säilyneet, on n.s. _Kaledonian vuoristo_ (saanut nimensä Skotlannin
pohjoisesta osasta). Tämä vuoristo kohosi ilmoille silurisen ajan
lopulla tai devonisen ajan alulla Luoteis-Europassa, ulottuen
Skotlannista Pohjanmeren ja Norjan kautta Ruijaan saakka.
Keski-Europassakin on huomattu tämän aikaisia poimuja, mutta ne eivät
ole yhtä selvästi säilyneet, koska kaledoniset poimut täällä ovat
myöhempien vuorennusliikkeitten kautta peräti järkkyneet.
Devonikaudella ja hiilikaudella Kaledonian vuoristo vähitellen rapautui
ja hajaantui lopulta perustuksiaan myöden.
Hiilikauden lopulla alkoi uusi vuorimuodostuskausi. Silloin syntyi
mahtava vuorijono, jota sanotaan _Armorikalais-variskiseksi_ (vanhain
latinalaisten maan- ja kansannimien mukaan, vaikka vuoristot tietenkin
ovat muutamia kymmeniä miljooneja vuosia vanhemmat kuin nuo vanhat
nimet). Tämä vuoristo ulottui Irlannista ja Etelä-Englannista
Bretagneen ja sieltä Keski-Europan kautta Sudetteihin, joitten tuolla
puolella sen vanhat poimut laskeutuvat nykyisten Karpattien alle.
Etelässä tämä vuoristo ulottui aina Espanjan keskiosiin saakka.
Keski-Europassa ovat Ardennit, Hunsrück ja Taunus ynnä Rheinin
liuskevuorien jatko sen jäännöksiä, Thüringerwald ja Sudetit niinikään;
jopa yksinäisen vähäpätöisen Harzinkin piirteet osottavat, että se on
samaa suurta ja ikivanhaa sukua. Alpeissakin on tavattu tämän vuoriston
jäännöksiä, mutta samoin kuin kaledonialaiset poimut samoin nämäkin
ovat hämmentyneet myöhempiin vuorimuodostuksiin.
Mutta tämä valtava vuoristo jälleen hävisi. Jo permakauden kerroksia
tapaamme siellä täällä sen poimujen päällä. Mutta varsinkin
mesotsoisella ajalla, jolloin vuorimuodostus oli alallaan, kuluttivat
riistävät voimat Armorikalais-variskista vuoristoa, purkaen sen lopulta
aivan pohjiaan myöden, niin että sen päältä nykyään tapaamme sekä
triaksen, juran että liitumerien pohjalle kerrostuneita lietteitä.
Tertiäriajalla alkoi uudelleen erittäin vilkas ja suuripiirteinen
vuorimuodostuskausi, silloin syntyivät Europassa nykyiset Alpit ja
eräät eteläisemmät vuorijonot. Muualla taas samaan aikaan tapahtui
suurenmoisia vajoomisia ja kohoomisiakin. Mustameri ja suurin osa
Välimerestä syntyi tertiäriajalla, niinkuin niiden saarilla tavattavat
muodostumat ja eläinjäännökset todistavat. Vajoomisen kautta syntyivät
niinikään Unkarin ja Lombardian syvänteet, jotka myöhemmin
lietemuodostuksista ja maan kohoamisen kautta maattuivat tasangoiksi.
Pohjoisessa tapahtui sekä Kaledonian että Variskisen vuoristopohjan
seuduilla suuria maanvajoomisia ja kohoomisia. Toiset lohkareet
vaipuivat syvyyteen, toiset taas kohosivat harjapengermiksi eli
saarennoiksi, muodostaen matalanlaisia vuoristoita. Pohjois-Atlantin
seudut vajosivat syvyyteen nykyisen meren pohjaksi ja Europan
luoteisrintama sen kautta sai likimain nykyisen muotoilunsa.
Keski-Saksan vuoristokynnys näyttää enimmäkseen kohonneen, menettäen
sitten korkeammilta kohdiltaan mesotsoisen meren peitteet, mutta
säilyttäen ne laaksoissa ja maljauksissa.
Keskivuoriston poimusuunnat.
Saksan Keskivuoriston muodostumisessa huomataan kaksi yleistä sauma- eli
vuoripoimusuuntaa, jotka määräävät vuoristojenkin suunnat, koska
halkeamasuunnatkin ovat samat. Ne ovat _alankomaalais-rheiniläinen_
suunta, joka kulkee _lounaasta koilliseen_, ollen esim. Rheinin
liuskevuoristossa vallitsevana; sekä _herkyninen_, joka kulkee melkein
suoraan sen poikki _kaakosta luoteeseen_. Parhaiten nämä suunnat
esiintyvät niissä vuoristoissa, joitten näemme kartalla yhtyvän
Fichtelgebirgessä: Thüringerwald ja Böhmerwald ovat herkyniläisessä,
Erzgebirge taas alankomaalais-rheiniläisessä suunnassa. -- Tarkemmin
erotusta tehden erotetaan usein vielä rheiniläinen kahtia, nimittäin
alankomaalaiseen, jonka suunta on länsilounaasta itäkoilliseen ja
varsinaiseen rheiniläiseen, joka kulkee melkein suoraan etelästä
pohjoiseen, Schwarzwaldin ja Vogesien ja niitten välisen syvänteen
suuntaan. Nämä suunnat määräävät koko Saksanmaan pintamuodostuksen
pääpiirteissään.
Rheinin liuskevuoret.
Geologisesta kartasta näemme paremmin kuin maantieteellisestä, kuinka
Rheinin liuskevuoristo oikeastaan on yhtenäinen muodostuma, vaikka se
jokien kautta jakaantuu niin moneen erilliseen ja eri nimillä
mainittuun vuoriseutuun. Tämä vuoristo on vanhan Variskilaisen
vuorijonon läntisin osa Saksanmaan kehyksissä. Se on perustuksiaan
myöden rapautunut ja meren jäytämä runkokappale, joka nykyään ylängön
tavoin kohoaa alavampien lähiseutujen yli. Melkein koko vuoristo on
paleotsoisia, etupäässä devonisia kallioita, niinkuin olemme jo ennen
maininneet. Luoteisessa osassa on myös kambrisia ja koillisessa
erinomaisen tärkeitä hiilikauden kerroksia. Kaikkialla, missä
kalliopohja paljastuu, ovat kerrokset jyrkästi pystyssä. Mutta
korkeuksien erotusta eivät enää määrää kerrospoimut, poimut ovat kaikki
poikki kuluneet, vaan sen määrää kallioiden kovuus. Kovemmat kalliot
ovat paremmin rapautumista vastustaneet ja jääneet kukkuloiksi,
pehmeämmät kuluneet alanteiksi. Tämä muovailu ei kuitenkaan ole
niinkään paljon tapahtunut ilmastollisten vaikuttimien toimesta, vaan
se on vanhain merien aaltoilun työtä. Korkeammat harjut ovat
kvartsittia, tuota kaikista kallioista kovinta. Kvartsittiselänteitten
väliltä ovat pehmeämmät kalliot kuluneet pois. Siellä täällä tapaamme
kuorikalkkiaisen ja kirjohiekkurin kerroksia semmoisten paleotsoisten
peitteitten päällä, joita meri jo on jäytänyt tasanteiksi. Luultavasti
oli siis Liuskevuorien kukistaminen jo vanhimman mesotsoisen meren
työtä, vaikka sen päälle kerrostuneet trias- ja jurakerroksetkin ovat
melkein kauttaaltaan hävinneet. Ainoastaan Moselin keskijuoksulla niitä
on vielä säilynyt.
Eifelin tulivuoret.
Tertiärikauden kerroksia on Liuskevuorilla säilynyt semmoisissa
paikoissa, missä myöhemmin purkautuneet laavat ovat niitä peittäneet ja
suojelleet. Tertiäriajan alkupuolella olivat nämä seudut siis vielä
meren peitossa. Mutta Alppien kohotessa ilmoille syntyi täälläkin
mullistuksia. Liuskevuorien koko alue kohosi, mutta ympärillä oleva maa
aleni. Samaan aikaan tapahtui täällä erinomaisen voimallisia
tulivuorenpurkauksia, jopa toisin paikoin niinkin myöhään, että näillä
seuduin luultavasti oli toimivia tulivuoria siihen aikaan, jolloin
ensimäinen asutus täällä alkoi.
Luonnon syntyihin perehtymätön vaeltaja ei ehkä kiinnitä hyvinkään
suurta huomiota näihin esihistoriallisiin tulivuoriin, mutta ken voi
kivennäisistä lukea entisyyden vaiheita, se ihmetyksellä ja syvällä
mielenkiinnolla tutkii tätä luonnonkirjan lehteä, jota eivät metsät,
nurmikot, kylät eivätkä kaupungit ole vielä voineet kokonaan peittää,
eivätkä sateet, pakkaset, purot ja virrat lopen hävittää. Tuskin mikään
geologinen seikka niin elävästi kolkuttaa luonnontutkijan mieltä, kuin
nuo manalan sammuneet ahjot keskellä hymyilevää viljelysmaisemaa, jonka
toimeliaat asukkaat eivät osaa uneksuakaan, kuinka väkivaltaisia,
hävittäviä jättiläisiä nuo heidän lauhkeat pyöristyneet vuorinaapurinsa
ovat olleet verraten myöhäisinä aikoina.
Eifelissä voimme erottaa noin nelisenkymmentä vulkanikeilaa, joiden
rinteillä kasvaa sankkoja metsiä laavalohkareitten ynnä tuhkan ja
laavan sekotuksesta syntyneiden kuonakivien eli "tuffien" muodostamalla
pohjalla. Kauneimpia näistä vanhoista tulivuorista on _Mosenberg_,
jonka ruskeassa kuonakeilassa erotamme neljä krateria. Eräästä
kraterista löydetyt vanhat muurin jäännökset ja roomalaiset rahat
todistavat kuitenkin epäämättömästi, että Mosenberg jo oli kokonaan
kylmillään ainakin roomalaisten näihin seutuihin saapuessa.
Eifelin keilain lukuisuus ja pienuus viittaa siihen, etteivät ne olleet
kauaakaan toimessa, vaan että maanalainen tuli alati aukoi itselleen
uusia kitoja. Keilat eivät voineet kasvaa niin mahtaviksi vuoriksi kuin
Vesuvio tai Etna. Samanlaisen tulivuoritoiminnan jälkiä ovat ne
omituiset pienet järvet, "määrit", joita tällä alueella tavataan.
Suurin niistä on Laachenin järvi, vaikkei senkään pinta-ala ole muuta
kuin kolmisen neliökilometriä. Mutta syvyyttä tällä pikkujärvellä on
kokonaista 51 metriä. Vesi on kylmää, raudanpitoista ja ilkeän
makuista. Järven läheisyydessä on parikymmentä pientä vulkanikeilaa
sekä niin suuret määrät tulivuorenpurkauksessa syntynyttä hohkakiveä,
että sitä on kautta vuosisatain louhittu ja myyty sekä kotimaahan että
ulkomaalle. Näistä merkeistä päättäen on Laachenin järvi, samoin kuin
Eifelin muutkin määrit, syntynyt räjähdyksen kautta, maanalaisten
kaasujen ponnistuksen äkkiä voittaessa päällä olevan kuoren
vastustuksen. Samanlaisia räjähdyksiä tapahtuu vielä tänä päivänä
tuliperäisissä seuduissa. Laachenin synkkä järvi ikivanhoine
luostareineen on se seutu, jossa kaikille tunnetun tarinan mukaan pyhä
Genoveva erämaassa eleli pienoisen poikansa keralla.
