Viivähtäkäämme vähän kauemmin _Rügenissä_, tuossa mereen ulkonevassa
melkoisessa saaressa, joka luontonsa ja muistojensa vuoksi on niin
suosittu käyntipaikka. Rügenin rannat ovat kauneimpia maisemia, mitä
Itämeren ääriltä löytyy.
Matalasta rantamerestä kohoo Rügenkin. Etäämpää mereltä katsoen se
näyttää kokonaiselta saaristolta, ulapalle kun näkyvät vain kukkulat,
mutta ei ensinkään matalia kannaksia, jotka niitä yhdistävät. Saaristo
se epäilemättä onkin ollut'. Maattumat ovat aikain kuluessa liittäneet
saaret yhteen, jotta on syntynyt yhtenäinen, mutta harvinaisen
runsaasti jäsennelty, lahdekas maa. Matalat, myöhemmin muodostuneet
kannakset eivät ole sen korkeampia, kuin että Rügen uudelleen hajoisi
saaristoksi, jos meren pinta kohoisi viisikään metriä.
Rügen on kauttaaltaan erittäin hedelmällistä. Rehottavat laihot,
vehmaat niityt, tuoksuvat lehdot ja rauhaiset pyökkimetsät virittävät
vaeltajassa sointuisia mielialoja. Mutta Arkonan ja Stubenkammerin
kallioilla, vendien vanhain linnain ja uhripaikkain pohjilla, meren
laajan pinnan näkyvissä ne syventyvät semmoiseksi juhlalliseksi
tunteeksi, jota suurenmoinen rantamaisema mielessä virittää.
Rügeniäkin kattavat samanlaiset irtaimet, suurien ja pienien paasien
sekaiset maalajit, kuin Pohjois-Saksaa yleensä, mutta rannalla astuu
monessa kohden näkyviin saaren peruskalliokin, valkoinen liitukivi, ja
tämä korkeiksi jyrkänteiksi lohkeilleena muodostaa saaren kuuluimmat
maisemat. Semmoinen muodostus on _Stubenkammer_, saaren koillisin
niemi, jota lukemattomat matkailijat läheltä ja kaukaa saapuvat
ihailemaan. Jyrkänteet, uljaat pyökkimetsät ja varsinkin meren aava
näköala vaikuttavat tällä paikalla voimallisesti katsojan mieleen.
"Seisomme tämän ihanan saaren kauneimmalla kohdalla", lausuu eräs
saksalainen kirjailija. "Luonto on tähän yhdistänyt kaikki, mikä voi
ihmisen rinnassa herättää ylevimmän ihailun tunteita. Yllämme vanhain,
mahtavain pyökkien muodostama lehväkatto, jota holvikaariksi yhtyvät
oksat kannattavat, edessämme melkein äkkijyrkästi mereen suistuva, 125
metriä korkea liitujyrkänne ja syvällä jalkain alla Itämeren sininen,
silmän siintämättömiin leviävä ulappa, aallot, jotka vuosituhansia ovat
hyökänneet näitä kallioita vastaan, voimatta niitä sortaa. Korkein
mereen pistävä niemeke on Königstuhl (kuninkaantuoli), joka luultavasti
sai nimensä jo niinä aikoina, jolloin Tanskan kuningas Waldemar, vendit
voitettuaan, asettui Stubenkammerin vendiläiseen linnaan asumaan. Mutta
ken lieneekin antanut nimen, kuninkaallinen on täältä näköala yli
rannattoman meren, sanomattoman ihana, kun aamulla aikaisin aurinko
kohoo itäiselle taivaanrannalle ja ulapalle valuu ihmeellisiä, tummasta
violetista leimuavaan tulipunaiseen vaihtelevia värivivahduksia,
ennenkuin vielä auringonsäteet ovat meitä kohdanneetkaan. Auringonnousu
Stubenkammerissa on ylevimpiä luonnonnautinnoita. Teräväsärmäiset,
rotkoiset liitukalliot hohtavat alussa ikäänkuin sula kulta, mutta
vaalenevat yhä valkoisemmiksi, kuta korkeammalle kohoo aurinko. Vasta
kun sen kirkas valo on rotkojen syvyydestä karkottanut viimeiset
varjot, tajuamme täysin tämän revityn kallioseinän mahtavuuden. Kun
siellä seisomme ja merelle katselemme, niin olemme samalla
tuntevinamme, ikäänkuin tumman pyökkimetsän siimeksestä kohoisivat
vanhain jumalten haamut."
Saksalaiset ovat tosiaan tällä saarella, samoin kuin koko
Pohjois-Saksassakin, verraten myöhäisen ajan tulokkaita. Pakanalliset
vendit hallitsivat Rügenissä, samoinkuin mantereitakin, rakentaen
näille kallioille linnojaan ja temppeleitään, tehden täältä sotaretkiä
monelle taholle. Tanskalainen kuningas kukisti heidän valtansa ja vasta
häneltä saksalaiset saaren anastivat.
Ei siis kumma, että Rügenissä monet tarinat liittyvät noihin entisiin
asukkaihin ja heidän pakanallisiin menoihinsa. Vendit itse ovat, toisin
kuin mannermaalla muutamissa kohdin, jo ammoin sukupuuttoon kuolleet ja
ainoastaan suurimmat, kummallisimmat kulkuripaadet tarinoineen
säilyttävät täällä nykyään heidän pelättyä nimeään. Paikannimistä on
puolet vendiläisiä, mutta jo viidennellätoista vuosisadalla Rügen oli
niin kauttaaltaan saksalaistunut, että ainoastaan ani harvan vanhuksen
kerrotaan silloin enää osanneen vendien kieltä.
Rannikko Rügenistä itäänpäin on enimmäkseen lakeata ja autiotakin,
mutta länteenpäin siirtyessämme tapaamme piankin, etenkin Holsteinissa
ja Slesvigissä, toisenlaisia maisemia. Näemme siellä herttaisia,
valoisia, vaikk'ei aivan korkeita kukkulaseutuja, ja näitten välille
pistää maan sisälle pitkiä vuonoja, "_föhrdejä_", joissa aina perukkaan
saakka on selvää, syvää vettä. Haffeissa voidaan ainoastaan vaivalla
ylläpitää jonkinlaisia väyliä -- niiden syvyys vaihtelee 3 ja 5 metrin
välillä -- mutta näissä vuonoissa on puhtaat väylät suurimmillekin
aluksille. Syrjäinen asema vain vaikuttaa, ettei laivaliike niistä
hyödy vastaavassa määrässä. Mutta etevimmän sotasatamansa on Saksa
sijottanut tänne, Kielin vuonon pohjaan, koska valtakunnan rannoilla ei
ole muualla yhtä selvää ja suojaista vettä.
Elben länsipuolella saavumme maisemiin, jotka melkoisesti eroovat
edellä kuvatuista. Maa on lakeampaa ja osasta vielä karumpaa. Tapaamme
siellä Saksanmaan kaikkein hedelmättömimmät seudut, Lüneburgin melkein
alastoman nummen ja Emsin ja Weserin väliset autiot kohosuot eli
"moorit". Mutta näitä autioita sisämaita, joita yhteisellä nimellä
sanotaan _geestiksi_, paartaa kapea rantakaistale, joka suureksi osaksi
on mereltä vallotettu ja nyt on kaikkein lihavinta niittyä ja
viljelysmaata. Näitä viljavia rantamaita sanotaan "_marsheiksi_".
Marshien edustalla on kaistale rantavettä, jota ei kunnolla voi sanoa
mereksi eikä maaksi, sillä nousuveden aikana se on veden peittämänä,
mutta pakoveden aikana enimmäkseen kuivilla. Tätä vyöhykettä sanotaan
"_wattimereksi_". Sen ulkopuolella vihdoin on pitkä jono saaria,
_Friisien saaret_, jotka alkavat Alankomaista ja juoksevat melkein yhtä
suuntaa rannan kanssa aina Jyllannin reunaan saakka.
Tuskin on Europassa toista rantaa, jolla olisi niin draamallinen ja
osasta traagillinenkin historia, kuin tällä tuottavalla, mutta
vaaranalaisella rannikolla. Vuosisatoja, ehkäpä vuosituhansia on siinä
käyty sitkeätä taistelua ihmisen ja meren välillä. Alati väijyvä meri
on pyrkinyt myrskyillä ja tulvavuoksilla repimään löyhistä
lietekerroksista muodostunutta rantaa, ihminen taas on ponnistanut
kaikki voimansa suojellakseen sen satoisia kenttiä ja vallatakseen yhä
uusiakin. Vuoroin on meri, vuoroin ihminen ollut voitolla. Kalliilla
hinnalla ostettu kokemus näyttää vihdoin opettaneen ihmisen sillä
tavalla hallitsemaan luonnonvoimia, että vallotukset ovat taatut, ja
että mereltä ehkä vielä voidaan riistää takaisin nekin alueet, mitä se
puolen vuosituhatta takaperin anasti ja purki.
Geestin vallottaminen käy hitaammin, mutta varmemmin. Ennen on sekin
kasvanut edes metsiä, mutta kun metsät kuluneina vuosisatoina
hävitettiin polttopuiksi ja laiva-aineiksi, niin pääsivät Pohjameren
ankarat tuulet puhaltamaan pois mullan ja kaivamaan hiekat esille, eikä
ole sen koommin uutta metsää kohonnut. Mutta järjestelmällisellä työllä
aiotaan geestimaatkin uudelleen metsittää ja saattaa viljelykseen.
