KASVISTO.

Etelä-Suomessa sekaantuu kotimaiseen kasvistoomme jo useita lauhkeamman

ilmanalan puita, jotka ovat varsinaisille metsillemme vieraat. Ne

tuntuvat meistä etelän ensimäisiltä airueilta, jonka vuoksi mielellämme

suomme niille sijaa puistoissamme ja kaupunkiemme kujanteilla.

Kulkiessamme Itämeren poikki kuusi asteväliä etelämmäksi, odotamme sen

vuoksi täydellä syyllä tulevamme seutuihin, joissa nuo etuvartijat ovat

varsinaisilla kasvumaillaan.

Niin onkin asian laita. Heti Pohjois-Saksan rannikolla, etenkin sen

länsiosissa, tervehtivät meitä meren partailla komeat pyökkimetsät,

näemme siellä siis mahtavia metsiä muodostamassa lehtipuun, joka talven

ankaruuden vuoksi tuskin ensinkään meidän maassamme viihtyy. Näemme

siellä voimallisia tammilehtoja. Kauniiksi kasvaa tosin tammi omassakin

maassamme, varsinkin Turun seuduilla, mutta vasta täällä tämä puu

kehittyy täyteen voimaansa ja muodostaa metsiköitä.

Saarnit, jalavat, lehmukset, metsäomenapuut ovat täällä kotonaan. Ja

Saksan leudoimmissa osissa alkaa maisemiin ilmestyä semmoisiakin puita,

jotka ennustavat vielä lämpöisempää kasvialuetta, näemme siellä

pyramidipoppelin, näemme komean pähkinäpuun, vieläpä jalokastanjankin,

jonka oikea koti on Välimeren rannikko. Näitten ohella kohtaamme siellä

täällä koepaikoissa muista maanosista tuotuja puita, joilla täällä on

jo vuosikymmeniä kokeiltu, mutta joista useimmille meidän talvemme on

liian ankara. Hedelmäpuut, joita meillä ainoastaan suurella huolella

saadaan menestymään, kasvavat täällä niin sanoaksemme ilmaiseksi. Ne

kehittyvät täällä suuriksi puiksi, meillä tuskin pääsevät pensaan

kirjoista pois. Metsään sekaantuu suuri joukko semmoisia pensaskasveja

-- missä metsänhoitaja niitä sallii, -- joita meillä ainoastaan

istutuksissa näkee. Niityillä, nurmilla tapaamme kaikkialla uusia

lajeja. Ja viljelyskasvitkin puhuvat samaa kieltä.

Vehnä on suuressa osassa Saksaa varsinainen leipävilja, viinirypäle

kypsyy suojaisissa laaksoissa ja sokerijuurikas rehottaa niin

hyötyisästi, että Saksasta on tullut maailman ensimäisiä sokerimaita.

Ei epäilemistäkään, toisissa oloissa työskentelee täällä luonto kuin

meillä.

Mutta toiselta puolen on kuitenkin sekä luonnonkasvullisuudessa että

viljelyskasvistossa vielä hyvin paljon samojakin piirteitä kuin

kotimaassamme. Tämä pistää silmään varsinkin silloin, jos tulemme

vieläkin eteläisemmistä maista, taikka vaikkapa Ranskasta. Metsissä

ovat, odottamatta kyllä, pohjoiset havupuumme kaikesta huolimatta

vallitsevina. Ja suuremmalle osalle Saksan kansasta on ruisleipävilja

kuin vehnä. Olemme siis kyllä tulleet lauhkeampaan maahan, mutta tämän

maan kasvoissa on vielä selvä pohjoinen sävy.

Metsät.

Saksanmaan metsäpuut.

Maan omain puitten luku ei Saksanmaan metsissä ole varsin suuri.

Kotimaisia on ainoastaan 29 lehtipuuta ja 7 havupuuta. Näitten lisäksi

on melkoinen luku pensaita, joita vastaan metsänhoito enimmäkseen käy

säälimätöntä hävityssotaa.

Varsinaisten metsiköitä muodostavain puulajien luku on vielä pienempi.

Niitä on oikeastaan vain kuusi, nimittäin punapyökki (Fagus silvatica),

kesätammi (Quercus pedunculata) ja rypäletammi (Q. sessiflora), mänty

(Pinus silvestris), kuusi (Picea exelsa) ja jalokuusi (Abies

pectinata).

Mutta näitten vallitsevain puulajien seassa kasvaa koko joukko muita.

Näistä mainitsemme tärkeimmät. Vähäkasvuinen valkopyökki (Carpinus

betula), koivun molemmat päämuodot (Betula verrucosa ja B. odorata),

haapa (Populus tremula) ovat yleisiä sekapuita. Hyvin kosteilla

paikoilla rehottavat harmaaleppä ja tervaleppä (Alnus incana ja A.

glutinosa), hopeapaju ja salava (Salix alba ja S. fragilis),

hopeapoppeli ja musta poppeli (Populus alba ja P. nigra), korkeammalla

vuoristossa taas pensaspetäjä (Pinus pumilio). Harvinaisempia ovat

saarni (Fraxinus excelsior), jalavat (Ulmus campestris, U. montana ja

U. effusa), vaahterat (Acer pseudoplatanus, A. platanoide s ja A.

campestre), lehmukset (Tilia grandifolia ja parvifolia), metsäomenapuut

(Pirus malus, P. communis, P. torminalis ja P. domestica ynnä Prunus

avium), muualta tuoduista taas akasia (Robinia pseudacacia),

jalokastanja (Castanea vesca), pyramidipoppeli (Populus pyramidalis)

ynnä moniaat Amerikasta tuodut tammet. Harvinaisempia havupuita ovat

lehtikuusi (Larix decidua), ynnä ulkomaalaiset mustapetäjä (Pinus

austriaca) ja weymouth-petäjä (Pinus strobus). Korkeimmilla vuorilla

kasvaa sembramäntyä (Pinus cembra). Aivan harvinaiseksi on käynyt

marjakuusi (Taxus baccata), keskiajan kuulu jousiaines. [Marjakuusta,

joka on saanut nimensä myrkyllisistä marjoistaan, kasvaa Ahvenanmaalla,

kehittyen kuitenkin siellä vain pensaaksi. Saksanmaallakaan ei

marjakuusi kasva aivan suureksi. Se kasvaa erittäin hitaasti ja elää

vanhemmaksi kuin mikään muu puu. Puuaine on erittäin hienoa, kovaa ja

arvokasta, mutta sitä on enää harvoin saatavana. Marjakuusen

saksalainen nimi on Eibe. Sitä keskiajalla hallituksien huolesta

suojeltiin, koska se oli parasta jousipuuta.]

Luontaiset metsämuodot.

Saksan kaltaisessa maassa, jossa metsäin laajuus viljelykseen ja

väkilukuun verraten ei ole varsin suuri, on ihminen melkein kaikkialla

ennättänyt määräävästi vaikuttaa metsäpeitteeseen, muuttelemaan sen

kokoomusta, rajoja ja kasvutapoja. Sen vuoksi onkin jotenkin vaikea

enää saada tyydyttävää käsitystä siitä, minkälainen maan kasvisto on

ollut, ja minkälainen se olisi, jos luonto uudelleen saisi oman

valintansa mukaan kylvää ja kasvattaa. Kasvintutkijat ovat huolellisten

tutkimusten jälkeen moisen kuvan luoneet. He ovat määritelleet maan

luontaiset kasviseurueet, ja näistä meidän on ensi sijassa kiinni

pitäminen, koettaessamme luoda kokonaiskuvaa Saksanmaan kasvistosta.

Kangasmetsät.

Pohjois-Saksan alangolla on mäntymetsä yleisintä, viljelemätön maa

kun siellä on enimmäkseen hietikkoa. Männyn kanssa kilpailee

menestyksellä koivu, muodostaen toisin paikoin melkoisia koivunummia.

Ainoastaan kataja pyrkii tämmöisillä mailla männyn ja koivun

seuralaiseksi.

Petäjä ja koivu, onko luonnossa meille parempia tuttavia? Vanhoilta

pohjolan tuttavilta ne meistä tuntuvat täällä tammien ja pyökkien

kotomaassa. Mutta niillä on kuitenkin täällä vieras piirre. Meillä

koivu ei yksin metsitä kankaita, vaikka se kankaillakin kasvaa männyn

seuralaisena. Saksan petäjä taas on jonkun verran toisenlainen kuin

meidän, ei niin suorakasvuinen, eikä "puhdasmuotoinen", ja tuskin se

kehittyy niin suureksikaan, kuin meikäläinen kokkahonka. Petäjä on kuin

onkin Pohjolan puu, Pohjola on sen paras kasvuala, sen optimum,

kasvitieteen sanaa käyttääksemme.

Jokilaaksometsät.

Saksan metsämuodoista lajirikkain ja rehevin on jokilaaksometsä

(Anvald), missä se kasvaa hyvällä lietemaalla ja hyvin tuoreella

pohjalla, joka ei kuitenkaan vielä ole rämettä. Vuotuiset tulvat

pitävät jokilaaksoja kosteina ja samalla niitä lannottavat.

Jokilaaksometsät ovat etupäässä lehtimetsiä. Semmoisia metsiä kasvaa

Pohjois-Saksan alangolla suurien jokien rannoilla. Usein niiden reuna

tapaa kangasmetsän reunan, mutta raja molempien metsämuotojen välillä

tavallisesti on yhtä jyrkkä, kuin ilmanlaatujenkin välillä. Pyökki ei

viihdy näin kostealla pohjalla, mutta tammi menestyy sitä paremmin.

Tammen sekaan tunkeutuvat varsinkin jalava ja saarni, jotka erikoisesti

suosivat näitä voimakkaita kosteita maita. Pensasmainen valkopyökki

usein muodostaa melkoisia alusmetsiä tammiston alla. Mielellään

vaahtera ja lehmuskin etsivät sopivia paikkoja jokilaaksometsissä,

ainoissa, jotka Saksassa vielä saavat jotenkin luonnonomaisina kasvaa.

Sen vuoksi on alusmetsä monine pensaineen näissä metsissä niin taaja ja

rikas.

Rämemetsät.

Vielä vetevämmillä mailla, varsinaisilla rämeillä, on tervaleppä

vallitseva puu ja sen rinnalla raidat ja pajut. Spreewald, josta olemme

ennen kertoneet, on lepikkömme, vieläpä laajin, mitä Keski-Europassa

onkaan. Toisia samanlaisia rämeitä on Oderin varrella, muutamissa

paikoin Lüneburgin nummen koloissa ja Itämeren eteläpuolella.

Spreewald, useita neliöpenikulmia laaja monisokkeloinen pudasmaisema,

on tulvan sattuessa yhtenä järvenä.

Pyökkimetsä.

Missä maaperä on otollinen yhtenäisen lehtimetsän kasvulle, siellä on

Saksan alueella punapyökkimetsä melkein yksinään vallitsevana.

Erinomaisen juhlallista on vanha sulkeutunut pyökkimetsä. Pyökkien

latvukset muodostavat yhtenäisen tiheän lehväkaton, jonka läpi

auringonvalo ainoastaan toisin paikoin pääsee maahan saakka paistamaan.

Kun pyökkimetsään astumme, niin "pian sulkeutuu korkealla

oksakaarteiden kannattama lehväkatto ja joudumme puolihämärään, jossa

eivät enää muut puut valon puutteen vuoksi menesty. Ikäänkuin mahtavien

pylväitten kannattama holvikirkko pyökkimetsä kesällä kutsuu vaeltajaa

kaartoihinsa, nauttimaan metsän raikasta, viileätä hämäryyttä, johon

ainoastaan siellä täällä pilkistää yksinäinen valonsäde. Varjokasveja

vain viihtyy täällä lihavassa maassa. Puitten valtavia runkoja

kirjailevat valkopilkkuiset jäkälät tai vihertävät sammalet. Siitä

pyökin vaaleanharmaa runkokin saa suloa ja kauneutta, joka yhä

rikastuu, kuta vanhempaa on metsä."

Pyökkimetsän varjo on niin synkkä, että alusmetsä viihtyy vain

aukkopaikoissa tai metsän reunassa. Ainoastaan keväällä, ennenkuin

vielä metsä on lehteä saanut, sen alla kukkii kirjava seura

kevätkukkia, nauttien lyhyttä valonaikaa lehden puhkeamisen edellä.

Pyökkimetsät ovat Saksassa laajalle levinneet. Vaikka geesti marshiin

verraten onkin niin hedelmätöntä, niin on kuitenkin juuri Slesvigin ja

Holsteinin itäosissa geestillä kauneimmat pyökkimetsät, varsinkin

vetten partaalla. Lüneburgin nummen eteläpuolellakin kasvaa geestillä

pyökkimetsiä, varsinkin Braunschweigissä ja Hannoverissa. Werran,

Leinen, Unstrutin, Helmen laaksoissa ja etelä-Harzissa on

kuorikalkkiainen melkein yhtämittaista suurta pyökkimetsää, jossa

pellot ja niityt ovat ikäänkuin järviä ja salmia. Keskivuoriston

alemmilla rinteillä ja varsinkin basalttikukkuloilla kasvaa samanlaista

metsää, joka näyttääkin olevan niillä alkuperäistä. Korkeammalla

merenpinnasta pyökkimetsään äkkiä sekaantuu vuoripuuta, kuusia ja

jalokuusia, ja pian se tämän jälkeen kokonaan lakkaa ja vielä

yksitoikkoisempi kuusimetsä astuu sijalle. Mutta korkeammalla

vuoristossa tulee vastaan uusi pyökkivyöhyke, täällä kuitenkin

surkastuneena vaivaismetsikkönä.

Sveitsissä ja Vogesienkin rinteillä kohoo varteva pyökkimetsä kuitenkin

noin 1,000-1,200 metriä korkealle.

Lehtisekametsä.

Missä luonto Saksanmaan kunnasmailla ja tasangoilla saa vapaasti

määrätä kasvun ja missä maanlaatu on soveliasta, siellä metsä yleensä

on lehti-sekametsää. Tämmöistä oli luultavasti aarniometsä, joka

Saksanmaalla kasvoi germanien alkaessa sitä viljelykselle raivata.