Siebengebirge, viimeinen seitsenkukkulainen vuoristo Rheinin
rotkolaakson pohjoisessa päässä, on sekin vanha tulivuoriryhmä! Ja
Rheinin itärannalla näemme vielä mahtavampia todistuksia tertiärikauden
ja vielä myöhempäinkin aikain tulivuorien toiminnasta.
Rheinin huomasimme, vaikka se on Ylä-Rheinin laaksoa korkeammalla,
uurtaneen rotkolaaksonsa Liuskevuoriston poikki siitä syystä, että
korkeuserotukset ennen olivat päinvastaiset. Virta uurti vuoristoa,
sitä myöden kuin se kohosi. Korkealla rantatöyräillä tapaamme vielä
joen vanhoja rantapenkereitä sorariuttoineen.
Hessin vanhat tulivuoret.
Rheinin liuskevuoriston länsipuolella tutustuimme _Hessin vuorimaahan_.
Se on tuliperäisin seutu, mitä koko Saksanmaassa on, ja sen vuoksi on
sen rakennekin rikkinäisin, pienien maakappaleitten vajoomisen ja
kohoomisen kautta enimmän sekaantunut. Koko maa Mainista Weseriin
saakka on täynnään basalttilaavasta muodostuneita kukkuloita. Niitä
tunnetaan jo toista tuhatta. Vogelsberg, joka kilven tavoin kohoo
Westerwaldin ja Spessartin välillä, on valtavan laaja basalttikumpu,
josta esiintyy lukuisa joukko pienempiä kukkuloita. Moisille vanhain
tulivuorien purkauksesta syntyneille kukkuloille ritarit keskiajalla
rakentelivat linnojaan, varsinkin virtain rannoilla. _Korkea Rhön_ on
samanlainen muodostus. Rhön on Saksanmaan omituisimpia vuoria ja
hämmästyttää pohjoismaalaistakin autiudellaan. Pilvet ja sumu
kietoilevat melkein ainiaan sen kolkkoa ja kosteata sammallakea. Vesi,
joka ei pääse maahan painumaan, muodostaa kosteita niittyjä ja raakoja
soita, joihin taikauskoinen kansa luulee vajonneen kyliä ja
kaupungeita. Vasta rinteillä kasvaa suurempia metsiä. Rhönin juurella
on Kissingenin kuuluisa kylpylaitos, jonka lämpöiset kivennäislähteet
ovat sammuneitten vulkanisten voimain viimeinen elonmerkki.
Rhön ja Vogelsberg ovat koko Keski-Europan mahtavimmat tulivuoret. Jos
niiden muoto oli samanlainen, kuin nykyistenkin tulivuorien, niin
lienevät niiden keilat kohonneet pari tuhatta metriä ilmoihin. Nyt on
edellinen 950, jälkimäinen vain 770 metriä korkea. Ainoastaan tyvet
olisivat siis jääneet jäljelle entisistä keiloista. Tuhkan muodostaman
pehmeämmän yläosan ovat sateet ja purot arvatenkin vähitellen
huuhtoneet pois ja vieneet mukanaan laaksoihin.
Hessin syvänne.
Muutoin on Hessin vuorimaa sekä Rheinin liuskevuoriin että Thüringiin
verraten vajonnutta aluetta. Niin se on ollut kautta aikainkin, sillä
Hessin syvännettä pitkin ulottui Ylä-Rheinin laaksoon pohjoinen
merenlahti kauan sen jälkeenkin, kun molemmin puolin maat olivat
kohonneet ylängöiksi. Tämä haudan kaltainen vajonta-alue kulkee
Frankfurtin seuduilta Kasseliin ja on nykyään tärkeimpiä liiketeitä
Etelä-Saksan ja Pohjois-Saksan välillä. Vanhat variskilaiset
vuoripoimut ovat tällä alueella hautaantuneet syvälle mesotsoisten
kerrosten alle, jotka siten, matalammalla ollen, ovat säilyneet
paremmin kuin Liuskevuoristossa. Täälläkin on rapautuminen kuitenkin
niin pitkälle ennättänyt, että jurakauden peitteet ja triaksestakin
keuper ja kuorikalkkiainen ovat pois kuluneet, ja triaksen alin kerros,
kirjohiekkuri, enimmäkseen on esillä. Se on punertavaa ja hedelmätöntä
maata. Missä kallio on paremmin rapautumista vastustanut, siellä se on
täynnään arkun muotoisia vuoria, kantaa laajoja metsiä, joitten lomassa
kuitenkin on herttaisia viljelyslaaksojakin.
Weservuoristo.
Weservuoristossa tapaamme maanpinnassa mesotsoisen ajan kaikkia
kerroksia, ja sitä nuorempia, kuta kauemmaksi kuljemme pohjoista kohti,
triaksen jälkeen juraa ja sitten liitua. Tästä voimme päättää, että
tämä alue kuta kauempana pohjoisessa, sitä myöhemmin on merestä
kohonnut aaltojen ja ilmaston vaikuttimien riistettäväksi. Erinomaisen
monimutkainen halkeamaverkko jakaa koko alueen kappaleihin, jotka
osaksi ovat aivan omituisen vähäpätöisiä. Vallitseva halkeama- ja
samalla vajoomissuuntakin on kuitenkin kaakosta luoteeseen, joten
vuoristonkin suunta on pääasiassa sama. Lohkareet ovat puserrelleet ja
painelleet toisiaan, toiset ovat kohonneet, toiset vajonneet,
kääntyneet kallelleen, sukeltaneet osaksi toistensa alle, jopa
pusertaneet toisiaan paikallisiin poimuihinkin. Huolimatta
vähäpätöisistä korkeuksistaan tämä alue sen vuoksi on Saksanmaan
enimmän järkkyneitä. Siitä syntynyttä pinnan epätasaisuutta vielä lisää
se seikka, että kerrosmuodostumat vaihtelevat erinomaisesti, kovemmat
ja pehmeämmät kalliot vuorottelevat ainaisessa vaihtelussa, kuluen
epätasaisesti ja synnyttäen lisäksi tektonisista liikkeistä itsenäisiä
mäki- ja laaksomuodostuksia. Weserin maisemilta sen vuoksi puuttuu
suuria yhtenäisiä piirteitä.
Mutta sen sijaan siellä tapaa erinomaisen paljon paikallista vaihtelua.
Tuliperäiset kalliot ja vuoret sitä vastoin tältä alueelta puuttuvat.
Thüringerwald ja Harz.
Thüringerwaldissa ja Harzissa tapaamme monta samaa piirrettä, kuin
Rheinin liuskevuoristossa. Tapaamme siellä esillä vanhoja paleotsoisia
liuskeita, ja näissä liuskeissa samat poimusuunnat kuin Rheinin kahden
puolen, kulkien lounaasta koilliseen. Thüringerwald ja Harz ovatkin,
sen on perusteellinen tutkimus osottanut, saman Variskisen alkuvuoren
kappaleita, jonka kerroimme paleotsoisen ajan lopulla ulottuneen
Irlannista ja Englannista Bretagnen ja Ardennien kautta Sudetteihin, ja
jonka perustuksia koko vuoristokynnys on, vaikka se on eri paikoissa
eri tavalla säilynyt. Mutta molempien vuoristojen nykyinen pituussuunta
ei ole tämä, vaan se kulkee päin vastoin poimusuunnan poikki,
herkyniseen suuntaan, s.o. kaakosta luoteeseen. Selityksensä tämä
näköjään ristiriitainen ilmiö saa siitä, ettei Harz, sen enempää
kuin Thüringerwaldkaan, ole saanut nykyistä vuoristomuotoaan
poimuttumisen, vaan halkeilemisen ja sitä seuranneitten kohoomis- ja
vajoomisliikkeitten vaikutuksesta. Molemmat ovat harjapengermiä eli
saarennoita, joitten ympäriltä maa on portaittain vajonnut. Moista
tektonista vajoomista osottavat täällä muun muassa melkoiset
porfyripurkaukset, jotka yhä vielä peittävät laajoja aloja. Semmoisten
pintalaavain purkauksia tapahtuu tavallisesti aina suurempien
vajoomisliikkeitten yhteydessä. Harzin reunoilla näemme, suurempaa
geologista karttaa katsellessamme, eri kerrosmuodostumain ohuina
saumoina piirittävän vuoristoa, ja nämä vyöhykkeet ovat sitä nuorempia,
kuta kauempana vuoristosta ne ovat. Ne ovat vajoomisessa kallelleen
taipuneitten kerroksien syrjiä. Näemme toisin sanoen vuoren juurella
melkoisen sarjan poikki viistettyjä kerrosreunoja. Kauempana lakeudella
lepää yhtenäinen triaspeite vaakasuorassa. Valkoiset kipsikukkulat,
jotka kulkevat Harzin juurella vuoriston ympäri, ovat permakauden
pystyyn taipuneita, poikki viistettyjä kerrosreunoja.
Sekä Thüringerwald että Harz ovat variskisen vuoristoaikansa jälkeen
maanneet monta geologista aikakautta meren peitossa, saaden päälleen
suuren joukon nuorempia kerroksia; mutta nämä ovat vuoriston päältä
kuluneet pois ja vanhat kerrokset ovat sen vuoksi nykyään vallitsevina
kummassakin vuoristossa. Arvokkaan muiston on Thüringerwaldin
kaltaille jättänyt permakauden nuoremman jakson, n.s. sitkaskiven
(_Zechsteinin_) meri. Siitä näyttää tuon tuostakin hiekka- ja
sorakielekkeitten kautta eronneen lahdelmia sulkioiksi, jotka
kuivuivat, menetettyään yhteyden meren kanssa. Sulkioihin jäi valtavia
kipsi- ja suolakerroksia, joita nykyään kaivetaan esiin nuorempien
kerroksien alta. Samanlaisia sulkioita ja suolamuodostumia tunnetaan
niinikään triasajalta.
Harzin ja Thüringerwaldin välisessä syvännepoukamassa kohtaamme ensi
kerran jääkauden Pohjolasta kulkeneita peitteitä, mutta ennenkuin
niihin puutumme, jatkamme vaellustamme vuoristokynnyksen itäpäähän
saakka.
Böhmi ja sen reunavuoret.
Böhmi on ilmeisimpiä esimerkkejä siitä, kuinka geologinen menneisyys
saattaa ratkaisevasti vaikuttaa maitten nykyisiin valtiollisiin ja
kansallisiin oloihin, sanalla sanoen niiden historiaan. Böhmi on
ikäänkuin tshekkiläinen saari keskellä saksalaisuutta, turhaan ovat
germanilaisuuden aallot joka puolelta koettaneet sitä vallottaa. Samoin
se on geologisten vaiheittensa ja rakenteensa puolesta ikäänkuin saari,
kova yhtenäinen maankappale, joka ikiajoista saakka on vastustanut
kaikkia poimuttavia, ylentäviä ja alentavia voimia, joitten olemme
huomanneet tekevän Saksanmaan geologisen menneisyyden niin
vaiherikkaaksi, sen nykyisen rakenteen niin monimutkaiseksi.