Suurin yhtenäinen alue näistä geestimaista on _Lüneburgin nummi_, joka
käsittää enimmän osan Elben ja Weserin välisestä maasta.
Lüneburgin nummi.
Saksalainen lauseparsi sanoo, että kun Luoja valmista työtään katseli
ja näki kaikki hyväksi, niin sattui hänen peukalonsa sillä haavaa
olemaan Lüneburgin nummen päällä, eikä hän sen vuoksi huomannutkaan,
miten paljaaksi tämä seutu oli jäänyt. Kasku ei kuitenkaan voi olla
hyvinkään vanha, sillä ei ole aivan pitkiä aikoja kulunut siitä, kuin
tällä 10,000 neliökilometrin laajuisella autiomaalla kasvoi komeat
tammimetsät. Kun tammikot hakattiin pois laivaksiksi ja Pohjanmeren
tuimat puhurit pääsivät esteettä temmeltämään tällä ylävällä maalla,
niin entis'aikain kuluessa karttunut makumulta puhalsi pois ja jäljelle
jäi nykyinen alaston hiekkanummi. Silmän siintämättömiin leviää loivin
aalloin kohoileva kanerva-aavikko, jota ainoastaan valtatiet
istutettuine koivukujineen siellä täällä katkaisevat. Toisin paikoin ei
menesty edes kanerva, vaan matalat nälkäruohot, jäkälät ja sammal ovat
maakamaran ainoa köyhä peite.
Kilven tavoin kumpuaa nummi Elben matalilta rannoilta. Toisin paikoin
se hyvin jyrkästi eroo hedelmällisistä ympäristöistään, toisin paikoin
on lomassa kaistale välimaata, jossa maisema asteettain muuttuu. Jos
kuumana kesäpäivänä satumme nummelle, niin saamme kulkea penikulmittain
polttavia maanteitä tapaamatta ainoatakaan kunnollista vesipaikkaa tai
ihmisasuntoa. Ilma väreilee kuumuuttaan, etäällä taivaanrannalla
auteret yhtyvät väikkyviksi kuviksi. Suotta etsii vaeltaja juoksevaa
puroa, raikasta lähdettä, joista Saksassa ei ole muualla puutetta.
Jonkun kuivaneen lätäkön pohja vain haisevine vesineen ilkkuu hänen
janoaan. Toisin paikoin näyttää tulevan vaihteeksi tuoreempikin kohta,
mutta se onkin paljasta kohosuota, jonka näennäinen vehmaus on pettävä
harhakuva. Tuolta vihdoin kuuluu kellon kilinää ja lähemmä saavuttuaan
matkamies huomaa melkoisen lauman pieniä, mustanharmaita,
karkeavillaisia lampaita, jotka ovatkin nummen varsinaiset eläjät,
ainoat laatuaan koko Saksassa. Sukkaa kutoen paimen kaitsee karjaansa,
vikkelät koirat apunaan. Paimen onkin ainoa ihminen, mitä nummen
etäisemmissä osissa tapaa. Mutta siitä huolimatta vaeltaja jonkun ajan
oleskeltuaan tuntee nummen omituisesti viehättävän itseään. Suotta
eivät siitä runoilijat ole laulaneet. Eikä täällä sentään ole niin
perin yksinäistäkään, kun vähän tarkemmin ympäristöä katselemme.
Nummella on kylläkin vilkas eläinmaailmansa. Tuolla kohoo ilmaan
kangasleivo, laulaakseen iloista liverrystään, tuolla vilkkaat
viheriäiset liskot nopeaan juoksentelevat kanervikossa, taikka vilisee
paljaalla hietikolla kirjavia kovakuoriaisia. Nummella on omat, kauniit
perhonsa, milloin taivaansiniset, milloin veripunaiset väriltään. Mutta
ylinnä kaikista häärivät monenlaiset mehiläiset, kooten ainaisella
kiireellä kanervakukkien tuoksuvaa mettä. Elokuussa rannaton nummi
onkin yhtenä rusottavana kukkamerenä ja silloin on mehiläisillä työtä.
Keskelle tätä pienoiselämää ja suuren luonnon rauhaa ajaa äkkiä
pikajuna, liitäen suurella pauhinalla nummen poikki, ikäänkuin ilmestys
toisesta maailmasta. Mutta ainoastaan hetkeksi se rikkoo maiseman
tunnelman, pian se on kuin ukonnuoli kadonnut etäisyyteen ja äkkinäköä
muistuttaa pian vain pölypilvi, joka kimmeltäen häälyy junavihurin
häiritsemän ratapenkeren päällä.
Mutta on tällä yksitoikkoisella paljaalla alueella toisin paikoin
tuoreempiakin kohtia. Missä on vähänkin puroa tai lähdettä, käytetään
vesi tarkkaan kuin kahvikupilla mitaten pienien niittyjen ja
viljelyksien kastelemiseen. Veden niukkuus on opettanut nummen asukkaat
erinomaisen taitaviksi maata keinotekoisesti kastelemaan, ja sen vuoksi
täältä kutsutaankin mestareita sekä Saksaan että ulkomaillekin, etenkin
pohjoismaihin, milloin on semmoisia töitä suoritettava. Nummen
reunoilla ovat kyläkuntien metsät, jotka niille takaavat verraten
huolettoman toimeentulon. Mutta tärkein elinkeino on lammashoito.
Lampaat ovat nummen asukkaille melkein yhtä tärkeitä, kuin
lappalaiselle poro, taikka marshin asukkaille lehmäkarjat. Lammashoidon
ohella on mehiläishoito tärkeä. Kanervahunajasta saadaankin melkein
puolta parempi hinta, kuin muusta hunajasta. Jo roomalaisten aikana se
oli maineessa. Keväällä mehiläiset saavat tyytyä räätikäsmaihin,
räätikkään kukittua tatarvainioihin --- tatar on nummen tärkein vilja
-- ja heinäkuussa ne vihdoin pääsevät nummelle ja saavat olla siellä
omissa hoteissaan, kunnes ovat pesänsä hunajaa täyteen keränneet.
Tatarta viljellään perin yksinkertaisella tavalla. Kanervikko poltetaan
ja kynnetään sitten maan sisään, jonka jälkeen kynnökseen kylvetään
tatar. Muuta hoitoa se ei kaipaa antaakseen runsaan sadon.
Mutta näistä elinkeinoista huolimatta nummen tuottavaisuus on niin
pieni, että metsänhoito tällä laajalla alueella kannattaa nelin viisin
kerroin paremmin. Tasaisesti metsä sen vuoksi eteneekin nummelle joka
taholta, sekä hallituksen, että yksityisten toimesta, eikä kauaa
kulune, ennenkuin petäjä näillä mailla humisee.
Autiota, vaikkei yhtä karua kuin Lüneburgin nummi, on geesti Elben
pohjoispuolellakin Holsteinissa ja Slesvigissä. Entisistä metsistä ei
laajoilla aloilla ole mitään jäljellä, hietakentät ja kanervakankaat
jakavat maan. Vasta itäisemmissä osissa on viljavampia seutuja. Ankara
Pohjanmereltä puhaltava luodetuuli vaikeuttaa uuden metsän kasvatusta.
Metsät, lehdot, hedelmäpuistot, mitä vain tielle sattuu, se puhaltaa
repaleiksi, kylvää hietaa niityille ja pelloille, ei päästä mitään
kasvamaan, mihin se vain sopii täydellä voimallaan puhaltamaan. Mutta
järjestelmällisen menettelyn kautta vallottaa ihminen näitäkin seutuja
uudelleen kasvulle ja viljelykselle.
Pohjanmeren marshit.
Näille karuille ja kolkoille sisämaan seuduille ovat Pohjanmeren
varsinaiset rannikot, "marshit", erinomaisen vaikuttava ja virkistävä
vastakohta. Toisin paikoin molempien maanlaatujen raja on aivan jyrkkä.
Astuessamme geestin nummilta ja hietakentiltä marshille tulemme
seutuun, jossa maa, ikäänkuin täyteen katettu pöytä, uhkuu luonnon
parhaita antimia.
Marsheja erotetaan kaksi lajia, _jokimarshit_ ja _merimarshit_.
Jokimarshit, jommoisia on varsinkin Elben alajuoksun varrella -- Elbe
on aikain kuluessa täyttänyt pitkän leveänlaisen merenlahden -- ovat
selvään syntyneet jokien kuljettamasta lietteestä. Saksanmaan joet
virtaavat enimmäkseen niin pehmoisella kalliopohjalla, että vesi siitä
helposti irrottaa suuret määrät kalkkia, savea ja hiekkaa. Lisäksi ne
kuljettavat mukanaan runsaasti kaikenlaisten elimistöjen jäännöksiä.
Niin ovat merenlahdelmat vähitellen täyttyneet. Missä tulvavesi pääsee
vesijätöille leviämään, siellä se vielä kohottaa rakentamiaan maita
näillä jätteillä.
Paljon laajemmat ja hedelmällisemmät ovat kuitenkin ne marshit,
jotka Pohjanmeren rantoja paartavat. Ne ovat monimutkaisemman
luonnonrakennustyön tuloksia, kuin jokimarshit.
