

Napoleon maanpakonsa jälkeen Elbassa uudelleen anasti vallan ja

kruunautti itsensä Ranskan keisariksi, niin käsittivät Europan muut

vallat hänet nyt siihen määrään vihollisekseen, että entinen liitto

paikalla uudistettiin ja Ranskaa vastaan aljettiin sota. Englannin ja

Preussin armeijat yhdessä Waterloon taistelussa tuhosivat Napoleonin

armeijan, Parisi vallotettiin uudelleen, Napoleon uuden kerran

sysättiin valtaistuimelta, Ranskalle asetettiin kovemmat rauhanehdot.

Mutta Elsass jäi yhä vielä Ranskalle. Anastetut taideteokset sen sitä

vastoin, muita rauhanehtoja mainitsematta, täytyi antaa takaisin.

Varsinaisen Saksan maat yhtyivät Saksan liitokunnaksi. Tähän kuuluivat

Preussista ja Itävallasta ne maat, jotka ennen olivat kuuluneet Saksan

keisarikuntaan, Tanska Holsteinin puolesta ja Alankomaat. Vapautussodan

kautta Saksanmaa oli luonut päältään ulkomaalaisen ikeen, mutta

kansallista yhteyttä se ei vieläkään ollut saavuttanut. Mutta sota oli

kylvänyt siemenen, joka vuosisadan kuluessa kypsyi.

Saksan valtakunnan syntyminen.

Saksan liittokuntaan kuuluvat maat ja valtiot lähettivät edustajia

yhteisille liittopäiville, jotka kokoontuivat Frankfurt am Mainiin.

Toiset niistä, etenkin eteläsaksalaiset valtiot, järjestivät omat

kansaneduskunnatkin sisäisistä asioistaan päättämään, toiset, etenkin

Itävalta ja Preussi, säilyttivät edelleenkin itsevaltiuden. Preussissä

päättivät kuitenkin maakuntapäivät maakuntain asioista. Muutoin ei

liitto voinut sanottavassa määrässä edistää Saksan sisällistä

kehitystä. Se piankin alistui itsevaltiuden apulaiseksi

vapaudenvirtausten tukehuttamiseksi, peläten niistä uutta

vallankumousta. Liittopäivien tointa ei sekään ollut, että useimmat

Saksan valtiot, Itävaltaa lukuunottamatta, v. 1833 perustivat Saksan

tulliliiton, joka mitä tehokkaimmin edisti Saksanmaan sisäistä liikettä

ja oli tienraivaajana varsinaisen valtakunnan aikaan saamiselle.

Frankfurtin kansalliskokous.

Helmikuun vallankumous, joka tapahtui Parisissa v. 1848,

sai Saksassakin ja Itävallassa leimahtamaan liekkeihin sen

tyytymättömyyden, joka kaikissa edistysmielisissä aineksissa vallitsi.