Nykyään on entisistä aarniometsistä jäljellä vain lehtoja. Näissä

sekalehdoissa on runsaammin valoa kuin pyökkimetsässä, ja niissä

rehottaa sen vuoksi alusmetsä, kannukka (Cornus), aropaatsama (Rhamnus

catharcticus), pähkinäpensas, orjantappurapensas, monenlaiset vatukat,

karviaismarjapensaat, selja (Satnbucus), heisipuu (Viburnum) ja

metsäköynnökset. Moisessa metsässä ovat metsäkukkasetkin runsaimmin

edustettuina ja kauneimmat. "Metsän vanhukset eläisivät kuin ruhtinaat

tämän kirjavan kasvikansan keskellä, ellei -- metsänhoitajaa olisi.

Mutta hän istukkaineen ja taimitarhoineen riistää metsältä

itsenäisyyden ja auttaa Keski-Saksassa kaikkialla pyökkiä ylivaltaan."

Missä taas pyökki valtaan pääsee, siellä täytyy väistyä koko tuon

kirjavan iloisen aluskasviston, jonka hyötyä ihminen ei ole päässyt

käsittämään. Pyökkimetsän hämärässä kasvavat ainoastaan sen omat

seurakasvit, jotka ovat elämänsä sovelluttaneet sen määräämien ehtojen

mukaiseksi.

Tammi, joka kaikesta päättäen ennen oli vallitseva lehtipuu, on

väistymistään väistynyt. Tosin siitä vieläkin voidaan helposti

muodostaa puhtaita metsiköitä, joissa ei mikään muu puu kykene sen

rinnalla kilpailemaan, mutta kaikesta päättäen se pakenee Europan

lämpöisempiin osiin -- Saksanmaankaan lauhkea ilmasto ei näytä enää

täydelleen tyydyttävän sen vaatimuksia. Unkarissa se nykyään kehittyy

paljon valtavammaksi puuksi kuin esim. Pohjois-Saksan alangolla. Täällä

se näyttää väistyvän pyökin tieltä, samoin kuin varsinkin Tanskassa.

Saksassa tammi ei enää milloinkaan kehity niin laajaksi, mutkaiseksi ja

voimakkaaksi puuksi kuin esim. Bakonymetsässä Unkarissa; mutta

Saksankin tammi on yhä vielä urosvoiman perikuva. Edullisissa oloissa

se Saksassakin elää vuosituhannen.

Lehti-sekametsän muut puut, lehmukset, vaahterat, saarnet, haavat,

lepät ja valkopyökit enimmäkseen kasvavat pieninä saarekkeina muun

metsän keskellä, semmoisilla paikoilla, jotka parhaiten soveltuvat

kunkin luonnonlaatuun. Lepät ja haavat rehottavat purojen rannoilla ja

kosteissa notkoissa, vaahterat lihavissa laaksoissa, saarnet samoin,

lehmukset taas aukeammilla paikoilla, mihin päivä sopii paremmin

paistamaan. "Valinnassaan ne enimmäkseen noudattavat lakeja ja

taipumuksia, joita emme vielä tunne juuri nimeksikään. Mutta vasta

sitten kun ne ymmärrämme, alamme syvemmin käsittää metsän seuraelämää."

Kuusimetsä.

Itsenäinen metsämuoto ja ikivanhakin on kuusimetsä, vaikka sillä ehkä

on enemmän pohjoinen kuin keski-europpalainen sävy. Se kaikesta

huolimatta kehittyy parhaiten Pohjolassa.

Ihmisen toimesta on se Saksanmaalla anastanut paljon alaa maan

luontaisilta puilta. Kuusen varsinainen kasvualusta on granitti, mutta

se menestyy muuallakin, jopa kuivilla nummillakin. Mutta varsinkin

granittivuoristoissa se peittää rinteitä yksivärisellä mehevän

vihannalla vaipallaan, muodostaen nuo raikkaat, mutta yksitoikkoiset

metsiköt, jotka ihmisen holhouksen kautta ovat muuttuneet vielä sitäkin

yksitoikkoisemmiksi. Kuusimetsä kasvaa vuoristoissa oikeastaan kahdessa

selvään toisistaan erotettavassa vyöhykkeessä. Alemmassa vyöhykkeessä

maanlaatu ja metsänhoitajan tahto suosivat kuusikkoa, ylemmässä taas on

kuusi vallalla siitä syystä, etteivät siellä muut puut kykene sen

kanssa kilpailemaan epäsuotuisan ilmaston vuoksi. Korkealla vuorien

rinteillä kuusimetsä on vielä tavallistakin yksitoikkoisempaa, sumuista

ja kosteaa, naavaista, jäkäläistä. Mutta sammal rehottaa sen alla

erinomaisen upeasti, kooten helmaansa runsaat sateet ja luovuttaen tätä

kosteutta vähitellen lukemattomiin, alati juokseviin puroihin. Ei niin

alakuloista, mutta siltä synkkää on Harzin, Vogesien, Böhmerwaldin ja

varsinkin Schwarzwaldin rinteillä kasvava jalokuusikko, joka

aaltoilevana havumerenä peittää vuorenkupeita silmän siintämättömiin.

Se erottaa näillä vuorilla toisistaan alempien rinteitten rehottavan

lehtimetsän ja tunturien kedot ja kukkatanteret. Alemmissa havumetsää

kasvavissa vuoristoissa, kuten Erzgebirgessä, Fichtelgebirgessä, Saksin

Sveitsissä ja Sudettien esivuorilla, sekaantuu kuusimetsään halusta

pyökki, ilahuttaen niitä kirkkaammalla vihannuudellaan.

Nämä ovat Saksanmaan luontaiset metsämuodot. Mutta ne eivät suinkaan

esiinny kaikkialla puhtaina, vaan sekaantuvat alati hienoiksi

välimuodoiksi, joita tavallinen vaeltaja ei huomaakaan, ennenkuin on

joutunut toisen metsämuodon alalta toiselle. Semmoisilla paikoilla

näyttää siltä, kuin koettaisivat erilaiset metsät etuvartijoita ja

partiojoukkoja lähetellen vallottaa toisiltaan alaa. Tosiaan

näyttävätkin eri puulajit vuosisatain kuluessa vaihtavan keskenään

kasvualoja, joko ilmastollisista taikka sisällisistä syistä. Varsinkin

koivu, jalokuusi, tammi, pyökki ja petäjä näyttävät muodostavan ryhmän,

jonka jäsenistä kukin vuoron takaa hallitsee maata. Näin vaihtelevat

samoilla kasvualoilla metsät, samoin kuin maissa historialliset kansat.

Metsän aluskasvisto.

Olemme jo maininneet koko joukon pensaita, joita Saksan metsissä kasvaa

puiden alla. Pensaat menestyvät ainoastaan sekametsissä ja

tammistoissa; pyökkimetsissä, kuusikoissa, männiköissäkään ne eivät

viihdy. Molemmissa edellisissä on maa liian synkässä varjossa,

männiköissä taas maanlaatu ei kelpaa muille pensaille kuin korkeintaan

katajalle. Mutta sammalensa, jäkälänsä, sanikaisensa, varpunsa,

kukkasensa on jokaisella metsällä.

Useimmat Saksan metsissä tapaamistamme kukkasista ovat meille

kotimaastamme tuttuja. Mutta on joukossa toisia, jotka meillä

menestyvät vain maan eteläosissa ja ovat harvinaisia sielläkin, toisia

taas aivan uusia. Ja toiselta puolen taas puuttuu semmoisiakin, jotka

Suomessa ovat yleisiä, mutta joille Saksan ilmanala jo on liian lämmin.

Tämmöisiä ovat etenkin Lapin kasvit, ja useat muutkin. Mutta Saksanmaan

vuoristoissa on siellä täällä aivan Lapin-peräisiäkin kasveja. Ne ovat

siellä säilyneet jääkauden ajoilta, jolloin Keski-Saksassa vallitsi

napamaiden ilmanala. Sitä myöden kuin ilma lämpeni, täytyi näiden

pohjanperäisten kasvien kohota vuoristojen ylimpiin osiin. Niitä

sanotaan jäännös- eli reliktikasveiksi.

Suureksi osaksi on Suomen ja Saksanmaan kasvistojen erilaisuuteen

kuitenkin syynä se seikka, etteivät kasvialueet ole suoranaisessa

yhteydessä. Kasvien täytyy kulkea pitkiä kiertoteitä, jos mieli maasta

muuttaa. Suomen rannikoilla kuitenkin tapaa paljon semmoisia kasveja,

joille on tavalla taikka toisella onnistunut keinotella meren poikki ja

saada meidän maassamme jalansijaa. Arvatenkaan eivät meikäläiset kasvit

ole olleet huonompia.

Mutta käykäämme saksalaiseen sekametsään. Tuolla heiluttelee kosteassa

mullassa kasvaen omituinen vilkas häpykannus (Impatiens noli me

tangere) ihmeellistä, punaisen kellertävää kukkaansa. Täällä on polun

vieressä laaja pienoismetsä lehtomaitikkaa (Melampyrum nemorosum),

suloisimpia Saksan metsäkukkasista. Molemmatkin kuuluvat meidän maamme

kasvistoon, vaikkeivät olekaan tavallisimpia. Missä metsään on aukko

hakattu, siihen ilmestyy tulipunainen, mutta myrkyllinen sormustinkukka

(Digitalis purpurea), meillä puutarhain koriste, laatii asuinsijansa ja

valaisee ikäänkuin bengalitulella yksiväristä metsää. Monessa

aukeamassa toimittaa samaa virkaa punakukkainen horsma (Epilobium

angustifolium), Suomenkin karujen vuorien kauneimpia koristeita.

Kellukka (Geum urbanum), josta mettiäinen niin mielellään etsii

mettään, -- ehkä värien heimolaisuuden vuoksi, -- on varmaan jokaiselle

lukijalle hyvä tuttu. Monet kellokukat (Campanulat) niinikään puhtaine

ihanine sinikukkineen. Lemmenkukka (Myosotis) hymyilee yhtä suloisena

noron pohjalla kuin meilläkin, ja metsätähti (Trientalis)

vaatimattomuudessaan muistuttelee, että sen isänmaa on laajempi kuin

ihmisen. Talviviheriä (Vinca) sitä vastoin menestyy meillä vain

puutarhoissa, samoin hyasintit, narsissit ja monet muut sipulikasvit.

Keltanot (Hieracium) ovat erilaisia kasvupaikan mukaan. Ja tarjoopa

vaatimaton, ystävällinen ketunleipä (Oxalis acetosella) täälläkin yhtä

luottavaisena vähäisen maukkaan lehtensä ohikulkijan haukattavaksi.

Tuttavia, hyviä tuttavia on joka puolella ja niitä on niin viljalti,

kun vähän laajemmin kuljemme, että jo huomaamme luettelemisen

mahdottomaksi.

Mainitsemme vain muutamia luonnekukkia. Pyökkimetsällä, joka muutoin on

niin köyhä aluskasveista, on kuitenkin ihana valkokukkainen

tuoksumarattinsa (Asferula odorata), joka yksinäisenä sitä enemmän

hurmaa. Saksalainenpa nimittääkin sitä "Waldmeisteriksi", metsän

parhaaksi.

Runsaammin kuin meillä rehottavat Saksan metsässä mätäkukat, koska

saksalaisessa metsässä -- luonnontilassaan -- yleensä on enemmän

lahoovia aineita. Semmoisia ovat männynloinen (Monotropa), joka elää

mäntypuun lahoovista aineista, semmoisia korallijuuri (Corallorhizza),

linnunpesä (Neottia) ja suomukka (Lathraea), joka ahmii pähkinälehtojen

runsaita kasvijätteitä. Nämä kasvit eivät ole meilläkään tuntemattomia,

mutta suurestipa kirkastuu kasvinkerääjän muoto, kun hän sattuu moisen

kukan kotimaan metsissä löytämään.

Jäkälät ja varsinkin sammalet rehottavat Saksanmaan metsissä

erinomaisesti, onhan ilmanala kosteata ja siten sammalen kasvulle

suotuisaa. Sammal toiselta puolen tätä kosteutta ylläpitää ja tasottaa.

Ja kylvömetsäkin tarvitsee sammalta suojakseen, samoin kuin

luonnonmetsä. Yhtä säälimättä kuin metsänhoitaja vainoo pensaita ja

ruohoja, yhtä visusti hän suojelee sammalta, koska hän tietää metsän

viihtymyksen suuressa määrin riippuvan siitä, että sammalpeite säilyy.

Alppien ja korkeimpain keskivuorien kasvisto.

Vuoristometsät.

Omituisia kuvia tarjoo metsä, kun kohoomme korkealle vuoristoihin, sekä

Alpeilla että keskivuoristonkin korkeimmilla rinteillä. Kaukana

viljelyksistä, vaikeissa paikoissa kasvaen, vuorimetsät yleensä ovat

säilyttäneet alkuperäisemmän leiman. Ja vuorimetsäin korkeimmissa

osissa tapaamme ilmiöitä, joiden vastineita meidän maassamme kohtaa

vasta Lapin perukoilla. Näemme siellä metsän taisteluvyöhykkeen, joka

jokaiseen luonnonystävään jättää syvän ja pysyväisen vaikutuksen.

Tutustuaksemme näihin ilmiöihin ja siihen omituiseen, viehättävään

kukkasmaailmaan, joka tuntureilla iloitsee ja kuolee, teemme matkan

Sudetteihin, esim. Glatzin lumivuorelle, jolla lumi aikaisin sataa ja

myöhään viipyy, vaikkei se ikuista olekaan.

Miltä puolelta alammekin vuorimatkan, aina on aluksi kuljettava monias

penikulma yksitoikkoisia kuusikoita, jotka nykyään peittävät kaikkien

korkeimpien keskivuorien alempiakin rinteitä. Tällä vuorimetsällä on

karkea, jopa pelottavakin sävy synkässä suuruudessaan, useinkin

tiettömissä erämaissa. Raskasmielinen kaipaus laskeutuu vaeltajan

mieleen, kun hän näissä yksinäisissä metsissä kulkee. Se seuraa häntä

jyrkille vuoripoluillekin, verhoten surunvoittoiseen ihanuuteen

siintävät kaukometsätkin, joita alkaa sieltä täältä näkyä, kun metsä

jyrkimpäin kallionpolvien kohdalla jakautuu. Mutta noin 900 metrin

korkeudessa uusi vieras sävy karkottaa nämä surunvoittoiset mielialat.

Pyökit alkavat käydä yleisemmiksi, niiden rattoisemmat värit

elähyttävät synkkää kuusimetsää. Mutta ne ovat nyt vaivaiskansaa.