Hienoin liete, jonka virrat kuljettavat mereen saakka, laskeutuu
herkemmin pohjaan suolaisessa kuin suolattomassa vedessä. Sen vuoksi
jokien suistamoon kerrostuu lietettä lietteen päälle, kunnes tämä
kerrostuma kasvaa vedenpintaan saakka. Mutta lisäksi suolaisen ja
suolattoman veden sekaantumisaloilla tapahtuu _kemiallisia muutoksia_,
jotka saavat veteen liuenneita kivennäisaineita saostumaan ja pohjaan
laskemaan. Rannikkovedet, missä suolainen ja suolaton vesi sekaantuvat,
ovat sen vuoksi ikäänkuin suunnattomia kemiallisia työpajoja, joissa
uutta lietemaata valmistuu.
Moisessa sekavedessä (_Brackwasser_) -- sekavedeksi voimme sitä
nimittää siitäkin syystä, että se harvoin on selkeätä, vaikk'ei tuuli
olisikaan pohjaa myllertänyt -- kuolee alati _äärettömät joukot pieniä
likoeläimiä_, joita sekä suolainen merivesi, että suolaton jokivesi on
täynnään. Sekavesi on nimittäin epäterveellistä sekä suolaisen, että
suolattoman veden likoeläimille, jonka vuoksi kummatkin siinä heittävät
henkensä. Nämä pienet eläimet lannottavat maata sekä elimillään, että
kalkista tai piikivestä muodostuneilla kuorillaan. Toisinaan voi puolet
lietemaan koko aineesta olla pienien likoeläimien ruumiita. Siinä
selitys, miksi marshit varsinkin virtain suistamoiden kahden puolen
ovat niin erinomaisen hedelmälliset ja kuivattuina kasvattavat niin
hämmästyttävän runsaita heinä- ja viljasatoja.
Semmoisissa paikoissa, missä virta laskee verraten tyveneen ja matalaan
mereen, kasvaa suistamo ulospäin, muodostaen mereen deltan. Mutta
Pohjanmeri, joka on maapallon myrskyisimpiä meriä, ei ole päästänyt
Elbeä, Weseriä eikä Emsiä kasvattamaan suistamoaan rantaviivaa
ulommaksi, vaan aallot anastavat lietteet sitä myöden, kuin virta niitä
mereen purkaa, ja hajottelevat niitä pitkin rannikkoa.
Näin ovat syntyneet marshit, näin myös "_wattimeri_", joka nousuvedellä
on aaltojen peitossa, pakovedellä taas suureksi osaksi kuivana.
Hyvin aikaiseen ihminen näyttää huomanneen näitten rannikkomaitten
erinomaisen hedelmällisyyden ja asettuneen niihin asumaan. Ja aikaiseen
hän varmaan ryhtyi niitä suojelemaan rakennusmestarin omia
vihanpurkauksia vastaan. Meri, joka ne oli pykäillyt, pyrki niitä myös
kovien myrskyjen sattuessa hävittämään, hollannissa kehittyi ensiksi
patorakennustaito. Sieltä se levisi Luoteis-Saksan marshimaille.
Jos nousuveden aikana maan puolelta lähestymme marshimaan reunaa, niin
kohoo eteemme sisäpuolelta jotenkin jyrkkä valli, joka on viittä, jopa
kymmentäkin metriä korkea. Kammon sekainen tunne valtaa ensikertalaisen
mielen, kun hän padon juurelle päästyään kuulee aaltojen ulkopuolella
kuohuvan päänsä päällä ja hyökkäävän patoa vastaan. Kun hän on padon
päälle noussut, niin silmää kohtaa suurenmoinen näkö. Meren ja yhtä
tasaisen marskin reunaa pitkin juoksee kummallekin puolelle pato silmän
siintämättömiin. Kymmeniä kilometrejä näemme aaltojen hyökyvän tätä
suurenmoista lumotusta vastaan. Alavia heinä- ja viljamaita risteilevät
ojat ja kanavat, joita vähä väliä juoksee padossa oleviin
sulkuportteihin. Pelto pellon vieressä, niitty niityn laidassa ja
laitumilla upeat hevoslaumat, lihavat lehmikarjat, lukemattomat
lammaslaumat näiden vahvain varustusten turvissa. Mutta jos odotamme
veden laskemista, niin kohtaa meitä meren puolella toinen näky. Padon
juurella alkaa maa kuivaa, vesi virtaa nopeaan ulospäin, yhä edemmä
väistyy meren hohtava pinta, kunnes sen sijalla lopulta on kihisevä
märkä pohja simpukkariuttoineen ja savikoineen. Lokkia, meripääskyjä,
hyyppiä ja muita merilintuja saapuu tuhansittain joka taholta ahmimaan
herkkuja, joita meri on jättänyt runsaasti katetulle pöydälleen --
kaloja, äyriäisiä, meritähtiä, simpukoita, ostereita ja veteisen
monenlaista muuta makukarjaa. Padon jykevät portit aukenevat itsestään
ja kanavista alkaa vesi, kussa omin voimin, kussa tuulimyllyjen
käyttämäin pumppulaitosten voimalla virrata mereen. Mutta nousuveden
palatessa portit taas jyskien itsestään sulkeutuvat ja aallot hyökyvät
yhä lähemmäksi vallitusta. Milloin tavallista korkeampi tulvavuoksi
sattuu, silloin on heikoilla paikoilla vaara tarjona ja kylistä
hälyytetään ihmiset linnan valleille vartioimaan, kuni sodassa ainakin
on tapahtunut, että hirmuöinä asukkaat ovat maanneet kasoissa
valleillaan, estääkseen jotakuta matalaa kohtaa murtumasta; hyvin
tietäen, että jos meri alkuun pääsee, niin aukko nopeaan repeää
suuremmaksi ja tuota pikaa pellot ja talot hautaantuvat veden alle.
Entisten vuosisatain historia tietää kertoa tulvaonnettomuuksista,
joissa satojatuhansia ihmisiä on yhtenä yönä kotineen ja kontuineen
hukkunut ja maat pitkiksi ajoiksi menetetty meren saaliiksi. Vaikka
ovatkin talot tekokummuille rakennetut ja muureilla suojatut, niin
eivät nämä varustukset voi semmoisia luonnonmullistuksia vastaan
kestää.
Yhä vankemmiksi opitaan kuitenkin patojakin rakentamaan. Entisen
rahvaankokemuksen ja taidon avuksi on saatu uudenaikainen insinöritiede
ja rauta- ja sementtiteollisuus. Suurenmoisia summia uhrataan tähän
työhän, sekä entisten viljelysten suojelemiseksi että uusien
valtaamiseksi wattimerestä. Tämä maa on niin arvokasta, että se hyvin
kannattaa suuretkin uhraukset. Tuo taistelu on saksalaisille nykyään
kansallinen asia, jota kaukana sisämaassakin kiintymyksellä seurataan.
Friisien ankara painiskelu luonnonvoimien kanssa on kohotettu
esikuvaksi, jonka jokainen saksalainen koulupoika tuntee.
Uuden marshimaan vallottaminen wattimerestä tapahtuu niin sanoaksemme
"soluttain". Tässä työssä nykyään menetellään seuraavasti. Uloimmasta
reunapadosta rakennetaan mereen lyhyitä poikkipatoja. Nämä poikkipadot
murtavat aallokkoa, ennenkuin se pääpadolle ennättää, ja lietteet
pääsevät siten nopeammin kerrostumaan niitten välisessä tyvenemmässä
vedessä. Kun saarrettu wattipalsta on lietteistä kylläksi kohonnut,
niin sen ulkolaitakin suojellaan padolla ja umpeen vallitettu palsta
kanavilla ja pumppulaitoksilla kuivataan. Siten on wattimerta
vuosisatain kuluessa vallotettu kappale toisensa jälkeen, 100-1000
hehtaarin suuruisia palstoja kerrallaan. Kylät kuitenkin mieluummin
rakennetaan geestin läheisyyteen, vaikka se tavallisesti on kymmenen
tai parinkymmenenkin kilometrin päässä rannasta. Tähän on syynä sekä
turvallisuus että parempi vedensaanti, sillä vaikka marshilla on joka
puolella niin runsaasti suolaista vettä, niin on sitä vastoin
kunnollisesta juomavedestä useinkin puute.
Merimarsheista mainittakoon Elben pohjoispuolella kapea
_Pohjois-Friesland_, Eiderin suulla _Eiderstedt_, joka ulottuu niin
kauas mereen, että sen ulkoreuna vastaa Friisien saarijonoa (wattimeri
tällä kohdalla toisin sanoen on kauttaaltaan kuivaa), historiasta
tunnetut _Ditmarshit_, sekä Elben länsipuolella _Hadeln_, ynnä
Weserin suistamon kahden puolen _Wursten, Stadland ja Butjadingen_.
Itä-Frieslandin marshit ovat kahdesta kohden katkenneet syväin, maan
sisään pistäväin lahdelmain kautta. Toinen on _Jademutka_, johon Weser
ennen laski, -- kunnes 13 vuosisadan alussa sattunut myrskytulva repi
sen paljon avarammaksi, mutta samalla tukki joen suun ja pakotti sen
hakemaan itselleen uuden laskupaikan, -- toinen taas _Dollart-lahti_,
johon Ems laskee, ja jota pitkin Saksan ja Alankomaiden raja kulkee.
Dollart syntyi vasta v. 1277, jolloin myrskytulva murti ja hajotti
Emsin suistamon, ja myöhemmät myrskyt vielä levensivät tätä aukkoa. Osa
menetetystä maasta on kuitenkin voitu vallottaa mereltä takaisin.
