vaihtelevat viljavat laaksot ja karummat mäet ja kankaat sikin sokin
ilman näennäistä yleisempää järjestystä, samoin kuin sen eteläpuolella
Hessin vuorimaassakin, jonka etelärajana voimme pitää Mainin laaksoa.
Hessin vuorimaa.
Hessin vuorimaa on kuitenkin sekä korkeampaa että myös karumpaa ja
harvemmin asuttua. Weserin lähdejoet ovat tämän vuorimaan jaelleet
lukuisiin laaksoihin ja palstoihin. Muita vuoria korkeammalle kohoovat
sen eteläosassa laaja kehämäinen _Vogelsberg_ ja varsinkin karu, autio
_Rhön_. Näiden eteläpuolella on matalampi _Spessart_, kuulu ihanista
vanhoista pyökki- ja tammimetsistään. Tämän vuorimaan erottaa Rheinin
liuskevuorista _Hessin syvänne_, joka Frankfurtin kohdalta alkaen on
tärkeä liikeväylä Etelä- ja Pohjois-Saksan välillä.
Weser-vuorimaan länsipuolella Pohjois-Saksan alanko pistää etelää kohti
laajan "lahden", joka käsittää Westfalin ja osan Rheinin maakunnista ja
osalta on Saksanmaan tuottavimpia seutuja.
Rheinin liuskevuoret.
Hessin syvänteen länsi-puolelta alkaa Rheinin liuskevuorien laaja
vuorimaa, joka Ardennien nimellä Belgiassa jatkuu.
Pinnanmuodoiltaan tämä vuorimaa on jotenkin yksitoikkoista ylänkömaata,
jossa vain siellä täällä kohoo korkeampia kukkuloita. Mutta sen
maisemia vilkastuttavat monet joet, jotka syvissä uomissa virtaamat sen
poikki, _Rhein_ kaakosta luoteeseen, ja Rheinin syrjäjoet, _Mosel_
vasemmalta, _Lahn ja Sieg_ oikealta puolen, jotka suorakulmaisesti
juoksevat päävirtaan. Nämä laaksot, jotka varsinkin jokien suupuolessa
ovat kapeat ja rotkomaiset, ovat jyrkkine rinteineen, linnoja kantavine
kallionkeiloineen, monine mutkineen, viiniköynnösten verhoomine
jyrkkine rinteineen Rheinin liuskevuorien suurin viehätys. Kuta
korkeammalle kuljemme jokivarsia, sitä enemmän laaksot laakenevat,
kunnes vedenjakajalla vallitsee yksitoikkoinen ylänkömaisema.
Vuoriston eteläreunassa metsäinen _Taunus_ suojelee kylmiltä tuulilta
Rheingauta, Saksan ehkä lämpöisintä kolkkaa, joka on kuulu
valioviineistään. Vuoriston matalalla pohjoisrinteellä taas tapaamme
Saksan vilkkaimman tehdasalueen. Kivihiili ja rauta yhdessä ovat siellä
luoneet suurteollisuuden, jolle ei Europan manterella ole muualla
vertoja.
Rheinin länsirannalla vuorimaa jatkuu etelässä _Hunsrückin_,
pohjoisessa _Eifelin_ nimellä. Ne ovat karuja, kolkkoja ylänkömaita,
joita laajat metsät peittävät. Mutta sitä voimallisemman viljelyksen
tapaamme jokien rannalla, varsinkin Moselin mutkailevassa laaksossa.
Geologisen rakenteensa puolesta koko tämä vuoristokynnys on Saksanmaan
merkillisimpiä osia. Kaikkialla tapaamme täällä jälkiä tuliperäisten
voimain verraten myöhäisestä toiminnasta.
Mosel.
Moselin kahden puolen on korkeat vuorimaat, jotka se on syvällä
uomallaan erottanut, pohjoispuolella _Eifel_, eteläpuolella _Hunsrück_.
Harvassa paikassa tapaamme sen vuoksi Saksassa niin jyrkkää eroa
ilmastollisten suhteitten välillä kuin täällä. Ylämaassa vallitsevat
kylmät kovat tuulet ja talvi on pitkä, syvällä virranlaaksossa taas
kevät tulee aikaisin ja kesä on pitkä ja lämmin. Ylängöllä muodostavat
jalokuuset, pyökit ja tammet laajoja metsiä, viljaa kasvatetaan vain
kauraa ja ruista, alaalla Moselin laaksossa sitä vastoin menestyvät
mitä rehevimmät hedelmäpuut ja ammoin jalostettu viiniköynnös, joka
roomalaisen keisarin Probuksen toimesta tähän laaksoon tuotiin.
Ei ainoakaan toinen Saksan joista kiemurtele ja lenkoile niin kuin
Mosel. Välimatkat ovat sen rantoja seuraten kahta vertaa pitemmät, kun
oikotiet ylämaan poikki. Lisäksi Moselin mutkat ovat niin lyhyet, että
joki melkein alati muuttaa suuntaansa, eikä suoria oikeita ole missään.
Se on kuin moneen mutkaan asetettu nauha. Ja siitä tietysti seuraa,
että rantakin kahden puolen muodostuu lukemattomiksi niemekkeiksi ja
saarennoiksi, joita toisin paikoin vain kapeat kannakset yhdistävät
takamaahan.
Moselin rannat ovat sen vuoksi erinomaisen vaihtelevaiset. Toisella
puolen usein korkeita jyrkkiä rinteitä, jotka yläältä alas saakka ovat
tummain pensaikkojen verhossa, taikka portain kohoovia kallioita, joita
verhoovat viinitarhat. Välissä on aina joku paljaskin kallio, yhä
lisäämässä maiseman vaihtelua. Vastakkaisella rannalla taas on laaka
niemi vihantine niittyineen, karjoineen ja peltoineen, virran matalalla
rannalla kylät ja kauppalat reheväin pähkinä- ja kastanjalehtojen
keskellä.
Moisessa jokilaaksossa itsessäänkin ovat ilmanalan ja viljelyksen
vaihtelut harvinaisen moninaiset. Missä on penikulman tai puolen
mittainen ahdas poukama, jonka törmät ovat kokonaan etelää kohti
kääntyneet, niin että lämpöä ja valoa vaativa viiniköynnös niillä elää
mitä edullisimmissa oloissa. Semmoisessa mutkassa onkin pieninkin
kappale maata viiniköynnöksen hallussa. Mutta tuolla taas on toisia
törmiä, jotka antavat mikä enemmän itää, mikä länttä kohti, mikä saa
vuorokauden kuluessa valoa moneltakin suunnalta, ja niillä ei kypsy
kuin keskinkertaisia viinejä. Mutta on sitten semmoisiakin jyrkänteitä,
jotka ovat aivan päin pohjoista ja saavat vain vähän auringonpaistetta,
jopa voivat olla ainaisessa varjossakin. Semmoisilla törmillä
viiniköynnös ei menesty. Niillä enimmäkseen kasvaa vain pientä
tammipensaikkoa, josta asukkaat kuorivat parkkia.
Viiniköynnös on Moselin laakson kaikki kaikessa. Viljelyksiä ei ole
juuri ensinkään, vainioita ja laidunmaita ja karjaa vain sen verran,
kuin välttämättä tarvitaan viinitarhain lannottamiseksi. Moselin
rantaäyräät ovat paljon korkeammat kuin Rheiniin. Niillä kohoo porras
portaan, pengermä pengermän päällä, vieläpä ylimmätkin äyräät kantavat
viinitarhoja, ikäänkuin täyteen katetut pöydät. Polkua kestää nousta
virran rannasta näihin ylimpiin tarhoihin usein tuntikauden, ennenkuin
mäen päälle päästään. Kun ajattelemme, että multa ja lanta on alaalta
virran rannasta sinne asti kannettava, niin käsitämme, kuinka
erinomaisen paljon työtä viinin kasvattaminen vaatii, mutta myös, miten
kannattavaa sen täytyy olla. Paljaille kallionnikamillekin, joille vain
kotka pesii, joilla ei ole ollut vaatimattomille marjanvarvuillekaan
tarjota kasvupaikkaa, kannetaan multaa, jos valo- ja lämpösuhteet vain
ovat edulliset, istutetaan köynnös ja korjataan runsaat rypälesadot.
Virran kallioäyräät ovat luonnostaan rosoiset, hampaiset ja rotkoiset.
Toisin paikoin ne ovat melkein kohtisuorat, toisin paikoin ulkonee
teräviä keiloja muusta rinteestä ikäänkuin hampaita. Erinomaisen
suuritöisillä ja taidokkailla rakennuksilla ovat laakson asukkaat
tämmöisiäkin paikkoja viininviljelykselle vallanneet. Toisin paikoin on
kallionkeilain huiput riippuvilla silloilla yhdistetty äyräisiin, jotta
niittenkin ahtaalla laella voitaisiin rypäleitä kasvattaa. Taikka on
korkeitten patsaitten päälle rakennettu pitkiä pengermiä, ikäänkuin
siltoja, joille sitten on kannettu maata, lantaa ja vihdoin istutettu
köynnös. Toisin paikoin on kaksikin tämmöistä köynnössiltaa
päällekkäin. Toisin paikoin taas on tiet ja polut kauttaaltaan
rakennettu silloille, ettei köynnöksen viljelykseen soveliasta maata
menetettäisi. Taikka on hajoovaa kalliota paikattu ja muurauksilla
vahvistettu, etteivät sen kannattamat viinipenkereet pääsisi sortumaan.
Semmoisissa paikoissa on siis viljelys hetkeksi seisauttanut luonnon
ainaisen tasotustyön. Useat näistä viinitarhoista ovat oikeita
eksytyssokkeloita luonnonkallioineen, päällekkäin rakennettuine
siltoineen, patsaineen, holvineen ja pengermineen, joita sukupolvi
toisensa jälkeen on rakennellut aina keisari Probuksen ajoista saakka.
Melkein kaikki pidempimatkainen liike tapahtuu vesitse, sillä ei joen
kummallakaan rannalla kulje varsinaista yhtämittaista tietä. Tiet
kulkevat ylhäällä karuilla ylänkömailla.
Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseudut.
Rhein saksanmaan tärkein joki, virtaa kaikkien kolmen
luonnonmaantieteellisen alueen kautta, joihin olemme Saksanmaan
jakaneet. Rheinin, ynnä sen syrjäjokien Neckarin ja Mainin syvänteet
käsittävät suuren osan Etelä-Saksan vuori- ja laaksoseuduista, se
katkaisee kapealla rotkolaaksolla Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja
virtaa loppumatkan Pohjois-Saksan alankoa. Toinen puoli tästä alueesta
kuuluu toiselle vielä mahtavammalle joelle, Tonavalle, jonka lähteet
ovat lähellä Rheinin mutkaa, vaikka sekin saa valtavetensä Alpeilta,
samoin kuin Rheinkin.
Rhein.
Korkealla Sveitsin Alppien jäätiköissä syntyy Rhein. Alkumatkansa se
kulkee gladerien paitse, lumikenttäin välitse, samoin kuin niin monet
muutkin Sveitsin virrat, mutta vaikea olisi lähteillä aavistaa, mikä
suurenmoinen rauhan mahti siitä matkalla kehittyy. Se missä rajuna
telmii korkeita kallioseiniä vastaan, missä ryöppyy jyrkänteitä pitkin,
yhtyäkseen pian toisiin yhtä väkivaltaisiin vuoriveikkoihin. Yllä
kasvavalla voimalla se pauhaten ja jyristen myllertelee syvissä
rotkoissaan, joitten päällitse huimaavan korkeat, hatarat sillat
saattelevat ikivanhoja solateitä.