Böhmi on geologisesti katsoen Europan merkillisimpiä seutuja. Samoin
kuin maantieteellisellä, samoin se geologisellakin kartalla jyrkästi
erottautuu ympäristöstään. Etelässä ja lounaassa ensinnäkin huomaamme
valtavan kappaleen vanhoja kiteytyneitä kallioita, jotka käsittävät
_Böhmerwaldin_ ja sen kanssa rinnan kulkevan _Bayrischerwaldin_,
Etelä-Böhmin, ynnä molempain Itävaltain ja Mährin läheiset osat.
Tapaamme tällä alueella kaikkialla samoja vuorilajeja kuin omassakin
maassamme, granitteja, gneissejä, kiilleliuskeita, vanhimpia
saviliuskeita, jotka kaikki ovat aikaisimpiakin elollisia jäännöksiä
sisältäviä kallioita vanhemmat. Vasta tämän alueen pohjoispuolella,
_Böhmin maljauksessa_, tulee vastaan myöhempiä, vaikka naapurimaihin
verraten kylläkin vanhoja muodostumia, ensinnä kambrion, sitten
silurikauden peitteitä, joille Prag on rakennettu, ynnä muita
paleotsoisia muodostumia.
Yllä mainittu ikivanha runkokappale (_Rumpfscholle_) on vielä siitä
merkillinen, että sen päällä tuskin on ollutkaan uudempia geologisia
peitteitä. Se on toisin sanoen kautta aikain ollut saarena, silloinkin
kun meret ovat aaltoilleet sekä Alppien että Keski-Saksan
vuoristokynnyksen seuduilla, jopa Sudetitkin alleen haudanneet.
Böhmerwald ja Bayrischerwald, joiden poimusuunta on kaakosta
luoteeseen, samoin kuin vuoristojen omakin suunta, ovat viimeinen
jäännös korkeasta alppijonosta, joka näyttää niiden paikoilla kohonneen
samaan aikaan, kuin Kaledonian vuoristo ulottui Skotlannista Norjaan,
siis silurikauden ja devonikauden vaiheilla. Äärettömän pitkäin aikain
kuluessa ovat hävittävät voimat näin voineet riistää tätä vuoristoa, ja
niinpä se onkin rapautunut ja kulunut runkoansa myöden. Yhtenäinen
vuoriselänne on hävinnyt, rakenteen muinoinen yhtenäisyys tulee
näkyviin vain kerrossaumojen suunnasta. Vanhat harjanteet ovat
hajautuneet lukemattomiksi kukkuloiksi, joilla ei ole mitään yhtenäistä
järjestystä, sillä ne eivät enää ilmaise poimuaaltoja, vaan kallioitten
erilaista kovuutta. Arberin kukkula Böhmerwaldissa kohoo kuitenkin
vielä yhtä korkealle, kuin Schwarzwaldin ja Vogesien korkeimmat
tunturit. Böhmerwaldin ja Bayrischerwaldin välille on jäänyt
ympäristöään korkeammalle toistakymmentä penikulmaa pitkä ihmeellinen
luonnonmuuri, "_Pfahl_", joka selvään osottaa erilaisen rapautumisen
vaikutusta maan muotoilussa. Pfahl nimittäin on pystyyn kääntyneen
kvartsittikerroksen reuna, joka on paremmin kestänyt rapautumista, kuin
ympärillä oleva kallio ja sen vuoksi jäänyt korkeana muurina koholle
ainaiseksi luonnonihmeeksi. Pfahlin kvartsittiin perustuu
lasiteollisuus, josta väestö suureksi osaksi saa elatuksensa näissä
etäisissä, harvaan asutuissa, laajain metsäin peittämissä
vuoriseuduissa.
Vaikka Böhmin maljaus eli kattilasyvänne nykyään onkin matalammalla
kuin sitä ympäröivät vuoret, niin on se kuitenkin ikivanhoista ajoista
saakka ollut ylänköä, joka on kohonnut melkein koko muuta Europpaa
korkeammalle. Sen vuoksi se on kautta geologisten aikain enimmäkseen
ollut manterena, naapurimaitten ollessa meren peitossa. Laajin
sedimentärinen peite on kambrio, siis vanhin paleotsoinen muodostuma,
ja tämän keskellä on pieni, mutta tavattoman kivettymärikas silurinen
alue ja pieni kappale devonikauttakin. Nämä näyttävät olevan vain
viimeinen jäännös paljon laajemmasta peitteestä, joka on ulottunut
Böhmin eteläosan ja Itävallan kautta Alppeihin saakka. Mutta
devonikauden alimpaan osaan päättyvätkin määrättömän pitkiksi ajoiksi
kaikki geologiset kerrokset Böhmissä. Myöhempiä paleotsoisia
muodostumia, kivihiilimuodostumaa ja permaa on tosin melkoisia alueita,
mutta koska niistä ei ole löydetty merieläinten jäännöksiä, niin
lienevät ne järvimuodostumia. Ylemmällä liitukaudella meri uudelleen
tunkeutui Böhmiin, mutta vain pohjoisosaan ja viipyi sielläkin vain
lyhyen aikaa, pysyäkseen sieltä sitten poissa nykyaikoihin saakka.
Kaikki tertiäriajan kerrokset ovat sisävesien muodostumia, jotka
basalttipeitteitten alla ovat säilyneet hävitykseltä.
Erittäin mieltäkiinnittävä on tämän vanhan runkokappaleen suhde
Erzegbirgeen ja Sudetteihin, jotka korkeina muureina rajottavat sitä
luoteessa ja koillisessa.
Böhmin maljauksen kivihiilikautiset ja permakautiset järvikerrostumat
ovat järkkymättä vaakasuorassa asennossa. Se osottaa, ettei tämä
maakappale ole sen koommin liikkunut. Mutta Sudettein ja Erzgebirgen
reunoilla sitä vastoin ovat vielä liitukaudenkin kerrokset jyrkkään
kallellaan. Näitä molempia vuoristoita ovat tektoniset voimat siis
paljon myöhemminkin mullistelleet. Ne ovat arvatenkin ennen olleet
Böhmin nykyisen maljauksen pohjaakin alempana. Tätä todistaa Sudeteissa
sekin seikka, että siellä tapaamme merikerroksien seurannon paljon
täydellisempänä kuin Böhmin sisäosissa, taikka oikeastaan vain niitten
jäännöksiä, sillä vuoriston ylemmistä osista ne ovat niin tyyni pois
kuluneet, että kiteinen alkuvuorirunko on kaikkialla esillä. On
luultavaa, että vielä jurakauden viimeisellä ajalla koko Sudettialue
oli meren peitossa, koska Riesengebirgen ja Isergebirgen eteläreunalla
on sangen korkealla säilynyt tämän aikuisia muodostuksia kumoon
kääntyneitten granittipoimujen suojassa. Jurakauden kerrokset makaavat
vielä nuorempien liitupeitteitten päällä, joka juuri osottaa poimun ja
samalla kerrosjärjestyksen nurin kääntymistä. Tämä ilmiö selitetään
siten, että mainittu juramuodostuma on vain jäännös entisestä laajasta
peitteestä, joka on muualta melkein kokonaan hävinnyt, mutta
tämmöisissä paikoissa granitin suojelemana säilynyt.
Böhmin maljausta, jolla tarkotetaan maan maljamaista keskustaa,
rajottaa pohjoispuolella Erzgebirgen kanssa rinnan kulkeva syvänne,
jonka pinta on maljauksenkin pohjaa alempana. Tämä kaukalon kaltainen
syvänne, jonka pohjalla juoksee Eger, on valtava tertiärikautinen
vajonnainen. Erzgebirge, joka niin loivasti kohoo pohjoiselta puolen
tullen, suistuu tälle puolelle jyrkkään, mahtavana seinämänä. Tuo
seinämä on suuri maanhalkeama, jota pitkin vuoristopoimun eli holvin
eteläinen puoli on syvyyteen vajonnut. Tämä suuri vajoominen sai
tuliperäiset voimat ankaraan liikkeeseen ja laavapurkausten kautta
syntyi Egerin syvänteessä kukkulamaisema. Karlsbad, Marienbad, Teplitz
y.m. kuulut kivennäislähteet nauttivat vielä tänä päivänä tämän
vajoomisliikkeen tuottamia etuja, sillä nuo tuliperäiset voimat
viimeisenä heikkona elonmerkkinään kuohuttavat näissä paikoissa
maanpinnalle runsaita kuumia terveyslähteitä. Kaiserwald niminen
vuorenharjanne Egerin laakson eteläpuolella on vajoomatta säilynyt
jäännös Erzgebirgen entisestä etelärinteestä.
On suuripiirteistä luonnon työ!
Böhmin pohjoiskulmassa, siinä missä Elbe murtautuu ulos Pohjois-Saksan
alangolle, tapaamme Liitumeren lyhytaikaisen tulvauksen aikana
syntyneen hiekkurialueen, joka kuitenkin on täällä vajonnut
matalammalle, kuin varsinaisessa Elben hiekkurivuoristossa, johon jo
olemme tutustuneet. Tämä hiekkurikallio, jota suorakulmaisen
ristihalkeilemisensa vuoksi sanotaan nelitahoilevaksi hiekkakiveksi, on
rapautumisen kautta saanut omituiset muotonsa, jylhät jyrkänteensä,
patsaansa ja jos jonkinlaiset kallionkeilansa. Mutta vanhan
ylänköluonteen johdosta vuorien laet ovat tasaiset. Katse piankin oppii
huomaamaan tämän luonnonmuodostuksen historian, ja tuon entisen
yhtenäisyyden oivaltaminen näissä rikkinäisissä maisemissa juuri tekee
vielä mahtavamman vaikutuksen, kuin vuoret muutoin suhteittensa kautta
tekisivätkään.
Siirtyessämme nyt Pohjois-Saksan alangolle tulemme pinnalle, jonka
muodot ja peitteet kokonaan eroovat edellä kuvailluista seuduista,
vaikka ne meille, Pohjolasta tullessamme, tuntuvat paljon tutummilta ja
selvemmiltä. Hietakankaita, soita, kivisiä harjuja ja mäkiä näemme
omassa maassamme yllin kyllin, olemme tottuneet siihen, että maa
laajoilla alueilla on täynnään isompia ja pienempiä paasia, joitten
keskelle usein on hyvinkin vaikea peltoa raivata.
Samanlaista juuri on suureksi osaksi Pohjois-Saksa. Käymme nyt
tutkimaan näiden muusta Saksasta eroavien muotojen syitä.
Pohjois-Saksan alanko jääkauden muotoilema.
Kauan pysyivät arvotuksena Pohjois-Saksan alangon irtaimet maapeitteet
ja niihin hautaantuneet, paikkakunnan kalliopohjalle kokonaan vieraat
paadet. Kiven kokoomus viittasi siihen, että ne olivat kotoisin
Skandinaviasta. Samoin kuin nuo vieraat paadet, samoin tuli vihdoin
selityskin Skandinaviasta. Siellä oli nykyisten pintamuotojen
tutkiminen lopulta johtanut siihen tulokseen, että koko Pohjola on
tertiäriajan jälkeen ollut samanlaisen laajan maajäätikön peitossa,
kuin Grönlanti meidän aikoinamme. Tästä sai samalla selityksensä
Pohjois-Saksan alangon muodostushistoria. Huomattiin tuon maajäätikön
ulottuneen Saksaan saakka, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin,
peittäneen koko Pohjois-Saksan alangon aina Keski-Saksan
vuoristokynnykseen saakka. Tämän maajäätikön pohjarapaa on
Pohjois-Saksan alanko, sen tuomia ovat nuo lukemattomat suuret ja
pienet kulkupaadet.