Friisein saaret ja Halligit.
Saarijono, joka nauhan tavoin seuraa Pohjanmeren rannikkoa, on Weserin
ja Elben suistamoiden kohdalta katkennut, jakaantuen siten kahteen
ryhmään. Eteläiseen, joka jatkuu Hollannin puolelta, kuuluvat _Borkum,
Juist, Norderney, Langeoog ja Wangeroog_, joilla on tunnetuita
kylpypaikkoja. Pohjois-Friisien saarista ovat suurimmat _Nordstrand,
Pellworm, Amrun, Föhr, Sylt ja Röm_.
Alkuaan nämä saaret ovat olleet yhtä maata mannermaan kanssa. Sitä
todistaa sekin, etteivät ne suinkaan ole kauttaaltaan tuulen kasaamia
dyynejä ja lietteitä, vaan on niillä kiinteämpi "geestisisus". Tämän
jatkoksi merivirrat toivat lietteitä, aallot ja tuulet kokosivat
dyynejä, niin että muodostui pitkiä särkkiä, joiden takana wattimeri
oli osaksi "haffina", osaksi marshimaana. Särkkäin murruttua jäivät
nämä saarijonot jäljelle. Toisilla saarilla on erittäin monivaiheinen
hävityshistoriansa, etenkin Pohjois-Friisien ryhmän eteläisillä
saarilla, jotka ovat historiallisella ajalla toisistaan irti
repeytyneet. Säilyneitten saarien välillä on hävinneitten jäännöksiä.
Jos saaret voidaan uudelleen yhdistää padoilla, niin voidaan wattimerta
ruveta tältäkin puolelta menestyksellä vallottamaan viljelykselle.
Mutta salmet ovat ennättäneet kulua niin syviksi, että työ on vaikea ja
kysyy suuria varoja.
Halligit ovat wattimeressä jäännöksiä hävinneistä marshimaista. Ne
näyttävät olevan häviöön tuomitut. Huolimatta patorakennuksista ja
vallituksista ne pienenemistään pienenevät. Vihannat Halligit ovat kuin
reheviä keitaita harmaassa wattimeressä. Pohjan muodostaa hieno,
hiekaton marshisavi. Jokainen myrskytulva repii saaliikseen uusia
kappaleita näistä löyhistä lietemuodostuksista.
Helgoland.
Näitten yhteen kuuluvain saariperheitten välillä Helgoland on kokonaan
oma, vaikka pieni maailmansa. Korkeana, äkkijyrkin seinämin tämä pieni
kalliosaari kohoo merestä, joka uupumatta kalvaa sen perustuksia,
sortaen harva se vuosi äkkijyrkänteen reunaa, muovaillen ihmeellisen
kalliorannan rotkoiksi ja pylväiksi, joita matkailijat läheltä ja
kaukaa käyvät ihmettelemässä. Vainiot ja puutarhat pienenevät
pienenemistään. Historiallisella ajalla oli vielä matala dyyni, joka
nyt on kappaleen matkaa saaresta erillään, tämän kanssa yhteydessä.
Dyynit.
Dyyneiksi sanotaan hiekkavalleja, joita tuulet kasailevat aaltojen
luomasta hiekasta. Niitten korkeus on melkoinen, ja mereltä nähden ne
näyttävät todellistakin korkeammilta, koska ne sille puolelle suistuvat
jyrkkään. Maan puolelle ne alenevat loivemmin. Dyynien korkeus
tavallisesti vaihtelee 3 ja 18 metrin välillä, mutta on paljon
korkeampiakin. Syltin ja Föhrin saarilla on 35 metriä ja Preussin
rannikolla lähes 50 metriä korkeita dyynejä, jotka siis ovat melkoisia
mäkiä. Ja omituisen muodostumisensa vuoksi ne näyttävät vielä
suurenmoisemmilta, kuin todella ovatkaan. Vaikutusta myös lisää
harjujen hopean hohtava väri ja terävät viiltopiirteet, joista
mielikuvitus näillä lakeilla rannoilla helposti luo muka korkeitakin
vuoria. Dyynit ovat melkein aina kohtisuorassa tuulen suuntaa vastaan.
Ensimäisen korkeimman aallon takana on aina toinen matalampi, tämän
toisen takana usein kolmas ja niin edespäin.
Dyynien väliin pesii lukemattomia tiira- ja lokkiparvia, jotka
tuhansittain hiekkaan munivat kirjavia muniaan ja kirkuen parveilevat
vaeltajan ympärillä, joka sattuu näille pesintämaille eksymään.
Omituiset kasvit, joita emme muualla tapaakaan, verhoovat siellä täällä
näitäkin luonnostaan kaikkein karuimpia muodostuksia. Semmoisia ovat
hietasara (_Carex arenaria_), pienilehtinen arho (_Arenaria
serpyllifolia_), rantakaura (_Ammophila arenaria_) ja rantavehnä
(_Elymys arenarius_) ynnä tyrnipensas (_Hippophae rhamnoides_).
Varsinkin rantavehnä jäykkine, merensinertävine korsineen on näille
seuduille luontainen. Se ei sanottavasti muuta kastetta kaipaakaan,
kuin meren kosteata henkeä. Se näyttää, samoin kuin rantakaurakin,
viihtyvän vain sitä paremmin, kuta korkeammalle kasaantuu hiekkaa sen
ympärille. Sitä myöden kuin hiekkakinos kasvaa, nämä molemmat kasvit
työntävät uusia versoja. Köyhä rahvas kokoo niitten lehtiä karjan
rehuksi, tupansa katoksi tai vuoteensa pehmikkeeksi. Mutta niillä on
vielä paljon suurempi, kerrassaan korvaamaton merkitys. Ne estävät
hiekkamäkiä vaeltamasta maan sisään.
Ymmärtääksemme näitten hiekkanietosten muodostumisen käymme meren
rannalle jonain myrskypäivänä, kun hiekka on kuivaa. Olemme silloin
kuin Saharan erämaassa. Ilma on täynnään lentävää hietaa, joka
kerrassaan pimittää päivän. Myrsky pauhaa, rannikolla murtuvat jyristen
valtavat hyökylaineet, rantavehnän ja kauran kuivat korret kohisevat ja
hiekka maahan pudotessaan rätisee kuin raesade. Hiekan mukana lentää
yhdessä ryöpyssä simpukankuoria, siruja, pieniä sorakiviä, mitä vain
tuuli irti saa.
Tämmöisinä päivinä dyyni hilpeästi vaeltaa. Hiekka lentää pitkin tuulen
puolista rinnettä ylöspäin, mutta harjan päälle päästyään lentävän
hiekan alimmat jyväset joutuvat harjan suojaan ja putoovat alas. Siitä
harja aina siirtyy hiukkasen kauemmas maalle päin. Harjan siirtymistä
ja samalla myös kasvamista siten jatkumistaan jatkuu, kunnes vuosien
kuluttua koko mahtava hiekkamäki on siirtynyt kappaleen matkaa
kauemmaksi maan sisään. Dyynien nopeus on eri paikoissa eri suuri,
mutta on laskettu sen olevan keskimäärin neljästä seitsemään metriin
vuodessa.
Vaeltaessaan dyynit verkalleen, mutta vastustamattomalla voimalla
hautaavat alleen, mitä vain eteen sattuu, viljelysmaita, rakennuksia ja
kokonaisia kyläkuntiakin. Asukkaitten täytyy, sitä myöden kuin dyyni
etenee, muutella pois talojaan. Muutoin ne vähitellen hautaantuvat
hiekan alle, ilmaantuakseen vasta vuosikymmenien kuluttua uudelleen,
mutta dyynin toisella puolella, hiekkavuoren yli mentyä. Itämeren
haffeja saartavilla pitkillä kielekkeillä nietokset varsinkin ovat
mahtavat. Siellä on tapahtunut, että kirkkojakin on jäänyt vaeltavan
hietamäen alle, kun niitä ei ole voitu tieltä pois toimittaa. Kun ne
vihdoin, hietakasan yli kuljettua, ovat uudelleen tulleet ilmoille,
niin on jäljellä ollut ainoastaan sortuneet rauniot.
Nämä viljelyksen viholliset eivät kuitenkaan näytä olevan Saksan
rannoilla aivan vanha ilmiö. Pohjanmeren rannoilla niiden arvellaan
syntyneen 14 ja 15 vuosisadalla, jolloin suunnattoman voimakkaat
myrskyt ja meritulvat noita rantoja hävittivät. Itämeren rannoilla taas
useat suurimmista dyyneistä ovat syntyneet siitä, että metsät on
hävitetty pois ja hiekka siten päästetty juoksemaan. Frisches Haffin
kielekkeeltä hakattiin ja myytiin metsä valtion toimesta
kahdeksannentoista vuosisadalla ja seurauksena siitä oli, että
hiekkadyynit sen jälkeen ovat samalla niemekkeellä tehneet miljoonien
edestä vahinkoa. Sillä särkällä taas, joka sulkee merestä Kurisches
Haffin, ovat dyynit haudanneet alleen kuusi kylää. Kunzenin kylä, jossa
1800-luvun alussa vielä oli 30 taloa, on nyt tullut näkyviin valtavan
hietamäen meren puolella, joka sen alleen hautasi.