Omituisen painostuneena, harvassa kasvaen, hapuillen maata oksillaan

ikäänkuin suojaa hakien, kuusikin heittää ylpeän ryhtinsä. Solakkain,

tuulessa huojuvain kaunottarien sijaan ilmestyy yhä enemmän

näivettyneitä, vääriä vanhuksia, joiden jäykät, ränkkyiset oksat maan

lähellä muodostavat taajan kutomuksen, mutta latvapuolesta ovat sitä

huonommat. Mikä on taittunut, mikä muutoin särkynyt, mikä tuulen

repimä, harmaan naavaparran verhooma. Luonnon tuntija siitä paikalla

huomaa, että hän on nyt saapunut myrskypuitten vyöhykkeeseen. Mutta

täällä myrskypuut muodostavat kokonaisen kääpiömetsän; Alpeilla sitä

vastoin myrskypuut esiintyvät yksitellen, silvottuinakin mahtavina

metsäjättiläisinä. Sanomattoman surullisen vaikutuksen tämä ränstynyt

kääpiömetsä tekee sumuisessa koleassa korkeudessaan.

Kuusi kasvaa täällä vain 3-4 metriä korkeaksi. Jopa voi nähdä oikeita

Metusalemeja, jotka eivät ole jaksaneet paljoa korkeammiksi kasvaa,

kuin tuo pipliallinen vanhuskaan. Kaikkien oksat ojenteleksen kaakkoa

kohti, ryömien pitkin maata, etsien turvaa hyisiä tuulia vastaan. Mutta

juuret ovat jykevät ja voimalliset ja kourailevat lujasti maata.

Sanomattoman surullinen tunne valtaa mielen näitten taistelussa

harmaantuneitten etuvartijain kesken. Vielä vähän ylempänä kohoo polun

kahden puolen ainoastaan kuivuneita keloja, jotka harmaina, ikäänkuin

vaalenneet luut ylenevät kalpeasta, karheasta nurmesta. Kankea,

mätästävä ukonparta (Nardus), tuo nurmista ilottomin, valtaa heti

metsän sorruttua maan.

Semmoista on metsän taisteluvyöhyke, eikä ainoastaan tämän, vaan

kaikkienkin tunturien rinteillä. Voimallisimmin se on kehittynyt

Sudettien pyöreillä selänteillä ja Harzissa. Täällä voimme nähdä sen

vaiheet, siitä kun metsä ensinnä hajaantuu saarekkeiksi aina

viimeisiin, aavemaisiin vaivaisiin saakka metsän ylimmällä rajalla.

Näissä vuoristoissa metsän kasvu lakkaa vain ilmaston huononemisen

vuoksi, sen vuoksi metsä näin vähitellen riutuu. Alpeilla on asianlaita

yleensä toinen. Siellä on metsänkasvun rajoilla tavallisesti jyrkkiä

korkeita kallionseinämiä ja pystyyn suistuvia hautalaaksoja, joiden

rinteillä metsä ei maan huonouden vuoksi menesty. Metsä sen vuoksi

katkeaa täysin elinvoimaisena. Mutta jonkinlainen taisteluvyöhyke

sielläkin kehittyy. Harjanteilta syöksyvät myrskyt painiskelevat

rajusti ylimpäin puurivien kanssa, ja siitä kehittyvät nuo komeat

arvekkaan näköiset ja silvotut myrskypuut, joita taiteilija niin

mielellään kuvaa.

Metsänkasvun raja.

Metsän yläraja ei samallakaan vuorella ole tasakorkealla kaartava

piiri, sillä sen syntymiseen vaikuttavat monet syyt. Tuulen suojassa

raja kohoo satoja metrejä korkeammalle, pahimmissa tuulenpielissä taas

laskeutuu aivan matalalle. Eri vuoristoissa se vaihtelee vielä enemmän,

kuten seuraavat luvut osottavat. Glatzin lumivuorella metsänraja on

noin 1,300 metrin korkeudessa, mutta läheisen Altvater-vuoriston

leveällä selänteellä se jää jo 1,270 metrin korkeuteen. Säntiksellä

Glarnin Alpeilla kasvaa metsää vielä 1,650 metriä korkealla, Baijerin

Alpeissa 1,700 metrin tasalla ja Engadinissa 2,260 metriä korkealla

merenpinnasta. Harzissa puunkasvu lakkaa jo 1,040 metrin korkeudessa.

Pyökki kohoo Sveitsin Jurassa ainoastaan 1,200 metrin korkeuteen,

Schwarzwaldissa noin 35 metriä korkeammalle, Böhmerwaldissa kokonaista

60 metriä ylemmäksi. Baijerin Alpeilla kasvaa pyökkejä vielä 1,460

metrin korkeudessa. Kuusien kasvuraja on Baijerin Alpeilla 1,860

metriä, Böhmerwaldissa taas 1460 metriä. Korkeimmalle kaikista puista

kohoo lehtikuusi (Larix), joka Baijerissa tulee toimeen 1,890 metrin

korkeudessa, ja sembramänty (Pinus Cembra), jota tavataan vielä 35

metriä sitäkin ylempänä. Ja pensasmänty vihdoin (Pinus pumilio) kasvaa

Baijerin Alpeilla aina 2,140 metrin korkeudessa, mutta on siellä jo

menettänyt alkuperäisen kasvumuotonsa ja muuttunut ryömiväksi varvuksi.

Merkillistä on, että Alpeilla on tavattu korkealla nykyisen metsärajan

yläpuolella entisten kuusimetsäin jäännöksiä. Tämän kanssa

sopusoinnussa tuntuu olevan alppiasukkaitten väite, että lumivyöryt

ovat käyneet entistä tavallisemmiksi. Vaikeata on kuitenkin sanoa, onko

todella metsärajan alenemiseen syynä se, että ilmanala todella on

käynyt huonommaksi. Havupuitten voitollinen eteneminen Keski-Europassa,

tammen väistyminen pyökin tieltä, pähkinäpensaan taantuminen Ruotsissa

ovat toisia merkkejä, jotka siihen suuntaan viittaavat. Mahdollista on

kuitenkin, että nuo ylimmät vuorimetsät ovat ennen vanhaan ihmisen

toimesta hävinneet, eivätkä ole sen koommin vaikeitten olojen vuoksi

päässeet uudelleen kasvamaan.

Mutta oli miten oli, ylhäinen alppimetsä on yhä vielä vuoriston

parhaita kaunistuksia. Se ei ole niin yksitoikkoista, kuin

keskivuoriston kuusikot. Alempana siihen sekaantuu vahvasti

vuorivaahteraa (Acer pseudoplatanus), joka kauniitten muotojensa,

kookkaisuutensa, kesällä kirkkaan viheriän, syksyllä helakan keltaisen

lehvänsä vuoksi on näitten metsäin jaloimpia kaunistuksia ja

asukkaitten erityinen suosikki. Korkeammalla lehtikuusi ja sembramänty

muodostavat erinomaisen vaikuttavia metsäkuvia varsinkin siellä, missä

metsä jo hajaantuu tunturia tavotteleviksi niemiksi ja saarekkeiksi ja

valo pääsee runsaammin valaisemaan kuusien hienoa havukutomusta,

lehtikuusen vaalean viheriää, ihmeen siroa lehväpukua, sembrain synkkää

neulaturkkia ja uhmailevia oksaniekkoja muotoja. Ikäänkuin raunioina

kohoovat vanhimmat silvotut jättiläiset nuorempien puitten keskeltä.

Mutta joukkoon sekaantuu jo siellä täällä tunturiketojen siroja,

värikkäitä pensaita, alppiruusuja (Rhododendron) ja vihantaleppiä

(Alnus viridis), pensaspetäjiä ja katajia, tai kohottaa värihehkuista

päätään yksi ja toinen suloinen kaino alppikukkanen jo täällä ylimmän

metsän varjossa. "Tämä kasvisto ylävuoriston kehyksissä, päällä korkeat

vuorihuiput, alla loistavat päiväpaisteiset laaksot, on ensimäinen

mahtava sävelsointu siinä kauneushymnissä, joka ylävuoristossa kohtaa

vaeltajaa."

Keskivuoriston tunturikukkaset.

Synkempi, surullisempi on tämä sointu Glatzin lumivuorella.

Vaivaismetsän jälkeen aukeavat tunturikedot, lyhyitä takkuisia,

haaleanvärisiä takkuheiniköitä, joille heinäkuu sirottelee runsaan

kukkasateen. Kaikkialla hohtavat silloin partakellokkaan (Campanula

barbatan) suuret sinipunervat kellot, kullankeltaisina loistavat

alppikeltanot (Hieracium prenanthoides ja nigrescens) ja niitten

välillä häälyttelee töyhtöjään alppitähkiö (Phleum alpinum).

Kemssiyrtin (Doronicum austriacum) keltaisia kiehkuroita kohoo muitten

keskeltä, ihana keltahanhikki (Potentilla aurea) loistaa suurempien

kukkasiskojen välillä, mutta kaikki muut voittaa siroudellaan tumma

violetinpunainen pulskaneilikka (Dianthus superbus, var. grandiflorus).

Toisin paikoin tapaamme vielä runsaamman kukkasmaailman, ikäänkuin

istutettuja tunturikukkatarhoja suojaisissa päivänpaisteisissa

notkoissa.

Samanlainen on se vuorikasvisto, joka elähyttää Schneekoppen,

Böhmerwaldin, Arberin, Harzin, Brockenin, Vogesien Belchenin tai

Schwarzwaldin Feldbergin paljaita lakia. Kaikilla on vuoren laki ketoa.

Näille kedoille pakeni melkoinen määrä Perä-Pohjolan kasveja,

maajäätikön sulaessa ja ilmanalan lämmetessä, ja ne ovat siellä

säilyneet meidän päiviimme saakka. Alemmilla kukkuloilla, kuten

Inselbergillä Thüringerwaldissa, kypsyy jo mustikka ja puola, kukoistaa

vuorikanerva (Erica), ja kohosoita muodostuu kaikkialla, missä notkojen

pohjat ovat läpäisemätöntä maata.

Jääkauden aikana vaelsi melkoinen määrä alppikukkasia jäävirtain edellä

kukkuloiltaan alas Alppien eteismaalle, ja siellä niitä on Baijerin

soilla säilynyt meidän päiviimme saakka eristettyinä keitaina.

Alppikasvisto metsärajan yläpuolella.

Siirtykäämme nyt varsinaiseen alppimaailmaan tutustuaksemme sen

kasvistoon metsärajan yläpuolella. Tässä vyöhykkeessä on vielä

enimmäkseen hedelmällistä maata, mutta myrskyt, lyhyt kasvuaika ja

rankkasateet vaikuttavat, että ainoastaan pensaat, varvut, suokasvit ja

varsinaiset alppikasvit täällä menestyvät.

Alppikukkuloita ympäröi 1,600 metrin ja 2,000 metrin välillä vihanta

pensasvyöhyke. Siinä kasvaa pensasmäntyä, vihantaleppää, vaivaiskatajaa

(Juniperus nana), näsiöitä (Daphne), ja samanlaisia katajia ja

tunturiraitoja kuin Sudeteillakin ja muilla korkeimmilla keskivuorilla.

Baijerin Alpeilla rehottaa varsinkin pensaspetäjä. Alppiruusut taas

vaihtelevat maanlaadun mukaan. Toinen laji kasvaa mieluummin

raakamullassa ja suossa, mutta ei sitä vastoin lähde kalkkipohjalle,

toinen taas yksinomaan viihtyy kalkkipohjalla, varustaen itseään

villaisella karvapuvulla, estääkseen siten haihtumista kuivemmalla

kasvupaikalla. Näitten välillä on kuitenkin välimuoto, joka viihtyy

kummallakin maanlaadulla.

Alppiruusu on alppikukkien kuningatar. Usein se laskeutuu alas metsäin

yläreunaan ja siellä se on kaikkein viehättävin. "Loistaessaan

alppimetsän varjosta hehkuvan purppuranvärisenä se epäilemättä on

värivaikutuksen ja upeuden puolesta kauneinta, mitä mikään kasvivyöhyke

on synnyttänyt." Mutta siinäpä syy, miksi yleisö onkin sitä vastaan

alkanut hävityssodan, joka uhkaa sen lopen pois juurruttaa kulkuteitten

varsilta.

Joka keväällä saapuu vuoristoon, se näkee toisen yhtä kauniin

kukkaskoristeen. Silloin rusottaa alppikanerva (Erica carnea) kaikilla

rinteillä 800-1,500 metrin välisellä korkeusvyöhykkeellä Allgäun

ruohoisilta vuorilta aina pohjoisten Kalkkialppien itäiseen päähän

saakka. "Maaliskuussa ja huhtikuussa ovat vuorien päivärinteet

kukkuloilta juurelle saakka monessakin paikassa yhtenään kukoistavan

kanervavaipan peitossa, jonka värit ihmeteltävästi vaihtelevat

valaistuksen mukaan. Aivan hurmaava on näky, kun aamulla aikaiseen

syvän laakson varjosta katselee ylhäistä, alppikanervikon verhoomaa

vuorenrinnettä, aamuauringon valaessa sille kultaista valoaan. Koko

vuorenrinne näyttää silloin punottavan ja tummempia metsäsaarekkeita,

ehkäpä vielä valkoisia lumilaikkojakin keskelleen sulkien, valuu

kanervikko laaksoa kohti ikäänkuin punainen tulivirta."

Tuo kanerva on siitä merkillinen, että se jo talvella kukkii. Tämänkin

luullaan viittaavan siihen, että ilmasto on ennen ollut lämpimämpi.

Kanerva on sen kylmetessä mukautunut muuttuneihin oloihin, karkaissut

luontoaan, kukkien nyt keväällä lumen ja jään keskellä. Tätä arvelua

tukee se seikka, että alppikanerva todistettavasti on saapunut

Kalkkialppeihin Välimeren rannalta Alppiharjanteitten poikki.

Pensasvyöhykkeestä kohottuamme joudumme alppikedoille. Luonnontilassa

niitten kukkakoriste olisi monin verroin runsaampi, mutta nykyään ne,

missä vain päinsä käy, ovat laitumena ja kasvavat heinää. Tunturimajoja

karjanvajoineen sen vuoksi vilkkuukin joka taholta, muodostaen mitä

somimpia asumusryhmiä mahtavan vuoriston olkapäillä. Erinomaisen

tuoksuva mehevä maito rakentuu alppilaitumen ruohoista; mutta

kukkamaailma sitä vastoin on lehmäin ja vielä ahnaampien vuohien edestä

saanut väistyä aivan pääsemättömiin paikkoihin. Ketoja ulottuu niin

korkealle, kunnes ikuinen lumi ja jää ehkäisee kaiken kasvullisuuden.