Pohjarapa eli moreni ei kuitenkaan ole enää samanlaista, kuin se oli
maajäätikön alta paljastuessaan. Juokseva vesi on sitä jäätikön
peräydyttyä monella tavalla lajitellut. Missä se puhtaammaksi
huuhtoutui, siihen jäivät laajat hietikot, nykyiset kankaat,
tyvenempien vesien alle taas savikoita. Mutta missä moreni semmoisenaan
säilyi, kuten esim. Baltisella maanselänteellä, siellä jäi maanpinnaksi
tosin kivinen, mutta siitä huolimatta jotenkin viljava rapasavi. Toisin
paikoin ovat nämä jääkauden tuomat irtaimet peitteet parikinsataa
metriä vahvat. Ainoastaan muutamassa harvassa kohdassa pistää
peruskallio polveaan morenipeitteen läpi, ja huonosti on sille käynyt,
missä se vain tapahtuu. Maajäätikkö ensinnäkin hioi kalliota, samalla
tavalla kuin meidänkin maassamme kaikkialla -- muualla Saksassa tapaa
moisia hiottuja kallioita ainoastaan Alpeilla ja korkeimmilla
keskivuorilla, joilla oli jääkaudella omat maajäätikkönsä -- ja nykyään
ihminen niitä murtaa, minkä ennättää. Niinpä ovat kivilouhimot niin
nopeaan syöneet Rüdersdorfin kalkkikallioita Berlinin eteläpuolella,
että kallio nykyään on saman verran kuopalla, kuin se ennen kohosi
ympäristön yläpuolelle. Nämä kohdat, ynnä monet puraukset osottavat
kuitenkin, että Pohjois-Saksan alangolla on jääkautisten peitteitten
alla vahvat peitteet varhaisempien geologisten aikakausien
kerrostuneita kallioita, lähinnä tertiärikauden muodostumia, vaikka
alue näyttääkin olleen maata tertiäriajan keskivaiheilta saakka.
Syvällä maan uumenissa piilevästä sitkaskivestä on löydetty valtavat
määrät kipsi- ja suolakerroksia, joista toisin paikoin kohoo
suolalähteitä maan pinnallekin. Tertiärikauden muodostumissa taas on
suuria ruskohiilikerroksia. Mutta koska tertiäriset kerrokset ovat
täynnään halkeamia ja maankappalten keskinäiset asennot ovat
muuttuneet, niin osottaa tämä, että Pohjois-Saksan alanko on sen
jälkeen ollut järkkymäin alainen. Ehkäpä on Baltinen maanselänne, joka
kaarena kiertää Itämeren etelärantaa, syntynyt noiden järkkymäin
kautta, pidättäen sitten kynnyksenä enemmän pohjarapaakin päälleen,
kuin monet muut seudut. Vieläpä jääkautisetkin peitteet ovat olleet
tektonisten järkkymisien alaisia. Suomi vajosi jääkaudella jääkuorman
painosta niin syvälle, että se jäätikön sulattua oli suurimmaksi osaksi
meren peitossa, ja vanhoja sen aikuisia rantaviivoja tapaamme nykyään
jonkun satakunnan metriä korkealla kuivalla maalla. Tiirismaalla
esimerkiksi näkyy vielä selvä vanha merenranta. Mutta Pohjois-Saksa
sitä vastoin näyttää siihen aikaan olleen nykyistään korkeammalla --
maajäätikkö oli siellä jo paljon ohuempaa kuin meidän maassamme -- ja
Itämeren etelärannikko on sen jälkeen jonkun verran vajonnut.
Siten ovat esim. meripihkakerrokset joutuneet merenpinnan alle.
Kahden maajäätikön erilaiset pohjaravat.
Samoin kuin Alpeilla, samoin Pohjois-Saksan alangollakin erotetaan
useita eri jääkausia, taikka samassa jääkaudessa useita "heilahduksia".
Maajäätikkö on milloin edennyt, milloin peräytynyt, laajin oli
viimeistä edellinen maajäätikkö. Se ulottui muutamia satoja metrejä
korkealle Keski-Saksan vuoristokynnyksenkin rinteille, ohi Harzin
Thüringerwaldiin, Erzgebirgeen, Sudetteihin ja Karpatteihin saakka.
Niin kaukana tapaamme suurempia tai pienempiä skandinavisia kulkukiviä,
mutta varsinainen pohjarapa on täällä etelämmässä melkein kaikkialla,
jo hajaantunut ja tullut perinpohjin uudelleen lajitelluksi. Viimeisen
maajäätikön pohjamoreni ei ulotu niin pitkälle etelään, vaan sen rajan
tapaamme jo Altmarkin, Magdeburgin ja Breslaun seuduilla. Tämän
viimeisen maajäätikön peräytymisasteita osottaa pitkä jono
päätemoreneja, Salpausselkään verrattavia, vaikkei yhtä yhtenäisiä
harjuja, jotka kaartaen ympäröivät Itämeren etelärantaa.
Molempain viimeisten maajäätiköiden eri laajuudella on ollut ratkaiseva
vaikutus Pohjois-Saksan alangon nykyisiin irtaimiin peitteisiin ja
niiden viljelyskelpoisuuteen.
Jääkauden peitteitä tarkastellessamme huomaamme Pohjois-Saksan
alangolla kaksi selvään toisistaan erotettavaa osaa. Niiden rajana on
jotenkin tarkkaan Elbe.
Pohjanmeren entisiä vaiheita.
Elben suistamon ja Rheinin suistamon välillä löytyy ainoastaan
vanhemman jääkauden pohjarapaa. Tämä on paljon hedelmättömämpää. Sitä
on tuo ennen mainitsemamme karu geesti. Geesti on enimmäkseen vanhoja
hiekkoja, joita tuuli on maajäätä seuranneina aroaikoina useissa
paikoin puhaltanut dyyneiksi. Missä tämä morenipohja on kuivaa, siellä
on hedelmätöntä nummea, missä taas kosteata, siinä laajat kohosuot.
Tähän geestitasankoon vanhat joet uursivat syviä laaksoja, jotka
ulottuivat kauas nykyiseen Pohjanmereen saakka, koska Pohjanmeren pohja
jääkauden jälkeen oli pitkät ajat manterena. Kun sitten meri eteni maan
vajotessa ja rantain syöpyessä aaltojen hankauksesta, niin nämä vanhat
laaksot joutuivat veden alle. Mutta yhä vielä ne tuntuvat meren
pohjassa kauas Pohjanmeren syvemmille seuduille. Myöhemmin aallot
alkoivat vuorostaan maata rakentaa, kun rantameren syvyys oli siihen
sopiva. Ne kasasivat särkkiä matalain mutkain eteen, rakensivat
samanlaisia kielekkeitä, kuin nykyään tapaamme Itämeren haffien eli
sulkioitten suulla. Joet täyttivät sulkiot lietteillään ja kasvullisuus
auttoi maattumista. Rantasärkkäin suojelevan dyynivyöhykkeen taakse jäi
ainoastaan vähäpätöisiä lahdelmia ja järviä, suurin osa sulkioista oli
muuttunut joko suoksi taikka lihavaksi marshimaaksi. Näin maattui se
avara matala merenlahti, joka ennen täytti suuren osan nykyisestä
Hollannista ja johon Rhein, Maas ja Schelde purkivat lietteiset
vetensä. Roomalaisten aikana nykyisen Zuyderseen kohdalla oli jäljellä
ainoastaan pieni Flevojärvi tämän merenlahden viimeisenä jäännöksenä.
Mutta maa näyttää edelleen vajonneen. Maattuneet lietemaat suureksi
osaksi vajosivat vuoksen yläpintaa alemmaksi ja aallot pääsivät siten
hävittämään dyynivallia. Siitä alkoi Pohjanmeren rannikolla kamala
hävityksen aika. Maan sortumista ulottui Schelden suistamosta aina
Jyllannin rannoille saakka. Tämä tapahtui historiallisella ajalla,
keskiajalla. Tulvavuoksilla dyynisärkät murtuivat monesta kohdasta,
katkesivat saariksi, ja takana olevat marshit kylineen kaupunkineen
hautaantuivat aaltoihin, lietteet huuhtoutuivat pois ja entiset
vihannat marshit muuttuivat missä pysyviksi merenlahdiksi, kuten
Zuydersee, Dollart ja Jade, ynnä Schelden ja Maasin suistamot, missä
wattimereksi, ollen vuoksen aikana merenä, mutta luodevedellä maana.
Tätä menetettyä maata koettaa ihminen nyt vähitellen vallottaa takaisin
ja saattaa uudelleen viljelykseen.
Pohjois-Saksan alanko Elben itäpuolella eroo melkoisesti geestistä.
Jääkautiset peitteet ovat vaihtelevammat, koska täällä viimeinenkin
jääkausi on ollut maata muotoilemassa. Molempien pohjarapain ja niistä
huuhtoutuneitten jokihiekkain erilainen esiintyminen maanpinnalla
vaikuttaa, että Elben itäpuolella hedelmällinen savi ja hedelmättömät
karut hiekkamaat moninaisemmin vaihtelevat. Mutta tuulimultaa,
"lössiä", joka Etelä-Saksassa peittää laajoja aloja ja on monen
sikäläisen seudun hedelmällisyyden pohjana, sitä on Elben
itäpuolellakin niukalti, ainoastaan alueen eteläreunalla.
Pohjois-Saksan esiaikaiset jokilaaksot.
Olemme jo ennen maininneet ne omituiset leveät laaksot, jotka kulkevat
Baltisen maanselän ja Eteläisen maanselän välimailla idästä länteen,
joita sekä nykyiset joet että kanavat osaksi käyttävät. Niilläkin on
omituinen alkuhistoriansa. Ne ovat jääkauden jälkiaikain luomia, ne
kertovat pohjoisen maajäätikön viimeisistä vaiheista. Näitä laaksoja
luullaan jääkauden jälkeisten jokien uomiksi, jonka vuoksi niitä
nimitetäänkin "_esiaikaisiksi jokilaaksoiksi_" (Urstromtäler). Laaksot
syntyivät sitä myöden, kuin maajäätikkö peräytyi pohjoista kohti.
Jäätikön seisahtuessa Keski-Saksan vuoristokynnykseltä laskevat joet
virtasivat yhteen valtajokeen, "_esiaikaiseen Weichseliin_", joka
seuraili jäätikön eteläreunaa ja laski Pohjanmereen. Tähän vanhaan
Weichseliin sekä Oder että Elbe kaikkine syrjäjokineen laskivat.
Maajäätikön vanhoja reunalaaksoja yhdistävät toiset laaksot, jotka
kulkevat niiden poikki etelästä pohjoiseen. Niiden arvellaan syntyneen
siten, että jäätikön peräytyessä esiaikainen valtajoki ja sen varrella
patoutuneet järvet jääreunan väistyttyä murtautuivat pohjoiseen,
muodostaakseen uuden valtajoen järvineen ja uuden jokilaakson
maajäätikön uuden reunan eteen. Nykyiset joet kulkevat missä
itä-länsilaaksoja, missä etelä-pohjoislaaksoja seuraillen, ja siitä saa
selityksensä Pohjois-Saksan jokien omituinen polvinen juoksu.