Ikäänkuin kolmella mahtavalla juurella Rhein lähtee St. Gotthardista,
jonka jäätiköistä se saa ehtymättömän vesirunsautensa. Graubündin
laaksoissa nämä kolme latvajokea yhtyvät, matkatakseen yhdessä tuon
sadan penikulman taipaleen, joka ne erottaa Pohjanmerestä. Jo ylhäällä
alppilaaksossa Rheiniä tervehtivät viiniköynnökset, taajat kylät,
linnat ja rauniot ja viljavat vainiot. Laajan, kirkkaan Bodenjärven
läpi virrattuaan Rhein Konstanzin kohdalla vielä järven veden
vahvistamana lähtee matkaa jatkamaan, virtaillen nopeaan ja ihmeen
kirkkaana rehevien mäkisten rantain välitse, kunnes se Schaffhausin
kohdalla muodostaa kolmekymmentä metriä korkean, kuuluisan könkäänsä,
jota läheltä ja kaukaa käydään ihailemassa. Kolme teräväsärmäistä
kalliota pistää esiin kuohujen keskeltä. Osa vedestä hajoo hienoksi
sumuksi, osa laskee mäkeä kiehuvana vaahtona, osa syöksyy kuiluun
täysinä patsaina, hämmentäen sen pohjalla kaikki kuohuiksi, pyörteiksi
ja ärjyviksi aalloiksi. Ikäänkuin tupertuneena vesi putouksen alla
kulkee kappaleen matkaa sekamelskassa miten kuten, ennenkuin se
uudelleen järjestyy nopeaksi ja voimalliseksi virraksi.
Könkäästään alkaen Rhein asettuu vakavaksi, joskin itsetietoiseksi ja
voimalliseksi virraksi, joka on maanosamme ehkä tärkein vesitie. _Aar_
tuo sille vielä runsaan kantamuksen alppivesiä. Alempana maksavat veroa
_Ill, Nahe ja Mosel_ vasemmalta tullen, oikealta puolelta _Neckar,
Main, Lahn, Ruhr ja Lippe_.
"Lieneekö toista virtaa, joka Rheinille vertoja vetäisi", huudahtaa
muuan saksalainen kirjailija. "Sen lähteet ovat Sveitsin vapaitten
tunturien keskellä; harvinaisen hedelmällisten, toimeliaitten ja
ihanain seutujen läpi se keskijuoksullaan virtaa; ja suistamokseen se
on itse itselleen rakentanut lihavan, voimallisen maan, jonka pieni
mutta elinvoimainen kansa on valtameriä hallinnut ja yhä vieläkin on
ensimäisiä kauppa- ja teollisuuskansoja." Leveyttä, syvyyttä ja vettä
Rheinissä on riittävästi suurtakin liikettä välittämään, ja sen vesi
pysyy kautta vuoden melkein tasaisena. Sen minkä talvi, syksy ja kevät
antavat runsaammin sadevettä, sen kesällä korvaa jäätiköiden nopeampi
sulaminen Alpeilla.
Jätettyään taakseen Baselin kirkontornit ja tehtaanpiiput Rhein saapuu
Saksanmaan alueelle. Sen matkattavana on nyt _Ylä-Rheinin laakso_,
leveä, tasaisesti viettävä lakea syvänne, jota kahden puolen
saattelevat korkeat siintävät vuorijonot. Vasemmalla puolella kohoovat
Vogesit, joiden selännettä Saksan ja Ranskan raja kulkee, oikealla
kädellä Schwarzwald tummine metsineen. Uoma on maan tasaisuudesta
huolimatta jotenkin viettävä ja virta sen vuoksi niin kova, että se
vierittelee matkassaan suuret määrät soraa ja lietettä. Toisin paikoin
soraa kasautuu pohjaan yhä paksummalta, kunnes keskelle virtaa
muodostuu kareja, ja varsinkin ennen virta sen vuoksi tällä matkalla
usein muutti uomaansa, niin että laivaliikettä varten täytyi kaivaa
pitkät kanavat. Oikomalla mutkia ja väyliä syventämällä on Rhein
kuitenkin saatu tälläkin välillä uomassaan pysymään. Rantain mataluuden
ja suoperäisyyden vuoksi ei Elsassin ja Badin yläosissa ole virran
luona suurempia väenkeskustoita, mutta sitä runsaampi on kasvikunta ja
eläin-, varsinkin lintumaailma. Vähän kauempana rannoista on lakeus
vainioina; mutta Elsassin ja Badin viljavimmat, taajimmin asutut seudut
ovat vasta reunavuoristojen juurella.
Kauempana pohjoisessa kohoovat rannat kuivemmiksi ja vanhoja
historiallisia kaupungeita alkaa olla tuhka tiheässä virran rannoilla,
Speyer, Mannheim ja Worms, muita mainitsematta. Siinä missä Main laskee
Rheiniin, on vihdoin roomalaisaikainen Mainz, Rheinin tärkein satama,
johon saakka valtamerilaivatkin pääsevät nousemaan. Erinomaisen
vilkkaaksi käykin siitä pitäen virralla liike, hiljalleen soluvia
purjelaivoja, puskuttavia hinaajia, reunojaan myöden kuormattuja
rahtihöyryjä, pitkiä hitaita tukkilauttoja ja nopeita korkealaitaisia
matkustajalaivoja kulkee virralla edes takaisin, kantaen väkeä ja
tavaraa kaikista maailman ääristä.
Näihin saakka vuoret ovat seurailleet virran rantoja loitommalla, mutta
nyt asettuvat Rheinin liuskevuoret poikittain sen eteen, sulkeakseen
tien. Jonkun matkaa Rhein seurailee vuoriston sivua etsiäkseen
heikointa kohtaa, muodostaen laajan polven, joka on Saksan paras
viinimaa, kuuluisa _Rheingau_. Rhein leviää tässä järven kaltaiseksi
laajaksi pinnaksi, sen vuolas virta hetkeksi uinahtaa ja oikea ranta
muuttuu kauniiksi laajaksi pengermaisemaksi. Vain toisin paikoin
työntävät vuoret nokkiaan aina jokeen saakka, enimmäkseen rannat
kohoovat loivemmin ja pengermittäin Taunuksen metsäpeittoisia
kukkuloita kohti, jotka muodostavat iloisen raikkaan viinimaiseman
vakavan kehyksen. Päivärinne, korkean takamaan suoja kylmiä tuulia
vastaan, Rheinin tyynen pinnan lekottavat heijastukset, sekä vihdoin
lämpöisen luontoinen liuskemaaperä yhdessä ovat tehneet tästä seudusta
"ilmastollisen keitaan", joka viiniköynnöksen viljelykselle tarjoo
paremmat edellytykset, kuin mikään muu seutu Saksassa. Kauempana
rannasta ovat Rauenthal, Gräfenberg ja Steinberg, kaikki tunnettujen
viinimerkkien kotipaikkoja, Rheinin äyräillä taas Assmanshausen,
Markobrunn ja Rüdesheim, muita mainitsematta.
Bingenin kohdalla Rhein sitten tekee äkkikäänteen ja tunkeutuu
oikopäätä vuoriston sisään kapeaa rotkolaaksoa pitkin. Siitä nyt alkaa
Rheinin kuuluisa, runoilijain ylistämä, matkailijoin ihailema
vuorimatka. Oltuaan toisin paikoin monta kilometriäkin leveä Rhein
äkkiä kapenee vain 300 metrin levyiseksi. Kolmeneljännes vuosisataa
takaperin oli tässä vielä pari metriä korkea putouskin, joka pidätti
laivaliikkeen tähän mutta putous on nyt niin tyyni pois louhittu, että
sitä enää osottaa vain muuan voimakkaampi pyörre. Hopeisen hohtavana
katuna mahtava kymi aamuauringon valaisemana valuu suurisuuntaiseen
laaksoonsa, jonka äyräillä lukuisat linnanrauniot synkkine tai
romantisine muistoineen jyrkillä kallionkeiloillaan muistuttavat näiden
seutujen monenlaisia entisiä vaiheita. Niinkuin unennäössä vaihtavat
kuvat nopeaan meidän soluessa virran mukana alaspäin. Vuoriston
portissa kohoo yksinäisenä, kuohuvain aaltojen ympäröimänä pienellä
luodollaan "Hiiritorni", jonka muuan piispa tarun mukaan rakennutti
turvapaikakseen vimmattuja rottia vastaan. Korkealta Niederwaldin
äyräältä loistaa "Germania", jonka Saksan kansa 1870 vuoden sodan
päätyttyä pystytti saavutetun kansallisen eheytensä muistoksi.
Yhtämittaiset viinitarhat seurailevat virran rantaa, ja täällä,
lämpöisissä solissa ja nurkkauksissa kasvavatkin Saksan parhaat viinit.
Penger penkeren päällä ne verhoovat joen törmiä, missä vain on ollut
vähänkin maata ja auringonpaistetta rypäleköynnöksen vaativalle
vihannuudelle. Emme voi luetella kaikkia niitä ikivanhoja
historiallisia linnoja, kyliä ja pieniä kaupungeita, jotka virran
kahden puolen vuorottelevat, mutta _Lurleita_, Heinen ikuistamaa
huimaavan korkeata kallionpolvea emme voi jättää mainitsematta. Se
pistää lähellä St. Goarin kaupunkia virtaan, joka kuohuen sitä
kiertelee. Mutta Lurlein niemen ympäri päästyämme solahdamme ihmeen
ihanaan surumieliseen poukamaan, ikäänkuin tyveneen järveen, jota
rauhalliset korkeat rannat piirittävät. Missä kalliot käyvät
jyrkemmiksi, siellä viinitarhat välistä kokonaan loppuvat ja
orapaatsama, ruusu- ja tyrnäpensas rehottavat murealla, iloisten
lähteitten kastelemalla liuskekivellä. Kallio- ja karanneita
puutarhakukkia kukoistaa ruusupensaitten joukossa, villit
viiniköynnökset, muratit ja metsiintyneet hedelmäpuut luovat omituisia
soppia ja kulmauksia ja antavat maisemalle ikäänkuin satuerämaan
tuoksua. Ihanammin kuin ehkä missään muualla sekaantuvat tässä metsä ja
viinitarhat, hedelmäpuistot ja karut kalliokanervikot toisiinsa.
Jokaista pienintäkin hyötypaikkaa on ihminen jo ikivanhoista ajoista
käyttänyt, mutta täällä ovat vuosisatain kuluessa puutarhoista
karanneet jalot koristekasvit tai arvokkaat rohtotaimet päässeet
luonnon helmassa leviämään, kasvaakseen nyt vapaudessa kaikenlaisten
köynnösten, maksaruohojen ja kirjavien sammalten ja jäkäläin seurassa
joutavain kallioitten kaunistuksena. Mutta missä vähänkin luonto
sallii, siinä on kallio muuraten muutettu keinotekoiseksi pengermäksi,
jolla istutettu viiniköynnös ja monenlaiset hedelmäpuut paistattavat
päivän helteessä kypsyviä hedelmiään. Tuon tuostakin rinnettä katkaisee
jyrkkä kallionpolvi, jolla köynnösten verhoomat rauniot odottavat
runoilijaansa, taikka kapea rotkolaakso, joka mahtavaan päävirtaan tuo
jonkun lyhyen syrjäjoen. Usein nämä syrjälaaksot ovat vain kapeita
rotkoja, joitten pohjalla kirkas puro hyppelee portaalta portaalle
korkeitten, upeata lehtimetsää kasvavien rinteitten välissä. Ainoastaan
jalkapolku tai kapea ajotie kiemurtelee puron vartta pitkin ylöspäin,
toisin paikoin joku pieni mylly työskentelee sala-aukossaan metsän
helmassa, tai sattuu vaeltaja äkkiarvaamatta kielekkeiksi ja torneiksi
hajonneeseen kallionrotkoon, jossa vesi puoleksi maan alla kohisee
louhikon poimuissa.
Lahnin ja Moselin laskupaikkain välillä rannat ovat erinomaisen
hempeät kauniine maataloineen, puistoineen, viinitarhoineen ja
hedelmäpuistikoineen, maiseman kohennuksena vielä siellä täällä komea,
köynnösten sitelemä linnanraunio.
Koblenzin alapuolella Rheinin laakso avauupi, rannat alenevat ja vuoret
loittonevat virrasta, jättäen väliinsä leveän laakson, jonka pohjalla
kymi hopeisena palstana jatkaa matkaansa. Andernachin luona asettuu sen
tielle kuitenkin vielä viimeinen vuorikynnys, jonka läpi ura on ollut
suurella työllä uurrettava. Jälleen kohoo rannoille jyrkkiä rosoisia
vuoria, romantisia kallio-otsia ja näiden välillä laaksoja kylineen ja
viinipengermineen, siellä täällä pieniä saariakin. Ennenkuin Rhein
lopullisesti päättää vuorimatkansa, se vielä kerran kokoo voimansa
ihanaksi maisemaksi, joka on sen kauneimpia. Virta levenee melkein
järveksi ja eteemme ilmestyy ihmeellinen ryhmä kalliokukkuloita, jotka
eivät tosin ole kovin korkeita, mutta sitä jyrkempiä. Tämä seutu on
kuuluisa _Siebengebirge_ (Seitsenvuori). Se portin tavoin vartioi
Rheinin vuorisolaa alaalta päin tulevaa tunkeilijaa vastaan. Monen
monet tarut, legendat, romantiset ritarimuistot, historialliset
tapaukset liittyvät tähän kuvanihanaan maisemaan, monenmoiset ovat myös
ne rakennukset, jotka näillä rannoilla vielä niitä mykkinä
muistuttelevat. Ja näitten muistojen lisäksi uinuu täällä vihannan
kasvipeitteen alla vielä kallion povessa todistuksia niiden mahtavien
luonnonvoimien toimesta, jotka tämän maiseman ovat luoneet ja
jäsennelleet.