Näitä alppiketoja muodostavat ensi sijassa heinät, joitten lajirunsaus

ei ole suuri. Tärkeimmät ovat tunturinurmikka (Poa allina), mätästävä

kankeanlainen ruoho, useat sarat (Catex), tunturitähkiö (Phleum

alpinum), sinilupikka (Sesleria) ja alppirölli (Agrostis alpina).

Ensiksi mainitut kasvavat meidänkin maassamme, etenkin pohjoisosissa.

Yhteisenä omituisuutena niillä on tähkäin punasinervä väri. Niitten

seurana on melkoinen määrä varpuja, nuo varsinaiset hartaasti etsityt

alppikukat, joitten kauneutta on niin ammoin ylistetty. Jo syvällä

laaksoissa säteili polun vieressä siellä täällä joku kaunis katkero

(Gentiana) somine ripsellisine sinikelloineen, kallionkupeilla kaunis

rikko (Saxifraga). Tämä kukkamaailma seuraa meitä korkeimmille

kukkuloille saakka, aina ikuisen lumen rajoille, taistellen

vaikeimmissakin oloissa sitkeästi olemisen edestä. Kauneimmat muodot

laskeutuvat kivikkorinteiltä ja rotkolaaksoista alas alppikedoille,

tervehtivät kiipeilijää kalkkilouhikoissa, paasikentillä ja niillä

kaidoilla nurmikaistaleilla, jotka siellä täällä verhoovat ylimpäin

jyrkänteitten mahtavia rakennelmia. Siellä tapaa louhikoissa oikeita

kukkatarhoja, jotka näissä vaikeimmissa olosuhteissa, taistellen öitten

kylmyyttä, myrskyjen rajuutta, päivänpaisteen polttavaa kuumuutta ja

alituista vedenpuutetta vastaan, ovat elämän voitollisuuden kauneimpia

todistajia. Kasvintutkijat ovat niitten elämän selvittämiselle

omistaneet harrasta ja uupumatonta työtä. Toiset kasvit kärsivät

haittaa siitä, että vesi liian nopeaan valuu pois niitten

asuinrotkoista, toiset taas, jotka ovat asettuneet jonkun noron

pohjalle asumaan, päinvastoin kärsivät liiallisen vesitulvan haittoja.

Täällä on siis rinnakkain kasveja, jotka elävät ylellisyydessä

ikäänkuin lihavimmassa metsämullassa, ja toisia, jotka kallionkoloissa

kasvaen saavat ulottaa haarautuvia juuriaan pitkän matkan päähän, jotta

saisivat multamurusen ravinnokseen. Siinä syy, miksi täällä ahtaalla

alalla on mitä mieltäkiinnittävin kirjava kukkamaailma. Monta semmoista

kasvia, jotka meillä Suomessa viihtyvät ainoastaan Lapin tuntureilla,

voimme täällä tavata. Mutta on paljon uusiakin. Ennen muita tuo Alppien

kuulu kaunotar Edelweiss (Gnaphalium Leontopodium, tavallisen

kissankäpälän kauniimpi sisko), joka kuitenkin viihtyy vasta

korkeimmilla vuorilla, 1720-2268 metrin välisessä vyöhykkeessä. Siellä

asustavat varsinaiset lumikkokukat, joitten viimeiset edustajat ovat

aivan vähäpätöisiä ja nujertuneita, mutta siitä huolimatta

rakenteeltaan niin erinomaisen kauniit, että ne herättävät kaikkien

alppikiipeilijäin ihastusta. Ne kasvavat maata pitkin luikerrellen,

kukkaset ovat jo pieniä, mutta ikäänkuin viimeisen elämänilon

hurmaavana ilmauksena ne kehittävät värejä, jotka ovat niin

sanomattoman hehkuvat ja kirkkaat, ettei missään muualla sen vertoja.

Kaikkein ylimpiä on tunturilemmikki (Eritrichum nanum), joka kuiskailee

lempeään jokaiselle tänne eksyneelle mettiäiselle. Suotta ei

saksalainen sitä nimitä "taivaan airueksi". -- Ikuisella lumellakin on

sentään kasvinsa. Se tosin on vain sanomattoman pieni levä, mutta se

esiintyy niin suunnattomissa määrin, että sen kasvupaikoilla lumi käy

punaiseksi. Lapin tuntureilla on samanlaista "punaista lunta".

Olemme laajanlaiseen kertoneet kasvistosta, jonka hyöty on verraten

pieni ja alakin varsin rajotettu. Mutta enemmän kuin mikään muu

kasvisto se matkustajan mieltä kiinnittää.

Kedot ja luonnonniityt.

Luonnon edellytyksien puolesta on Saksanmaa nykyisen ilmaston

vallitessa metsämaata. Jos toisin sanoin luonto saisi vapaasti

rehottaa, ihmisen siihen puuttumatta, niin kohoisi piankin metsä

nykyisillä viljelysmailla ja kaupunkien paikoilla. Muutaman miespolven

kuluessa se varttuisi laajaksi aarniometsäksi. Ei kuitenkaan kaikkialla.

Saksanmaan kehyksissä on myös seutuja, joissa niitty eli keto on

luonnollinen kasvumuoto, jotka niittyinä tai aroina pysyisivät, vaikka

luonto saisikin oletetun vapautensa. Viimeksi mainituilla seuduilla

kasviston elinehdot ovat semmoiset, että nurmi niillä menestyy paremmin

kuin metsä. Marshimaat, Holstein, Elben itäpuoli ovat suureksi osaksi

luontaisia niittymaita. Mutta Keski-Saksankin mäkisissä maisemissa on

useimmalla laaksolla ja jokivarrella luonnonniittynsä, joka vasta

vuoristometsän juurella päättyy. Etelä-Saksassa kedot ovat

ylätasangoilla ja maanaalloilla, Alpeilla taas korkealla vuoriston

olkapäillä.

Keski- ja Etelä-Saksan luonnonkedot.

Kuivain maitten kedot, joita on laajalti etenkin Keski- ja Etelä-Saksan

mäillä ja vaaroilla, ovat Saksan maan viehättävimpiä kasvistomuotoja.

"Nuo päivänpaisteiset kirjavat, tuoksuvat vaaranurmikot lukemattomine

hehkuvine värikkäine kukkasineen antavat jokiemme leudoille laaksoille

etelämaisen elämänilon tunnetta. Niitä helottaa Mainin, Rheinin,

Moselin, Neckarin, Tonavan ja Saalen ja näitten pienempien syrjäjokien

törmillä. Ja varsinkin ovat Thüringin kuorikalkkiaismäet kukkaketoina,

missä metsä tai viinitarha ei ole paikkaa anastanut. Heinät ovat täällä

keveämpiä kuin alankoniityillä, varvut kehittyvät sirommiksi, kukat

ovat kiehkuraiset, täynnään tuoksuvia öljyjä. Lämpöisinä iltoina,

taikka helteillä ukonilmain edellä näiltä rinteiltä tuoksuu huumaava

hyvä haju." Nämä kasvit ovat semmoisia, jotka tarvitsevat lämmintä

ilmastoa ja paljon auringonpaistetta, mutta maaperän kuivuuden vuoksi

ne ovat hyvin varustautuneet kuivuuttakin kestämään. Maksaruohoa

(Sedum) on Suomessa useimmalla kalliolla, se on täälläkin yleinen.

Mutta paljon tapaamme uusiakin kukkasia. Kartusianineilikka (Dianthus

Carthusianorum) hehkuu hyvähajuisen resedan rinnalla (Reseda luteold),

tarhatyräkki (Euphorbia cyparissias) kilpailee neilikan kanssa

leimuavalla punallaan. Piikkiohdakkeet ja pallo-ohdakkeet ovat täällä

kuin kotonaan; yhtä rumia kuin ne ovat pelloilla, yhtä kauniita ne ovat

täällä kivisillä kasvupaikoillaan. Toisin paikoin ei kuitenkaan menesty

muuta kuin leskenlehti (Tussilago) kauniine lehtineen. Pohjoisrinteillä

sitä vastoin tapaamme aivan toisia kasveja, vähemmän väriloistoa, mutta

enemmän vihantaa mehevyyttä.

Missä kuivuus laajemmilla aloilla tarjoo kasvistolle jotenkin

samanlaisia elinehtoja, siellä syntyy aroa. Aroa oli ennen muinoin

paljon laajemmalta kuin nykyään. Nuo entiset arot ovat kutistuneet

vähiin, muut kasvistomuodot ovat joka puolelta niiltä alaa

vallottaneet. Nykyään ei käsittelemällämme maantieteellisellä alueella

oikeastaan voi enää arosta puhua. Luultavaa on, että arojen

metsittymiseen on syynä ilmaston muutos, sillä aro on ilmanalan

vaikuttama kasvistomuoto. Kasvimaantiede tämän määrittelee siten, että

Saksanmaalla on baltilaisessa kasvistossa säilynyt eräitä pontilaisia

aineksia.

Keski-Europan kasvisto.

Keski-Europassa taistelee keskenään viisi eri kasvistoa. Ilmastojen

erilaisuus ja kasvistojen esihistoria määräävät, mikä kasvisto kussakin

seudussa on vallitsevana. Saksanmaan sateisessa, mutta leudossa

luoteisosassa, joka käsittää Lüneburgin nummen, Rheinin alajuoksun

varrella olevat maat Kölnistä alkaen, ynnä Emsin laakson, kasvaa aivan

toisia lajeja ja elämänmuotoja kuin muualla Saksassa, jossa talvet ovat

kylmät. Tässä atlantisessa vyöhykkeessä viihtyy paljon samanlaisia

kasveja kuin leudossa Englannissa, Belgiassa ja Ranskassa, esim.

okapalmu (Ilex, etelä-amerikalaisen maté-pensaan sukulainen). Saksan

pohjois- ja itäosissa ynnä keski-Saksassa sitä vastoin on vallalla

baltilainen kasvisto, joka on saanut tämän tieteellisen nimityksensä

siitä, että se on ominaisimmin kehittynyt Itämeren eteläpuolella.

Olemme huomanneet siihen kuuluvan lauhkeita lehtimetsiä, mutta myös

mänty- ja kuusimetsiä ja kanervanummia. Vähitellen tämä kasvisto yhtyy

atlantilaiseen, ja atlantilainen taas saa länsirajoillaan yhä

lauhkeamman muodon, kuta lämpöisemmäksi käy kesä. Maan länsikulmilla

antavat maisemille omituisen sävyn jalokastanja, ranskalainen vaahtera

(Acer monspessulanum), koiranpuu (Buxus sempervirens) ja muut kasvit,

jotka eivät kylmää talvea kestä ja lisäksi vaativat lämmintä kesääkin.

Tätä kasvistoa emme Saksassa tapaa muualla kuin Ylä-Rheinin, Moselin ja

Neckarin laaksoissa ja Bodenjärven rannoilla. Se näyttää vähitellen

tunkeutuneen Ranskasta, mikäli ilmastolliset olot ovat sen sallineet.

Kaakkois-Saksassa taas baltilainen kasvisto menettää voimia, kuta

kauemmaksi kuljemme kaakkoa kohti. Jo Hallen luona tapaamme, tosin

ahtaalla rajotetulla alalla, koko joukon aivan vieraita kasvimuotoja,

arokasveja, jotka kestävät sekä kovia pakkasia että kuumuutta, niinkuin

arokasvien yleensä täytyy. Vielä luontaisemmin tämä kasvisto on

kehittynyt Böhmin maljauksessa, ja sitä enemmän se pääsee valtaan, kuta

kauemmaksi kuljemme tähän suuntaan.

Unkarissa alkaa sitten varsinainen pontinen kasvisto, joka on levinnyt

tänne Mustanmeren (Pontus euxinuksen) rannoilta, Etelä-Venäjän

laajoilta aroilta. Siellä emme enää näe Pohjolan synkkiä havumetsiä,

vaan tammen mehevä lehvä häälyy metsissä muita ylinnä. Mutta metsiä on

verraten vähän, ketoa, aroa sitä enemmän, ja kedoilla ovat kuivan maan

kukkaset ja ruohot vallalla, monenlaiset neilikat, lukemattomat

mykerökukkaset, karkeat stiipparuohot ja muut.

Baltisen ja Pontisen kasviston taistelualoilla.

Erittäin mieltäkiinnittävä on näitten molempain kasvistojen taistelu

yhteisellä rajalla. Taistelun nykyisistä asemista ja kasvijäännöksistä

päättäen on baltinen kasvisto pontisen voittanut. Taistelutanner on

vielä täynnään pääjoukoista eristettyjä pontilaisia partioretkeläisiä.

Syrjäisissä laaksoissa jo sopissa, kaikkialla, missä suojainen asema on

korvannut Itämaitten kuuman päivänpaisteen, tapaa vielä tänä päivänä

missä yksinäisiä, missä pieniin ryhmiin keräytyneitä arokasveja

nykyisen baltisen kasviston keskellä, melkein samalla tavalla, kuin

kansainvaelluksen aikoina suojaisiin alppilaaksoihin jäi asumaan

pääjoukoista eronneita heimoja. Varsinkin Itävallassa on näitä

eristettyjä arokasvikeitaita, mutta tapaamme niitä Saksanmaan

keskivuoristossakin aina Harziin saakka ja Länsi-Preussissä taas

Weichselin keskijuoksun varrella. Jopa on luultavaa, että kaikki

kasvit, jotka ovat Saksalle ja sen itäisille naapurimaille yhteisiä,

ovat jäännöksiä pontisesta kasvistosta, joka esiaikoina ulottui aina

Harziin saakka.

Milloin ilmasto muuttui ja kasvisto sen mukana, sitä on vaikea määrätä,

ja vielä vaikeampi arvata syitä, jotka sen aikaan saivat. Ainoastaan

sen verran tiedämme, muun muassa Keski-Saksassa löydetyistä

aroeläinten, esim. saiga-antilopin jäännöksistä, että se on tapahtunut

viimeisen jääkauden jälkeen. Ja luultavaa on, että muutoksia jatkuu yhä

vieläkin, vaikka ajat, joilta meillä on havaintoja, ovat niin lyhyet,

etteivät erot ole vielä tulleet kyllin tuntuviksi.