Näin on jääkauden jättämä pohjamoreni muodostunut saarekkeiksi, joitten
välillä on lakeita laaksoja, laaksoissa huuhtoutuneita hiekkoja
entisten virtain kohdalla, tai vanhain järvien tilalla hedelmällisiä
lietteitä. Koska tärkeimmät rautatielinjat kulkevat näitten vanhain
laaksojen pohjia, niin matkustaja sen vuoksi Brandenburgin läpi
ajaessaan enimmäkseen näkee vain nummia, joilla vielä on siellä täällä
korkeita vanhoja dyynejäkin, muistuttamassa esiaikoja, jolloin tämä
alue oli hedelmätöntä kasvutonta aroa. Missä viimeisen jäätikön
pohjarapa on huuhtomatonta, siellä se on jotenkin hedelmällistä
rapasavea. Tällä alueella sen vuoksi korkeammat maat _yleensä_ ovat
hedelmällisempiä, kuin nuo vanhat joenpohjat.
Kuta lähemmäksi Itämerta saavumme, sitä selvemmäksi käyvät jääkauden
muodot. Maajäätikön pohjamoreni on kasaantunut korkeiksi mäiksi
varsinkin niillä seuduin, missä vanhat päätemorenit ovat. Tapaamme
täällä vierinkiviharjujakin, vaikkei niin runsaasti ja niin suuria,
kuin omassa maassamme. Toisissa paikoissa taas nähdään samanlaisia
syviä pyöreitä hautoja, kuin meidänkin kangasmaillamme Baltisella
maanselällä on morenin kuoppiin jäänyt vettä, ja siten ovat syntyneet
nuo lukemattomat järvet ja vesistöt.
Matkustaja vaeltaessaan Saksanmaan maisemien läpi kummastelee kylläkin
useatakin maiseman omituisuutta, mitä hän sattuu tiellään havaitsemaan,
mutta useimmat näistä piirteistä, useimmat lehdet alkuaikain suuresta
kehityshistoriasta makaavat nykyään runsaan vihannuuden, voimallisen
viljelyksen peitossa, ja vähänpä hän niistä päältä katsoen selvää saa.
Niitten selvittäminen onkin kysynyt pitkällistä ja etevimpäin
tutkijavoimain työtä. Mutta vaikka niiden ymmärtäminen saattaakin
näyttää enemmän tiedonhalun kuin käytännöllisen hyödyn tyydyttämiseltä,
niin osottanee kuitenkin seuraava silmäyksemme mannun aarteihin ja
maakamaran viljelysedellytyksiin, että maan geologisen kehityshistorian
tuntemisella on myös erinomaisen suuri käytännöllinen merkitys.
Mannun aarteet ja maakamara.
Tehdessämme selkoa Saksanmaan maakerroksista olemme jo nähneet, kuinka
luonto äärettömän pitkän kehityksensä aikana on kerroksien väliin
latonut kivennäisaarteitaan ja elimellisen elämän jätteitä, ikäänkuin
varastohuoneen hyllyille kerran syntyvän ihmiskunnan esiin
kaivettaviksi.
Voimme jakaa nämä mannun aarteet neljään ryhmään: _suoloihin ja
kivennäislähteihin, palaviin kivennäisaineihin, metalleihin ynnä
irtaimeen maakamaraan_, jonka laatu määrää kasvullisuuden ja
viljelyksen edellytykset.
Keittosuola.
Keittosuolasta ei ole Saksassa puutetta, vaikkeivät ilmastolliset olot
olekaan semmoisia, että suolaa voitaisiin valmistaa Pohjanmeren vedestä
haihduttamalla, niinkuin Välimeren kuivissa maissa. Saksassa on mantu
sitä rikkaampaa suolasta, vaikka tämä suola onkin syvällä maakerroksien
välissä. Toisin paikoin maanalaiset suolakerrokset maanpinnalta
vuotavan veden vaikutuksesta vähitellen sulavat ja sitten suolalähteinä
kumpuavat esiin maanpintaan. Näin tapahtuu varsinkin Alppien juurella
monessa kohden. Tästä kylläistetystä suolavedestä valmistetaan
puhdistamalla ruokasuolaa. Mutta enimmäkseen on suola maan sisässä
säilynyt kiinteänä kalliona, jota louhitaan ja kovina kappaleina
kohotetaan ilmoille.
Jo vanhat germanit ja vielä heitä ennen keltiläiset käyttivät hyväkseen
varsinkin suolalähteitä. Siitä on nykyaikoihin saakka säilynyt
todistuksia. Luoteis-Alpeissa oli suolateollisuus jo roomalaisia
vanhempina aikoina niin kehittynyt, että suolalähteitä omistavat heimot
tällä teollisuudella elivät, jopa rikastuivatkin, kuten monet
muinaistieteelliset löydöt ovat osottaneet.
Olemme jo ennen huomauttaneet, että maanalaiset suolakalliotkin alkuaan
ovat merisuolaa, joka on kiteytynyt omituisissa maantieteellisissä
oloissa kylläistetystä suolavedestä. Kaspianmeren rannalla esim.
muodostuu _Kara Bugas_ nimisessä lahdelmassa vielä tänä päivänä
samanlaista suolakalliota. Suolan kiteytymisen ehtona on, että lahti
särkän kautta eroaa merestä, ei kuitenkaan kokonaan, sillä siitä
vedestä, mikä lahteen kerrallaan mahtuu, ei vielä tulisi hyvinkään
paksua suolakerrosta. Särkän tulee olla siksi matalan, että merestä
pääsee suurilla tulvavuoksilla virtaamaan lahteen yhä uutta vettä, sitä
myöten kuin entinen haihtuu. Haihtumisen kautta vesi käy yhä
suolaisemmaksi, ja kun vesi on sitä raskaampaa, kuta suolaisempaa, niin
vaipuu pohjaan vähitellen yhä suolaisempaa ja suolaisempaa vettä. Tämä
pohjavesi on vihdoin kylläistykseen saakka suolaista, siitä alkaa erota
suolakiteitä, jotka vaipuvat pohjaan, ja vihdoin syntyy koko järveen
kiinteä suolapohja, joka vahvenemistaan vahvenee, kuta kauemmin
luonnonsuhteet pysyvät suolan muodostumiselle edullisina. Siten voi
lopulta melkein koko merenlahti muuttua kiinteäksi suolakallioksi.
Samoin muodostuu suolakallioisia arojärvissä, joiden vesi käy yhä
suolaisemmaksi jokien suola-aroista liuottamista suoloista.
Suolamuodostuksen ehtona on, paitsi soveliaita lahdelmia ja
särkkämuodostuksia tai suolajärviä, myös kuiva ilmanala. Saksanmaalla
näyttää vallinneen moinen ilmanala varsinkin permakaudella ja
triaskaudella, koska vahvimmat suolakalliot tavataan juuri näiden
aikakausien kerroksissa. Valtavimmat suolakalliot on purauksien kautta
löydetty Pohjois-Saksan alangon löyhäin maapeitteitten alta. Kuuluisin
on _Stassfurtin_ kaivos Harzista juoksevan Bodejoen varrella, lähellä
Magdeburgin kaupunkia. Mutta samanlaisia laajoja ja valtavan vahvoja
suolakerroksia on muuallakin, muun muassa Berlinin seuduilla, missä
joku kymmenkunta kilometriä pääkaupungin eteläpuolella suolakallio tuli
vastaan jo 89 metrin syvyydessä, ja samaa kalliota kesti aina 1,273
metrin syvyyteen, jolloin puraus oli teknillisten vaikeuksien vuoksi
keskeytettävä. Purattua suolakalliota oli siis 1,184 metriä vahvalta,
eikä pohjaa vielä tavattu. Nämä numerot antavat vähän aavistusta siitä,
kuinka suunnattomia suola-aarteita täällä on mannun kätkössä.
Tavallinen keittosuola ei suinkaan ole ainoa, eikä arvokkainkaan niistä
suoloista, joita maan sisästä nostetaan. Monenlaisia muita suoloja
esiintyy keittosuolan (natriumkloridin) ohella, samoja kuin suolaisessa
merivedessäkin. Lisäsuoloista, joitten pohjalla on kehittynyt erittäin
kukoistava kemiallinen teollisuus, ovat mainittavat ensi sijassa
kalisuolat, joitten hyöty maanviljelykselle alkaa olla meilläkin joka
miehelle tunnettu asia.
Kalisuolat.
Maa Harzin pohjoispuolella on täynnään kalisuoloja ja magnesiumisuoloja
(magnesiumisuoloista merivesi saa kitkerän makunsa). Ne ovat
kerroksissa puhtaan vuorisuolan päällä. Voimaperäiselle
maanviljelykselle ovat fosforihappoiset suolat ja alkaliot
välttämättömiä apulannotuksia. Fosforihappoisia suoloja on ollut
verraten helppo hankkia eri osista maapalloa, mutta aina vuoteen 1843
saakka, jolloin Stassfurtin suolakerrokset avattiin, ei ollut mitään
mahdollisuutta korvata kaliumia, jonka maa satoja antaessaan menettää.
Tuhka, jota ennen käytettiin tähän tarkotukseen, oli käynyt liian
kalliiksi metsäin vähettyä ja viljelyksen voimistuttua. Puute tuli
poistetuksi vasta 1860 luvulla, jolloin Stassfurtin kalisuola-aarteita
ruvettiin maanpinnalle nostamaan. Näitten suolain avulla on Saksan
maanviljelyksen ollut mahdollista likimain pitää puoliaan valtameren
takaista kilpailua vastaan. Kalisuoloja sisältäviä kerroksia on
löydetty alalta, jonka halkaisija on noin 80 kilometriä.
Stassfurtin suolakalliot.
Stassfurtin keittosuolakallio on ohuimmilta kohdilta noin 300 metriä
vahva. Kerroksien asento on vino, joka ilmaisee maankuoren tälläkin
paikalla olleen suolamuodostuksen jälkeen järkkymisen alaisena,
vaikkapa onkin pinta nykyään tasankoa. Keittosuola ylemmissä
kerroksissa vähitellen muuttuu _polyhalitti_ nimiseksi
suolakivennäiseksi, joka sisältää kaliumin, magnesiumin ja kalciumin
rikkiyhdistyksiä. Tämän kerroksen päällä on kieserittikerros,
keittosuolaa yhdessä kieseritin (vesipitoisen rikkihappoisen
magnesiumin) kanssa, sitten karnallittikerros (kaliumin ja magnesiumin
klooriyhdistyksiä), sekä vihdoin toisin paikoin kainittikerros.
Karnallitti- ja kainittikerroksien päällä on suolasavea ja tämän päällä
paksu peite anhydrittiä, s.o. vedetöntä kipsiä. Ja anhydritin päällä
vihdoin on triaskauden hiekkureista ja kalkkiaisista kate.
Näitten suolain kemiallinen kokoomus vastaa tarkkaan meriveden
kemiallista kokoomusta, ja kerrosjärjestelmä on sen mukainen, mikä
kunkin suolan ominaispaino on. Mutta harvoissa paikoissa, missä maa
sisältää vuorisuolaa, on ylimpiä suoloja säilynyt, koska ne erittäin
helposti sulavat. Stassfurtin suola-alue on siinä suhteessa yleisestä
säännöstä poikkeus. On todettu, että maankuoren järkkymiset ovat
tehneet ylempien kerroksien säilymisen täällä mahdolliseksi.
Alppien suolalähteet.
Toisenlaisia ovat nuo esihistoriallisina aikoina käytetyt
suolavarastot, joita tavataan Baijerin ja varsinkin Salzburgin
Alpeissa. Niissä tavataan harvoin puhdasta suolakalliota, enimmäkseen
keittosuola esiintyy savessa, joka lisäksi sisältää kipsiä,
polyhalittia ja muita samanlaisia suoloja. Näitä suolakerroksia
käytettäissä kaivetaan maahan onteloita ja onteloihin johdetaan vettä.