Drachenfelsin jylhän, rauniohuippuisen kallionkeilan alapuolella seutu
jälleen avartuu, vuoret loittonevat ja rannat alenevat niin mataliksi,
että Rhein näyttää melkein äyräittensä yli vuotavan. Virta vaimenee,
unteloituu, takanamme Seitsenvuori häviää sinisiin autereihin. Mutta
vaikka jääpikin luonnonkauneus taaksemme, käy liike tästä lähtien yhä
vilkkaammaksi, sillä tässä leviää kahden puolen Europan toimeliain
teollisuusalue. Valtavat kuorma-alukset kuljettavat virtaa pitkin
Rheinin maakuntain ja Westfalin runsaita luonnontuotteita, hiiltä,
rautaa ja raakatavaroita. Lukemattomia tehtaanpiippuja kohoo joka
taholla, todistaen näitten maakuntain toimeliaisuutta.
Jätettyään taakseen Kölnin ja Düsseldorfin, josta tärkeä kanavaväylä
eroo sisämaahan, Rhein jälleen tulee autiompiin seutuihin. Suuret
oikomukset, kaivannot, umpimutkat, haarautumiset ja uoman muutokset
ennustavat virran suurta suistamoa, joka suurimmaksi osaksi on
Hollannin puolella. Vahvat padot alkavat seurata rantoja, kohoten yhä
korkeammiksi, ja niitten välissä joki virtaa rantojaan ylempänä. Moneen
haaraan jakautuen se vihdoin purkaa vetensä Pohjanmeren helmaan.
Vogesit ja Schwarzwald, jotka kahden puolen reunustavat Ylä-Rheinin
laaksoa, ovat monessakin suhteessa ikäänkuin toistensa vastineita.
Molemmat suistuvat verraten jyrkkään Rheinin laaksoa kohti, mutta
alenevat toiselle puolelle verkalleen. Molempien vuoristojen eteläpää
on leveämpi, molemmat vaajamaisesti kapenevat pohjoista kohti.
Korkeudet ovat jotenkin samat, molempien korkeimmat kukkulat
eteläpäässä. Samoin kuin Schwarzwaldissa, samoin on Vogeseillakin
korkealla kukkulain välissä pieniä tummia vuorijärviä, joitten syvyys
kansan luulon mukaan ulottuu aina meren tasalle saakka. Vuoristomuodot,
kasvullisuus ovat yleensä samat; korkeimmat kukkulat ovat pyöreitä,
samoin kuin Lapin tunturit, ja kovaa harmaata alkukiveä. Pohjoisemmassa
graniitti molemmilla vaihtuu hiekkakiviylängöksi. Ja molemmilla on
vihdoin matalampi pohjoinen jatkonsa, Vogeseilla _Hardt_,
Schwarzwaldilla _Odenwald_, jotka jälleen ovat toistensa vastineita.
Tutkiessamme maisemain sisällistä rakennetta saamme vasta huomata, että
tällä vastaavaisuudella on syvät syynsä.
Mutta muuan erotuskin on mainittava näiden molempien vuoristojen
välillä. Schwarzwaldin jyrkempi rinne on saderinne, jonka vuoksi
Schwarzwaldin länsirinteen joet ovat vetevämmat, kuin Vogesien jyrkän
itärinteen, jota korkeimmat selänteet varjostavat kosteilta
merituulilta. Schwarzwaldiin on sen vuoksi syöpynyt syvemmät laaksot,
kuin Vogeseihin, ja kulku vuoriston poikki on sen vuoksi helpompi.
Elsass, Vogesit.
Rheinin kanssa rinnan juoksee Elsassin halki etelästä pohjoiseen
_Ell-joki_, josta maakunta on nimensäkin saadut, ja jonka rannalla
tärkeimmät kaupungit ovat. Eli lähtee matkaan Jura-vuoristosta ja saa
kaikki Vogeseilta laskevat joet, niin ettei Rheiniin tällä välillä tule
vasemmalta mitään syrjäjokia. Elsassilainen sananlasku sanoo, että "Ell
menee minne haluaa". Sillä nimittäin on se paha tapa, että se rankoilla
sateilla äkkiä paisuu ja tulvii yli äyräittensä, jopa usein hylkää
vanhan uomansa ja nopeaan kaivaa saviseen maahan uuden.
Elsassin tasanko kohoo tuskin enempää kuin muutaman metrin yli Rheinin
pinnan ja on enimmäkseen savea, hiekkaa ja soraa, jota Rhein, Ell eli
Ill ja pienemmät vuoripurot ovat aikain kuluessa mukanaan kuljetelleet.
Karikoilla maaperä on kuivaa ja kasvaa vain pensaita, mutta suurin osa
tasankoa on hedelmällistä savikkoa, jossa vilja erinomaisesti menestyy.
Suotta ei ole Elsass Saksanmaan vilja-aittoja.
Mutta miten rikasta lieneekään tasanko, kapea mäkimaisema Vogesien
juurella sen vielä monin verroin voittaa. Tuskin missään Saksassa maa
on niin tuottavaa ja samalla arvokastakin, kuin tässä jonkun kilometrin
levyisessä vyöhykkeessä. Viinitarhat alkavat heti mäkien liepeestä ja
menestyvät edullisilla paikoilla aina 400 metrin korkeuteen. Varsinkin
missä vuoristoon nousee laakso, siinä viiniköynnöskin päivärinteellä
kohoo kymmeniä kilometrejä vuoriston sisään. Näiden laaksojen suissa
ovatkin Elsassin kauneimmat maisemat. "Väsymättömällä nautinnolla
laskeutuu katse päivää kohti pyrkivistä viinitarhoista alas laaksoon,
jonka pohjalla vilkas vuoripuro kuohuu kukkaniittyjen, poppelien,
tervaleppien ja raitain välitse, silmäilee laajaa tasankoa, joka hohtaa
rinteitten välistä ja hämmentyy yhä enemmän autereihin, kuta kauemmaksi
silmä sitä seuraa, tai vanhaa ritarilinnaa, joka laakson suuta vartioi
rinteestä eronneella kukkulallaan." Mikäpä tämän maakunnan
luonnonrikkautta paremmin todistaisikaan, kuin että vanhain linnain
raunioita on tuskin missään maailmassa niin taajassa kuin täällä.
Suotta ei lausu vanha sananlasku:
Kolme linnaa samalla mäellä,
Kolme kirkkoa samalla kirkkomaalla,
Kolme kaupunkia samassa laaksossa,
On Elsasissa kaikkialla.
Nouskaamme laakson syvää pohjaa pitkin Vogesien korkeampiin osiin.
Pauhaavien vuoripurojen molempia rantoja seuraavat vihannat niityt,
jotka osottavat karjanhoidon täällä olevan vallitsevana elinkeinona.
Niittyjen jälkeen tulee metsävyöhyke, sillä Vogesien rinteet ovat
kauttaaltaan yhtämittaisten sankkain metsäin peitossa, joissa vain
siellä täällä on joku yksinäinen raivio. Ilmanala on täällä jo niin
kylmää, että ainoastaan hyvin suojaisilla rinteillä on pieniä
peruna- tai viljavainioita. Korkeimmilla kukkuloilla eivät puutkaan
enää menesty, lumi peittää ne valkoiseen vaippaansa syyskuun
puolivälistä aina toukokuun puoliväliin saakka. Voimallisempi asutus on
jäänyt kauas taaksemme, ainoastaan siellä täällä pilkistää havumetsäin
keskeltä metsänhoitajan yksinäinen talo, taikka jonkun laakson pohjalta
kyläpahanen, joka sitkeästi taistelee olemuksensa puolesta
epäedullisissakin oloissa. Metsävyöhykettä seuraavat laajat
tunturilaitumet.
Ikivanhoista ajoista saakka on näitä tunturilaitumia kesällä käytetty
karjanhoitoon. Kesäkuussa, kun tunturin kupeet alkavat vihottaa ja
kitukasvuiset pyökkipensaat lehteä tehdä, kootaan laaksossa karjat
tuntureille saatettaviksi. Lypsäjä on jo vienyt kapineensa
juustomajaansa ja tarkastanut, miten pitkälle orastava ruoho on
ennättänyt. Erillään muusta maailmasta elävät sitten paimenet
karjoineen siellä kaiken kesän. Päivä on toisensa kaltainen, ainoastaan
ukonilmat ja kukkapeitteen muuttuminen kesän edistyessä, selkeämmät tai
himmeämmät näköalat siintäviin maailmoihin tuottavat tunturipaimenelle
vaihtelua.
Vogesit eli _Wasgenwald_, joksi saksalaiset nimittävät vuoristoa,
alkavat kuulusta _Burgundin portista_, josta saksalaiset 1870-vuoden
sodassa hyökkäsivät Ranskaan, ja ne ulottuvat pohjoista kohti aina
Lauter-jokeen saakka.
Korkeimmat kukkulat kohoovat, molemmat _Belchenit_ 1,250 metriä ja
_Sulz_ 1,452 metriä yli merenpinnan. Muutoin vuoriston yläosat ovat
hyvinkin lakeita. Yksitoikkoisina ja äänettä lähtevät purot alkuun mikä
millekin taholle, saadakseen vasta rinteillä vinhemmän vauhdin.
Vogesien pohjoisessa päässä kohoo näköalastaan kuulu _Odilienberg_
ikäänkuin linnavuori tasangosta. Tämä näköisä, noin Pallastunturin
korkuinen kukkula oli jo keltiläisellä ajalla pyhityspaikka ja vielä
tänä päivänä käy pyhiinvaeltajia tällä kukkulalla, johon liittyy tarina
pyhästä Odiliesta ja siitä ajasta, jolloin Allemannien heimo Elsassia
vallitsi.
Vogesit ovat kaikkina aikoina olleet jyrkkä liikkeensalpa, koska
pääharjanteen poikki ei kulje ainoatakaan solaa. Jo roomalaiset
kiertivät vuoristoa joko pohjoiselta tai eteläpuolelta, milloin
mitenkin paremmin soveltui. Eikä rautatiekään ole yrittänyt tämän
muurin läpi, koska se on verraten helppo kiertää. Valtakunnan rajana se
on kaikin puolin turvallisempi kuin Rhein, joka ennen erotti Saksanmaan
ja Ranskan alueet.
Hardt.
Hardtin juurella leviävät ihanat, viinitarhoistaan ja
hedelmälehdoistaan kuulut Esi-Pfalzin kunnasmaisemat. Toinen kaupungin
kaltainen kylä jatkaa toistaan, avarat viinitarhat peittävät maata,
mäillä kohisevat lämpöiset kastanjametsät, manteli- ja kirsikkapuut
koristavat viinimäkiä ja pähkinäkujat ulottuvat kauas lakeudelle. Mutta
Hardtin toisella puolen kohtaa toisenlainen näköala. Hardt laskee sille
puolelle verkalleen, samoin kuin Vogesitkin. Vuorilla kasvaa sankat
metsät, hiljaisten laaksojen pohjalla juoksee lukuisia puroja. Maa
kätkee povessaan arvokkaita kivennäisiä, pohjoisemmassa varsinkin
kivihiiltä.