Ne luonnonniityt, jotka aroajoista saakka ovat pitäneet puoliaan metsää

vastaan, ovat ilmaston mukana kokonaan muuttaneet muotoaan. Runsas

kosteus vaikuttaa, että niitten kasvualku nykyään kestää yhtä monta

kuukautta, kuin arokasvien viikkoja. Uudet heinät ovat niiltä vallan

anastaneet, uudet kukkaset niitä koristavat, Joka tarkemmin perehtyy

niitten kasvistoon, huomaa siinä hyvinkin monta erilaisuutta sen

mukaan, miten lähellä alusvesi on kussakin paikassa. Tuntija siten voi

heti ensi silmäyksellä muutamista luonteenomaisista kukkasista tai

heinistä päättää, mitkä maaperän kosteussuhteet ovat, Noin 20-30 eri

heinää ja muutama kymmenkunta varpua muodostaa saksalaisen niityn eli

kedon kasviston.

Suurin osa Saksan nykyisistä niityistä on tekoniittyä, raivauksen

kautta metsältä vallattua alaa. Ainoastaan virtain varsilla, missä

jäitten lähtö keväisin estää metsää voimaan pääsemästä ja tulvat usein

peittävät maan, näyttää esiajoista saakka olleen vakinaisia

luonnonniittyjä.

Nummien, soitten ja rämeitten kasvisto.

Puuttomia nummia ei Saksanmaalla enää ole paljoa, ja sekin vähä mitä

on, alkaa jo nopeaan vesottua ja metsittyä uutteran metsäviljelyksen

vaikutuksesta. Lüneburgin nummen jälkeen on Tucheler Heide

Länsi-Preussin rajalla laajin. Viljelyksen ystävät tervehtivät

onnistuneita metsänkasvatusyrityksiä ilolla. Mutta monikin

luonnonystävä samalla kaipaillen ajattelee, että niiden kadotessa katoo

loputkin, mitä maassa enää on koskematonta alkuperäistä luontoa.

Lüneburgin nummi.

"Myönnän suoraan", lausuu eräs etevä kasvitieteilijä, "että Lüneburgin

nummen kauneus teki minuun melkein yhtä syvän vaikutuksen kuin Alpit.

Tämä kauneus on vaan toisenlaista. Nummella on kaikki yksinkertaista,

levollisen harrasta mielen antautumista ja hiljaista syventymistä

haaveellisiin, vaatimattomiin kauneuksiin; mutta se palkitsee vaivan

mielialoilla, jotka ovat yhtä rikkaita ja syviä, kuin kaikki hymyilevän

sinitaivaan ja tähtitarhain salaisuudet."

"Joka tällä mielellä kulkee nummea", hän jatkaa, "se tuskin löytää

toista seutua, joka sisältäisi niin runsaasti luonnonkauneutta, kuin

juuri Lüneburgin nummi. Siellä löytää kaukonäköaloja, jotka laajuuden

puolesta voivat kilpailla korkeimpain vuoristojen näköalain kanssa,

siellä on nummen laaksoissa niittyjä, jonka rehevämpiä ei Saksassa

missään, ihania lehtoja, jotka vetävät vertoja Thüringerwaldin ja

Schwarzwaldin parhaille, kirkkaita, kalaisia jokia ahtaissa

notkoissaan. Mutta tämä ei vielä ole nummen suurin, eikä edes

varsinainen viehätys. Suurin viehätys on tuo omituinen, vaikeasti

määriteltävä tunnelma, jolle ei ole muualla maailmassa vertaa.

Aaltoilevasta maasta, joka ei missään ole niin lakeata, että se kävisi

yksitoikkoiseksi, mutta ei missään niin levotontakaan, että se katsetta

hämmentäisi ja kauneuksia peittäisi, siitä nummi saa samanlaisen

mahtavuuden kuin merikin. Mutta täällä vielä muotojen jäykistys

suurentaa ja syventää vaikutusta. Luonnon ikuinen olemus on täällä

edessämme, surumielisesti hymyillen ja tunnetta hellyttävänä.

"Kanervan kukkiessa hehkuu nummi missä ruusunpunaisena, missä

purppuraisena, mutta samalla kun nämä värit ovat vienot, samalla ne

kuitenkin muistuttavat etelän värikomeutta. Mutta kukattomanakin nummi

on kaunista. Vihanta samettivaippa silloin peittää maisemaa ja luonnon

mahtavuus saa nyt synkän vakavuuden sävyn. Keskinummella ja muuallakin

kohoo levollisesta maisemasta melkein kaikkialla tumman vihantia

kekoja, milloin solakoina patsaina, milloin paksuiksi muureiksi

kokoontuneina. Ne ovat nummen katajia, jotka kanervan jälkeen ovat sen

ominaisimmat kasviasukkaat. Kanerva rehottaa täällä niin upeana, ettei

luulisi siitä niin kaunista kasvia kehittyvänkään.

"Hajallaan on täällä vielä vaivaisen näköisiä kituvia koivuja, varsinkin

tienreunoilla. Siellä täällä myös myrskyjen repimiä petäjiä, harmaita,

nääntyneitä raukkoja, jotka näyttävät vielä tavallistakin vakavammilta.

Mutta laaksoissa on iloista elämää. Purot juoksevat vilkkaasti ja

tuhannet forellit elämöivät niiden aalloissa. Rannoilla kohoo sankkoja

metsiä, joissa tammi on vallitsevana puuna. Täällä on vielä saksalaista

aarnioluontoa. Täällä tapaa jättiläistammia, joitten läpimitta voi olla

monta metriä. Aivan omituisen luonteen nämä vanhat metsät saavat

piikkipalmun kautta, joka täällä meri-ilmaston lauhkean talven

suosimana kehittyy korkeaksi puuksi. Missä jokilaakso levenee, siinä on

niittyä, joka vilkkailla mehevillä väreillään on vaikuttavana

vastakohtana nummen tummalle samettipeitteelle."

Nummen kasvisto.

Nummen omituisuuksia on, että se mielellään suo sijaa muidenkin

kasvistojen jäsenille, jos ne vain ottavat siellä viihtyäkseen. Vaikka

nummen pinta näyttääkin niin yksitoikkoiselta, niin löytyy siitä

kuitenkin kaikenlaisia muitakin kuin varsinaisia nummikasveja,

sammalia, jäkäliä, ruokoja ja varpuja. Kaikkialla on kanervan seassa

myös pieniä heinäsaarekkeita, joissa monenlaiset heinät heiluttelevat

tähkiään, siellä täällä kasvaa taajoina laikkoina hyvänhajuista

ajuruohoa (Thymus), monta muuta mainitsematta. Tavallisen kanervan

(Calluna vulgaris) rinnalla esiintyy myös kellokanerva (Erica

tetralix), jota on luultu löydetyn meidänkin maasta. Kellokanerva ei

kuitenkaan kankaalla pidä puoliaan tavallisen kanervan rinnalla.

Kellokanerva on oikeastaan suokasvi. Tavallinen kanerva viihtyy jos

minkälaisella maalla, sekä kuivimmalla nummella että vesiperäisimmällä

suolla, kunhan vain maa täyttää yhden ehdon: on kalkista vapaata. Yhtä

vaatimattomia sekä paikkaan että ravintoon nähden ovat sen sukulaiset,

kellokanerva, mustikka ja puola, jotka kaikki kuuluvat nummen

valtaluokkaan. Sen vuoksi nummikasvisto menestyykin vain joko

hietikossa tai suossa. Muunlaisella maalla sen täytyy kilpailun edestä

väistyä. Tämä taas selittää soitten ja nummien liiton, liitto on

tosiaan niin läheinen, ettei kansankieli Pohjois-Saksassa tee niitten

välillä kaikin paikoin eroa. Hyvin usein nummen kasvisto valtaa vanhoja

kohosoita. Varsinkin kellokanerva (Erica tetralix) menestyy kohosoilla,

ja missä sitä nummella löytyy, siellä useinkin nummi on muodostunut

entisen kohosuon paikalle. Ja samoin kuin soilla, samoin nummillakin

muodostun turvetta, joka usein on yhtä rikasta polttoaineista kuin

suoturvekin. Nummiturve muodostuu kanervan juurista, vanhoista

lahonneista puista ja kaikenlaisista kasvijätteistä.

Kun maa sisältää raakamultaa, kun se toisin sanoen on hapanta, niin

kasvien on vaikea ottaa siitä tarvitsemaansa kosteutta. Siinä syy,

miksi soilla kasvaa kuivan maan kasveja, vaikka ne ovatkin niin märkiä.

Luonnollisesti on kosteuden saanti raa'asta kangasmullasta, joka

muutoinkin on niin kuivaa, vielä monin verroin niukempaa kuin suosta.

Nummikasvit sen vuoksi yleensä ovat karvaisia, lehtien asemesta niillä

on neulasia, nahkeita lehtiä ja muita samanlaisia varustuksia, joitten

tarkotus nimenomaan on haihtumisen ehkäiseminen.

Nummien synty.

Mikä on syynä näitten laajain alastomain nummien syntymiseen? Olemme jo

ennen maininneet, että Lüneburgin nummea ennen vanhaan luultavasti ovat

peittäneet kauniit tammimetsät. Kun metsä raiskattiin, niin pääsivät

ankarat merituulet vapaasti temmeltämään, eikä puu sen koommin voinut

kohota. Nummien syntymiseen siis on syynä ilmasto, Pohjanmeren rannikon

tuulinen, kesällä kolkko ilmasto, joka ehkäisee baktereja maassa

kehittymästä, mutta sen sijaan suosii raakamultaa muodostavaa

Cladosporium-nimistä pientä maasientä. Missä tämä sieni pääsee

rehottamaan, siellä tammi ei kauaa viihdy. Vielä tänä päivänä sieni

vallottaa nummelle uutta alaa sekä Tanskassa että Luoteis-Saksassakin,

ellei metsän omistaja ole varoillaan sitä estääkseen. Kanerva on sienen

näkyvä liittolainen, se ilmaisee maasienen vaellusta. Kanerva lähettää

naapurimetsiin päivänpaisteisille ja kuiville paikoille pienen

siirtokunnan, joka verkalleen, mutta perinpohjaisesti turmelee

multamaan, kiertää metsäsaarekkeita ja vähitellen saattaa ne kuolemaan.

Kauaa ei tätä kuitenkaan kestäne, sillä Preussin hallitus on ryhtynyt

kanervaa vastaan taisteluun itse Lüneburgin nummellakin. "Runollisen

kanervanummen tilan anastavat sotilaallisesti koulutetut männyntaimet."

Viimeisen neljännesvuosisadan kuluessa on siten jo saatu metsiintymään

enemmän kuin 40,000 hehtaaria nummea, huolimatta kanerva-aavain

sitkeästä vastarinnasta.

Aivan toisenlainen on se nummikasvisto, joka kasvaa keskivuoriston

pitkäveteisillä selänteillä ja leveillä kukkuloilla ynnä Alppien

esivuorilla. Brockenille noustessaan matkailija kummakseen huomaa, että

hän kuusi vyöhykkeestä kohottuaan joutuu kumpuavalle nummelle, joka

kolkossa tylyssä vuori-ilmastossaan kuitenkin herättää aivan

toisenlaisia mielialoja, kuin tuo surunvoittoinen alankonummi, joka

pohjoisessa rajottaa näköalaa, utuisena ja rusottavana.

Vuoristonummet.

Vuoristonummellakin on kanerva vallitseva kasvi, mutta kevään lopulla

ja kesällä sen sekaan ilmestyy lukemattomia outoja vuorikukkasia.

Joukossa on tietysti myös mustikanvartta, puolanvartta ja

variksenmarjaa ja muitakin alankonummikasviston jäseniä. Mutta niiden

suhde ei enää ole sama kuin tuolla alaalla. Täällä on joukossa

kaikkialla myös islantilaista sammalta, joka todistaa erikoisen raakaa

ilmastoa, ja ihana valkeakelloinen kylmänkukka (Pulsatilla alpina),

alppikeltano (Hieracium alpinum) ja monet muut ylävuoriston kukkaset

ilmaisevat, missä korkeuksissa matkailija vaeltaa.

Vielä toisenlaisia ovat "luminummet", joihin jo tutustuimme Alppien

esivuorilla. Paras tilaisuus niitten tutkimiseen on varsinkin Isarin,

Lechin, Innin ja Emsin laaksoissa vuoriston ylemmillä rinteillä. Näiden

nummien tunnuskasvi on alppikanerva (Erica carnea), jota ei ole muualla

Saksassa kuin siellä täällä keskivuoriston havumetsissä, varsinkin

Thüringerwaldin kaakkoisessa päässä, Vogtlandissa. Alppikanerva on

erinomaisen viehättävä varpu, kukinta-aikanaan se helposti saa

vaeltajan runolliselle mielelle. Se kukkii melkein vielä lumen

keskellä, koska se jo syksyllä muodostaa kukkasilmut ja kaiken talvea

salassa, mutta uutteraan niitä kehittää, samoin kuin hedelmäpuutkin.

Tärkeämpi kasvimuodostuma kuin nummi on Saksanmaalla suo. Suon

muodostumisen on huomattu jotenkin tarkkaan käyvän yhteen koivuilmaston

kanssa. -- Ohimennen mainittakoon, että on käynyt tavaksi nimittää

ilmastollisia kasvuvyöhykkeitä eräitten niille luontaisten kasvien

mukaan. Saksanmaalla on tammi-ilmasto vallitseva; sen määritelmä on

enemmän kuin 10° C keskilämpö vähintäin neljänä kuukautena vuodessa.

Tässä ilmastossa viihtyy vehnä. Muita luonteenomaisia kasveja ovat

tervaleppä, vaahtera, pähkinäpensas ja sorvaripaatsama (Euonymus).

Tammi-ilmastossa vesipaikat helposti muuttuvat rämeiksi, mutta rämeistä

ei aina muodostu soita. On kuitenkin kovempi muunnos samaa ilmastoa;

sen talvi on pidempi, kesä lyhempi. Tämä ilmasto on Suomen,

Skandinavian ja Itämeren maakuntain varsinainen ilmasto, ja sitä

nimitetään "koivuilmastoksi", koska koivu on sen luontaisimpia puita.

Koivuilmasto on jo koko joukon tylympää kasvistoa kohtaan. Havumetsä on

vallitseva metsämuoto, lehtipuut viihtyvät etupäässä kaskimailla,

alusmetsä vähenee, ruis, ohra, kaura ja peruna ovat pääviljat.