Dyynien hävitykset tapahtuvat niin vähitellen, ettei niiden kautta
ihmishenkiä menetetä, niinkuin monessa muussa luonnonmullistuksessa,
mutta vahinkojensa puolesta ne vetävät vertoja suurillekin tulville.
Onneksi ei tätä vihollista vastaan enää olla aivan avuttomia. Sitkeän
taistelun kautta voidaan dyynin muodostuminen ja kulkeminen estää.
Apulaisenaan ihminen tässä työssä käyttää juuri samaisia kasveja, jotka
ovat niin hyvällä menestyksellä sovittaneet taloutensa hietanietosten
luontoon. Dyynin päälle alussa levitellään merileviä, joita aallot
vääntävät rannalle suuria kasoja. Sitten kylvetään rantavehnää, joka
juurillaan sitoo hiekan. Rantavehnän juuret tunkeutuvat kolmekin metriä
syvälle hiekkaan ja kiinnittävät hapsineen lonkeroilleen melkoisen
alan. Kerran juurruttuaan rantavehnä ei hevillä sorru vihaisestikaan
kasvavalta dyyniltä. Kuta enemmän tuuli ryöpyttää sen päälle hiekkaa,
sitä joutuisammin se kasvaa vartta ja muuttaa sitä myöden juureksi
hiekkaan hautaantunutta varren osaa. Missä merituuli ei pääse koko
voimallaan dyynin rintaan puhaltamaan, kylvetään tämän jälkeen
korkeampia kasveja, katajia, pensastammea ja lopulta havupuitakin,
etenkin mäntyä. Kun metsä on päässyt kohoomaan, niin voidaan sen
suojassa ruveta laihoja kasvattamaan. Ehkä ei enää hyvinkään pitkiä
aikoja kulu, ennenkuin Saksan rannat ovat kauttaaltaan "kiinnitetyt".
Onni onnettomuudessa on, etteivät dyynit yleensä kulje aivan kauas
sisämaahan, koska tuulen voima maan sisässä nopeaan vähenee ja
suuntakin käy vaihtelevaisemmaksi.
Pohjanmeri ja Itämeri.
"Pohjanmeren maisemain luonne on heroinen", lausuu Ratzel näitten
molempien merien rantamaisemia verratessaan, "Itämeren taas idyllinen".
Osaksi vaikuttaa sen veden väri ja liikunto, osaksi myös rantain
muodot. Itämeren reunalla on kallioita, maattumia tai dyynejä ja maa
yleensä viettää mereen jotenkin lyhyesti. Kun Itämeri niinikään on
vähemmän myrskyinen kuin Pohjanmeri, niin se tekee kirkkaamman ja
suojaisemman vaikutuksen. Monikin kauas maan sisään pistävä lahti on
kuin sininen sisämaan järvi. Mutta tämä siniväri on hempeämpää, kuin
Välimeren tai Golf-virran suolaisen veden tumma metalliloistoinen sini,
ja sen vivahdukset ovat paljon rikkaammat. Pohjanmeri taas on
viheliäinen, kellertävän ja harmaan sekainen, niinkuin ainakin
myrskyisen, pohjiaan alati penkovan, rantojaan hankaavan meren vesi.
"Watit" ovat saman väriset kuin se häälyvä liete, joka samentaa
Pohjanmeren merenviheriät aallot. Harmaa on niiden väri ja hopean
harmaina hohtavat niistä pakoveden jättämät allikot. Vielä
luontaisemmat ovat Pohjanmeren rannoille vehmaan vihannat marshit.
Niiden reunassa ei merta vastusta kalliot eivätkä kivikkoriutat, vaan
melkein meren tasalla leviää erinomaisen rehevä kasvisto, niittyjä,
viljavainioita, kellertäviä naurismaita. Ja näitä vihantia lakeuksia
risteilevät lukemattomat kanavat, melkein reunojaan myöden täynnään
vettä. Kanavain tummanruskeasta lieju- tai mutapohjasta ei kuulla
ainoakaan kivi, veden liikunto on tuskin huomattava ja vedenpintaa
kattavat siellä täällä laajat ulpukkalautat. Ainoastaan ihmisten,
punaisista tiilistä keinotekoisille kunnaille rakennetut huoneet
kohoovat matalaa taivaanrantaa korkeammalle ja puut yhtyvät
yhtenäiseksi metsänreunaksi vain siellä, missä vanhain puistikoiden
ympäröimiä taloja on kyllin taajassa, sulaakseen yhtämittaiseksi tumman
viheriäksi vyöksi. Nämä olisivat peräti rauhallisia näköaloja, elleivät
nuo suuret, suorat, toisiaan leikkaavat padot ja kanavat katsojalle
muistuttaisi, että ainoastaan asukkaitten väsymätön työ ja valppaus
estää rantahyökyjä hukuttamasta näitä rauhallisia näköaloja aaltojen
alle.
Missä maa ja meri lakeilla rannoilla toisiaan kättelevät niemineen ja
lahtineen, siellä aina mahtava meri vie maisemassa voiton. Meren
vaikutusta vielä vahvistavat virtain, lahtien, järvien ja mutkain
laajat vesipinnat. Stralsund näyttää uivan merenpinnalla samoin kuin
Veneziakin, Marienburg etsii kuvaansa Nogatin kiiltävästä kalvosta,
Frieslandin kaupungit ovat melkein suorastaan mereen rakennetut, samoin
kuin Amsterdamkin. Kaupungit näyttävät kohoovan oijeti vedestä, ja
siitä niiden yhtenäinen, voimakas ulkopiirre. Ne ahtautuvat taajoiksi
ryhmiksi jokien suistamoihin tai lahtien pohjukoihin, niitä piirittävät
muurit ja padot. Avarain ulappain vastapainoksi ne kohottavat lakean
näköpiirin yli muureja ja korkeita torneja. Sitä vilkkaamman kuvan
muodostavat kylät ja hajallaan olevat talot. Korkeain ruskeanpunaisten
tiilirakennusten väri soveltuu täällä, samoin kuin Frieslandinkin ja
Alankomaiden maisemissa, paremmin sumuun ja meriviheriään, kuin
siniseen taivaaseen ja auringonpaisteeseen. Miten vilkas ja iloinen
onkaan Rügenin aaltoileva ranta keltaisine ja viheriäisine värineen,
punaisine tiilitaloineen, joita on ikäänkuin sattuman asettamina siellä
täällä hajallaan epäsäännöllisissä ryhmissä, miten vakavana mutta
voimakkaana kohoo niihin verraten Stralsundin ruskea haahmo muurineen
ja tornineen.
Luoteis-Saksan kohosoilla.
Weserin länsipuolella Pohjois-Saksan alanko muuttuu suoksi. Niinkuin
meri leviää maa rannattomiksi aavoiksi, joilla ainoastaan siellä täällä
joku matala hiekkakumpu pistää polveaan suon ruskeasta pinnasta. Tosin
on muuallakin Pohjois-Saksan alueella tiheässä samanlaisia soita, mutta
ne eivät laajuutensa puolesta likimainkaan vedä vertoja Frieslandin ja
Oldenburgin aavoille.
Nämä suot ovat syntyneet hiekkapohjalle sen kautta, että liete taikka
rautaruoste on sitonut hiekkajyväset toisiinsa vettä läpäisemättömäksi
pohjaksi. Suot ovat tosin meren rannallakin korkeammat meren pintaa,
mutta rannikkoa reunustavat dyynit estävät vettä vapaasti mereen
juoksemasta. Vetisellä pohjalla alkaa valkosammal rehottaa. Sitä myöden
kuin sammal kasvaa, alimmat osat siitä mätänevät muroksi. Näin
murokerros vahvenemistaan vahvenee, ja kun se säilyttää vettä ikäänkuin
pesusieni, niin ei ylimpänä kasvavalta sammalkerrokselta lopu kosteus
eikä ravinto. Vuosituhansien kuluessa on siten kasvanut murokerros,
jossa toisin paikoin ei ole viidenkäänkolmatta metrin syvyydestä pohjaa
tavattu. Tavallisesti kasvaa suo keskeltä hieman korkeammaksi kuin
reunoilta, ikäänkuin matalaksi kilveksi. Saksan lämpöisemmässä
ilmanalassa sekä mätäneminen että kasvu tapahtuvat paljon nopeammin,
kuin meidän maamme rahkasoilla.
Kolkompaa maisemaa, kuin moinen kohosuo on, ei ole helppo kuvitella.
Vihannuutta ei missään, paitsi virtain liejuisilla rannoilla, jotka
kuitenkin ovat niin syvälle kaivautuneet, ettei niitä näy suolle.
Maanpinta näyttää ikäänkuin palaneelta. Ainoastaan sammal viihtyy ja
toisin paikoin kitukasvuinen kanerva. Ihmiselämää ei näy muuta kuin
harvassa polttoturvetta valmistavaa työväkeä ja heidän kehnoja,
koivujen ympäröimiä majojaan. Koivu on melkein ainoa puu, joka näillä
soilla toimeen tulee. Keväällä virkistää vaeltajan silmää vielä
suomyrtti, variksenmarja, kellokanerva (_Erica tetralix_), Saksan
soitten varsinainen asukas, kihokit ja eräät toisetkin vaatimattomat,
mutta muualla Saksassa osasta harvinaiset kasvit. Vielä köyhempi kuin
kasvisto on eläimistö. Linnut eivät viihdy näillä suojattomilla
aukeilla; ainoastaan sammakoitten, myrkyllisten kyitten ja sisiliskojen
mielestä ei maailmassa maata parempaa, ja sääsket pitävät ilmassa
iloaan, keijuen sankkoina pilvinä.