Vesi sulattaa suolat ja siten syntyneestä suolavedestä erotetaan eri
suolat. _Berchtesgadenin ja Reichenhallin_ suolakaivoksista johdetaan
suolavesi noin 100 kilometriä pitkiä putkia pitkin puhdistusverstaihin.
Mahtavat konelaitokset kohottavat sen putkiin maanalaisista onteloista.
Stassfurtin suolakaivokset ovat nykyään suurimmat koko maanosassamme.
Niistä saadaan puolet koko Saksanmaan suolatuotannosta ja neljännes
koko siitä suolamäärästä, mitä yleensä valmistetaan. Monta miljonaa
kuutiometriä suolakalliota on täältä jo louhittu ja maailmalle
lähetetty, komeat maanalaiset pilariholvit jäljelle jätetty,
Stassfurtin suolakerrosten louhimista ynnä sikäläisen kemiallisen
teollisuuden erinomaista menestystä on suuressa määrin helpottanut se
seikka, että kaivokset ovat niin lähellä oivallista vesiväylää, Elbeä.
Terveysvedet.
Kivennäislähteet eivät tosin välittömästi hyödytä maata ja sen
asukkaita samassa määrässä, kuin nämä valtavat suolakerrokset, mutta
vähäksi ei niittenkään arvoa ole laskettava. Lukemattomat sairaat
kohentavat niitten vedellä terveyttään ja vierastulva on hyvä tulolähde
lukemattomille ihmisille.
Kivennäislähteitä kumpuaa maan sisästä etenkin semmoisilla paikoilla,
missä maan vajoamisen kautta tuliperäiset voimat ovat olleet toimessa
myöhäisellä geologisella ajalla. Niin runsaita lähteitä, kuin
Erzgebirgen eteläpuolella Böhmissä, emme kuitenkaan tapaa Saksanmaan
puolella. Mutta maailman kuulut ovat Saksassakin _Wiesbaden, Homburg_
ja monet muut lähteet Taunuksen rinteillä ja muuallakin
vuoristokynnyksen liepeillä. Schwarzwaldin vajontahalkeamilla taas on
_Baden-Baden_, muita mainitsematta. Kun kuumat terveyslähteet ovat
järkkymien kautta häiriintyneissä seuduissa, niin ovat ne sen vuoksi
yleensä kauneissa maisemissakin. Raikas ilma, metsäiset laaksot,
viileät vuoriseudut yhä vahvistavat lähteitten vaikutusta.
Kivihiili.
Kaikkia muita mannun aarteita tärkeämpi on kuitenkin uudenaikaisessa
yhteiskunnassa kivihiili. Mihin nykyaikaisessa teollisuusmaassa enää
riittäisivät metsät! Kivihiilen etevämmyys muitten polttoaineitten
rinnalla perustuu siihen, että siihen on kokoontunut erinomaisen suuri
määrä palavaa ainetta vähimpään tilaan. Tämän väitteen totuutta osottaa
vertaus eri kivihiililajien ja polttopuun ainekokoomuksen välillä:
Hiiltä. Vetyä. Happea. Typpeä.
Puunsäie 50 6 43 0
Nykyinen suoturve 59 6 33 2
Tert. ruskohiili 69 5,5 25 0,8
Kivihiili 95 2,5 2,5 Hitunen.
Tavallisessa puunsäikeessä siis on vain puolet palavaa hiiltä, mutta
parhaassa kivihiilessä sitä vastoin melkein kaikki. Ja jos vielä
otetaan huomioon kivihiilen suhteellisesti suurempi paino ja vähempi
koko, niin vertaus on hiilelle vielä paljon edullisempi.
Saksanmaan nykyisen edistyksen kaikkein tärkeimpiä ehtoja on
juuri se seikka, että maassa on niin laajat ja hyvät maanalaiset
kivihiilivarastot.
Kivihiilen synnystä ei vielä olla täysin selvillä, mutta se on ainakin
varmaa, että sen kaikki muunnokset ovat entisten kasvistojen
jäännöksiä. Sitä epäämättömästi todistavat pystyt hiiltyneet
puunrungot, joita vielä tavataan hiilikerroksissa. Mutta suurin osa
hiilikerroksista, etenkin hiilikauden aikuisista, ei ole muodostunut
puunrungoista sinäänsä, vaan näyttävät rungot ensinnä hajaantuneen
hienoksi muroksi, joka on suopohjalla kasvavain metsäin alla keräytynyt
vahvoiksi kerroksiksi. Toiset hiilikerrokset taas ovat vain maan
peitossa säilynyttä suomutaa, samanlaista kuin vielä tänä päivänä
kasvaa kaikilla maailman soilla, meilläkin. Ne ovat pääasiallisesti
valkosammalta. Nämä kasviaineet, joita niiden sisältämät
kivennäisaineet ovat estäneet mätänemästä, ovat joutuneet paksujen
liete- ja hiekkakerrosten alle, suuren painon alaisiksi, jonkun verran
korkeampaan lämpötilaan, ja näissä oloissa ne ovat vähitellen luopuneet
sisältämästään hapesta ja vedystä, niin että ainoastaan hiili on
lopulta jäljelle jäänyt. Tästä paikalla selviää, miksi hiili on sitä
vanhempaa, kuta enemmän siinä on puhdasta hiiltä, kuta vähemmän
happea. _Ruskohiilet_ (Braunkohle), joissa hapen prosenttimäärä vielä
on neljännes koko ainepaljoudesta, ovatkin enimmäkseen joko
tertiärikaudella taikka jääkaudella syntyneet. Ne ovat nuorimmat
kaikista kivihiilimuodostuksista. _Antrasittihiiltä_ sitä vastoin, joka
jo on melkein puhdasta hiiltä, sisältäen vain 2,5 pros. happea,
tavataan vanhimmissa kerroksissa, etenkin kivihiilikautisissa. Jossain
määrin kuitenkin paikalliset olotkin, sen mukaan kuinka edullisia ne
ovat olleet hiilen muodostukselle, muuttavat suhteita.
Kivihiiltä tavataan melkein kaikkien geologisten aikain kerroksista,
alkuvuorta lukuun ottamatta, mutta erittäin edulliset näyttävät ehdot
sen muodostumiselle olleen varsinkin kivihiilikauden jälkimäisellä
puoliskolla. Sen aikuisia ovat Saksanmaankin parhaat hiilikerrokset.
Saksanmaan kivihiilialueet.
Saksanmaan kivihiilialueet kuuluvat samaan ryhmään, kuin
Pohjois-Ranskan ja Belgian. Ne ovat syntyneet vuoristokynnyksen
pohjoisella rinteellä, joka siihen aikaan oli meren rantana. _Aachenin_
luona ulottuu Saksan puolelle pieni kolkka Liègen kivihiilialueesta,
parikymmentä neliökilometriä laaja. Saksanmaan tärkein kivihiilialue on
kuitenkin sekä laajuutensa, että edullisen liikeasemansa vuoksi _Ruhrin
kivihiilialue_, Ruhr nimisen Rheinin syrjäjoen varrella. Se on noin
2,000 neliökilometriä laaja ja jakaantuu neljään eri osaan, _Wittenin,
Bochumin, Essenin ja Duisburgin_ alueihin, jotka kaikki ovat
suurenmoisen teollisuuden keskustoja. Tällä alueella kaivetaan vuodessa
noin 50 miljonaa tonnia hiiltä, mutta maanalaisia varastoja on arvion
mukaan 129 miljardia tonnia, joten nämä kerrokset tätä menoa kuluttaen
kestäisivät yli 2,500 vuotta. Pienempi, mutta tärkeä on Lothringissa
Saarin kivihiilialue, alaltaan 1,000 neliökilometriä.
Saksissa on monessakin paikassa pienempiä kivihiilikerroksia, mutta
niitten käyttäminen on monenmoisten luonnonhaittain vuoksi työlästä.
Hyötyisimmät ja monta vertaa laajemmat -- laajimmat Saksanmaan kaikista
kivihiilialueista ovat _Ylä-Schlesian kivihiilialueet_. Toinen niistä,
josta osa kuuluu Puolaan, osa Itävallalle, on 5,000 neliökilometriä
laaja ja sisältää Preussin osalla noin 100 miljardia tonnia hiiltä.
Toinen, pienempi Schlesian alueista on Sudeteilla, Waldenburgin
vuorimaassa. Muuallakin Saksassa, esim. Hannoverissa, on vähäisiä
kivihiilialueita. Nuorempia kivihiilikerroksia s.o. ruskohiiltä, on
Pohjois-Saksan alangolla monessa kohden, etenkin Elben keskijuoksun
länsipuolella ja Oderin keskijuoksun kahden puolen, ynnä Münchenin
eteläpuolella Alppien juurella. Ruskohiilikerrosten laajuus ei ole yhtä
suuri kuin varsinaisten kivihiilikerrosten, mutta niitten vahvuus
valtavan paljon suurempi.
Pitkiksi ajoiksi on Saksanmaalla siis riittävästi kivihiiltä, vaikkapa
teollisuus ja liike kehittyisivät vielä valtavammiksi, kuin ne nykyään
ovatkaan.
Maaöljy.
Maaöljyä (petrolia) on Saksassa ainoastaan jossakussa paikassa vähäisiä
määriä, esim. Elsassissa, jossa sitä esiintyy yhdessä asfaltin kanssa.
Useissa kohdin on Pohjois-Saksassakin löydetty vähäisiä määriä
petrolia, enemmän sitä vastoin asfalttia; Etelä-Saksassa Alppien
juurella niinikään. Mutta nämä löydöt eivät likimainkaan täytä maan
tarvetta.
Malmit.
Saksan vuoriteollisuus on vanhempi, kuin monen muun maan. Jalommat
metallit, joita aikaisemmin etupäässä etsittiin, ovat kuitenkin
ehtyneet. Niiden louhiminen on enää enimmäkseen vain pieni
sivuelinkeino. Mutta raudan valmistus sitä vastoin on kehittynyt
valtavaksi. Tämä tapahtui varsinkin sen jälkeen, kun opittiin
Tuomas-menetelmän kautta erottamaan raudasta fosfori (1878). Vasta
tämän kautta saivat Saksanmaan kylläkin laajat maanalaiset
rautavarastot täyden merkityksensä, etenkin _Lothringin_ laajat
_rauta-o'olitti eli minettimalmit_, jotka kuuluvat osa Ranskalle, osa
Luxemburgille, osa Saksalle. Mutta Saksan alueella on enin osa näistä
malmeista. Sieltä Westfalin kivihiilialue tuo suuren osan
jalostamastaan raudasta -- on edullisempaa kuljettaa rauta hiilen, kuin
hiili raudan luo. Ruhrin alueellakin, ynnä monessa paikassa
Westfalissa, Harzissa, Thüringissä, Schlesiassa, ynnä siellä täällä
Etelä-Saksassa on rautaa. Vaikka malmit enimmäkseen eivät olekaan niin
rikkaita ja puhtaita, kuin esim. Pohjois-Ruotsin valtavissa
rautavuorissa, niin ovat ne kuitenkin lähempänä ja tuotanto on niin
suuri, että se täyttää enimmän osan oman maan tarpeesta.
Manganimalmeja, joita rautateollisuus tarvitsee, on Rheinin
Liuskevuorissa, Harzissa, Thüringissä y.m.