Suot ja ilmasto.

Tässä "koivuilmastossa" jokainen vesipaikka aikaa voittaen muuttuu

suoksi. Europan koillinen kulma on soitten varsinainen koti, sieltä

niitä on mahdoton karkottaa, ellei ilmasto muutu. Mutta muuallakin

vesipaikat muuttuvat soiksi, missä vain paikallisista syistä ilmasto

lähentelee koivuvyöhykkeen ilmastoa. Tämä pitää paikkansa sekä

Pohjois-Saksan alangolla, että keskivuoristossa. Niinpä olemmekin

nähneet, että Pohjanmeren rannikolla leviää erinomaisen avarat

kohosuot, koska sikäläinen ilmasto, vaikka talvella leutoa, kesällä on

niin vetistä ja koleata. Brockenilla, Erzgebirgessä, Böhmerwaldissa,

Vogeseilla ja Schwarzwaldilla, Rhönissä, Eifelissä ovat korkeammat

rinteet suureksi osaksi suona. Alppien eteismaalla huomasimme niinikään

olevan laajoja soita, koska tämäkin ylätasanko on sangen korkealla

merenpinnasta ja sen vuoksi verraten viileätä. Suurin Saksanmaan

kohosoista on Emsin laaksossa, Bourtangermoor, johon jo olemme

tutustuneet. Noin kuudes osa koko Hannoverista on suota. Alpeilla on

soita verraten vähän. Kalkkialpeilta ne vuoren rikkinäisyyden ja siitä

johtuvan huokoisuuden vuoksi kokonaan puuttuvat.

Suomaisemilla on oma viehätyksensä. Suotta eivät taiteilijat ole niihin

kiintyneet, niin että esim. Dachaun suolla lähellä Müncheniä

taiteilijain vaaleat auringonvarjostimet vähitellen ikäänkuin kuuluvat

maisemakuvaan. Suo on alkuperäistä luontoa, johon ihminen ei ole voinut

mitään vaikuttaa paitsi siellä, missä se on viljelykseen otettu. "Suon

värit muodostavat mitä hienoimpia viheriän ja ruskean sekä haalean

punaisen vivahduksia, ilma on suon päällä ihmeen siintävää, niin että

esineet jo lyhyenkin matkan päässä kietoutuvat hienoon autereeseen.

Suon tunnelmia ei sanalla sanoen missään muualla tapaa. Ja vaikka

puutonta, on suo kuitenkin vanhastaan ollut keijukaisten lempipaikkoja.

Eikä missään taas ole päättyvän kesän kuolonkamppaus niin syvästi

liikuttava kuin suolla, ei missään vaeltajaa valtaa niin rajaton

yksinäisyyden tunne."

Kohosuon muodostuminen.

Mutta ei ainoastaan taiteilijalle, luonnontutkijallekin suo tarjoo mitä

suurimpia viehätyksiä, kun hän pääsee suon salaisuuksiin syventymään.

Enimmät suon kasveista ovat sammalia, jotka polvi polven päälle lahoten

vihdoin muodostavat monen metrin vahvuisia murokerroksia. Varsinkin

tavallinen valkosammal (Sphagnum) on useimpien soitten varsinainen

luonnekasvi. Yksinvaltaansa suolla sen on kiittäminen siitä, että se

niin erinomaisesti osaa oloihin mukautua.

Se on suokasvi, joka ei oikeastaan suota tarvitse menestyäkseen, vaan

itse suon valmistaa, jopa joskus kallion rinteellekin. Sitä myöden kuin

kasvu edistyy, jäävät vanhat sammalosat syvemmälle, ja tuhansien

vuosien kuluessa kasvaa näin kymmentäkin metriä vahva turvekerros

alkuperäiselle pohjalle. Yhdestä ainoasta valkosammalesta voi siten

kehittyä kokonainen suo. Alussa se tulee toimeen jotenkin vähällä

kosteudella, mutta kerran alkuun päästyään se ei hevillä luovuta

kosteutta, mitä ilmasta saa. Sen mikä haihtuu ilmaan, korvaavat kaste

ja sade runsaasti. Siten kohosuokin, jonka keskusta on reunoja

korkeammalla, sisältää kokonaisen järvellisen vettä, vaikka vesi ei ole

selvänä, vaan sammalikon lukemattomiin soluihin salpautuneena.

Turvesuon joka solu on vettä täynnä. Sammalen varret ja lehdet ovat

täynnään vesisoluja, jotka ovat keskenään yhteydessä. Hiuspillivoiman

vaikutuksesta imeytyy vesi näiden hienojen putkien kautta suon

yläpintaan saakka. Maan päällä siten pysyy vahva kerros vettä, vaikka

suolla ei olekaan varsinaisia rantoja. Pienestä alusta suo kasvaa niin,

että se lopulta on penikulmia laaja. Suoturpeesta voikin pusertaa

vettä, ikäänkuin märästä sienestä.

Kohosuon nimen (Hochmoor) nämä suot ovat saaneet siitä, että ne

kohoovat reunoilta keskustaansa kohti, koska vesipaikka, josta suo

lähti kasvamaan, tavallisesti on suon keskellä, siis keskellä sammal

kauimmin ja rehevimminkin kasvanut, suo kehittynyt keskeltä

korkeammaksi. Usein voi suon keskusta olla kymmenkunnan metriä

korkeampi kuin reunat. Kohosuo on ikäänkuin loivasti kumpuava kilpi.

Mutta nimi ei oikeastaan tarkota sitä, että nämä suot olisivat

korkeilla paikoilla, vaikka kyllä vuoristoillakin on kohosuonsa.

Soiden kasvisto.

Suossa voimme huomata kaksi ja kolmekin kasvukerrosta. Sammalpatjain

päällä kasvaa ruohoja, näitten joukossa useinkin hyönteissyöjiä,

kihokki (Drosera) ja yökönlehti (Pinguicula), jotka Suomenkin soilla

pyydystelevät sitkeällä lehtinesteellään sääskiä ja muita hyönteisiä,

vaikkei tavallinen vaeltaja niitä useinkaan huomaa niitten

vähäpätöisyyden vuoksi. Mutta näitä korkeammalle kohoo usein varpuja ja

vaivaispuita. Kasvullisuudella on yleensäkin vaivainen, kituva luonne.

Syynä siihen on, että kasveilta suossa puuttuu terve, voimallinen

kivennäispohja, ne kun kasvavat entisten kasvikerrosten päällä.

Niittyvilla (Eriophorum) kuuluu Saksankin soitten luonnekasveihin,

kaislat (Scirpus) ja piirtoheinä (Rhyrichospora) niinikään. Monta

muutakin tuttua tapaamme. Meille tuntematon on sitä vastoin eräs pieni

keltakukkainen liljakasvi, joka ei ole syyttä saanut "luunmurtajan"

nimeä (Narthecium ossifragum), se kun on myrkyllinen ja ennen aikaan

käytettiin milloin parantamiseksi, milloin jonkun epämieluisen henkilön

"luitten murtamiseksi." Kellokanerva (Erica tetralix), joka elähyttää

kaikkia Saksan soita Westfalista aina Danzigiin saakka, verhoo

heinäkuussa ja elokuussa suota miljoonilla lihankarvaisilla

kukkakelloillaan ja seassa nuokkuu suokukkain (Andromeda) ruusunvärisiä

kukkasarjoja. Karpalokin (Vaccinium occycoccus) punaisine kukkineen ja

korallinpunaisine marjoineen tervehtii meitä täällä tutunomaisesti;

puola, mustikka, juolukka (Vaccinium uliginosum), variksenmarja

(Empetrum) niinikään rakentavat suon päälle kolmatta kasvukerrosta.

Niistä suo saa täyteläisen, mutta vakavan värin, missä niitä enemmälti

kasvaa.

Happamuutensa vuoksi suo ei mätäne, vaan säilyy hiilikerroksena, jonka

poltto-arvo vuosi vuodelta lisääntyy. Ilmasta erotettuna, painon

alaisena se joutuu n.s. kuivan tislauksen alaiseksi ja muuttuu

turpeeksi. Humushappo tappaa mätäbasillit ja sen vuoksi suosta niin

usein löydetään hyvin säilyneinä monen tuhannen vuoden vanhoja

kasvijäännöksiä. Kansatieteen tutkijat kaivavat suosta esiaikaisia

ruumiita, jotka vaatteineen, aseineen ovat yhtä hyvin säilyneet

kuin Egyptin muumiot. Runsain ja puhtain turve muodostuu

kanervasammalsoissa, s.o. semmoisissa soissa, joissa sammalen päällä

rehottavat kanerva ja sen heimolaiskasvit. Kanervavarvut kohoovat muun

suon pinnasta ikäänkuin mättäät, leviävät leviämistään ja lopulta

rakentavat suosta kuivan kankaan.

Vuoristosuot.

Useilla keskivuorilla, esim. Sudeteilla ja Böhmerwaldissa, vaarain

väliset suot saavat toisen muodon sen kautta, että niihin sekaantuu

suopetäjää (Pinus uliginosa), koivua ja erästä vuoripetäjän muunnosta

(Pinus montana). Nämä maisemat, joissa harvoin näkee suurempia puita,

ovat alakuloisimpia, mitä Saksanmaan äärissä tapaa.

Sudeteilla, lähellä Freiwaldaun pientä kaupunkia, on moinen

suurenlainen vaarasuo. Nousemme ensinnä uljaan kuusimetsän läpi, jossa

joka puolella purot kohisevat ja lähteet pulppuavat. Mutta heti kun maa

muuttuu tasaiseksi, olemme jo samalla suolla. Kuuset väistyvät ja

suopetäjä astuu sijaan. Ne ovat ränkkyisiä, kituvia harmaita kääpiöitä,

jotka vielä nujerruksistaankin kohottavat oksiaan, ikäänkuin nyrkkiään

puiden tylylle taivaalle, joka on niitten kasvupaikan pilannut. Suo

muuttuu keskempää nevaksi ja lopulta hyllyväksi letoksi ja sen keskellä

on pieni suolampi niin synkeän näköisenä, kuin alkaisi siitä manalan

tie. Suomalainen on tämmöisiin ja vielä kolkompiinkin maisemiin

tottunut, mutta saksalainen matkailija, joka kohoo vuoristoon rikkaista

viljelyslaaksoista, ihmettelee mointa maisemaa kuin ilmestystä. Hänen

mielikuvituksensa kietoo täällä vanhain tarujen ympärille haaveellisia

kuvia. Suo synkkyydellään tuottaa hänelle nautintoa, jota me, nevoihin

ja rimpiin tottuneina, emme heti käsitäkään. Kasvintutkijalle taas

suomaisema on mitä viehättävin tutkimusalue, sekä suon itsensä vuoksi,

että toisistakin syistä. Hän löytää sieltä vanhoja kasveja, jotka ovat

vain tämmöisissä paikoissa säilyneet jääkauden ajoilta. Semmoisia

säilyneitä kasveja on vaivaiskoivu (Betula nana), meidän soittemme

kaunis kiiltolehtinen pensas. Sitä on useittenkin Saksanmaan

keskivuoristojen soilla säilynyt "reliktinä", vieläpä muutamissa

paikoin Pohjois-Saksan alangollakin, esim. Lüneburgin nummella, jossa

se luonnonystäväin toimesta on rauhotettu luonnonmuistomerkkinä

säilytettäväksi.

Missä ilmasto on siksi suotuisaa, etteivät vesipaikat suotu, siellä ne

ovat rämeinä, joissa kasvikunta ja eläinkunta kehittyy runsaammaksi,

kuin millään muilla kasvupaikoilla. Saksanmaalla ei ole rämeitä kovin

laajalti, vesipaikat siellä mieluummin suottuvat. Ja nekin rämeet, mitä

on, on enimmäkseen jo kuivattu ja saatettu viljelykseen. Laajin

Saksanmaan rämeistä oli Göritzin ja Oderbergin välillä Oderbruch, kaksi

päivämatkaa laaja. Se on nyt enimmäkseen oivana viljelysmaana tai

niittynä. Kuivatut ja viljelykseen saatetut ovat niinikään Warthen ja

Netzen varrella olevat rämeet ja Oldenburgin rämeet. Ei ole jäänyt

jäljelle kuin pieniä rämekeitaita parempien maitten keskelle.

Alkuperäisin säilynyt rämealue on Spreewald.

Dyynien kasvisto.

Ennenkuin päätämme katsauksemme Saksanmaan kasvistoon johtakaamme vielä

mieleemme se omituinen kasvisto, joka hiekkaisilla merenrannoilla

juurillaan sitoo dyynit, estäen niitä siten maan sisään vaeltamasta.

Dyynikasvien, noiden ennen mainitsemaimme rantakaurain, rantavehnäin,

rantaohdakkeitten ja muitten, täytyy tulla toimeen hyvin vähällä

vedellä, ei ainoastaan sen vuoksi, että hiekka nopeaan laskee lävitseen

sadeveden, vaan myös siitä syystä, että se merenrannalla on vielä

suolaista ja suolaisesta maasta kasvien vedenotto yleensä on hyvin

vaikeata. Siitä syystä merenrannikolla kuivan kasvupaikan muodot ovat

yleiset, vaikka vesi näyttää olevan niin lähellä. Suolaisten

kasvupaikkain kasveillakin on sen vuoksi erityiset varustuksensa

haihtumisen estämiseksi, koska niiden täytyy tulla vähällä vedellä

toimeen. Muutoinkin ne erikoisen rakenteensa puolesta erottuvat eri

ryhmäkseen.

Esiaikaisia suolakasveja.

Jo kauan on sen vuoksi herättänyt kasvitieteilijäin kesken ihmettelyä,

että Saksanmaalla on eräissä kohdin tavattu kaukana merestä selviä

suolakasvikeitaita aivan erillään merenrannikon kasvistosta. Ne tosin

kasvavat edelleenkin suolaisella pohjalla, suolajärvien tai

suolakeitaitten seuduilla, mutta miten ne ovat sinne tulleet?

Voidaanko olettaa, että nuo vaatimattomat kasvit ovat voineet omin

voimin kulkea monta sataa kilometriä pitkän matkan meren rannalta,

vaikka ne melkein järjestään ovat hyvin huonosti varustetut

vaellukseen? Vai ovatko ne paikalla itsestään kehittyneet? Vai ovatko

ne jäännöksiä niiltä ajoilta, jolloin nuo Thüringin seudut olivat meren

rantana? Tähän kysymykseen ei ole vielä varmaa vastausta saatu, mutta

todennäköisesti nekin ovat vanhoja jäännöskasveja, "reliktejä".