Suurin näistä soista on _Bourtangermoor_ Emsin vasemmalla rannalla.
Sillä on paikkoja, mihin ei näy ainoatakaan puuta, majaa eikä lapsen
mittaa korkeampaa pensasta, niin pitkältä kuin silmä kantaa.
Uloimmatkin suosiirtolat, jotka koivulehtoineen kauan päilyivät
takanamme siintävinä kaukosaarina, ovat lopulta vaipuneet taivaanrannan
alle. Vielä enemmän kuin meri täyttää moinen aava rannaton suo mielen
äärettömyyden tunteella. Ainoastaan kapeat, vaaralliset polut vievät
suon poikki ja moni on niiltä eksyttyään hukkunut suon petollisiin
pohjattomiin liejuisin. Mutta siitä huolimatta kulkivat jo roomalaiset
legionat näitten soitten poikki, sotiessaan Pohjois-Germanian heimoja
vastaan. Pyöreistä, parin metrin mittaisista tammipölkyistä
rakennettiin suon poikki kapulasiltoja, joitten jätteitä on löydetty
sekä Hollannin että Saksan puolelta.
Mutta vaikka nämä suot näyttävätkin niin viheliäisiltä ja toivottoman
köyhiltä, niin on niilläkin rikkautensa, jahka niitä opitaan
käyttämään. Mitäpä muuta ne ovat, kuin luonnon keräämiä äärettömiä
hiilivarastoita, vaikka vielä ovatkin veden varassa. Murokerros
kuoritaan päältä pois, käytetään lämmitysaineeksi ja moneen muuhunkin
tarkotukseen, ja alemmat kerrokset muokataan viljelysmaaksi.
Kun joku kohosuon osa otetaan työn alaiseksi, niin siihen ensinnä
kaivetaan syvä kanava, joka alkaa joko merestä taikka muusta
laivaväylästä. Tästä valtakanavasta kaivetaan kahden puolen
poikkikanavia. Siten kuivanut murokerros kuoritaan pois ja valmistetaan
polttoturpeeksi ja kaikenlaisiksi muiksi hyödyllisiksi tavaroiksi.
Meidän aikamme teollisuus on tosiaan näyttänyt ihmeitä tekevän voimansa
turvettakin käsitellessään. Siitä valmistetaan jos minkälaisia
teollisuustuotteita, paperia, tapetteja, pergamenttia, kankaita, jopa
valkoisia kynttilöitäkin, vaikka tämä kummalta kuuluu. Suon pohjalle
muokataan sitten pellot. Kanavan varrelle syntynyt siirtokunta
kuljettaa omilla laivoillaan turveteollisuuden tuotteita markkinoille
ja tuo mukanaan joko lantaa taikka lihavaa marshimaata peltojensa
höysteeksi. Siten siirtokunnan ympärille pian syntyy somat puutarhat ja
vihannat vainiot, jotka leviämistään leviävät, sitä myöden kuin
teollisuuskin edistyy. Nämä _fen-siirtolat_, joita Saksassa on ruvettu
hollantilaisten esimerkin mukaan perustamaan, ovat menestyneet niin
hyvin, että niissä jo asuu tuhansittain toimeen tulevia ihmisiä.
Kohosoitten viljelemisestä on tullut tärkeä taloudellinen kysymys,
sillä noin 17 prosenttia Pohjois-Saksan alangosta on tämmöistä maata.
Vainiot ovat jo venyneet penikulmia pitkiksi ja yhä syvemmälle
tunkeutuu viljelys ennen arvottomiksi luultuihin maihin. Missä ei ole
saatavana hiekkaa tai savea, siellä suota vielä vanhaan tapaan
poltetaan ja tuhkaan kylvetään tatarta, ruista tai kauraa. Keväällä
näiltä soilta kohoava savu leviää yli koko Saksan aina Alppien
rintamaan saakka, kiehtoen maisemat utuiseen huntuunsa.
Keski-Saksan vuoristokynnys.
Vuoristomaisemissa, jotka etelässä rajottavat Pohjois-Saksan alankoa,
olemme erottaneet kaksi osaa, Keski-Saksan vuoristokynnyksen ja
Etelä-Saksan vuoristo- ja laaksoseudut.
Tämän eron tekemiseen on sekä luonnonmaantieteelliset että
asutusmaantieteelliset syyt. Keski-Saksan vuoristokynnys on yleisenä
vedenjakajana Pohjois- ja Etelä-Saksan välillä -- vaikka tosin
suurimmat virrat sen murtavatkin -- ja sitä pitkin myös kulkee
Pohjois-Saksan ja Etelä-Saksan asutuksen ja historiallisen kehityksen
raja. Jos esim. astumme Thüringerwaldin poikki, niin tulemme muutamassa
tunnissa toimeliaan mutta arkiluontoisemman pohjois-saksalaisen rahvaan
piiriltä oikopäätä herttaisemman ja runollisemman etelä-saksalaisen
rahvaan alueelle. Idästä länteen käsin lukien huomasimme tässä
vuoristokynnyksessä seuraavat pääosat: _Sudetit_ Schlesian rajalla ja
niitten jatkon _Riesengebirgen; Erzgebirgen_, jota pitkin raja Böhmiä
vastaan kulkee; _Fichtelgebirgen, Thüringerwaldin_, muista erillään
olevan _Harzin, Weser-vuoriston, Hessin vuoriston ja Rheinin
liuskevuoret_. Alamme tämän kuvauksen Saksan keskivuoriston maisemista
Harzista, joka pohjoisesta tullessamme ensimäiseksi vastaamme kohoo.
Harzin maisemat ovat monessa suhteessa luontaiset keskivuoriston
yleiselle maisemasävylle.
Kuvia Harzista.
Harz on sekä erillisen, yksilöllisen asemansa että jylhän luontonsa
puolesta jo vanhastaan ollut tarujen ja runojen suosima. Ken ei olisi
ihastuksella lukenut Heinen "Harzinmatkaa!"
Suurella uteliaisuudella sen vuoksi tähyilin sen ulkopiirrettä, kun
hyvällä pyörälläni kiitäen Lüneburgin nummea näin sen sukeltavan
näköpiirin yläpuolelle, ikäänkuin sinisestä paperista leikattu
varjokuva. Lähempänä se joksikin aikaa jälleen katosi näkyvistä
emävuorista lakeudelle eksyneen selänteen taa, mutta tuon uloimman
maanaallon toiselta puolen näköala oli sitä vapaampi. Edessäni oli nyt
jotenkin lähellä koko komea vuoristo, kohoten lakeudesta ikäänkuin
mahtava saarento, Brockenin pyöreä laki kaikkein ylimmäksi. Näin
metsänpeittoisen kukkulajonon, ikäänkuin joukon suunnattomia vihantia
hietakasoja. Jyrkästi viettävillä sivuilla kasvoi kylvömetsää palsta
palstan vieressä, ja nämä palstat jakoivat keskenään rinteet
suoraviivaisesti, maan muodostuksista välittämättä, juuri sillä tavalla
kuin metsäherra kylvöä suunnitellessaan oli ne karttaansa piirustanut.
Näin väljiä laaksoja vuoriston juurella ja niissä kaupunkeja ja kyliä
lukemattomine tehtaineen, joitten piipuista savu lakkaamatta tuprusi.
Mutta nuo "hietakasat" ovat niin lähellä toisiaan, että ne keskellä
juoksevat yhteen, joten niiden väliset laaksot ovat paljon korkeammalla
vuoriston juurta. Ajatelkaamme vielä, että juokseva vesi on kasain
ulkosyrjään uurtanut syviä laaksoja, niin saamme ne virtalaaksot, jotka
Harzin reunoja katkoilevat ja luontonsa puolesta ovat kauneinta, mitä
koko vuoristossa on. Ainoastaan näissä laaksoissa paljastuu vuoriston
peruskallio, toisin paikoin erinomaisen rohkeihin muotoihin
muovailtuna; muualla se on kauttaaltaan vihannan kasvullisuuden
peitossa, kaikkein korkeimpia tuntureita lukuun ottamatta.
Maisemain vaikutus suuressa määrin riippuu säästä. Kun sattuu kylmä,
tasainen vihmasade, joka Saksanmaan keskivuorilla ja varsinkin Harzissa
on niin tavallinen matkatoveri, niin on runosuonen vaikea viritä ja
maisemat jäävät sitä korkeampaa loistoa vaille, jonka intomieli niille
suo. Minulla oli koko sillä ajalla, minkä Harzissa samoilin, hyvin
huono sääonni, ja sen vuoksi näin maisematkin arkipäiväisillä silmillä.
Mutta kuinka lumoovan kaunista Harzin luonto voi olla, siitä ovat
Heinen kuvaukset todistuksena. Tosin vuoriston metsät viime
vuosisadan alkupuolella vielä olivat luonnontilassa ja kuuluisaa
runoilijaromantikkoa lisäksi suosi mitä paras sää, niinkuin näkyy hänen
sanoistaan: "Nousin vaaran, laskin toisen, loin katseeni moneenkin
viehkeään niittylaaksoon. Hopeiset purot kohisivat, metsälinnut
visertelivät suloisesti, karjankellot helkkyivät, Jumalan aurinko
kultasi paisteellaan monenlaiset viheriöitsevät puut ja ylläni oli
taivaan sinisilkkinen kansi niin selkeä, että sen läpi saattoi nähdä
syvälle kaikkein pyhimpään saakka, kussa enkelit istuivat Herran
jalkain juuressa ja hänen kasvoistaan tutkivat ikuisuuden sointuja."