Korkealle ympärillä olevain vaaramaitten yläpuolelle kohoo
siellä _Donnersbergin_ (Ukkosvuoren) mahtava porfyrikeila
"Kuninkaantuolineen", jolla tarun mukaan vanhat frankkilaiset kuninkaat
istuivat oikeutta. Toista sataa linnanrauniota ja puolensataa vanhaa
luostarirauniota suo vielä tänä päivänä romantista loistoa näille
maisemille, joihin lisäksi liittyvät ikivanhat jumaluustarut. Hardtin
pohjoispäässä on kuulu Brunholdintuoli pakanallisine kivikuvioineen,
siellä yhä vielä kumpuaa vuorien notkosta kylmä Siegfriedin lähde
ahtaassa metsälaaksossa, kohoo Drachenfelsin jyrkkä rosoinen
kallioseinä rotkoineen ja louhikoineen. Vuoriston kupeita peittää
täällä pyökkimetsä, johon ei vuosisatoihin kirves ole koskenut.
Mahtavan laaja näköala avautuu Drachenfelsin huipulta kaikille
suunnille, "yli yhtämittaisten metsien, joita ei elähytä ainoakaan
kylä, ei ainoakaan asutus, joissa korvia hivelee ainoastaan
aarniopuitten humina vihannasta syvyydestä". Tämmöisillä kukkuloilla
vanhat pakanalliset germaanit palvelivat jumaliaan. Drachenfelsin
juurella asui tarun mukaan rotkossaan se hirviö, joka ryösti Wormsin
kuninkaantyttären Kriemhildin, ja tällä rinteellä ritari Siegfried
surmasi lohikäärmeen, ui sen veressä ja toi sitten kuninkaantyttären
takaisin Niebelungien kuuluun kaupunkiin Wormsiin, jonka jylhän
tuomiokirkon torni kohoo taivaanrannalla. Täällä asuivat germaanien
molemmat mahtavimmat jumalat, Wodan ja Donar.
Hardtin loiva läntinen rinne, karumpi Westrich, on tunnettu laajasta
perunaviljelyksestään.
Maisema Rheinin itärannalla, Badissa, on saman luontoista kuin
länsirannallakin, tasaista lakeutta, joka enimmäkseen on erinomaista
viljelysmaata. Tällä puolella kuitenkin kohoo keskellä lakeutta,
erillään Schwarzwaldista, eräs yksinäinen, omituinen vuoristo,
_Kaiserstuhl_, ikäänkuin korkea vartiopaikka. "Keisarintuolin" nimen se
on saanut siitä, että sen kukkulalla tarun mukaan vanhoina aikoina
istuttiin valtakunnan oikeutta. Kaiserstuhl on ikäänkuin saarimainen
huvipuisto monine kymmenine basaltti- ja doleritti-kukkuloineen,
joitten päältä on kauniit näköalat ympärillä oleviin maisemiin. Tällä
vuoristolla on omituinen luonnontarinansakin, kuten saamme vasta nähdä.
Samoin kuin Vogesien samoin on Schwarzwaldinkin lievettä seuraileva
mäkimaisema rikkainta ja runsaimmin asuttua. "Joka on täällä kerran
vaeltanut ihanain hedelmäpuistojen ja viinitarhain läpi, jotka
keskenään vuorottelevat rehevän runsaina, joka on kohottanut katseensa
lähimmän ympäristön yläpuolelle vanhoihin, muratin verhoomiin
linnanraunioihin pähkinä- ja kastanjalehtoineen, se joka on tutustunut
noihin laaksoihin, joista vuoripurot murtautuvat ulos Rheinin laajalle
lakeudelle, se empimättä myöntää, että Baden on isänmaan sekä
hedelmällisimpiä, että samalla ihanimpia seutuja." Erinomaisen vilkas
asutus kylineen ja kaupunkineen seurailee tälläkin puolella vuoriston
juurta, ikivanhan "Vuoritien" (roomalaisten _Platea montanan_) yhteen
sitomana.
Jätämme Ylä-Rheinin siunatun laakson ja kohoomme vuoristoon, joka sitä
itäpuolella rajottaa.
Schwarzwald.
Jylhänä ja jotenkin jyrkkänä kohoo Schwarzwald Rheinin lakeudesta,
mutta vuoriston itäinen rinne alenee loivasti, sulautuen vähitellen
Württembergin kunnasmaisemiin. Idästä päin katsoen Schwarzwald on kuin
ylävä metsämaa vain, mutta Rheinin puolelta nähden valtava muuri, joka
kauttaaltaan kohoo kolmeneljännestä kilometriä lakeudesta. Mutta
vuoriston päälle noustuamme olemme kuin laajalla ylätasangolla, josta
korkeimmat kukkulat kohoovat laajoina kumpuina. Korkein kukkula on
_Feldberg_ (1,495 metriä). Ainoastaan kasvullisuudesta, puitten
puutteesta, tunturilaitumista voimme noilla selänteillä vaeltaessamme
huomata, että todella olemmekin korkealla yläilmoissa, elleivät pilvet
ja usvat hajoa ja meille paljasta etäisten lakeuksien, vuoristoitten ja
etäimpänä Alppien siintävää näköpiiriä.
Schwarzwaldin rinteitä verhoovat aina 1,000 metriä korkealle valtavat
havumetsät. Ei missään muualla Saksassa jalokuusi kehity niin
mahtavaksi puuksi kuin täällä. Toisin paikoin kohtaamme vielä
oikeita aarniojättiläisiä, joitten joukossa ei vielä milloinkaan ole
kirves kalahdellut. Auringonpaisteessa jalokuusikko hohtaa
samettiviheriäisenä, mutta sadesäällä sen väri on melkein sysimusta.
Schwarzwaldissakin peittää enimmäkseen maakerros ja kasvullisuus
kalliota, mutta laaksoissa, jotka ovat syöpyneet vuoriston kylkeen
syvemmälle, paljastuu granitti ja gneissi, muodostaen kallioseiniä,
jyrkänteitä, rotkoja ja huikeita kalliopatsaita. Näissä laaksoissa ovat
vuoriston jylhimmät näköalat. Monessa laaksossa avautuu kuitenkin
havumetsän tumma peite helakan viheliäiseksi viljelysmaisemaksi
puroineen, niittyineen, kylineen ja pienine teollisuuslaitoksineen, ja
vielä alempana raukeaa vähitellen havumetsän valta ja lauhkeammat
lehdot, hedelmäpuut ja lopulta viinitarhat vyöttävät vuoriston
liepeitä.
Jyrkkinä könkäinä, vuolaina kuohuvina koskina, rientävät vuoripurot
läntisellä rinteellä alas Rheiniä kohti. Mutta itäisellä rinteellä ne
mutkaillen ja vain siellä täällä hyräillen matkaavat Tonavan ja
Neckarin laaksoihin loivasti kallistuvien niittyjen lomassa,
Schwarzwald onkin Saksan suurimpia vesisäiliöitä. Sen metsäiset rinteet
näyttävät erinomaisen halukkaasti kokoovan kosteutta. Sekä Tonava että
Rhein saavat sieltä suunnattomat määrät vettä, ja purot ovat uurtaneet
vuoriston rinteet täyteen rotkojaan. Samoin kuin Vogeseilla loistaa
täälläkin metsän helmasta maljamaisten laaksojen pohjasta siellä täällä
joku syvämietteinen, yksinäinen lampi, saduistaan kuulu _Mummelsee,
Wildsee_ ja monet muut. Paitsi ihmisten niihin liittämiä tarinoita
kertovat ne omaansakin, sille joka sen osaa lukea ja selville saada --
kertovat ainaisesta lumesta, joka jääkautena näitäkin vuoria peitti,
jäävirroista, jotka niiltä laaksoihin valuivat ja kaivelivat kuoppia
järville ja jokiloille laaksoja.
Metsää ei täällä lohkottain hakata ja kylvetä, kuten Harzissa, vaan
siitä otetaan ainoastaan suurimmat rungot, jotka ennen tulvavedellä
uitettiin alas Rheiniin, mutta nyt viedään teloja pitkin reellä, missä
vain rinne viettää sopivan jyrkästi. Toisin paikoin on rakennettu
vedettömät puiset ruuhet, joita pitkin varsinkin polttopuut syydettiin
alas laaksoihin.
Rhein kuljettaa Schwatzwaldin jykevät lautat alas suistamoonsa.
Leveälierinen hattu päässään, punainen västi ja valkoiset paidanhihat
loistaen, voimakkaat vuorelaiset rivissä seisten soutelevat lauttaansa,
laskeakseen sillä koko virran Alankomaihin saakka. Jo vuosisatoja on
nimittäin juuri tämä vuoristo ollut hollantilaisten tärkein tarvemetsä.
Schwarzwaldin puista rakennettiin aikanaan nekin sotalaivat, joilla
kuuluisa Ruyter voitti loistavat voittonsa, Hollannin merimahdin
ollessa korkeimmillaan.
Odenwald.
Odenwald ei tosin ole yhtä suuripiirteistä kuin Schwarzwald, mutta
sielläkin tapaamme erinomaisen miellyttäviä maisemia. Odenwald on
metsäistä, matalahkoa vuorimaata, jonka korkeimmatkaan kukkulat eivät
kohoo 600 metriä korkeammalle, läpäisemättömällä ja sen vuoksi
kosteammalla granitti- ja liuskepohjalla vuorottelevat rehevät
lehtimetsät ja niityt lukuisine puroineen ja lähteineen, kuivalla
hiekkakivellä taas kasvaa petäjä. Odenwald oli ennen vanhaan mainittu
metsänriistastaan. Kahdennellatoista vuosisadalla samoili hirvi näitä
metsiä, kuudennellatoista vuosisadalla siellä vielä elosteli karhu ja
seitsemännellätoista oli susi vielä niin yleinen, että se oli
vuorimiehillekin vaarallinen. Jo vanhat frankkilaiset kuninkaat pitivät
vuoristoa metsästysalueenaan. Vuoriston luoteiskulmalla kohoo _Malchen_
eli _Melibocus_ niminen vuorenkukkula, joka on tunnettu näköalapaikka.
Malchenin valkoisesta tornista näkyy suurin osa Ylä-Rheinin lakeudesta
lukemattomine kylineen ja kaupunkeineen. Pohjoisessa, lännessä ja
lounaassa rajottavat näköpiiriä Taunus, Honnersberg, Hardt ja Vogelit,
idässä Odenwald itse. Jos siirrymme vuoristossa idemmäksi, niin näemme
toisenlaisia maisemia, suuria syenittilouhikoita, joita rahvas nimittää
"Kalliomereksi". Täällä voimme vielä ihmetellä semmoisia vuoresta
louhittuja kalliopatsaita, joita roomalaiset aikanaan irrottelivat,
sillä tällä paikalla oli ennen vanhaan roomalainen kivilouhos, joka
näin vielä tänä päivänä todistaa tuon vanhan maailmankansan voimallista
toimikykyä. Samoin kuin vastapäätä Hardtiin liittyvät Odenwaldiinkin
monet vanhat tarinat Niebelungien sankaripiiristä. Odenwaldillakin
on Siegfriedin lähteensä, kummituksensa, saturitarinsa ja
"villimetsästäjänsä", muisto vanhain germaanien myrskyn jumalasta
Wodanista.
Neckar ja Main.
Syvänteessä, joka on Keski-Saksan vuoristokynnyksen, Rauhe Albin ja
Schwarzwaldin välillä, tapaamme Etelä-Saksan tyypillisimpiä maisemia.
Kaksi Rheinin lisäjokea, _Neckar ja Main_, täyttävät syrjäjokineen
tämän syvänteen.
Neckar alkaa Schwarzwaldista, läheltä Tonavan latvoja, virtaa pohjoista
kohti, kunnes se Heidelbergin kohdalla kääntyy länteen päin ja murtaa
Schwarzwaldia ja Odenwaldia yhdistävän kynnyksen. Tuo murtolaakso ja
varsinkin Heidelbergin kaupunki ympäristöineen on Saksanmaan ihanimpia
maisemia. Württembergin viljavimmat, lämpöisimmät osat ovat Neckarin
syvänteessä. Maisemat ovat täynnään kukkuloita ja mäkiä, jotka eivät
kuitenkaan ole aivan korkeita. Minne vain katseemme käännämme, joka
puolelta pilkottaa vastaan joku punakattoinen kylä tai pieni kaupunki
lehtojensa ja puutarhainsa keskeltä. Viiniköynnös verhoo päivärinteet,
kietoo kiehkuroitaan vaatimattomimmankin asumuksen pihtipieliin, ja
sortuneet vanhat linnat kertovat täällä vielä suurempia muistoja kuin
muualla Saksan äärissä.