Siitä kehittyi suuri kansallinen liike, joka käsitti koko Saksan ja

Itävallankin saksalaiset. Vihdoin oli kaikissa Saksalaisissa juurtunut

vakaumus, että Saksan kansa ainoastaan yhtenäisenä valtakuntana saattoi

olemassa olonsa turvata, ja vihamielisyydessä edistystä vastustavia,

vapautta sortavia, itsekkäitä päämääriä tavottelevia ruhtinashuoneita

vastaan ryhdyttiin tätä valtakuntaa luomaan laajalla kansanvaltaisella

pohjalla. Heidelbergissä pitivät etevät saksalaiset edistyksen ystävät

ja isämnaanmiehet kokouksen, jossa kehotettiin kaikkia Saksan

liittokuntaan kuuluvia valtioita aikaan saamaan yhteisen

kansanedustuksen Saksan kansaa varten. Niin voimakas oli nyt maassa

vapausliike ja samalla kansallisliike, etteivät hallitsijat uskaltaneet

nousta sitä vastaan. Baijerin kuningas luopui kruunustaan, Wienissä

kapina kukisti Metternichin, joka oli ollut vapauspyrinnöiden

sortamisen varsinaisena johtavana sieluna, ja Preussin silloinen

kuningas näki parhaaksi itse ruveta liikkeen johtajaksi, koska se

muutoin olisi voinut hänet kukistaa. Hän kutsui Berliniin koolle

valitun eduskunnan. Mutta Mainin Frankfurtiin kokoontui hallituksista

huolimatta, kansan omasta alotteesta, n.s. esiparlamentti, johon oli

saapunut jäseniä sekä Pohjois-Saksasta että Etelä-Saksasta. Tämän

esiparlamentin toimesta kokoontui sitten ensimäinen saksalainen

kansalliskokous samaan kaupunkiin v. 1848. Siihen oli saapunut

valittuja edustajia Saksan liittokunnan kaikista maista,

Itävallastakin. Tämä eduskunta, joka oli muodostettu maan oppineista ja

edistysmielisistä aineksista, yritti rakentaa uuden Saksan

isänmaallisen innostuksen pohjalle, hallituksista huolimatta. Se

julisti itsensä kansan korkeimmaksi lainsäätäjäksi, jonka käskyjä

hallitusten täytyi totella. Vasemmisto suorastaan puolusti tasavaltaa.

Valtakunnanhoitajaksi valittiin Itävallan arkkiherttua Juhana, joka

ottikin toimen vastaan ja nimitti valtakunnan ministeristön. Preussi

tämän kautta kokonaan syrjäytettiin, etenkin kun hylättiin sen esitys,

että keskushallituksen ohella eri valtioitten valtuutettuja koottaisiin

neuvostoksi. Uusi valtakunnanhallitus ja parlamentti menettelivät

kumouksellisesti. Lähetettiin ulkomaitten hoveihin lähettiläitä --

niitä ei otettu vastaan, laadittiin uusi sota- ja kauppalippu koko

Saksaa varten -- sitä ei tunnustettu. Etelä-Saksan valtiot tosin

pelosta tottelivat uuden hallituksen käskyjä, mutta Preussi

asettui nyt jyrkästi vastustavalle kannalle. Kun niin tärkeän maan

kannatus puuttui, niin uuden valtakunnanhallituksen asema kävi

mahdottomaksi, sen täytyi luopua. Samalla kuin kansalliskokous

joutui hallitusten kanssa ristiriitaan, ei se enää tyydyttänyt

jyrkimpäin vasemmistolaistenkaan mieliä, vaan syntyi kapinoita ja

väkijoukot yrittivät väkivallalla hajottaa koko edustuskunnan.

Kansalliskokouksessa pääsivät silloin jälleen maltillisemmat ainekset

voitolle ja ryhdyttiin täydellä todella rakentamaan uutta perustuslakia

yhdessä hallituksen kanssa. Tätä työtä kuitenkin ehkäisi nyt Itävallan

jyrkkä menettely. Kansalliskokous ei suostunut siihen, että

Itävalta-Unkari kokonaisuudessaan rupeisi uuden valtakunnan jäseneksi,

vaan ainoastaan Itävallan saksalaiset maat. Mutta Itävalta puolestaan

epäsi kaikki toiset suunnitelmat, yhdistämällä kaikki Habsburgin suvun

maat ynnä Unkarin ja Lombardian jakamattomaksi perustuslailliseksi

monarkiaksi. Edustuskunnan enemmistö silloin valitsi Preussin kuninkaan

perinnölliseksi keisariksi ja tarjosi hänelle tätä arvoa. Samalla

säädettiin uusi perustuslaki, jonka mukaan keisarin tuli hallita maata

edesvastuunalaisen ministeristön kautta. Hänellä itsellään olisi vain

kielto-oikeus edustuskunnan päätöksiä vastaan. Itävalta näiden

päätösten jälkeen kutsui edustajansa pois kansalliskokouksesta.

Preussin kuningas taas ei suostunut ottamaan vastaan keisariarvoa,

elleivät siihen kaikkien saksalaisten valtioitten ruhtinaat suostuneet.

Kun neljä kuningaskuntaa kielsi suostumuksensa, niin asia raukesi.

Preussin hallitus puolestaan ilmotti kansalliskokoukselle, että ellei

tämä suostu hallitusten kanssa yhteistoimeen, niin hallitukset itse

laativat uuden perustuslain. Tämän vastauksen kautta saivat

kansalliskokouksessa jälleen radikalisemmat ainekset ylivallan,

tasavaltalaiset virittivät koko maassa kansanliikkeen, joka kuitenkin

kukistettiin, ja näissä pyörteissä kansalliskokous vähitellen hupeni ja

hajaantui; Frankfurtin kansalliskokouksen suuret suunnitelmat

raukesivat Preussin ja Itävallan ristiriidan vuoksi ja koska kokous ei

pysynyt olevien valtiollisten olojen pohjalla. Mutta siitä huolimatta

oli sen kautta vihdoinkin laskettu kansallinen pohja tulevalle Saksan

valtakunnalle.