Nousin Brockenin 1,140 metriä korkealle kukkulalle pohjoiselta
puolelta, pienen Oker-joen laaksoa. Laakson jyrkät ja huimaavan korkeat
rinteet olivat tasaisen kuusikon peitossa, siellä täällä kasvoi
kuitenkin tammikkoakin, joka minua pohjoismaalaista enemmän viehätti.
Aina toisinaan työnsi rinne metsän läpi esiin huimaavan korkean kapean
kalliokielekkeen, ikäänkuin saarnastuolin, taikka kirkontornin. Alla
hyppeli pieni Oker kiveltä kivelle, täyttäen vähäpätöisyydestään
huolimatta kumean laakson huminallaan. Missä oli pienoinen tehdas,
missä mylly, tai metsäherran asumus sen rannalla.
Mutta komein tämä, niinkuin muutkin Harzin laaksot, oli alaosastaan.
Kun olin tuntikauden jotenkin tiukasti ylöspäin kiivennyt, silloin
tällöin kohdaten puukuormia, jotka juhditta laskivat vuoristosta
tasaisesti alenevaa tietä, niin tiesin tosin jo olevani melkoisen
korkealla, mutta maisemasta sitä ei voinut päättää. Vuoriseinät kahden
puolen olivat vaipuneet alas ja yksitoikkoinen kylvömetsä piiritti
minua joka puolella. Seudut väljenivät, notkot täyttyivät, jokien
juoksu kävi hitaammaksi. Missä näköala vähän avautui, levisi nyt eteeni
yksitoikkoisia synkkiä metsämaita, pohjana joku etäinen sinettyvä
vaara.
Moinen kylvömetsä, jossa puut seisovat säännöllisesti riveissä ja
ruoduissa penikulmia laajoilla alueilla, tuntuu meikäläisen metsän
luonnonvapauteen tottuneesta mielestä omituisen kolkolta ja
aavemaiselta. Minne vain katselet, kaikkialla näet määräävän käden
jälkeä pienimmissäkin seikoissa, mutta ihmistä, joka on tämän
järjestänyt, ei näy ei kuulu. Ja ainoastaan sitä suvaitaan, mitä
voidaan edullisimmin hyödyksi käyttää. Puut kasvavat, mutta metsä on
kuollut.
En ymmärtänyt tämmöistä puistoa erämaaksi käsittääkään, vaan päätin
suoraa päätä astella noita kylvövakoja pitkin Brockenille. Mutta en
silloin muistanut, että puisto oli kokonaisen valtakunnan istuttama.
Siinä saattoi eksyä vaikka miten moneen kertaan, ja sattuman kauppa
oli, että Brockenille osasin. Kilometriä korkealla voi Saksankin
lauhkeassa ilmanalassa sattua niin kylmiä myrskyjä ja sateita, että
matkamies saa viettää hyvin tukalan yön taivasalla, ellei ihmisten
asunnoille pääse. Niin oli minun silloin käydä, rämpiessäni usvassa ja
sateessa Brockenin kukkulalla, tunkeutuessani ränkkyisen, vetistä
suosammalta kasvavan kuusikon läpi, joka lähellä puurajaa oli niin
matalaa, että pääni kaaloi pitkin metsänlatvoja. Mutta vaikeita
kallioseiniä tai ylipääsemättömiä rotkoja ei täällä ylhäällä ollut sen
enempää kuin Lapin tuntureillakaan. Vuoroin suota ja louhikkoa,
verkalleen kohoovaa maata, semmoista oli Brockenin laki. Mutta sen
näköalasta ei ollut minun suotu mitään nähdä, ne peitti läpitunkematon
usva kääreeseensä, enkä saanut nähdä edes Brockenin kummitustakaan,
sillä se vaatii ilmestyäkseen samalla kertaa sekä auringonpaistetta
että sankan sumuseinän.
Verraten harvoin näköala tältä myrskyiseltä ja sumuiselta vuorelta
onkaan aivan selvä. Mutta kauniilla säällä se käsittää kymmeniä
penikulmia maailmaa. Heine kuvailee sitä seuraavalla leikillisellä
tavalla: "Vallan omituiselta tuntuu meistä kaikista ensi näkemällä
Brocken. Joka puolella meitä kohtaa uudet vaikutukset, jotka osasta
ovat hyvin erilaiset ja ristiriitaisetkin, yhtyen lopulta suureksi,
sekavaksi tunteeksi. Mutta jos meille onnistuu käsittää tämän tunteen
syvin sävy, niin käsitämme samalla vuoriston luonteen. Brocken on kuin
onkin saksalainen. Saksalaisella perusteellisuudella se meille selvään
ja seikkaperäisesti näyttää, ikäänkuin jättiläispanoramassa, satoja
kaupungeita ja kyliä, jotka enimmäkseen ovat vuoren pohjoispuolella, ja
joka puolella vuoria, metsiä jokia ja vainioita äärettömän avaralta.
Mutta juuri sen kautta koko näköala on ikäänkuin terävästi piirrettyä,
puhtaasti väritettyä erikoiskarttaa, ei millään puolella silmää
oikeastaan ilahuta kauniit maisemat." Mutta illan tullen puhkesi
kuitenkin Heinekin kaunopuheliaaseen ihastukseen: "Meidän näin
jutellessamme alkoi hämärtää. Ilma viileni vielä entisestään,
näkötorniin lappoi ylioppilaita, käsityöläisiä ja muutamia kunnon
porvareita, ynnä näitten aviopuolisoita ja tyttäriä, jotka kaikki
tahtoivat nähdä auringonlaskun. Se olikin ylevä hetki, joka viritti
sielun rukoukseen. Ehkä neljännestunnin seisoivat kaikki vakavina
vaieten ja katselivat, miten lännessä ihana tulipalo verkalleen
laskeutui. Auringon ruskotus punasi kasvot, kädet itsestään kävivät
ristiin, tuntui siltä, ikäänkuin me, hiljainen seurakunta, olisimme
seisoneet jättiläiskirkon keskilaivassa ja pappi juuri olisi kohottanut
kalkin ja Palestrinan ikuinen virsi olisi uruista tulvinut seurakunnan
yli." -- --
Kun aamulla läksin Brockenilta, niin sain kotvasen kulkea, ennenkuin
pääsin kukkulan pilvihatun alta ja vilahdukselta näin allani
vaaleanviheriäistä maailmaa kylineen, vainioineen, kaupunkeineen. Mutta
pian metsät jälleen alkoivat ja polku taas kierteli yksitoikkoista
kylvökuusikkoa. Toki Bode-virran syvässä jylhässä laaksossa vihdoinkin
kohtasin maiseman, joka huonosta säästä huolimatta minunkin mielessäni
viritti runollisia mielialoja. Mahtavine rinteineen, koskineen,
yksinäisine myllyineen ja mökkineen, vanhoine metsineen se tosiaan oli
suurenmoisen kaunis.
Näin ensimäisen suotuisan vaikutuksen saatuaan mieli virittää
kanteleensa ja herkemmin soivat nyt sen kielet jokaiselle uudelle
maisemapiirteelle, uudelle luonnon vaikutukselle. Ja kuta enemmän
vaeltaja lisäksi syventyy vuoriston moniin vanhoihin taruihin ja
muistoihin, sitä runsaammin alkavat virrata mielessä vaikutelmien
purot, kokoontuakseen yhdeksi luonnonsäveleksi. Mutta sitä myöden myös
kasvaa hänen riemunsa, että runoilija on nämä tunteet niin ihanasti
sanoiksi pukenut.
"Aurinko nousi", kirjottaa Heine 'Harzinmatkassaan', "usvat pakenivat,
ikäänkuin peikot kukon kolmatta kertaa laulaessa. Minä kiipesin jälleen
vuorille ja laskeusin laaksoihin, ja edessäni liehui kaunis aurinko,
valaisten yhä uusia ihanuuksia. Vuoren haltija silminnähtävästi minua
suosi. Nähtävästi hän tiesi, että moinen runoilijaihminen voi kertoa
paljon hupaisia juttuja, ja hänpä näytti minulle Harzin tänä aamuna
semmoisena, jommoisena ei jokainen saa sitä nähdä. Mutta minutkin näki
Harz semmoisena, jommoisena vain harvat ovat minut nähneet, ja
silmissäni kiilsivät yhtä ihanat kastehelmet, kuin laakson
ruohoissakin. Lemmen aamukaste kostutti poskiani, humisevat kuusikot
ymmärsivät minut, niitten oksat jakautuivat, liikkuivat edes ja
takaisin, ikäänkuin olisivat mykät ihmiset käsillään viittoen
osottaneet iloaan, ja etäisyydestä kuului ihmeellinen salainen
helkkynä, ikäänkuin kellojen soitto kadonneesta metsäkirkosta.