Samanlaista on vanha Frankin maakunta, jonka läpi Fichtelgebirgestä
alkava Main virtaa parhaan osansa. Bambergista saakka tämä
ihanteellisesti muodostunut joki puhtaine uomineen, ylävine rantoineen,
selvine väylineen juoksee mäkimaitten kautta, jotka ovat Saksanmaan
hedelmällisimpiä ja lämpöisimpiä. Jaloimmat hedelmäpuut, viiniköynnös
ja vihannekset menestyvät täällä, maa on kauttaaltaan viljeltyä,
ikäänkuin laaja väkirikas puutarha. Joki välittää mitä vilkkainta
liikettä, vaikka sen pitkät mutkat melkoisesti pidentävätkin matkoja.
Main on Rheinin syrjäjoista suurin, se tuo pää virtaan kolmannen osan
Rheinin koko vesimäärästä. Mutta sen vedenkorkeus ei ole yhtä tasainen,
kuin Alpeilta alkavan päävirran, vaan vaihtelee melkoisesti
vuodenaikain mukaan. Mainin kaunein osa on Wertheimin ja
Aschaffenburgin välillä, jolla matkalla joki kiertää metsäistä
_Spessartia_.
Mainin ja Neckarin jokialuetta rajottaa etelässä vuorimaisema, joka
tällä puolella erottaa Rheinin vedet Tonavan vesistöstä. Se on
kokoomuksensa puolesta Sveitsin Jura-vuoriston jatkoa, jonka vuoksi
sitä Saksankin puolella nimitetään Juraksi. Mutta koska maakerrokset
tässä osassa Juravuoristoa ovat laaka-asennossa, niin sitä sanotaan
_Laaka-Juraksi (Tafel-Jura)_, Sveitsin Juraa taas, jossa samanlaiset
maakerrokset ovat poimuttuneet moneksi rinnakkaisselänteeksi, sanotaan
_Poimu-Juraksi (Falten-Jura)_. Mutta varsinainen kansannimitys
kysymyksessä olevalle vuoristolle on Saksassa "_Rauhe Alb_", koska se
maanlaatunsa vuoksi, vaikkeivät korkeudet olekaan varsin suuria, on
Saksanmaan karuimpia osia.
Rauhe Alb.
Tämä vuoristo alenee Tonavaa kohti jotenkin verkalleen, mutta
Mainin ja Neckarin puoleen sitä vastoin verraten jyrkällä reunalla.
Maanlaatu on kauttaaltaan kalkkikiveä, ja se se on syynä vuoriston
hedelmättömyyteen. Joet ovat siihen uurtaneet syviä rotkouomia.
Laihoista laidunmaista, joita siellä täällä vilkastuttavat vanhat
pyökit, kohoovat harmaat kalkkikivi-kalliot, ja etäällä toisistaan on
suojaisissa laaksoissa pieniä vaatimattomia kyliä olkikattoisine
taloineen. Hedelmäpuut eivät enää tahdo menestyä ylängöllä,
kirsikkapuiden asemesta varjostavat kotipihlajat ja valkopihlajat
maanteitä. Minne katseemme luomme, kaikkialla on vedenpuute
silmiinpistävä, sadevesi kun nopeaan vajoo kalkki vuoren rakoihin,
kummutakseen vasta vuoriston reunalla esiin lukuisina raikkaina
lähteinä. Vuoriston reunoilla on sen vuoksi vettä runsaasti, joka
kylällä on alati juoksevat kirkkaat kaivonsa, mutta ylämaalaiset saavat
kuivalla ajalla käydä täältä alhaalta vettä noutamassa. Suurenmoisten,
yleisillä varoilla rakennettujen pumppulaitosten kautta on kuitenkin
Albinkin asukkaille viime vuosikymmenien kuluessa koetettu hankkia
riittävästi vettä.
Alb on, samoin kuin yleensä tämänkaltaiset kalkkivuoret, täynnään
suurempia ja pienempiä luolia. Merkillisimpiä on Charlottan luola
lähellä Kaltenburgia, sen pohjalta kun on löydetty runsaasti
luolakarhujen ja muitten ammoin sukupuuttoon kuolleitten eläinten
luita, ynnä Achin laaksossa Hohenfelsin luola, jota löydetyistä
työaseista päättäen käytettiin jääkaudella ihmisasuntona.
Mahtavana seinänä Alb alenee pohjoiseen päin. Laaksot, jotka ylämaassa
ovat kapeita, leviävät reunaa lähestyessään, jotta niiden väliset
vuoripalstat kapeina polvina juoksevat ulos lakeudelle. Toisinaan ovat
nämä nokat eronneet aivan erillisiksi kalliopatsaiksi. Harva se
kallionkärki, vuorenpatsas, joka ei täällä kantaisi laellaan vanhan
linnan raunioita, ja muutamat näistä linnavuorista, etenkin
Hohenstaufien ja Hohenzollernien, ovat Saksan historian
muistorikkaimpia.
Näiden rivien kirjottaja joutui näköpaikkoja etsiessään eräänä
kesäpäivänä korkean Rechbergin juurelle, lähelle Hohenstaufien
linnavuorta; mutta harmaa pilvivaippa katkaisi Rechbergin jyrkän
korkean keilan, niin että siitä näkyi ainoastaan metsäinen tyvi. Laelle
ei siis yrittämistäkään. Viettäessäni aikaani miten taisin alemmissa
maisemissa, ihaillen erinomaisen kauniita jalokuusikoita, joissa villi
muratti kierteli runkoja, ihmetellessäni eteläisen kasvullisuuden
muutakin runsautta, kuulin äkkiä tuolta ylhäältä pilvien seasta kellon
soittoa, joka kutsui rukoukseen laakson asukkaita. Jonkun ajan kuluttua
sadeilmakin hajautui, taivas selveni ja uljaan, ihanien lehtojen
verhooman vuorenkeilan päältä katsoi alas laaksoon pienoinen kappeli.
Mikä tunnelmarikas ilmestys! Hartaalla mielellä nousin tuonne
korkeuteen pitkin kiemurtelevaa polkua ja eteeni levisi sieltä näköala,
jonka muistorikkaampaa ei Saksassa monta. Tuossa edessäni kohosi se
vuori, jolla muinoin seisoi keskiajan mahtavimman hallitsijasuvun
kantalinna. Mutta ei mitään ole siitä säilynyt jälkimaailmalle. Ei
kaarta, ei ovea, ainoastaan muodoton läjä köynnösten ja pensaitten
verhoomia raunioita. Autiona, paljaana kohoo jalomuotoinen vuori
hedelmällisistä maisemista, jotka sen juurta kiertävät, joissa lehtoja,
puutarhoja, viljamaita, viinimäkiä vaihtelee, kyliä, kaupungeita ja
kirkkoja loistaa joka poimusta. Selvällä säällä näkyy etäimpää etelästä
Alppien luminen muuri, lännessä Schwarzwald ja jostain alanteesta vielä
sitäkin etäämpää kappale Vogesien selännettä. Ainoastaan idässä
rajottavat näköpiiriä Albin rosoiset reunat, ja lounaassa mahtava
Staufen. Mutta Staufenin ja muitten Albikukkulain takaa loistaa
Hohenzollernien, Saksan nykyisen keisarisuvun korjattu linna tornineen
ja harjoineen.
Keskivuoriston maisemaluonne.
Olemme antaneet saksalaisen runoilijan kuvata keskivuoriston
luonnonkauneutta, suokaamme nyt puheenvuoro tiedemiehelle. Ratzel kuvaa
seuraavasti Saksanmaan keskivuoriston yleistä luonnetta:
"Joka selailee keskisaksalaista tai länsisaksalaista näkee kaikkialla
samat lauhkeat aaltomuodot, huomaa samain piirteitten alati toistuvan
vuoristotaustassa. Joka ei tunne maisemaimme luonnetta, luulee tätä
sovinnaiseksi kuvaamistavaksi, mutta sitä se ei ole, vaan todellisuuden
uskollista noudattamista. Niinpä Ylä-Rheinin laaksosta nähden
Schwarzwald ja Vogesit monestakin paikasta ovat aivan toistensa
näköiset ja Harz ja Thüringerwald kääntävät Unstrutin laaksoa kohti
aivan samanlaisia harjanteita ja kukkuloita. Brockenin kukkulalla
seistessämme tosin huomaamme olevamme laajalla maaholvilla, mutta
muutoin emme koko vuoristosta näe muuta, kuin ylimäiset aallonharjat.
"Näissä vuoristoissa ovat jyrkimmät vastakohdat jo aikoja sitten
tasautuneet, vaikka onkin siellä täällä jäänyt jäljelle syvä laakso tai
jyrkkä kallionseinä. Leveitten maanselänteitten verkallinen kumpuaminen
vaikuttaa, etteivät maisemat yleensä ole niin suuremmoisia, kuin
vuorien korkeus meren pinnasta oikeuttaisi odottamaan. Kuinka
vähitellen kohoomme alangon reunasta, esim. Leipzigin tai Hallen
seuduilta, toiselle puolen Harziin, toiselle Erzgebirgeen. Hallen luona
Petersbergin 240 metriä korkea kukkula toki osottaa vuoriston reunaa,
mutta melkein huomaamattamme joudumme muutoin Saksin vuorimaahan.
Aluksi näemme vain alankomaan pitkä aaltoja ja kynnyksiä yhä jatkuvan.
Joku pieni rautatieleikkaus taikka maantien tunkeutuminen kahden tuskin
kellonlasia jyrkemmin kohoavan mäen välille osottaa, että olemme
tulleet vuorimaahan. Kahden nurmikaistaleen ja kahden kirsikkapuurivin
reunustama viertotie johtaa puuryhmän luo, joka selväpiirteisesti
kuvastuu taivasta vastaan; lehdon alas katsova sävy antaa ensimäisen
vuorimaisemavaikutuksen. Keskivuoristossa leveyssuhteet ovat niin
vallitsevat korkeussuhteihin verraten, ettei korkeampaa taustaa
ensinkään esiinny maisemassa, joka taas on Alppimaisemien
peruspiirteitä. Vaeltaessainme Harzissa, Thüringerwaldissa taikka
Schwarzwaldissa näemme korkeimmat kukkulat vasta sitten, kun seisomme
niitten juurella, eikä usein silloinkaan, vaan varsinainen kukkula
piilee vielä kauvan aikaa sen pyöreäselkäisen maanaallon takana, joka
on vuoriston perustus. Taikka näkyy se vain lakeudelta pitkän matkan
päästä. Brockenia esim. ei täydelleen näy muuta kuin vuoriston
ulkopuolelta, -- lukuun ottamatta sen varjokuvaa, jonka laskeva aurinko
luo kukkulan itäpuolella olevaan sumuseinään. Siitä johtuu, ettei
vaellus näitten vuoristoitten laaksoissa tarjoa viehättäviä näköaloja
ylöspäin tai alaspäin, vaan kukin laakson kohta sisältää omat
luonnonkauneusaiheensa. 'Saksin Sveitsin' vihannat laaksonpohjat,
Harzin purot, jotka läiskyvät ruskeilla, ikivanhoilla, sammalisilla
granittikallioilla, Murgin laakson tai Bode-laakson jyrkistä rinteistä
ulkonevat kalliopatsaat, Jura-vuoriston kellanvalkoisten ja harmaitten
kallioitten ja vihantain laaksonpohjain ja taas Tonavan ja Altmühlin
hidasten hohtavain vesipintain vastakohdat ovat kaikki ahdaspiiristä
kauneutta. Näistä ilmiöistä vaeltaja ikäänkuin etsii korvausta siitä,
mitä hänelle Alpeilla näköalat tarjoovat korkeudesta käsin. Siinä syy,
miksi keskivuoriston maisemissa järvillä on niin suuri viehätysvoima.