Luonnon häviäminen ja pyrinnöt sen säilyttämiseksi.

Kun avarasta, harvaan asutusta Pohjolasta saavumme Saksanmaan

viljelysaukeille ja metsiin, niin useinkin jäämme sanatonna

ihmettelemään, miten täydelleen ihminen on siellä päässyt "luonnon

herraksi" ja ennättänyt kaikkiin paikkoihin painaa toimeliaisuutensa

leiman. Muistellessamme Suomen laajoja autioita maita, jotka yhä

odottavat viljelijäänsä, tuota ihastelemme ja ajattelemme, koska

meilläkin niin pitkälle päästänee.

Mutta ei niin hyvää asiaa, etteikö sillä olisi varjopuolensakin.

Saksassa aljetaan kaihomielin katsella sitä, että viljelyksen ja

metsänhoidon kautta puhdas luonto kaikkialla häviää. Niinpä sikäläiset

luonnonystävät surumielellä näkevät viimeistenkin, vaikka osalta

hyvinkin laajain soitten ja nummien joutuvan viljelykseen. -- Metsistä

on luonnollisuus jo aikoja sitten "perkattu pois", hajallisia palstoja

lukuun ottamatta. Jopa toiset luonnonystävät menevät niin pitkälle,

että väittävät alkuperäisen luonnon perinpohjaisen hävityksen ajan

pitkään vaikuttavan haitallisesti kansan luonteeseenkin. Ehkä tässä on

enemmän totta, kuin ensi silmäyksellä tekisi mieli myöntää. Ajan

ilmiönä se joka tapauksessa on huomion arvoinen, siitäkin syystä, että

se opettaa meitä antamaan suurempaa arvoa omain metsäimme puhtaalle

"luonnontaloudelle".

"Kävin hiljattain lapsuuteni paikoilla", lausuu kasvitieteilijä France,

jonka jälkiä tämä katsaus Saksanmaan kasvistoon kulkee, "ja huomasin

surulla, että vanha metsä, jonka huminaa olin niin usein kuunnellut,

oli kaadettu. Vesiallikko lumpeineen oli sen reunalta kuivanut.

Sokeritehdas, joka ennen lymyili metsässä, oli sen sijaan nyt maiseman

huomattavin ilmiö, ja lapsuuteni niittyjen sijalla kasvoi hyvin

hoidettu sokerijuurikasvainio. Suotta etsin sinipunervia kurjenpolvia,

joita ennen kasvoi näillä niityillä niin runsaasti. Kadonnut oli koko

tuo lumottu yrttitarha, jossa lapsenmieli oli kutonut haaveellisia

unelmiaan ja toiveitaan. Pieni mäki kanervineen, jolla sirot koivut

ainiaan värisivät, jonka luona sirkat alati vikisivät ihmeellisiä

laulujaan -- se tosin oli vielä melkein ennallaan. Koivut olivat

kasvaneet paljon suuremmiksi, niitten neitseellisen puhdas tuohi jo

käynyt rosoiseksi. Mutta osa niistäkin oli kaadettu, mäkeen avattu

kivilouhimo. Eikä kukkulalta enää näe yhtä paljon siintävää kaukometsää

eikä vihantia niittyjä kuin ennen. Somasta purosta on tehty kanava.

Pikkukaupunki tuolla alballa laaksossa on sekin herännyt ja anastaa

punaiseen tiilihelmaansa yhä enemmän hedelmäpuistoja. Lieneekö silloin

jo ollut niin paljon sokerijuurikasvainioita kuin nykyään? Onko maailma

muuttunut rumemmaksi lapsuuteni ajoista?"

Pelkään, että sama pettymys kohtaa kaikkialla. Europan nuorekkaat

kasvot riutuvat. Tämä valitus on yleinen. Luonnonkauneutemme käyvät

harvinaisemmiksi. Kaikissa luonnon ylistykseksi viritetyissä runoissa

kaikuu nyt yhteisenä kertosäkeenä: Oli kerran... Jokainen

luonnontutkija, joka ei kirjota vain järjellään, vaan myös sydämellään,

päättää kirjotuksensa valitukseen. Nummet olivat ennen hiljaisemmat ja

mahtavammat, vuoret yksinäisemmät ja uljaammat, metsät eivät olleet

niin nujerrettuja ja ihmiselle alamaisia. Neitseellinen luonto antoi

ennen paremman virkistyksen, puhtaampia tunteita ja samalla sisällistä

voimaa, jota ei mikään viisaus korvaa.

Saksan koko kasvistosta kohoo hätähuuto. Luonnon myyntiä harjotetaan

innolla, jota ei mikään aika tätä ennen ole tuntenut. Suurien

kaupunkien ympärillä ovat kedot kukattomia, eivätkä mieltä virkistä,

metsät ovat hävitetyt. Mutta Alppienkin kukat, nuo kaikista kauneimmat,

on jo kaikilta helpommin saavutettavilta vuorilta melkein sukupuuttoon

hävitetty. "Maanparannus", joka tahtoo jokaisesta pienimmästäkin

maankolkasta saada mitä suurimman hyödyn, ja teollisuus hävittävät

laajoilla aloilla kaiken alkuperäisen kasvielämän. Numerot ehkä

vakuuttavat paremmin kuin valitukset. Länsi-Preussissa on viime

vuosikymmenet muutettu viljelysmaaksi enemmän kuin 10,000 hehtaaria

suota. Hannoverin ja Oldenburgin läntiset suot ovat siihen määrään

supistuneet, ettei niistä parinkymmenen vuoden kuluttua enää liene

tähteitäkään. Se on hyvä, sanotaan, suot ovat epäterveellisiä.

Luonnonystävän etujen täytyy tässä väistyä terveydellisten etujen

tieltä. Mutta onko terveellisempää maata kuin nummi? Siitä huolimatta

jo Lüneburginkin nummelle soitetaan sanomakelloja, samoin kuin

Kurilaisen kielekkeen dyyneillekin. Kahta Saksanmaan merkillisintä

luonnonmuistomerkkiä saavat näin lapsemme ihmetellä vain helteisinä

mäntykankaina. Vuoristossa uhkaa kivenlouhija hävittää maisemain

kauneuden ja myös kasviston, joka juuri vuoristoissa on niin

mieltäkiinnittävä. Rheinin rannalta louhitaan ihana Siebengebirge

rakennusaineiksi! Elben ihana murtolaakso, "Saksin Sveitsi", on pian

yhtenä kivilouhimona. Fichtelgebirgen jätinpaasikot, kivimeret ja

ihmeelliset kalliokukkulat, jotka Götheä aikanaan ihastuttivat,

ne ovat monelta paraalta kohdalta muuttuneet surullisiksi

kivenkalkutusaavoiksi. Sen jälkeen kuin Saksassa yleensä alettiin

metsiä palstottain paljaiksi hakata, ovat kauneimmat sekapuut ja

metsäpensaat, metsäomenapuu, metsäpäärynäpuu, vaahterat, jalavat,

lehmukset, pihlajat, alkaneet hävitä. Harvassa enää hohtavat kannukan

punaiset marjat, oratuomet eivät enää saa viheriöidä metsän reunassa,

pähkinäpuut häviävät, sananjalkatiheiköt perkataan pois, sillä

metsänhoitaja ei näitä kasveja suvaitse uutta metsää kasvattaessaan,

eivätkä entiset kestä sitä kamalaa aikaa, jonka maa yleishakkuun

jälkeen on aivan paljaana. Ja kotoisen luontomme harvinaisimpia ja

suloisimpia jäseniä vainotaan kaikkein enimmän juuri niitten avujen

vuoksi. Kun joku kasvi on käynyt harvinaiseksi ja kuuluksi, niin saapuu

kasvintutkija sitä etsimään. Mutta kaikki eivät ole niin järkeviä, että

ottaisivat vain oman tarpeensa, -- on myös kasvikauppiaita, ja nämä

harjottavat oikeata ryöstöottoa, ottavat satoja ja tuhansia kappaleita,

ja tietysti juurineen kaikki, niinkuin kunnolliseen kasvikokoelmaan

pitää olla. Jos kasvi on erikoisen kaunis, niin vaimot pitävät huolta

siitä, ettei sitä puutu kaupunkien markkinoilta. Niinpä on ihana

tikankonttikämmekkä koko Saksassa käynyt harvinaiseksi ja Saksissa

kokonaan sukupuuttoon hävitetty, marjakuusi katoo Pohjois-Saksassa,

koska sen oksia säkittäin kuljetetaan myytäviksi, kielo käy yhä

harvinaisemmaksi. Toisin paikoin sitä keväisin lähetetään

vaununlastittain suurkaupunkeihin. Meren rannalta on ihmeellinen,

ametystin värinen rantaohdake melkein lopen hävitetty, ja ihmeellinen

vesipähkinä (Trapa) on niinikään häviämäisillään, sitäkin ovat

ammattikokoojat alkaneet vainota. Kaikkialla ne monet pienet muutokset,

joitten alaisiksi ihminen maan saattaa, tuottavat kasvistolle turmiota,

ja samalla eläimistöllekin, joka niin läheisesti liittyy kasvistoon. Ja

lopputulos tästä kaikesta on, että luontomme köyhtyy.

"Pieniä eivät myöskään ole teollisuuden turmiot. Ihanassa

metsälaaksossa turmelee savuava tehtaanpiippu tunnelman, mutta se

lisäksi tuottaa turmiota metsälle. Jo 1864 Saksin Freibergissä

vuoritehtaat maksoivat metsänomistajille 55,000 markkaa korvausta siitä

vahingosta, jota tehtaitten savu tuotti ympäristölle, ja tämä makso on

siitä pitäen pysynyt vakinaisena. Se on vain yksi esimerkki monesta.

Tuhannet savupiiput turmelevat kautta Saksanmaan metsiä ja ketoja.

Kemialliset tehtaat ja sokeritehtaat taas hylkynesteillään myrkyttävät

vesikasviston.

"Mutta suurimman vahingon luonnolle useinkin tuottaa kauneuden

janoinen ihminen. Kuta mahtavampi jossain luonto, sitä enemmän sinne

joka kesä virtaa ihmisiä. Brockenin kukkula on täyteen kylvetty tyhjiä

pulloja ja kalutuita luita, mutta omituisen kasvistonsa on se

menettänyt; Riesengebirgen Lumihaudassa varjelee joka sunnuntai kaksi

metsänvartijaa matkailijoilta niitä harvoja tunturikasveja, mitä sinne

on vielä jäänyt. Siinä pari esimerkkiä nykyaikaisen luonnonharrastuksen

varjopuolista."

Mutta apukin näyttää jo olevan lähellä. Kaikkialla herätään luontoa

suojelemaan, ja jos Saksan kaltaisessa sivistysmaassa luontoa

hävittävät voimat ovat suuret, niin ovat kuitenkin sen ystävätkin

lukuisat ja voimalliset, kun he heräävät ja yhtyvät yhteiseen työhön.

Tämä luonnonsuojeluksen harrastus näyttää heränneen itsestään

kaikkialla samalla haavaa. Alppiyhdistykset ovat liittyneet yhteen

suojellakseen alppikukkasia. Ruhtinas Putbus antaa Rügenissä Vilmin

ihanan metsän kasvaa omassa vallassaan, yksityisten ja yhdistysten

toimesta lunastetaan säilytettäviksi sekä hyvin kookkaita että ikänsä

tai omituisen kasvunsa puolesta merkillisiä puita kautta Saksanmaan, ja

näistä luonnonmuistomerkeistä on jo ennättänyt karttua melkoinen

kirjallisuuskin. Suurkaupungit alkavat yhä yleisemmin ostaa

läheisyydestään metsiä, jotka luonnonmetsinä säilytetään ja pidetään

kansalaisten virkistyspaikkoina. Baijerissa on muuan botaninen yhdistys

ostanut suuren nummen, säilyttääkseen sen semmoisenaan, Nürnbergissä

toinen kasvitieteilijäseura kipsikukkulan, pelastaakseen tällä

kukkulalla säilyneen vanhan arokasviston. Ja tämä kasvava liike saa

kaikkialla melkoista kannatusta. Mahdollista on, että se saa vielä

entistäänkin voimallisemman ja tehokkaamman virikkeen siitä, että

Saksanmaalla aljetaan huomata nykyinen metsänviljelys ja palstahakkaus

epäedulliseksi, se kun näyttää uuvuttavan maata. Kehitys viittaa

siihen, että jälleen palataan sekametsiin, ja samalla kun tämä

tapahtuu, pääsevät varmaan monet kasviston jäsenet, joita nykyään

perikato uhkaa, uudelleen voimistumaan ja leviämään.

Siellä täällä on kuitenkin Saksankin äärissä säilynyt vielä

alkuperistäkin luontoa, etenkin Alppien rinteillä, joilla tapaa vielä

melkein koskemattomia aarniometsiäkin, ja Böhmerwaldissa. Lopetamme

tämän katsauksen Saksanmaan luonnonkasvistoon muutamalla

luonnonkuvauksella Böhmerwaldista:

"Iltapäiväaurinko oli jo vaipunut jotenkin syvälle taivaanrannalle, se

punoi jo punaisia lankojaan jalokuusien tummissa oksikoissa, hyppien

oksalta oksalle, väreillen ja kehräten vadelmapensaitten tiheissä

viidoissa -- sitä seuraten hamppuvarpunen säveltään visertäen lensi

oksalta oksalle, ikäänkuin toista kultalankaa kehräten, etäiset

vuorenkukkulat paistattelivat rauhallisesti kylkiään, metsän

monisävelinen aamulaulu oli vaiennut, koska useimmat linnut jo ääneti

puuhasivat taloustoimissaan oksikossa. Siellä täällä avautui

metsänaukeamista näköaloja oikealla ja vasemmalla puolella eteneville

metsäisille selänteille ja laaksoihin. Kaikki oli surumielisen

juhlallisen ilta-auteren vienontamana, huokui tuota vienon sinistä

metsänhenkeä, joka ennustaa kaunista aamua, josta nuoret pyökkiviidat

tai metsäniityt hohtivat heleän kesävihantia laikkojaan, Niin kauas

kuin silmä kantoi, ei näkynyt muuta kuin tätä samaa metsäin vihantaa,

siintävää nukkaa, joka peitti vaarat ja laaksot, paeten etäisyyteen

aina vienoimpiin kaukopiirteihin saakka, loistavaan ja siintävään

kaukomaisemaan, joka jo ylentyi sisartensa pilvien valoihin ja

väreihin. Vaikka nousit puuttomalle mäelle katselemaan, niin et

sittenkään käsittänyt kapeintakaan juovaa tai piirrettä, joka ei olisi

ollut samaa metsäin neitseellisyyttä. Sanomaton suloisuus ja vakavuus

uinui näillä rauhallisesti lepäävillä, siintävillä, hämärään

tummenevilla latvoilla. Hetken seisoin ääneti, ihmissydän näytti

tuntevan samaa juhlallisuutta ja rauhaa. Sillä koskemattoman luonnon

kasvoissa on jonkinlainen säädyllisyys, tahtoisin melkein sanoa siveys,

sielu sen edessä nöyrtyy, sillä se on puhdasta ja jumalallista."