Jaloja metalleja mainitaksemme on kultaa vähäpätöisiä määriä
Fichtelgebirgessä ja Harzissa, Schlesiassa ja Erzgebirgessä. Ennen
vanhaan on Rheinin, Moselin, Tonavan, Saarin y.m. jokien hiekoista
huuhdottu kultaa, mutta tämä teollisuus on nykyään jäänyt unohduksiin.
Hopeaa, kuparia, lyijyä ja sinkkiä saadaan yhä vielä melkoisia määriä
etenkin Erzgebirgestä, Schlesiasta ja Harzista.
Hyödyllisiä kiviä.
Paitsi malmeja sisältää Saksan mantu monenlaista kiveä, jota on jo
vanhastaan käytetty mitä erilaisimpiin tarkotuksiin. Vanhain
tuomiokirkkojen uljaat nelitahoiset hiekkurilohkareet ja
marmoripilarit, kaupunkien ja kylien liuskekatot, laatoilla
lasketut torit ja kadut, nuo suunnattomat määrät sementtiä ja kalkkia,
joita on kautta aikain maasta nostettu ja yhä vielä nostetaan, ne
kaikki kertovat, kuinka rikasta Saksan mantu on kaikenlaisesta
rakennusaineesta. Ainoastaan Pohjois-Saksa on tässä suhteessa
köyhempää, siellä kun vahvat irtaimet maakerrokset melkein kaikkialla
peittävät alla olevia kallioita. Siellä on sen vuoksi jo vanhastaan
käytetty rakennuksiin jääkautisia kulkukiviä ja savea.
Ennenkuin päätämme tämän lyhyen silmäyksen Saksanmaan mannun
rikkauksiin, mainitkaamme vielä kaksi kivennäistuotetta, jotka eivät
tosin ole tärkeimpiä, mutta niin harvinaisia, että niitä tuskin muualla
tapaa, ja jälkimäinen historiallisestikin merkillinen: Solnhofin
kivipainokivi ja Samlandin meripihka.
Solnhofin kivipainokivi.
Se kalkkikivi, jota louhitaan Solnhofin kallioista, ei tosin ole
ainekokoomuksensa puolesta harvinaista; harvinaiseksi ja tarkotukseensa
niin erinomaisen soveliaaksi sen tekee kiven erinomainen tasaisuus ja
hieno rae. Kaikista ponnistuksista huolimatta ei ole onnistunut
valmistaa eikä muualta löytää niin erinomaista kivipainokiveä, kuin
tämä on.
Solnhofin louhimo on Laaka-Jurassa, Tonavan pohjoisen syrjäjoen
Altmühlin rannalla, ei aivan kaukana Nördlingenin vanhasta kaupungista.
Louhokset ovat korkealla vuoren laella. Etäältä katsoen ne näyttävät
kukkuloille rakennetulta linnotukselta. Kerroksinen kalkkikallio, josta
kivipainokivi louhitaan, muodostaa noin 60 metriä vahvan kerroksen.
Tuhansia työmiehiä on kiviä irrottamassa ja tahoilemassa. Ainoastaan
hienorakeisimmat ja kestävimmät kelpaavat kivipainoon, suurin osa on
tähän sopimatonta ja käytetään permantoihin, kynnyksiin, pöytälevyiksi,
seinien ja kattojen peitteeksi y.m.
Melkein yhtä kuulu on Solnhofen erinomaisen tärkeistä geologisista
löydöistään. Solnhofin liuskeissa on säilynyt lukemattomia
muinaismaailman todistuskappaleita, joita on täältä viety kaikkiin
maailman museoihin. Erinomaisen tarkkaan on hienorakeinen, luultavasti
tyvenessä merenlahdelmassa kerrostunut kalkkiainen säilyttänyt
ikivanhain elimistöjen jäännöksiä ja kuvapainalmuksia, jopa jura-ajan
korentojen hienoja siipikuvia, mustekalan nahkapainalmuksia, kalain
hentojen evien kuvia, linnunhöyheniä ja untuvia, lukemattoman paljon
äyriäisiä, merkillisiä lentoliskoja, mustekaloja ja siroja merililjoja.
Mutta kuuluin Solnhofin kivettymistä on ensimäisen linnun (_Archaeop
eryxin_) luuranko. Tätä eläintä ei ole muualta vielä löydetty. Ja
Solnhofinkin kalkkikallioista on tavattu ainoastaan kahden alkulinnun
luurangot ja sulkia. Toinen on British museumin, toinen Berlinin
kivennäismuseon parhaita tieteellisiä aarteita.
Meripihka.
Meripihka (Bernstein) oli Vanhalla ajalla halutuimpia jalokiviä. Jo
ikivanhoina aikoina se näyttää kehittäneen oman kauppaliikkeensä
eteläisistä sivistysmaista Itämeren rannoille. Foinikilaiset,
kreikkalaiset, roomalaiset ja myöhemmin arabialaiset ovat sitä kilvan
etsineet ja vielä tänä päivänä se on varsinkin Itämailla suuressa
arvossa. Vanhalla ajalla kulki Tonavaa pitkin ja sen rannoilta maan
poikki erityiset kauppatiet juuri meripihkan pyyntimaille. Nykyään
meripihkaa pyydetään varsinkin Samlandin rannikolla Frisches Haffin ja
Kurisches Haffin välillä. Sikäläiset kyläkunnat ovat jakaneet rannan
erityisiin pyyntialueihin. Ankarat luodemyrskyt irrottavat
pihkamöhkäleitä pohjasta ja ajavat niitä rannalle, josta ne haaveilla
tai käsinkin kootaan. Viime aikoina on kuitenkin alettu meripihkaa
etsiä sitenkin, että kaivetaan rannalle suuria hautoja pihkaa
sisältäviin kerroksiin saakka ja kootaan pihka suorastaan sinisestä
emosavesta.
Jo Tacitus lausui julki sen arvelun, että kallisarvoinen meripihka
oikeastaan oli puitten hikoilemaa tavallista pihkaa, ja myöhempi
tutkimus on osottanut tämän otaksuman aivan oikeaksi. Nuo puut vain
kasvoivat jo tertiäriajalla ja pihka on siis "fossilia". Että se on
puista vuotanut maan pinnalle, sitä osottavat ne monenlaiset
hyönteiset, korret, lehdet ja muut elolliset esineet, joita on sen
sisään uponnut. Pihkan suojelevassa kääreessä ne ovat ihmeteltävän
hyvin säilyneet jälkimaailmalle. Meripihkaan vajonneet kauniit
hyönteiset ynnä muut samanlaiset jätteet suuresti kohottavatkin
pihkapalasten hintaa.
Meripihkaa kerätään vuosittain usean miljonan markan edestä. Se
jalostetaan kaikenlaisiksi korukapineiksi.
Maakamara.
Mutta miten suuriarvoisia aarteita mantu povessaan kätkeneekin, eivät
ne kuitenkaan vedä vertoja maakamaran tuotteille. Maakamara kasvattaa
sekä viljan että laitumet, sanalla sanoen, antaa kansakunnalle
ravinnon. Mannun aarteet ovat vain niin sanoaksemme astiat, joilta
ihminen nauttii ravinnon. Ennenkuin lähdemme kasvullisuudesta selkoa
tekemään, tulee meidän sen vuoksi tarkastaa Saksanmaan irtaimiakin
maapeitteitä, vaikka yhtenäisen kuvan luominen tavattoman vaihtelevasta
maakamarasta onkin mahdotonta.
Suurissa piirteissä voimme erottaa kahdenlaista maanpeittoa: Muualta
tullutta ja kallioitten rapautumisesta paikalla syntynyttä. Muualta
tullutta peitettä on maajäätikköjen kuljettama ja hienontama pohjarapa.
Saksanmaalla olemme huomanneet koko Pohjois-Saksan alangon olevan
moisten maalajien peitossa, Etelä-Saksassa taas Alppien eteismaan
melkein Tonavaa myöden. Vielä ovat jokien lietemaat tähän luettavat.
Paikalla syntyneestä maakamarasta puhuessamme tarkotamme aina laajempia
aloja, sillä semmoista maakamaraa, joka olisi aivan siinä paikassa
syntynyt pohjakalliosta, tuskin onkaan. Aina on maakamara jonkun verran
liikkunut, valunut sadeveden kanssa rinteiltä syvemmälle laaksoihin.
Ainoastaan suuremmat kalliosta lohkeilleet kivet pysyvät paikallaan,
pienemmät jyväset matkustavat veden mukana alaspäin ja muodostavat
notkoihin ja syvänteihin missä soraa tai hiekkaa, missä savea, jota
erotukseksi järvien tai meren pohjaan laskeutuvasta savesta sanotaan
rinnesaveksi. Rautapitoisuutensa vuoksi se tavallisesti on keltaista.
Siinäkin, missä paikallisten kivennäisten rapautumisen kautta
maakamaraa syntyy, tapahtuu siis maanlaadun lajittelu, mutta se ei
ulotu paikallisia korkeussuhteita edemmäksi.
Jääkauden aikuisiin peitteihin olemme jo ennen tutustuneet. Missä ne
ovat sinään säilyneet, on maaperä jotenkin hedelmällistä, vaikka tosin
kiviperäistä. Se ei Saksanmaalla ole samanlaista kuin meikäläinen köyhä
murtokivisora, vaan paljon hedelmällisempää ja oivallisesti soveltuvaa
vehnän viljelykseen. Suureksi osaksi on kuitenkin juokseva vesi sen
uudelleen lajitellut taikka hiekalla peittänyt, ja siten ovat
syntyneet ne erinomaisen vaihtelevaiset ja osasta hyvinkin karut
maapeitteet, joita tapasimme Pohjois-Saksan alangolla. Varsinkin Elben
länsipuolella, jossa viimeisen jääkauden peitettä ei ole ensinkään,
huomasimme maakamaran olevan laajoilla aloilla hyvin köyhää. Siellä
tapasimme nuo laajat kohosuot. Nykyisessä kokoomuksessaan ne ovat
huonoimpia maalajeja, mutta toisia maanlaatuja sekaan tuomalla voidaan
niistäkin saada kunnollista viljelysmaata.
Vanhempi geologinen alusta ei siis Pohjois-Saksan alangolla, enempää
kuin Etelä-Saksan ylängölläkään suoranaisesti vaikuta maakamaran
laatuun. Mutta välillisesti sen vaikutus on kylläkin suuri. Viljelijä
voi päällimäisten peitteitten läpi kaivaa hautoja ja mannun syvistä
kätköistä kohottaa ilmoille monenlaisia aineita ja suoloja, jotka
lisäävät viljelysmaan ravintoaineita ja parantavat maata. Siinäkin
suhteessa Saksan maanviljelys esim. meidän maahamme verraten on
erinomaisen edullisessa asemassa. Meidän maassamme on irtaimen peitteen
alla jotenkin lähellä alkukallio, granitti tai gneissi, josta ei ole
maanviljelijälle apua. Kalkkisuonia tosin kohoo siellä täällä, mutta
niin harvassa, että kuljetuskustannukset tekevät tämänkin kotoisen
kivennäislannan käyttämisen kalliiksi. Saksalainen maanviljelijä sitä
vastoin saa suuren osan tarvitsemistaan apulannotuksista oman
maakamaransa alta, mannun varastoista.
Preussin maanlaadut.