"Niinpä keskivuoriston useimmat laaksot loivasti syvenevät, samaan
laatuun, kuin niitten kahden puolen kukkulat ylenevät. Siitä johtuvat
nuo loivarinteiset maljalaaksot, joissa keskivuoriston useimmat
luonnonkauneudestaan tunnetut kaupungit ja kylät ovat. Noilla
laaksoilla on kyllä varma ympärystänsä, mutta ne eivät kuitenkaan ole
sulettuja. Näemme teitten kulkevan laaksoa reunustavain pyöreitten
selänteitten poikki ulos lakeudelle taikka naapurilaaksoon. Puurivit
osottavat joka suunnalle haarautuvia vainioteitä, ja usein ilmaisee
vain maanaallon takaa kohoova savupatsas, että pian olemme
laaksonreunauksen toisella puolella. Tosin ei ole puutetta syvistäkään
laaksoista, jommoisia ovat Höllenthal Schwarzwaldissa, Saale-laakso
Frankenwaldissa tai Bode-laakso Harzissa, ja juuri niitten seinämistä
ulkonevat rohkeimmat kalliot, semmoiset kuin Kauriinpykälä tai
Hevonporras. Yhtä ominaista kuin kukkulain tasottuminen on
vuoristoillemme juuri se seikka, että rohkeimmat muodot esiintyvät
niitten alaosissa. Vesi on aikaa myöten siirtänyt kalvavan ja riistävän
vaikutuksensa yhä syvemmälle, ja niin ovat laaksot vuoriston nuorin
osa, ja ne yhä vielä kasvavat syvyyttä ja etenevät vuoriston sisään
päin.
"Vuoriston yläosissa jää rapautunut kivennäinen paikoilleen, ja sen
vuoksi näyttävät meistä kokonaiset vuoristot, kuten esim.
Fichtelgebirge, rauniokasoilta. Nuo tunnetut 'louhimeret'
Fichtelgebirgessä, Odenwaldissa ja Harzissa ovat vain mitä pisimmälle
ehtinyttä perstumista. Semmoisissa vuorimaissa kaikkialla kohoo
ikäänkuin leivotuita pyöreitä tai laakoja graniittikukkuloita. Näemme
ne kokonaan maan ja vihantain mustikanvarsien peitossa, ja siitä
tiedämme ne vuoriksi, joiden kalliosisusta samoin on louhikoiden,
rapautuneen kivennäisen ja humuspeitteen verhooma. Harvoin joku
tieleikkaus uurtaa syvempiä maakerroksia, paljastamatta niistä
suurempia tai pienempiä graniittipaasia. Kun muistamme, että ne ovat
jäännöksiä vuoresta, jonka päältä ilma ja vesi ovat ikäänkuin pois
kuorineet tuhansia metrejä vahvalta muita kalliokerroksia, niin näyttää
meistä mahtavinkin 'louhimeri' vain ilman ja veden yritykseltä päästä
tunkeutumaan lähemmäksi vuoriston varsinaista sisua. Fichtelgebirgen ja
Odenwaldin graniitti-louhimeret, jotka ovat muodostuneet pyöreistä
erinäisistä kallioista ja paasista, ovat kuitenkin aivan toisenlaiset,
kuin ne hiekkurilouhikot, joita tapaamme useilla hietakivialueilla.
Näissä näkyy aina selvään vanhan kerrostumisen suoralohkoinen rakenne,
ja Vogeseilla on vanhoja linnanraunioita, joista on joskus hyvin vaikea
sanoa, missä luonnon muuraus päättyy, missä muurarin latomus alkaa.
Muurit ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni kallioon.
"Keskivuoristoa ei voida verrata Alppeihin, eikä tasaisesti kuluneeseen
laakavuoreen syöpyneeltä laaksolta voi vaatia yhtä suurta muotojen
vaihtelua kuin semmoiselta, joka kiertelee monijakoisen mäkimaan
kautta. Keskivuoremme ovat semmoiset, kuin ikivanhan vuoriston tulee
olla. Niitten tasaantuneet muodot ovat miljooneja vuosia taaksepäin
ulottuvan kehityksen seuraus, ja tämä se niille toiselta puolen antaa
tavallaan suurenmoisen ja kunnioitusta herättävän piirteen."
* * * * *
Laaka-Juran eteläpuolella tulemme Tonavan syvänteeseen, joka käsittää
Alppien koko eteismaan aina Alppimuuriin saakka ja koko joukon aluetta
joen pohjoispuolellakin. Tällä alueella on Tonavan eteläpuolella
enimmäkseen hyvin yhtenäinen luonne, jonka syyn saamme myöhemmin nähdä,
maisemain rakenteeseen tutustuessamme. Sen täyttävät Tonavan syrjäjoet.
Tonava.
Tonava kumpuaa maan sisästä Schwarzwaldin rinteillä, lähes 700 metriä
meren pintaa korkeammalla. Vähäpätöinen on tämä valtajoki liekussaan,
ei puroa parempi, se kiertelee, kaartelee, kaivelee vaatimattomana
louhikoiden ja suurien kalliopaasien keskellä, toisin paikoin katoo
maanalaisiin reikiin ja juoksee siellä lymyssä pitkät matkat, jopa
alempana, ikäänkuin omasta suuresta tulevaisuudestaan tietämättä,
lähettää salaa maanalaisen haaran alas Bodenjärveen ja Rheiniin.
Laaka-Juran kohdatessaan joki on jo sen verran voimistunut, että on
tämän esteen poikki kaivanut itselleen romantisen, puhdastekoisen
rotkolaakson. Nämä maisemat, ja seudut tästä kappaleen matkaa
eteenpäin, ovat Saksanmaan vanhanaikaisimpia. Vuoroin vanhoja metsiä,
lehtoja, siellä täällä joku tuhatvuotinen uhripuukin, vuoroin rosoisia
jylhiä vuoria, yksinäisiä autioita kallionkeiloja sortuneine linnoineen
ja taruineen. Omituisella tunteella vaeltaja vertailee toisiinsa
komeata rotkolaaksoa ja vaatimatonta nuorukaista, joka sen pohjalla
levollisena matkailee kukkaista nurmipalstaa pitkin, ikäänkuin ei enää
muistaisikaan suurtyötään.
Kalkkivuoristosta päästyään Tonava kappaleen matkaa virtaa suomaita,
joilla joen pinta toisin paikoin on kohonnut ympäristöänsä
korkeammalle, niinkuin ainakin lietteitä runsaammin kuljettavain
virtain pinta laaoilla mailla. Sen uoma on tavallisella vedellä niin
matalata ja soraista, ettei joesta vielä ole liikkeelle apua. Vasta
ensimäisen Alppijoen saatuaan Tonava ikäänkuin herää ja huomaa, ettei
se olekaan luotu toisten veronmaksajaksi, vaan määrätty mitä suurimpiin
tehtäviin; kuljettamaan mereen enimmän osan Alppivuoriston vesistä.
Ulmin kohdalla siihen touhuisena ja rapaisena liittyy _Iller_, ja siitä
pitäen Tonava jo kykenee aluksiakin kuljettamaan. Illerin jälkeen aina
kauas Serbian rajoille saakka, vieläpä oikeastaan sitäkin edemmä Tonava
nyt saa Alpeilta toisen syrjäjoen toisensa jälkeen, joiden rinnalla
pohjan puolelta tulevat veronmaksajat, _Altmühl, Nab, Regen_ y.m. ovat
epäluotettavia ja vähäpätöisiä, aina Marchiin ja Unkarin Tiszaan
(Theissiin) saakka. Iller, _Lech_, vuolas _Isar_ ja varsinkin _Inn_,
joka on vetevämpi ja vuolaampi kuin emäjoki onkaan, lisäävät Tonavan
vesimäärää, niin että se Itävallan puolelle tultuaan on Rheinin
vertainen kymi. Rajalla, Passaun luona, Tonavan vesimäärä on 30
kuutiometriä sekunnissa.
Tonavan oikea ranta on Ulmista eteenpäin suureksi osaksi alavaa maata,
jopa suota, vasen ranta taas, jota Laaka-Jura saattelee aina
Regensburgiin saakka, on korkeampaa. Regensburgista alkaen, jossa
Tonava kääntyy matkansa varsinaista määrää, Mustaamerta kohti, sitä
kulkevat jo suuretkin laivat. Mutta suuremman merkityksen Saksan
laivaliikkeelle Tonava saa vasta sitten, kun uusi kanava Tonavasta
Mainiin valmistuu. Vasemmalla rannalla saattelee virtaa nyt metsäinen
_Bayrischerwald, Böhmerwaldin_ rinnakkaisvuori. Regensburgiin saakka on
vasen ranta vanhanaikuisine kylineen ja kaupunkeineen asutumpi, siitä
eteenpäin taas ovat tärkeämmät paikat järjestään oikealla rannalla,
joka täällä on Baijerin rikkainta viljelysseutua.
Alppien eteismaa.
Alppien eteismaa, joka Tonavan laaksosta alkaen ulottuu Alppeihin
saakka, on laaja ylätasanko, Kastilian ylätasangon jälkeen (800 metriä)
Europan korkein. Sen keskikorkeus on noin 500 metriä (Münchenin korkeus
518 m), sen alhaisin kohta lännessä Lindau (400) ja idässä Passau
(363 m). Tämä eteismaa siis koilliskulmasta vähitellen ylenee sekä
Schwarzwaldia, että varsinkin Alppeja kohti, joitten juurella sen
korkeus on noin 700-800 metriä. Sen vuoksi on mainitsemillamme Tonavan
lisäjoilla hyvin kalteva uoma ja vinha vedenkulku. Laivaliikkeelle ne
ovat siitä syystä sopimattomia ja niitten viljelysmerkitys kaikin
puolin vähäinen.
Alppien eteismaa on enimmäkseen lakeutta, joka vain toisin paikoin
vaihtuu aaltoilevaksi mäkimaaksi. Maanpinnan muodostumisen puolesta se
suuressa määrin muistuttaa Pohjois-Saksan alankoa. Samoin kuin siellä
samoin täälläkin on hietamaita, soran sekaisia savikolta, melkoisia
soita ja löyhistä maalajeista muodostuneita harjuja. Lähempänä
Alppirintamaa maa on kokonaan löyhäin kerrosten peitossa, vasta Tonavan
puolessa ja sen syrjäjokien leikkauksissa paljastuu aluskallio. Pehmeät
maakerrokset ovat, samoin kuin Pohjois-Saksan alangollakin, täynnään
suurempia ja pienempiä kivilohkareita, mutta nämä eivät enää ole
kotoisin Skandinaviasta, vaan Alpeilta. Pohjois-Saksan alangon
yksitoikkoisuudelta näitä seutuja kuitenkin suuressa määrin turvaa
Alppiseinä, joka etenkin kauempana etelässä on kaikkialla maiseman
pohjana. Kuta lähemmä Alppien rintamaa etenemme, sitä vaihtelevammaksi,
luonnonkauniimmaksi muuttuvat seudut. Maanpinta käy levottomaksi, mäet
kohoovat, laaksot syvenevät, melkoisia järviä ilmestyy laaksoihin.
Iller, Lech ja Isar eivät vuolaan virtansa vuoksi edistä viljelystä,
vaan pikemmin ovat asutuksen vihollisia. Korkeintaan ne palvelevat
puutavaran lauttausta, mutta muutoin enemmän hävittävät kuin edistävät
rauhan töitä. Tuskin ovat ne Alppisolista päässeet lakeudelle, niin ne
kaltevaa, kivistä uomaansa pitkin, usein itse luomainsa sorasärkkäin
päällä virraten, rientävät Tonavaa kohti, saaden usein aikaan
turmiollisia tulvia. Usein ne käyttökelpaamattomine saarineen,
hiekka- ja sorasärkkineen, umpisalmineen ja rämeineen anastavat kolme
kertaa enemmän maata, kuin siivolla virraten tarvitsisivat. Toiset
pysyvät tämän luontoisina aina suistamoonsa saakka ja ovat sen vuoksi
saaneet kerrassaan autiomaaluonteen. Niitten rannoilla tavataan
ainoastaan vähäpätöisiä kyliä, joissa lautturit matkoillaan poikkeavat.
Tämän luontoisia ovat joet varsinkin alaosallaan, mutta ylempänäkin ne
pitkillä matkoilla karkottavat kylät ja viljelykset rannoiltaan.
Tulvista ja laaksojen suomuodostuksista saa selityksensä, miksi koko
Ylä-Baijerissä asutukset ovat vaaroilla ja korkeilla mailla. Keski- ja
Pohjois-Saksassa vähäpätöisimmänkin joen varsilla useimmiten tapaa mitä
kirjavinta elämää ja taajinta asutusta, mutta Ylä-Saksan joet sitä
vastoin usein tuovat Alppien erämaaluontoa mukanaan kauas
tasangoillekin ja vaikuttavat enemmän maisemansa yksinäisyyden ja
omituisen kolkkouden, kuin hymyilevän viljelyselämän kautta
luonnonystävän mieleen. Ei edes Inn ole näistä haitoista vapaa, vaikka
se onkin soveliaampi laivaliikkeelle ja vaikka sen rannat ovat
kuivemmat ja ilmanala leudompi ja viljelyskasveille ehtoisampaa, kuin
Isarin ja Lechin. Ikivanha liike Alppien poikki Italiaan on Innin
kyliin ja kaupunkeihin painanut omituisen leimansa. Tämä joki nimittäin
leikkaa mahtavan laaksonsa kautta syvemmälle Alppeihin, kuin mikään muu
joki, sen lähteet ovat jo aivan lähellä Ylä-Italian järviä.