Viljelyskasvit.

Varsinaisten viljelyskasvien luku on luonnonkasvistoon verraten

vähäinen. Tärkeimmät ovat leipäkasvit, sillä niihin etupäässä perustuu

kansakunnan ja enimmäkseen kotieläintenkin ravinto. Ne viljelyskasvit,

joita Saksanmaalla tapaamme, ovat suureksi osaksi samoja kuin omassakin

maassamme, mutta useita on semmoisia, joita meidän maassamme vain

lämpöisimmissä osissa viljellään, eivätkä sielläkään kuulu varsinaiseen

kansanravintoon, Saksassa sitä vastoin ovat viljakasveista ensimäisiä.

Viljat ja rehukasvit.

Pohjois-Saksassa on, samoin kuin meilläkin, ruis yhä tärkein

leipäkasvi, Etelä-Saksassa sitä vastoin vehnä ja speltti, vehnän

muunnos. Mutta Pohjois-Saksassakin viljellään vehnää laajalti. Speltti

eroo tavallisesta vehnästä sen puolesta, että jyvät ovat lujasti

akanoihin kiintyneet. Leiväksi se ei ole yhtä hyvää kuin tavallinen

vehnä, mutta se tyytyy huonompaan maahan ja menestyy kolkommassa

ilmanalassa. Spelttiä sen vuoksi viljellään vuorimaissa, etenkin

Etelä-Saksassa.

Tärkeä on ohran viljelys. Ohrasta valmistetaan olut, saksalaisten

kansallisjuoma. Kauraa viljellään rehukasvina.

Hirssiä, joka ennen vanhaan näyttää olleen paljon yleisempi -- Sveitsin

ikivanhain paalukyläin pohjista on löydetty hirssin jyviä, -- näkee

vielä tänä päivänäkin Saksassa viljeltävän, samoin kuin muissakin

Keski-Europan maissa, mutta kansan varsinaisena ravintona sillä ei ole

suurta merkitystä. Hirssi oikeastaan on yhä lämpöisempien maitten vilja

-- se on Saksassa melkein samassa asemassa kuin vehnä meillä.

Maissi kypsyy Saksassa samoissa seuduin kuin viinikin, mutta yleisemmin

kuin leiväkseksi sitä viljellään vihantarehuna kautta Saksan.

Saksanmaan maissilajit eivät kuitenkaan kasva kuin noin 2-2 1/2 metrin

korkuisiksi, jota vastoin suurimmat amerikkalaiset maissit kehittyvät

kuudenkin metrin mittaisiksi.

Tärkeimpiä Saksanmaan viljelyskasveista on nykyään sokerijuurikas. Se

on rehujuurikkaan muunnos, jonka juuri sisältää erinomaisen runsaasti

ruokosokeria. Jo 18. vuosisadan keskivaiheilla tämän juurikkaan

sokeripitoisuus huomattiin, mutta puutteellisten valmistustapain vuoksi

sitä ei voitu suuremmassa määrin hyväksi käyttää. Napoleonin julistama

mannermaan sulkeminen Englannin kaupalta kuitenkin vaikutti, että

sokerijuurikkaasta viime vuosisadan alkupuolella ruvettiin

tehdasmaisesti sokeria valmistamaan. Mutta sulun päättyessä tämä

teollisuus jälleen lamautui, koska se ei voinut pitää puoliaan oikeata

ruokosokeria vastaan. Vasta viime vuosisadan keskivaiheilla se

uudelleen elpyi. Sen jälkeen on sokerijuurikkaan viljelys niin

levinnyt, että juurikkaasta nykyään valmistetaan enemmän sokeria kuin

sokeriruo'osta. Saksasta on sen kautta tullut maailman ensimäinen

sokerimaa. -- Sokerijuurikkaan tärkeimmät viljelysalat ovat Saksi ja

Preussin itäiset maakunnat. Palkokasveista kilpailee herneen kanssa

menestyksellä linssi, sekin ikivanha viljelyskasvi, jonka siemeniä on

vanhoista paalukylistä löydetty. Tatar on karummilla hiekkamailla

yleinen vilja, niinkuin jo huomasimme Lüneburgin nummella. Se saapui

Saksaan vasta 15. vuosisadalla.

Rehukasveista ovat tärkeimmät apila, mailanen eli luserni, esparsetti,

virna ja serradella, ynnä vihannelannotukseen käytetty lupini. Nämä

ovat kaikki palkokasveja. Apiloista ovat yleisimmät puna-apila ja

veriapila. Valkoapilas on harvinaisempi; missä mehiläishoito on

yleinen, siellä se kuitenkin parempana hunajakasvina vie voiton.

Esparsettea viljellään varsinkin kalkkiperäisillä mailla, serradellaa

taas hietamailla. Viimeksi mainitut rehukasvit ovat Saksanmaallakin

verraten nuoria tulokkaita, lupinia sitä vastoin on viljelty jo

ikivanhoista ajoista. Se menestyy huonoimmillakin hiekkamailla, koska

sen juuret kulkevat monta metriä syvälle maan sisään ja siten

kuivastakin maasta saavat riittävästi ravintoa ja kosteutta.

Vihantalannotuksena se on arvokas varsinkin siitä syystä, että se,

samoin kuin palkokasvit yleensäkin, kokoo maasta typpeä. Vainio, johon

lupinilaiho on korjaamatta mullan sekaan kynnetty, antaa sitten

paremman viljasadon.

Maassa, jossa maanviljelystä harjotetaan niin voimaperäisesti kuin

Saksassa, kokeillaan tietysti uutteraan semmoisilla uusillakin

viljelyskasveilla, mitä samoissa ilmastollisissa oloissa muualla

maailmassa menestyy, ja maanviljelijän hyötykasvien luku sen kautta

lisääntymistään lisääntyy. Pitkällisen viljelyksen kautta on vanhoista

viljelyskasveista kehittynyt suuri joukko muunnoksia. Mutta selonteko

näistä seikoista veisi meitä liian pitkälle maantieteellisestä

kuvauksesta.

Liian monimutkaiseksi kävisi niinikään saksalaisen puutarhan

selittäminen. Riittäköön, kun huomautamme, että saksalainen puutarhuri

joka suhteessa työskentelee edullisemmissa oloissa kuin suomalainen.

Runsas kosteus, pidempi kasvuaika ja leuto talvi ovat etuja, joita ei

hevillä korvaa edes keinotekoinen lämmitys, eivätkä laseilla katetut

taimilavat. Mutta Saksanmaa taas ei kasvata yhtä mehukkaita ja

maukkaita vihanneksia, kuin sen naapurimaa Ranska, jossa taivas on

vielä suosiollisempi, talvi yhä leudompi.

Hedelmäpuut.

Hedelmäviljelys ehkä selvimmin osottaa, että Saksanmaa meidän maahamme

verraten on lämmin maa. Hedelmäpuut kasvavat vapaasti metsittyneinäkin,

teiden varrella niitä pidetään kujapuina, suotuisimmissa paikoissa

viljelysmaatkin ovat yksinä hedelmäpuistoina, joilla vilja ikäänkuin

armoilla vain saa hedelmäpuitten varjossa kasvaa, minkä voi. Tärkeimmät

hedelmäkasvit ovat omenapuu ja viiniköynnös. Parhaista hedelmäseuduista

mainittakoon Werder lähellä Berliniä, Frankfurt am Mainin seudut,

Ylä-Rheinin laakso ja Bodenjärven rannat. Omenankukkimisen aikana

berliniläiset lukemattomin joukoin vaeltavat Werderin tarhoihin.

Tuhannet puut verhoovat siellä kunnaista maisemaa, kilvan kukkia

kantaen, kilvan raikasta metistä tuoksua levittäen.

Kirsikka kehittyy Saksanmaalla isoksi puuksi. Elben rannalla kasvaa

Anhaltin maalla eräs kirsikkapuu, joka on 20 metriä korkea ja rinnan

kohdalta enemmän kuin kaksi metriä ympärimitaten.

Muita hedelmäpuita mainittakoon vielä luumu, aprikosi, päärynäpuu ja

varsinkin komea oikea pähkinäpuu (Juglans), josta paitsi hedelmiä

saadaan erittäin arvokasta puutakin.

Viiniköynnös on Lounais-Saksan varsinainen luonnekasvi. Rheinin törmät,

Mainin, Neckarin, Moselin ja Saarin äyräät ovat Saksan varsinaiset

viiniseudut. Viiniköynnös verhoo siellä kaikkia päivärinteitä,

varsinkin alempana virran laaksossa. Mutta viiniköynnös on kuitenkin

Saksassa oikeastaan muukalainen, joka ainoastaan ihmisen avulla ja

lämpöisimmissä paikoissa menestyy ja kypsyttää jaloja viinejä. Moselin

laaksoon huomasimme sen tulleen roomalaisen keisarin Probuksen

toimesta. Viiniköynnös tarvitsee noin viidentoista tai kuudentoista

asteen yleisen kesälämmön. Kolmenkymmenen asteen pakkanen köynnöksen

palelluttaa. Viiniköynnös ei Rheininkään rannoilla menesty 250 metriä

korkeammalla.

Missä viiniköynnös menestyy, siellä viihtyvät jotkut semmoisetkin

hedelmäpuut, jotka oikeastaan jo ovat etelän lapsia. Niinpä Saksanmaan

viinitarhoissa keväällä kukkii mantelipuu, ja jalokastanja muodostaa

samoilla seuduilla lehtimetsiä ja sen hedelmät suojaisemmissa

laaksoissa kypsyvät.

Hedelmäviljelyksestä saksalainen asutusmaisema saa monta ihaninta

piirrettään. Ken palaa vuorilta ja alakuloisena ajattelee, kuinka

uudenaikainen metsänhoito on luonnon pilannut ja köyhdyttänyt, se taas

viljelystä siunaa, kun hän laaksoihin laskeuduttuaan näkee

hedelmäpuistoina niityt, kylät ikäänkuin lymyssä laajain omena- ja

kirsikkalehtojensa keskellä, tiet yhtämittaisina hedelmäpuukujina,

joissa kypsyvät mitä maukkaimmat marjat. Usein nämä maisemat samalla

ilmaisevat väestön yhteiskunnallisia oloja. Missä maisema on näin

hedelmäpuutarhaksi muuttunut, siellä maa enimmäkseen on jaettu hyvin

pieniin palstoihin. Missä taas leviävät vehnävainiot silmän

kantamattomiin, ja kilometrejä pitkät yksitoikkoiset peruna-,

lupini- tai naurisvainiot, siellä maa enimmäkseen on suurtilallisten

käsissä. Siinäkin suuri syy, miksi kyläinen hedelmäpuistomaisema

katsojaan jättää niin syvän tyydytyksen.

Maustekasveja.

Maustekasveista on ensi sijassa mainittava humala, Saksan valtavan

olutteollisuuden tärkeä maustin. Humalanviljelyksen päämaa on Baijeri,

jossa kasvatetaan puolet koko valtakunnan humalamäärästä. Hauska on

kesällä pyöräillä laajan baijerilaisen humalavainion halki. Tien kahden

puolen kohoo rehevä mehukas olutmaustin sankkana kuin seinä kilometrien

mittaisissa saroissa, täynnään tuoksua ja hyönteisiä, taivasta

tavottelevia kärhejä ja hehkeitä humalarypäleitä. Suomalaiseen, joka on

tottunut näkemään humalaa vain kotinurkissa, moinen humalametsä tekee

vallan syvän vaikutuksen. Baijerin maakunnista on Keski-Franken vielä

muitakin humalaisempi; se se on humalan luvattu maa.

Magdeburgin lihavalla lakeudella, sokerijuurikkaan parhailla

kasviseuduilla, näkee myös melkoisia vainioita erästä toista kasvia,

joka käytännön puolesta, vaikkei kasvitieteellisesti, on sokerin

sukulainen. Se on sikuri. Tätä maustetta -- jos sitä mausteeksi voi

sanoa, -- aljettiin viljellä varsinkin sen jälkeen, kuin kahvi

Napoleonin mannersulun kautta kävi kalliiksi, jopa mahdottomaksi

hankkia. Nykyään sikuri on käypää kauppatavaraa, joka meidänkin

maahamme tiensä osaa.

Vaikka Saksanmaa ei ole tupakan viljelykseen sopiva, niin viljellään

kuitenkin melkoisilla aloilla tätäkin maustekasvia. Sitä sekotetaan

paremman ulkomaisen tupakan joukkoon. Tärkeimmät tupakkamaat ovat

Elsass, Rheinin Pfalz, Brandenburg ja Pommeri.

Teknilliset kasvit.

Teknillisiin tarkotuksiin viljellyistä kasveista mainittakoon ensi

sijassa öljykasvit, varsinkin rapsi, jonka siemenistä puserretaan

öljyä. Näitten kasvien kukkasia taas suosii hunajamehiläinen. Kun öljy

on siemenistä puserrettu, niin jäännös muodostellaan öljykakoiksi,

jotka ovat rehuaineena hyvässä arvossa.

Pellavaa ja hamppua viljellään niinikään melkoisilla aloilla, vaikka ei

läheskään niin paljoa, että tuotteet tyydyttäisivät oman maan tarpeen.

Värjäyskasvien viljelys taas on melkein kokonaan lakannut sen jälkeen,

kuin opittiin keinotekoisesti valmistamaan parempia väriaineita kuin

luonnosta saadaankaan. Mutta ruusun viljelys on viime aikoina levinnyt

erinomaisesti. Ruusuista puserretaan ruusuöljyä, jota tähän saakka on

saatu enimmäkseen Balkanin niemeltä.