Uusia valtakuntapuuhia.

Kansallinen liike oli niin voimakas, että tämä tulos jälleen

synnytti kapinoita useissa Saksan maissa. Badin ruhtinas ja hallitus

ajettiin maasta pois, vaikka juuri Badi oli ollut suosiollisin

kansalliskokouksen aatteitten toteuttamiselle. Tämä kapina kuitenkin

kukistettiin ja samoin muutkin yritykset. Preussi koetti nyt toteuttaa

valtakunta-aatteen valtioliiton kautta Saksan valtioitten kesken, mutta

sen puuhaamaan "unioniin" eivät Baijeri ja Württemberg yhtyneet. Näitä

valtoja Itävalta, Unkarin kapinan kukistettuaan, kaikin voimin

kannatti. Se ei tahtonut menettää Saksassa ylivaltaansa, vaan vaati

vanhain liittopäiväin kokoonkutsumista.

Nämä kokoontuivatkin Frankfurtissa v. 1850. Preussi pakotettiin

hajottamaan unioninsa. Uusien liittopäivien ensimäinen tehtävä ei

kuitenkaan ollut valtakunnan rakentaminen kansanliikkeen pohjalle, vaan

päin vastoin edellisellä ajalla aikaan saatujen vapaitten laitosten

hävittäminen ja entisen itsevaltiuden palauttaminen. Laivasto, jonka

Saksan kansa oli vapailla lahjoilla rakennuttanut Frankfurtin

kansalliskokouksen toimesta, myötiin huutokaupalla. Itävalta pyrki

kaikkine maineen Saksan tulliliiton jäseneksi, mutta siihen

eivät Hannover eikä Preussi suostuneet. Preussin jouduttua

valtakuntapuuhissaan tappiolle Saksan keskivallat koettivat perustaa

puhtaasti saksalaisen valtioliiton (Trias), johon ei huolittu Preussiä

eikä Itävaltaa. Tämä uusi valtakunta aikoi Krimin sodan aikana ajaa

itsenäistä ulkopolitikaakin, mutta molemmat mahtavat kilpailijat

yrityksen estivät. Itävalta puolestaan, joutuessaan Ranskan kanssa

sotaan Pohjois-Italiassa (1859), vaati Saksan valtioiden apua vanhan

liittovaltakuntaoikeuden nojalla. Muut vallat siihen olivat

taipuvaisia, ja Preussikin puolestaan oli valmis asevoimalla torjumaan

kaikkia Ranskan yrityksiä anastaa liittokunnalta maita, mutta Preussi

ei suostunut antamaan sotaväkeään liittopäivien komennettavaksi. Niin

ollen Itävaltakin näki parhaaksi tehdä Ranskan kanssa nopean rauhan,

vaikka se Lombardian menetti. Se piti tärkeämpänä, ettei Preussi

pääsisi, sotaa hyväkseen käyttäen, sen kustannuksella vahvistamaan

valtaansa Saksassa. Preussin ja Itävallan kilpailu siitä pitäen kävi

kahta kiihkeämmäksi. Molemmilla oli kansalliseltakin kannalta

puolustajansa. Ne jotka tahtoivat Saksan valtakunnan uudestaan luomista

Itävallan johdolla, pitivät etupäässä silmällä sitä, että sen kautta

Itävallan kahdeksan miljonaa saksalaista tulisivat suuresta yhteisestä

isänmaasta osallisiksi. Ne taas, jotka Preussin johtoa kannattivat,

pitivät tärkeämpänä, että valtakunnalla olisi täydellinen kansallinen

eheys, vaikkapa se ei voisikaan koko Saksan kansaa kehyksiinsä koota.

Mutta yhtä tärkeitä vaikuttimia olivat seuraavassa kehityksessä

epäilemättä myös puhtaasti hallitsijasuvulliset syyt. Preussin

hallitsijahuone ei tahtonut luopua valta-asemasta, jonka se

monisatavuotisen kehityksen kautta oli saavuttanut.