Alppien rintama.
Ikäänkuin jättiläisten linnotuksen suunnattomat muurit ihmeellisine
sakaroineen ja seinämineen, hopeanhohtavine huippuholvineen,
kallionkielekkeineen ja jääpyramidineen Alppien rintama kohoo eteemme.
Lukemattomat ja selittämättömät ovat Alppien yksityispiirteet,
vuoristoryhmät, harjanteet, ylätasangot, ylhäiset vuorilaaksot,
murtorotkot ja harjanteiden loveumat, mitä erilaisimmat muodoltaan,
kooltaan, verhonsa ja väriensä puolesta. Missä muualla Europassa, missä
koko maan piirissä kohtaisimme näin pienellä alalla näin paljon
korkeita huippuja ja syviä laaksoja, metsäisiä ja ruohoisia esi- ja
keskivuoria, suuria ja pieniä, pitkulaisia ja pyöreitä laaksoja, missä
niin taajassa ristiin rastiin rientäviä kuohuvia jokia ja puroja,
rotkoja, hautoja, äkkijyrkänteitä, pauhaavia koskia, missä niin paljon
jyriseviä jääkoskia, sora- ja lumivirtoja kuin Alpeilla?
"Tosin on maanosamme muillakin mailla omituiset viehätyksensä, järvensä
ja koskensa, mutta ei missään muualla vuoriston mahtavuuteen yhdy niin
paljon vastakohtia. Silmää viehättää Alpeilla sekä vastakohtain että
sopuisain sulautumisien hämmästyttävä runsaus, kuolleen ja elävän
maailman, aution ja viljavan, vakavan ja kolkon luonnon, toiselta
puolen lauhkean ja iloisen, toiselta hirmuisen jylhyyden vaihtelu.
Nurmikot ja niityt ovat ikäänkuin silmän iloksi luotuja levon keitaita.
Synkkäin jyrkkäin kallioseinämien vieressä hohtaa rattoisana
tunturilaidun ihanine alppikukkineen tai voimallinen metsä vanhoine
puineen, keskellä kolkkoja kallioerämaita ja paljaita vuoren raunioita,
avaria, ainaisia lumi- ja jääkenttiä. Valon, värien ja muotojen
ylenpalttisuus on kerrassaan häikäisevä. Katse vaeltaa pitkin
vuorijonoja, jotka voimallisine aaltoviivoineen muodostavat mahtavan
alppimaailman ensimäiset etuvarustukset, ja jää viimein lepäämään
noille valkoisille, viileille huipuille, jotka etäimpänä
taivaanrannalla rajottavat näköalan, tai vaahtoisen glacierivirran
väkivaltaisille aalloille ja pyörteille, taikka kirkkaan alppijärven
pinnalle. Missä muualla on noita ikuisesti nuoria, rohkeinta nuoruuden
voimaa uhkuvia veitikoita, noita jäätiköiden synnyttämiä alppijokia,
jotka pestyään vetensä kirkkaaksi alppijärven syvyyksissä vielä kaukana
kotimaastaan ilahuttavat silmää smaragdiviheriäisillä aalloillaan?
Missä alppijärvien vertaisia kuvastimia, joista taivasta tavottelevat
vuoret heijastuvat jylhässä komeudessaan, joitten rantoja samalla
koristavat kaupunkien, kauppalain, kyläin ja oivain maatalojen vilkkaat
kiehkurat, taikka yksinäinen, ystävällinen alppimaja? Missä muualla
kuin Alpeilla tapaamme tuota samaa, sanomatonta mielen ja kuvitusvoiman
lumousta, joko niitä katselemme, kun ne uinuvat iltahämärän sinisissä
autereissa, taikka loistavat aamu- tai iltaruskon väritulessa, tenhoten
meitä hienoimmilla värihenkäyksillään, taikka auringon majoilleen
mentyä kääntävät katsojaa kohti ylhäiset, kalpeat kasvonsa, jotka
mykkinä ja äänettöminä korkeudestaan katselevat lepoon asettuvaa
maailmaa?
"Tuosta saa selityksensä, miksi nämä mahtavat, ainaisesti
työskentelevät luonnon työpajat, nämä maapallomme kehityshistorian
suurenmoiset muistomerkit yhä vetävät puoleensa ihmisiä kaikista
sivistysmaista ja heissä alati herättävät samaa hartauden ja
kunnioituksen sekaista ihailua. Siitä saa selityksensä, miksi ne eivät
tyydytä ainoastaan luonnonkauneuden ihailijaa, vaan myös tarjoovat
tieteen ja taiteen harjottajille ehtymättömiä tutkimusaloja. Kilvan ja
ilomielellä täällä työskentelevät oppineet ja taiteilijat, sekä
ihmis- että maisemamaalarit, kivennäisoppineet, kasvitieteen tutkijat
ja maantieteilijät, kansatieteen ja ilmatieteen harjottajat, sanalla
sanoen melkein kaikkien maantutkimusta koskevain tieteitten edustajat."
Pohjoiset Kalkkialpit.
Ainoastaan pohjoisten Kalkkialppien rintama lähimpään vedenjakajaan
saakka kuuluu Saksanmaan valtiolliseen kehykseen. Nähdäksemme tämän
rintaman koko komeudessaan, voimme pistäytyä Münchenistä Röschenaun
kukkuloille. Näemme silloin koko tuon kymmeniä penikulmia pitkän jonon
Allgäusta aina Berchtesgadeniin saakka. Lännessä kohoovat _Allgäun
alpit_; niistä itäänpäin _Wetterstein-vuoristo_, jossa on 2,964 metriä
korkea _Zugspitze_, Saksanmaan korkein kukkula; siitä itäänpäin
_Karwendel, Mangfall-vuoristo_ ja vihdoin _Salzburgin Alpit_ ja jyhkeä
_Watzmann_, joka jo on Inn-joen rannalla.
Jos lähestymme tätä jonoa, niin kohtaamme ensinnä matalamman
esivuoriston, jonka pyöreämmät rinteet enimmäkseen ovat rehevän
kasviston peitossa. Ainoastaan pystyimmät jyrkänteet ja seinämät
rikkovat tunturinurmikon vihannan samettivaipan. Vasta näiden
esivuorien takaa löydämme nuo rikkinäiset, rosoiset, teräväkärkiset
piirteet, kolkot paasikkoylängöt, synkät rotkot, jotka ovat
Kalkkialpeille omituiset.
Baijerin ylämaan Alpit eivät ole yhtä korkeita kuin Sveitsin, jäävirrat
eivät yhtä valtavia, eivätkä järvetkään yhtä laajoja, mutta verrattoman
kauniita seutuja täällä tapaa, maisemia, jotka kilpailevat Sveitsin
uljaimpain kanssa.
Kauneimmat maisemat ovat siinä järvivyöhykkeessä, joka on vuoriston ja
lakeuden rajassa. Toiset näistä järvistä ovat vielä aivan vuoriston
sisässä, toiset taas jo hyvässä matkassa lakeudella; mutta koska
alppitausta on jälkimäistenkin maisemapiirissä huomattavin sävy, niin
luemme ne tässä varsinaiseen "Alppirintamaan" kuuluviksi.
Bodenjärvi.
Suurin järvistä on verraton Bodenjärvi, jonka läpi Rhein
alkumatkallaan juoksee. Bodenjärvi on jo melkoinen selkä,
kuuttakymmentä kilometriä pitkä ja toista penikulmaa leveä ja
keskimäärin noin 90 metriä syvä. On laskettu, että Rhein tarvitsisi
kaksi vuotta täyttääkseen järven uoman. Bodenjärvi ei tosin ole ylen
suuri meikäläisten käsitysten mukaan arvostellen, mutta se on monta
vertaa tärkeämpi ja luontonsa puolesta rikkaampi, kuin samankokoinen
järvi täällä Pohjolassa.
Viiden valtakunnan rajat juoksevat sen rantaan, eikä niin ollen ole
kumma, että liike järvellä on mitä vilkkain. Sitä välittää monta
kymmentä höyrylaivaa, junalautat ja suuri määrä purjealuksia.
Bodenjärven rannat ovat hedelmällisimpiä ja parhaiten asuttuja seutuja,
mitä Alppien pohjoispuolella on. Ne ovat yhtämittaista hedelmäpuistoa
ja viinitarhaa, täynnään kaupungeita ja kyliä. Jo roomalaisten aikoina
nämä lauhkeat seudut sen vuoksi olivatkin hyvin viljellyt, ja
keskiajalla papisto ja luostarit viihtyivät täällä erinomaisesti eikä
vain uskonnollisista syistä.
Järven näköalat ovat lumoavan kauniit. Vesi rannassa hopean kirkasta,
kauempana selällä siniviheriää, vaihdellen taivaan peiton mukaan mitä
moninaisimmalla tavalla. Etelärannan takaa hallitsee järveä Alppien
etäällä kohoava jyhkeä luminen seinä, muita näkyisämpänä hohtava
Säntis. Alppien ja järven välillä on kuitenkin silläkin puolella
leveähkö kaistale mitä hedelmällisintä ja ihaninta viljelysmaata.
Kiertomatka järven ympäri on sen vuoksi suurimpia nautinnoita, mitä
luonnonystävälle voi tarjoutua, joko hän sen tekee pitkin oivallisia
teitä nopsalla polkupyörällä tai sukkelilla siipilaivoilla -- taikka
uudenaikaisimmalla tavalla, ilmalaivalla. Bodenjärven avoimen helman
turvissa on kreivi Zeppelin uranaukaisevat ilmapurjehduskokeensa
suorittanut.
Myrskyillä on tämä sisämaan vesi kuitenkin pelottava. Kun Alppien
etelärintamaa vastaan kasautuu niin paljon kosteata ilmaa, että se
lopulta sivupaineen pakotuksesta vuotaa selänteitten yli
pohjoispuolelle, ikäänkuin vesi täyttyvän astian reunain yli, niin
syntyy pohjoisrinteen laaksoissa tunnettu _föhn-tuuli_, joka on
lauhkeiden maiden väkivaltaisimpia tuuli-ilmiöitä. Alppiharjanteiden
yli tulviva ilma on niin raskasta, että se suurella voimalla putoo
alaspäin ja lopulta saavuttaa rajuimman myrskyn nopeuden, kaataen
metsiä, repien kattoja, siirrellen kiviäkin paikoiltaan, mitä vain
vihuriauran eteen sattuu. Mutta alas laskeutuessaan ilma tihenee ja
samalla lämpiää ja on lopulta laaksoihin tullessaan niin lämmintä, että
lumet sulavat sen tieltä, ikäänkuin lämpöisimmän kevättuulen
puhaltaessa. Niin lämmin on tosinaan föhn, että niitten alppilaaksojen
keskilämpö, joissa se on tavallinen ilmiö, on tuntuvasti suurempi kuin
toisten laaksojen, joihin tämä tuuli ei sovi. Föhnin hyökätessä hakee
Bodenjärvelläkin satamaa ken vaan voi. Purjeet eivät kestä sen
kouristusta, airot ovat sitä vastaan voimattomat, järven pinta
kuohuu ryöppynä, joka avoimen aluksen täyttää, ja voimakkailla
höyrylaivoillakin on täysi työ satamaan päästä. Talvella melkoiset alat
Bodenjärvestä jäätyvät, mutta ani harvoin tapahtuu, että jää kokonaan
sitoo sen pinnan -- jonkun kerran vuosisadassa.
Matkustaja tuntee, ikäänkuin joku etelän henkäys lepäisi näillä
siunatuilla seuduilla. Maisemain runsaat värit, nuo lämpöiset
talvituulet ja tieto siitä, että tuolla vuoriston takana, lyhyen matkan
päässä, on se maa, jossa oranssit ja sitronat kukkivat -- tämä kaikki
herättää hänen rinnassaan iloista aavistusta siitä, että Välimeren
aukea on lähellä.