Jos Preussin maanlaatuja numeroilla esitämme, niin saamme seuraavat
prosenttiluvut: Ruokamultamaita ja kalkkipitoisia savimaita, pehmeitä
savimaita ja kovia savimaita noin 21 pros., saven ja hiekan sekaisia
maita 32 pros., pehmeitä, maanviljelykseen kelvottomia hiekkamaita ja
lentohiekkoja yhteensä 31 pros., sitkeitä, melkein kelpaamattomia
savimaita 7,7 pros. ja soita 6,3 pros. Vesiä on koko alueesta 2 pros.
Jonkun verran nämä numerot kuitenkin maanparannusten kautta vielä
muuttuvat edullisemmiksi.
Aluskallioiset ja maakamara.
Etelä-Saksasta olisi samanlainen tilasto vaikeampi tehdä, mutta
epäilemättä sikäläiset olot ovat jonkun verran suotuisemmat. Sekä
Keski-Saksan vuoristokynnyksellä että Etelä-Saksan laakso- ja
vuoriseuduissa on maaperä enimmäkseen syntynyt paikallisen kallion
rapautumisen kautta. Eri kallioiset rapautuvat eri tavalla ja eri
nopeaan, ja sen vuoksi maakamarakin vaihtelee aluskallion mukaan.
Semmoiset kallioiset, joissa on runsaasti maasälpää, pyrkivät yleensä
muodostamaan hiekan sekaista savimaata, joka tiiviisti liittyy
alustaansa ja hyvin säilyttää kosteutta. Puhdas kalkkikivi taas
sadeveden vaikutuksesta liukenee, kun se on kyllin hienoksi murennut,
eikä sen vuoksi ole omiaan multakerrosta muodostamaan. Liuskeet
rapautuessaan muodostavat kasvullisuudelle otollisia pohjia, kalkkikivi
sitä vastoin enimmäkseen pysyy hedelmättömänä karuna vuorena, jolla
tavataan ainoastaan karkeampaa louhikkoa, harvemmin sitä vastoin
kalkkihiekkaa tai muuta hienompaa maata. Kun muistamme, kuinka sekaisin
vuoroin liuskeet, vuoroin kalkkiaiset maanpintaan nousevat sekä
vuoristokynnyksen alueella, että Etelä-Saksan maisemissa, niin
ymmärrämme, kuinka tämäkin seikka jo vaikuttaa maakamarassa suuria
eroavaisuuksia.
[Tavallinen granitti sisältää pääasiallisesti piikiveä (kvartsia),
maasälpää (Feldspat), kiillettä (Glimmer) ja sarvivälkettä
(Hornblende). Näiden kivekkeiden suhde melkoisesti vaihtelee, milloin
on toinen, milloin toinen vallitsevana. Samoja kivekkeitä ovat
pääasiallisesti kaikkikin purkautuneet kallioiset, ja siis myös enimmät
liuskeet, hiekkurit, savet y.m., jotka ovat purkautuneiden kallioisien
rapautumisesta syntyneet. Kalkkiaisten laita on toinen, niinkuin
jokainen heti huomaa muistellessaan niiden syntymistä.]
Enimmäkseen on kuitenkin kalkkiaisenkin seassa muita kivennäisiä,
etenkin jos se on matalissa rantamerissä muodostunutta. Kun
prosenttiluku on kyllin edullinen, niin se muodostaa merkeliä, s.o.
kalkin sekaista savea, joka on mitä parasta viljelysmaata. Semmoiset
kivet, joissa on runsaasti piitä, kuten kvartsitit ja useimmat
hiekkakivet, eivät hevillä rapaudu kunnolliseksi mullaksi, vaan
muodostavat ylen kuohkeita ja vettä läpäiseviä kerroksia, joissa
ainoastaan vaatimattomat metsäpuut menestyvät. Useat kovat liuskeet ja
tuliperäiset vuorilajit, etenkin basaltit, rapautuvat hyvin hitaasti,
maakamara on niillä ohutta ja kasvisto sen mukaan köyhää.
Geologiset muodostumat ja kasvisto.
Kuvaavana esimerkkinä siitä, miten geologinen alusta määrää
kasvullisuudenkin yleisen sävyn, mainittakoon Schwabin ja Frankin
pengermää, joka pykälittäin alenee Laaka-Juran harjanteilta Neckarin
laaksoa kohti. Laaka-Juran ylimmät osat ovat karua erämaata, sillä vesi
nopeaan painuu kalkkikallion halkeamiin ja juoksee maanalaisia
onteloita pitkin vuoren juurelle. Rinteillä kuitenkin kasvaa melkoisia
männiköitä. Jura-alueen keskiosissa rinteet käyvät loivemmiksi ja
alimmat kerrokset jo ovat rikasta viljelysmaata, etenkin Frankissa,
jota vastoin Schwabissa rinteet ovat jyrkemmät ja metsämaata, koska
siellä pintaan kohoo kovempia kallioita. Vasta juran alin osa, lias,
muodostaa siellä lakean, kunnaisen maiseman, joka kirjavan ryijyn
kaltaisena leviää Albin juurella.
Triaksen ylin muodostus, keuper, joka siitä eteenpäin kulkiessamme
tulee vastaan -- tulemme yhä vanhempiin kerroksiin, -- muodostaa
jälleen valtavien ja jotenkin kovien hiekkuriensa vuoksi ryhmyisen
mäkimaiseman. Keuperin merkelit ovat oivallista viljelysmaata, jossa
menestyy sekä viini että hedelmäpuut, hiekkurit taas Saksanmaan
parhaita humalistoja. Toisin paikoin kuitenkin, missä kalliossa ei ole
riittävästi kalkkia ja savea sideaineena, keuperin hiekkurit ovat ylen
karua nummea, jolla ainoastaan huonokasvuinen mänty menestyy. Triaksen
seuraava peite, kuorikalkkiainen, on samoin kuin suurin osa
keuperistäkin hedelmällistä maata, koska nämä kalkkiaiset enimmäkseen
ovat hyvin saven sekaisia. Kuorikalkkiaisalue on yleensä jotenkin
tasaista maata, täynnään asutuksia ja viljelyksiä. Joet leikkaavat
siihen syviä laaksoja ja rinteillä kypsyy eräitä Saksanmaan parhaita
viinejä, kuten tunnettu steinwein Würzburgin seuduilla. Pengermaiseman
kuudentena pengermänä vihdoin seuraa triaksen alin kerros,
kirjohiekkuri. Se enimmäkseen on yhtenäisinä, vaikeasti rapautuvina
kappaleina ja on sen vuoksi jäänyt vuorimaaksi, jonka korkeimmat osat
ovat Juran ylimpäin selänteitten tasalla. Kirjohiekkuri peittää suuria
aloja Schwarzwaldin, Vogesien, Hardtin, Odenwaldin, Spessartin ja
Rhönin rinteillä, vaikka korkeimmat kukkulat ovatkin kiteistä
alkukiveä. Kirjohiekkuria peittävät laajat metsät. Se on Saksanmaan
varsinainen "metsämuodostuma". Mutta maanviljelykseen on se sitä
vastoin jotenkin sopimatonta, osaksi siitä syystä, että se helposti
suottuu, ja se onkin sen vuoksi heikosti asuttua maata. "Aivan
Saksanmaan sydämessä ovat nämä hedelmättömät kirjohiekkurialueet, ja
Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan erillisyys menneinä vuosisatoina
suureksi osaksi johtui juuri siitä, että niitten välimailla olivat nuo
liikettä ehkäisevät, voimaperäisemmälle viljelykselle vihamieliset
metsävuoristot, joissa kirjava hietakivi on kasviston maaperänä."
Löss.
Vihdoin meidän tulee mainita eräs maalaji, joka tosin ei ole aivan
laajoille aloille levinnyt, mutta sen sijaan on sitä satoisampaa
viljelysmaata ja muodostuksensa vuoksi erittäin mieltäkiinnittävää.
Saksalaiset sanovat sitä löss-mullaksi, suomeksi voisimme sitä sanoa
tuulimullaksi, koska luulon mukaan tuulella on tärkeä osa sen
muodostumisessa.
Löss on vaalean harmaata, keltaista tai ruskahtavaa kalkinsekaista
savea, mutta se eroo tavallisesta savesta sen kautta, että se on
täynnään huokosia ja hienoja, ruohon juurien tavoin haarautuvia putkia.
Huokoisuutensa vuoksi se nopeaan imee sisäänsä rankankin sateen,
eikä lössissä koskaan ole lähteitä, vaan vesi juoksee sen alapintaa
pitkin, tullakseen vasta reunalla lähteinä näkyviin. Lössin
omituisuuksia on vielä, ettei siinä huomata kerrostumista, ja että se
putkihuokoisuutensa vuoksi mielellään rapautuu pystyiksi patsaiksi,
melkein niinkuin nelitahoileva hietakivi.
Kauan on lössin syntymisestä riidelty, eikä siitä vieläkään olla
yksimielisiä. Enimmän kannatusta on saanut ja todenmukaisin on
kuitenkin se mielipide, että löss on tuulen kantamaa hienoa multaa,
joka on haudannut sisäänsä arokasveja ja aroeläimiäkin, sitä myöden
kuin tuuli on multaa kasannut. Arokasvien jäännöksiä ovat nuo mullan
omituiset huokoiset ja juurien tavoin haaraantuvat pillit ja putkilot.
Toiset taas luulevat lössin olevan jääkauden jälkivesien lajittelemaa
savea. Tämä kuitenkin näyttää vähemmän todenmukaiselta, vaikka toiselta
puolen onkin varmaa, että vesi on melkoisessa määrin muutellut
varsinaisen tuulimullan sijotusta ja sitä uudelleen lajitellut.
Löss viittaa siis siihen, että Saksanmaa jääkauden jälkiaikoina oli
aroa, jolla tuulet pääsivät vapaasti kiehtomaan ilmaan pölyä ja
kuljettamaan sitä paikasta toiseen, vastaisten viljelysten pohjaksi.
Samaa otaksumaa, että Itämeren etelärannikko on ollut aroa, tukevat
useat muutkin seikat, kuten saamme vasta nähdä.
Tuulimultaa on laajalti varsinkin Tonavan ja Rheinin laaksoissa,
joitten hedelmällisyys perustuukin siihen. Toisin paikoin ovat peitteet
noin 10-15 metriä vahvoja. Elben laaksossa on tuulimultaa Meissenin ja
Pirnan välillä. Neissen, Mulden, Saalen, Unstrutin, Werran, Lahnin,
Mainin ja Neckarin laaksoissa on niinikään löss-seutuja. Oderin ja
Weichselin laaksoissa sitä tavataan aina 400 metrin korkeuteen merestä.
Viljelysarvonsa puolesta löss on lähinnä verrattava Venäjän kuuluun
mustaanmultaan, jonka otaksutaan samalla tavalla muodostuneenkin.
Lössistä on samoin kuin mustastamullastakin löydetty kivikautisia
aseita, jotka todistavat ihmisen jo samoilleen näillä aavikoilla, kun
myrskyt multaa kylvivät ja arokasvit sitä juurillaan kiinnittivät.
Ei ainoastaan lauhkean ilmastonsa ja hyvän kosteutensa puolesta ole
siis Saksanmaa otollista viljelysmaaksi, vaan enimmäkseen tarjoo
maanlaatukin, etenkin meidän maahamme verraten, kasvullisuudelle
soveliaan pohjan ja runsaan ravinnon. Käymme tutustumaan niihin
elimellisen elämän muotoihin, joita nuo luonnon edellytykset ovat
luoneet.