Kun Itävallan hallitus v. 1863 kutsui Frankfurtiin Saksan ruhtinaat

päättämään valtakunnan perustamisesta, niin ei Preussi ottanut tähän

kokoukseen osaa. Bismarckilla oli silloin Preussin ohjakset käsissään,

ja hänen järkähtymätön vakaumuksensa oli, että ehjä ja elinvoimainen

Saksan valtakunta voitiin luoda ainoastaan Preussin johdolla, ilman

Itävaltaa. Tekosyynä, miksei Preussi muka voinut ottaa osaa

ruhtinaspäiviin, sen hallitus mainitsi, ettei se voinut hyväksyä muuta

kuin valitun kansanedustuskunnan päätöksiä, -- huolimatta siitä, että

Preussi samaan aikaan oli julkiriidassa oman edustuskuntansa kanssa ja

hallitsi ja kantoi veroja ilman sen suostumusta. Toiselta puolen

Preussin, toiselta puolen Itävallan ynnä Saksan liittokunnan pienempien

valtioitten ristiriita puhkesi sotaan Slesvig-Holsteinin kysymyksen

johdosta. Tämä riita oli virinnyt sen kautta, että Tanska, Itävallan

esimerkkiä noudattaen, aikoi kiinteästi liittää molemmat ruhtinaskunnat

alueihinsa, vaikka Holstein kuului Saksan liittokuntaan, ja vaikka

ruhtinaskuntain saksalainen väestö sitä vastusti. Preussi menetteli

omin päin. Se anasti Tanskalta yhdessä Itävallan kanssa vallotetut

ruhtinaskunnat, mutta yhdistikin ne omiin alueihinsa. Siten Preussi sai

aikaan sodan Itävallan ja Saksan liittokunnan muiden valtain kanssa

(v. 1866). Ihmeteltävän nopeaan hyvin varustettu Preussi tässä sodassa

voitti kaikki vastustajansa, Itävallan viikkokauden kestäneessä sodassa

Böhmissä, Hannoverin ja Etelä- ja Lounais-Saksan valtiot erikseen.

Ranska oli hyvillään katsellut tätä sotaa. Napoleon III toivoi siitä

etua omalle politikalleen, mutta sodan nopea ratkaisu teki nämä toiveet

tyhjiksi. Ranska ei voinutkaan, sotaa käyväin valtain heikontumista

hyväkseen käyttäen, anastaa alueita Rheinin rannoilta, niinkuin se oli

toivonut. Preussi soi Itävallalle edulliset rauhanehdot, tehdäkseen

sitä helpommaksi vastaisen liiton rakentamisen Itävallan kanssa.

Itävalta sai pitää kaikki alueensa, kun se täydelleen luopui Saksan

valtioliitosta. Preussi anasti sitä enemmän liittokunnan maita, liitti

itseensä Hannoverin, Slesvig-Holsteinin, Hessin vaaliruhtinaskunnan ja

Nassaun, sekä taivutti kaikki Pohjois-Saksan valtiot yhtymään kanssaan

Pohjois-Saksan liittokunnaksi, jolla oli yhteiset, yleisen äänioikeuden

kautta valitut valtiopäivät, ynnä muut laitokset jotenkin samoilla

perusteilla kuin nykyisessä Saksan valtakunnassa. Suomalla Etelä-Saksan

valtioille edulliset rauhanehdot Preussi sai nämä tekemään kanssaan

salaiset hyökkäys- ja puolustussopimukset. Ainoastaan sen Napoleon sai

aikaan, että Slesvigin tanskalaisen osan piti saada yleisen

kansanäänestyksen kautta ratkaista, tahtoiko se yhtyä Tanskaan, mutta

tämän ehdon Preussi jätti täyttämättä, suureksi tappioksi kansalliselle

valtioaatteelle.

Saksan-Ranskan sota. Saksan valtakunnan perustaminen.

Ne vaikeudet, joita vielä oli voitettavana koko Saksan yhdistämiseksi,

voitettiin Saksan ja Ranskan välisen sodan kautta w. 1870-71. Tämä sota

syttyi oikeastaan aivan vähäpätöisestä syystä. Hohenzollerilaisen

prinssin valitsemista Espanjan kuninkaaksi hyväkseen käyttäen Ranska

asetti Preussin kuninkaalle ehtoja, joihin tämä ei mitenkään voinut

suostua, ja käytti kieltoa hyväkseen alkaakseen sodan. Tämä sota jos

mikään viritti Saksassa vihdoinkin kansallisen innostuksen, kaikille

oli selvä, että nyt oli lopullisesti ratkaistava, saisiko Ranska

ainaisesti käyttää hyväkseen Saksan eri osain sisällistä eripuraisuutta

sekaantuakseen Saksan kansan asioihin, sitä silpoakseen ja sortaakseen.