Ylä-Baijerin maisemia.
Siirtyessämme Bodenjärveltä Alppien lievettä pitkin itään päin tapaamme
tuon tuostakin toisia järviä, jotka niinikään ovat luonnonkauneudestaan
kuulut ja lukemattomain matkailijain matkan määränä. Mainittava on
ensinnäkin pieni _Schwansee_ (Joutsenjärvi), joka suuressa määrin
yhdistää kaikki eteismaan ja varsinaisen alppimaan luonnonkauneuden.
Tämän järven rannalle Baijerin onneton kuningas Ludvig II rakensi
Hohenschwangaun ja Neu-Schwansteinin huvilinnat, jotka ovat sekä
luonnostaan että upeista rakennuksistaan kuulut.
Suurempia ovat _Ammer-järvi_ ja _Starnberginjärvi (Würmsee)_ lähellä
Müncheniä, molemmat erinomaisen suosittuja matkailu- ja
virkistysseutuja. Syvempänä vuoristossa on _Walchen-järvi_ lähellä
Isarin laaksoa. Kuulut ovat vielä _Tegern-järvi_ ja Innin itäpuolella
avara _Chiem-järvi_, jonka toisella saarella on eräs mainitun kuninkaan
komeimpia huvilinnoja, Herrenchiemsee, toisella taas vanhastaan
tunnettu nunnaluostari. Lähellä Salzburgia Baijerin raja mutkaa
syvemmälle vuoriston sisään, ja tässä poukamassa on Watzmannin juurella
_Berchtesgaden_, luonnonkaunein kolkka Alppien rintamassa ja samalla
koko laajassa Saksanmaassa. Laakson näköalat ovat samalla suurenmoiset
ja hymyilevät. Ja jos kuljemme vähän kauemmaksi vuoriston sisään, niin
tapaamme pitkän kapean _König-järven_, jonka rannoilla koko
alppimaailman jylhyys yhtyy mahtavan ihanaksi kehäkuvaksi. "Ken on
nähnyt König-järven myrskyssä? Kuinka tenhoavasti sen jaspisvärinen
pinta riehuu rantainsa välissä, joista huimat hiekkurivuoret ryöppyvine
koskineen nousevat jyrkkään kuin muurit. Kuinka komeina Watzmannin
valkoiset huiput loistavat rantavuorien synkkäin seinämäin takaa!
Mahtava on tämä järvi, tuskin on koko Europassa sen vertoja.
Katsellessamme noita jylhiä seinämiä, joiden juurta sepäilee
vaahteralehtojen rehevä kiehkura, ja aironlapojen välähtelyä
pimeydestä, niin tuntuu meistä, kuin ei voisi kauniimpaa enää olla.
Mutta tämä järvi on vain puolinainen ilman vakavampaa seurakumppaniaan
jylhänromantista, syrjäistä _Yläjärveä_, ja tätä taas ei tunne, ken ei
ole nähnyt sitä myrskysäällä. Rajuilma puhkeaa äkkiä ikäänkuin pussista
reveten tämän syvän kuilun päällä, taivas synkistyy, ja äsken niin
valoisa vedenpinta käy mustelmiin. Ensimäiset vihurit jo alkavat vinkua
terävissä kallionsärmissä ja kiukkuisina myllertävät järven pinnan.
Lyhyet aallonharjat ajelevat toisiaan hurjassa sekamelskassa kohoten
korkeiksi ristilaineiksi, yhä enemmän pimenee maailma, lyijyn raskaat
pilvet kaatuvat järvelle ja räikeät salamat valaisevat myrsky-yötä,
ukkonen jyrisee ja pauhaa ja herättää lukemattomia vihaisia kaikuja
kallionseinistä ja sopista. Joka tällöin sattuu olemaan vesillä, sen
myrsky armotta sortaa veneineen äkkisyviä kalliorantoja vastaan, samoin
kuin se on ennen tehnyt monen monelle pyhiinvaellusveneelle, joitten
surullista kohtaloa kertovat nuo kallionkoloihin kiinnitetyt ristit.
Ihminen on voimatonna luonnonvoimain armoilla, jotka Alpeilla ovat
valtavammat kuin missään muualla."
Olemme maininneet ainoastaan suuremmat järvet, pienempiä on monen
monta. Niissä kaikissa on uskomattoman kirkasta vettä. Useimmissa voi
kymmenen metrin syvyydestä ja vielä syvemmältäkin nähdä pohjassa olevat
esineet.
Mutta alppijärvet eivät ainoastaan ilahuta muukalaista, joka lyhyen
ajan kuljeskelee niitten rannoilla, vielä paljon arvokkaampia ovat ne
seudun väestölle, sillä niitten rannoilla on ilmanala erittäin
suotuisa, koska ne enimmäkseen, syvällä ollen, ovat suojassa kolkoilta
tuulilta. Niitten rannoilla sen vuoksi viihtyy lämpöinen ja
runsaslajinen kasvisto. Baijerin parhaat hedelmäpuut osaksi kasvavat
juuri järvien ympärillä ja Bodenjärven sivusta on yhtämittaisten
tuoksuvain viinitarhain kattama, vaikkei köynnös lähellä maan sisällä
menesty. Loitompana järvistä vallitsevat kaikkialla havumetsät, pyökki
tai tammi. Sen vuoksi on viljelys jo ikivanhoista ajoista saakka näitä
järviä suosinut, niinkuin esiaikaisten paalukyläin jäännökset
todistavat.
Veden teho Alpeilla.
Ei missään veden vaikutus maisemain muotoiluun esiinny niin selvään
kuin vuoristoissa, joissa vesi kaltevuuden vuoksi saa suuren vauhdin ja
siitä voiman. Kosteus, sateet, purot ja joet, lumi ja jää alinomaan
kuluttavat vuoristoa. Mutta vaikka nämä voimat ovatkin hävittävää
laatua, niin eivät ne kuitenkaan ole viljelyksen vihollisia. Ne päin
vastoin rakentavat viljelykselle edellytyksiä.
Hävittävien voimien vaikutusta yleensä sanotaan _riistämiseksi_
(denudatsioniksi), juoksevan veden kaivertavaa vaikutusta erikoisesti
_uurtamiseksi_ (erosioniksi). _Rapautumiseksi_ taas sanotaan
kivennäisten murenemista ilmastollisten vaikuttimien tehosta.
Rapautunut kivennäinen vierii jyrkiltä rinteiltä vuoriston alle ja
muodostaa alppirinteiden juurelle raunioita. Purot kuljettavat mukanaan
soraa, hiekkaa ja lietettä ja tulvavedellä suuria kiviä ja paasiakin,
kasaten niitä laaksoon uomansa pohjaksi kalteviksi kivennäismäiksi,
jotka varsinkin purojen tulvillaan ollessa valtavasti karttuvat.
Päälaakson joki uurtaa näitä syrjäpurojensa "suistamomäkiä", kuljettaa
mukanaan melkoisia lohkareitakin, vierittelee niitä pohjaansa pitkin,
kunnes ne pyöristymistään pyöristyvät ja kulumistaan kuluvat. Kuta
enemmän laakson kaltevuus vähenee, sitä enemmän menettää jokikin
voimaansa ja raskaammat vierinkivet alkavat jäädä paikoilleen.
Alppilaaksoissa senvuoksi on suunnattomia peitteitä kaikenlaista
vierinyttä kiveä, soraa ja lietettä, joka ei kuitenkaan jää ainaisesti
paikoilleen, vaan jatkaa matkaansa yhä kauemmaksi lakeudelle.
Mutta vesi ei vain kuljeta mukanaan rapautunutta kivennäistä, se myös
suoranaisesti hävittää vuoristoa. Rantamainsa kivennäishiukkasten
hankauksen kautta se vähitellen kuluttaa ja syventää uomaansa,
muodostaen lopulta syviä laaksoja ja jyrkkäseinäisiä rotkoja, sen
mukaan minkälaista kallion kokoomus on. Siten alkuaan tasainen rinne
vähitellen hajaantuu monituisiksi rotkoiksi ja poikkiharjanteiksi,
joita vuorostaan näitten rinteillä omat purot ja joet edelleen samalla
tavalla uurtavat ja jäsentelevät. Kuta kauemmin tätä työtä jatkuu, sitä
hajanaisemmaksi, rotkoisemmaksi ja harjuisemmaksi käy alppimaisema.
Alkuperäisen joen uoma vähitellen syvenee ja laajenee laaksoksi, ja
syrjäpurojen uomat poikkilaaksoiksi.
Mutta hävitys ei edisty ainoastaan sivuille ja syvyyteen päin, se
edistyy myös taapäin. Vähitellen joen latva kuluttaa takanaan olevaa
harjannetta, kunnes se on sen poikki uurtanut, siirtänyt lähteensä
vastakkaiselle rinteelle, vihdoin sahannut syvenemistään syvenevän
solan ja lopulta katkaissut koko vuoriharjanteen kahdeksi kappaleeksi.
Monen tämmöisen puron yhteisvaikutuksesta ovat syntyneet lukuisat
alppikukkulat. Moisella tavalla syntynyttä laaksoa taas sanotaan
_murtolaaksoksi_ (Durchbruchsthal).
Suuressa määrin riippuvat juoksevan veden uuttamisen kautta syntyneet
vuoristomuodot itse kallion laadusta, varsinkin siitä, miten helposti
se läpäisee vettä. Alkuaikain vanhoista kallioisista muodostuneissa
vuorissa ei vesi yleensä pääse syvälle tunkeutumaan, jonka vuoksi
laaksot niissä muodostuvat verraten loiviksi ja säännöllisiksi.
Kalkkialpeissa sitä vastoin vesi vaipuu syvälle kallioon syöpyneisiin
halkeamiin, uurtaen niitä suoraan alaspäin, jonka vuoksi laaksot siellä
muodostuvat syviksi rotkoiksi. Korkeammalle vuoristoon jää hyvin vähän
rapaunutta kivennäistä, siellä sen vuoksi kasvullisuudellakin on vähän
jalansijaa, autius ja karuus ovat vallitsevana piirteenä; mutta syvissä
laaksoissa sitä vastoin ovat edellytykset sitä paremmat, siellä
tapaamme runsaita lähteitä, ihania metsiä ja viljavia vainioita ja
niittyjä.
Alppijärvet enimmäkseen sekä vuoristossa, että eteismaan rajallakin,
ovat jääkauden aikuisten jäävirtain uurtamia syvennyksiä. Mutta
juoksevankin veden vaikutuksesta syntyy järviä ja entisiä järviä
jakaantuu useammiksi. Sivulta laaksoon juokseva joki voi
kuljettamillaan kivennäisillä kokonaan salvata laakson, niin että
tokeen yläpuolelle muodostuu järvi.
Taikka voi se samanlaisella kivennäispadolla jakaa kahteen osaan ennen
olleen järven.
Aikain kuluessa on Alppien tasaisista harjanteista pääasiallisesti
juoksevan veden vaikutuksesta muodostunut nykyinen erinomaisen
muotorikas ja vaihteleva jylhä vuoristo.
Mutta kun veden hävitys on kyllin pitkälle edistynyt, niin alkavat
lopulta kukkulat ja harjanteet alentua ja pyöristyä, kunnes Alpeistakin
vihdoin jää vain perustukset jäljelle. Niistä tulee samanlainen
vuoristo, kuin Saksanmaan keskivuoret nykyään ovat. Ikuinen lumi
sulaa, selänteet kadottavat yhtäjaksoisuutensa, rinteet saavat
tunturikorkeuteen saakka metsäisen verhon. Mutta näistä seikoista
saamme vast'edes tarkemmin kertoa.
Näin olemme tutustuneet Saksanmaan maisemain yleispiirteihin.
Seuraavassa käymme tarkastamaan niitten sisällistä rakennetta, joka
meille avaa tien luonnon syvempään ymmärrykseen.
* * * * *
Edellä olevat luonnonkuvaukset ovat enimmältä osalta seuraavista
teoksista:
_August Sach_: Die Deutsche Heimat (kokoelma parhaiden saksalaisten
kirjailijain luonnonkuvauksia).
_Fr. Ratzel_: Deutschland.
_J. Kutzen_ ja _V. Steinecke_: Das deutsche Land.
_R. Sieger_: Die Alpen.