Preussi ja Saksan muut valtiot olivat hyvin varustetut tätä sotaa

käymään. Saksalaiset siirtivät heti alussa voitollisten taisteluitten

kautta sodan Ranskan alueelle. Nopeaan kehittyi sota verisissä

taisteluissa saksalaisille kaikin puolin onnellisesti. Metzin täytyi

antautua, Napoleonin antautua Sedanin luona koko armeijansa kanssa,

Parisi piiritettiin, vallotettiin, ja Versaillesissa, Ludvig XIV:nnen

upeassa linnassa, perustettiin vihdoin Saksan valtakunta ja Preussin

hallitsija valittiin perinnölliseksi "saksalaiseksi keisariksi".

Lopullinen rauha tehtiin Frankfurtissa ja Ranskan täytyi luovuttaa

Saksalle Elsass ja Lothrinki, joitten väestö jo vanhastaan oli

enimmäkseen saksalaista, vaikka se olikin monta vuosisataa Ranskan

yhteydessä elettyään ennättänyt jonkun verran ranskalaistua. Saksan

valtakunnan lainsäädäntö ja hallinto järjestettiin samalle kannalle,

kuin Pohjois-Saksan liittokunnan oli ollut. Preussi sai valtakunnassa

ehdottoman ylivallan. Mutta toiselta puolen säilytettiin pienemmille

valtioille melkoinen sisällinen itsenäisyys ja oikeus lähettää

edustajiaan ulkomaitten hoveihin, vaikka valtakunnan ulkopolitikka

onkin kokonaan keisarin ja hänen valtiokanslerinsa johdossa. Yhteisten

valtiopäiväin lainsäädäntöoikeus on vielä tänäpäivänäkin jotenkin

rajotettu, vaikka ne yleisen äänioikeuden perustuksella valitaan.

Valtakunnan perustuslaissa on kauttaaltaan koetettu sulattaa yhteen

kansallisen yhteyden vaatimukset menneisyyden kehittämiin valtiollisiin

oloihin, ja tämän viisaan järjestyksen kautta ovat Saksan eri osat,

jotka niin kauan ovat toisiaan vastaan sotia käyneet, vieläpä aivan

vereksinä aikoina, voineet hämmästyttävän nopeaan unhottaa vanhat

vihat, ja yhtyä suureksi kansaksi. Erinomaisen suuri valtiollinen

mahti, jonka Saksa viime sotansa kautta saavutti, ja vielä valtavampi

aineellinen kehitys kaikilla aloilla, ulkomaisen kaupan vaurastuminen,

Saksan kohoominen maailman kolmanneksi kauppavallaksi, oivallisen

sisäisen liikeverkon kehittyminen, ovat tehokkaalla tavalla lujittaneet

valtakuntaa ja osottaneet sen kaikille osille, minkä turvallisuuden,

voiman ja menestyksen valtakuntayhteys on tuottanut. Tosin puhutaan

edelleenkin Etelä-Saksan eriseuralaisuudesta, "partikularismista",

mutta sillä ei enää ole vakavaa valtiollista merkitystä. Se on enemmän

eteläsaksalaisten vapaamman käsityksen ilmaus vastapainona kireälle

preussilaiselle virkavallalle.

Kansallisen eheytensä saavutettuaan on Saksa johdonmukaisesti

noudattanut rauhallista politikaa ja vaikuttanut muittenkin maitten

riitain ratkaisemiseen rauhallisella tavalla. Vanhasta kilpailijastaan

Itävallasta Preussi on saanut uskollisimman liittolaisensa. Saksan

kansa on saanut omistaa voimansa rauhalliseen työhön, ja vaikka sen

onkin täytynyt kantaa raskasta sotavarustustaakkaa, voidakseen

säilyttää pitkällisten ponnistusten kautta saavutettu valtiollinen

eheys, niin on se kuitenkin uusissa oloissa voinut lisääntyä, kehittyä

ja vaurastua, niin että se nykyään on Europan mahtavin valtakunta.