Sanotaan, että ne ovat karjankelloja, jotka on Harzissa näin
sulosointuisesti ja kirkkaasti viritetty... Pian otti minut jälleen
helmaansa pilviä pitävä kuusikko. Kunnioitan kaikin puolin näitä puita,
sillä niitten toimeentulo ei ole niinkään helppoa, ja varsinkin
nuoruudessaan ne saavat monta kovaa kokea. Vuoren pinta on täällä
täynnään suuria paasia, ja useimpain puitten on täytynyt juurillaan
kiertää taikka halkaista kivet ja työläästi etsiä maaperää, josta ne
saavat ravintonsa. Siellä täällä kivet ovat kasaantuneet päällekkäin,
muodostaen ikäänkuin portin, ja niiden päällä seisoo puita, joitten
paljaat juuret valuvat tämän kiviportin ylitse, päästen vasta portin
juurella maahan painumaan, joten ne näyttävät kasvavan tyhjässä
ilmassa. Mutta siitä huolimatta ovat nuo puut kohonneet valtavan
korkeiksi ja ikäänkuin kasvaneet yhteen syleilemäinsä kivien kanssa, ja
senpä vuoksi ne seisovatkin vankemmin, kuin niitten mukavuutta
harrastavat toverit alankomaan lauhkeassa metsämaassa. Samoin seisovat
elämässään ne suuret miehet, jotka varhaisia esteitä ja vaikeuksia
voitettuaan ovat sitä enemmän vahvistuneet. Kuusien oksilla kiipeilivät
oravat ja niitten alla käyskenteli keltainen kauris. Nähdessäni moisen
jalon soman eläimen en voi käsittää, miten sen ajo ja tappaminen voi
huvittaa sivistyneitä ihmisiä. Mutta tuo eläin on armeliaampi kuin
ihminen, se imetti korvessa pyhän Genovevan poijutta.
"Miten somasti kultaiset auringonvalot puhkoivat kuusikon vahvaa
havukattoa. Puunjuurista luonnon portaat. Kaikkialla hyllyviä
sammalpatjoja, sillä kiviä peittävät jalan vahvuiset, ihanimmista
sammallajeista muodostuneet vihannat samettipolsterit. Mikä viileyden
suloisuus, mikä lähteen lirinän haaveellisuus! Siellä täällä kumpuaa
vesi hopean kirkkaana kivien alta ja valelee paljastuneita juuria ja
säikeitä. Kumartuessaan tämän vedenliikkeen puoleen vaeltaja on
kuulevinaan kasvien salaista muodostumishistoriaa ja vuoren tyyntä
sydämensykkinää. Toisin paikoin pulppuaa vesi suuremmalla voimalla
kivien ja juurien välistä ja kyhäilee pikku koskia. Hupaista on istua
semmoisen partaalla. Vesi kuohuu ja supattaa uupumatta ihmeellistä
tarinaansa, linnut visertävät katkonaisia kaihonsäveliään, puut
kuiskaavat tuhansin neidonkielin, ikäänkuin tuhansin immensilmin
katselevat minua ihmeelliset vuorikukat, kurkottavat minua kohti
kummallisen monijakoisia leveitä lehtiään, auringonsäteet rattoisasti
väreilevät ja karkeloivat, syvämietteiset pikkuyrtit kuiskailevat
toisilleen viheliäisiä juttujaan, kaikki on kuin lumottua, yhä
salaisemmalta ja salaisemmalta alkaa tuntua, ikivanha uni alkaa elää,
lemmityn kuva ilmestyy -- ah niin väleen jälleen kadotakseen!" --
Harzin kauneimmat maisemat ovat, niinkuin jo mainitsimme, niitten
jokien varrella, jotka vuoristosta laskevat lakeudelle eri puolille.
Suurin näistä on itään päin laskeva Bode, jonka varrella ovatkin
vuoriston jylhimmät maisemat. Mutta nekään eivät ole ylhäällä, lähellä
korkeimpia kukkuloita, vaan siinä, missä virta murtautuu vuoristosta
lakeudelle. Joki on siellä uomakseen uurtanut syvän kalliorotkon, jota
kahden puolen reunustavat äkkijyrkänteet, parisataa metriä korkeat
vuorenpatsaat ja teräväkärkiset keilat. Täällä on Boden koski, täällä
"Noitain kisapaikka", korkea suippo kallionkeila, jonka ympäri ei
tosiaankaan voi piirihyppyä tanssia, muuta kuin luudalla leijaillein,
-- täällä "Hevonporras", parisataa metriä korkea seinämä, jonka päältä
prinsessa hyvin vanhaan aikaan kannusti hevostaan, niin että se hyppäsi
laakson poikki -- kaikki tunnettuja matkailijamaisemia.
Heineä viehätti kuitenkin enemmän vähäinen Ilse, joka laskee pohjoiseen
ja on Okerin syrjäjöki. Verrattoman runollisesti hän kuvaa tätä pientä
vuoripuroa, jonka laaksoa hän laskeutui alas Brockenilta:
"Kuta syvemmälle laskeuduimme, sitä suloisemmin touhusi maanalainen
vesi, vilahdellen välkähdellen ainoastaan sieltä ja täältä kivien ja
pensaitten lomasta, ikäänkuin salavihkaa kurkistellen, uskaltaisiko
siitä esiin tulla, ja vihdoin pieni aaltonen varsin päättäväisesti
hypähti ulos paljaan taivaan alle. Ja tässäkin uudistui tuo vanha
ilmiö. Kun joku rohkea uskaltaa lähteä alkuun, niin epäröiväinkin suuri
joukko äkkiä omaksi ihmeekseen saa uskallusta ja rientää yhtymään
tuohon ensimäiseen. Koko joukko toisia lähteitä ponnahti nyt äkkiä
esille piilostaan, ne liittyivät siihen, joka oli ensimäiseksi ulos
karannut, ja tuossa tuokiossa ne yhteisvoimin jo muodostivat melkoisen
puron, joka kuohui alas pitkin vuorilaaksoa lukemattomin koskin ja jos
miten monessa mutkassa. Tuo oli nyt Ilseni, suloinen lemmitty Ilseni.
Se juoksee kautta siunatun Ilselaakson, jonka kahden puolen vaarat
vähitellen kohoovat yhä korkeammiksi, ja niitten rinteet ovat juurelle
saakka enimmäkseen tammien ja pyökkien ja muitten lehtipuitten
peitossa, kuuset ja muut havupuut ne jäivät tuonne ylhäälle. Mainituita
lehtipuita etupäässä kasvaa Ala-Harzissa, joksi Brockenin itäpuolella
olevaa vuoren osaa sanotaan; länsipuoli taas on Ylä-Harz. Ylä-Harz
tosiaan on paljon korkeampaa ja siis myös soveliaampaa havupuitten
kasvattamiseen.
"Ei voi sanoin kuvata, miten iloisesti, luonnonlapsen sulolla Ilse
syöksyy ihmeellisen muotoisten kalliopaasien yli, joita on sen tiellä.
Missä vesi hurjana kuohahtaa korkealle, missä kiehuu yli reunainsa,
missä taas suihkuaa kivenraoista, ikäänkuin täytetystä ruiskukannusta,
kaatuu alas puhtaissa kaarissa ja uoman tavattuaan jälleen sipsuttelee
pienien kivien yli, ikäänkuin iloinen tyttö. Niin, niin, satu on tosi,
Ilse on prinsessa, joka nauraen, kukkaisena juoksee alas pitkin vuoren
rinnettä. Miten prinsessan valkoinen vaahtivaippa välkkyy
auringonpaisteessa! Kuinka tuulessa häälyvät hopeiset povinauhat! Kuin
kimaltelevat ja säkenöivät hänen timanttinsa! Korkeat pyökit seisovat
rannalla ikäänkuin vakavat isät, jotka salavihkaa hymyillen katselevat
suloisen lapsen vallattomuutta, valkoiset koivut liikuttelevat oksiaan
tätimäisen tyytyväisinä, mutta yhtämittaisessa huolessa noitten
uhkarohkeitten hyppyjen vuoksi, ylpeä tammi katselee leikkiä ikäänkuin
ynseä setä, jonka täytyy kustantaa kaunis sää, ilmassa linnut
visertelevät hyväksymistään ja rannalla kukat hellästi kuiskaavat: Oi,
ota meidät mukaan, sisar armas! -- Mutta iloinen immyt se vain hyppelee
edelleen ja yhä edelleen, ja äkkiä se hurmaa haaveilevan runoilijan ja
valaa hänen päälleen kukkasateena helkkyviä säteitä ja säteileviä
sointuja, ja hänen koko olemuksensa huumaantuu pelkästä ihanuudesta ja
hän kuule vain kirkkaan hopeisen äänen:
"Olen prinsessa Ilse ja linnain
On uhkea Ilsenstein.
Siell' onnen ainaisen saamme,
Mua seuraa vierelläin...
"Ikäänkuin unessa tietäni kulkien tuskin olin huomannutkaan, että
olimme jättäneet syvän Ilselaakson ja jälleen kapusimme vaaralle. Ylen
jyrkkä oli nousu ja kovin vaivalloinen, ja moni meistä pian hengästyi.
Mutta samoin kuin serkkuvainaja, joka lepää Möllnin kirkkomaassa, mekin
edeltäpäin ajattelimme alastuloa ja olimme siitä tyytyväisemmät.
Vihdoin olimme Ilsensteinillä.
"Se on valtava graniittipatsas, joka korkeana ja uljaana kohoo
syvyydestä. Kolmelta puolelta sitä piirittävät korkeat metsäiset
vuoret, mutta neljäs, pohjoinen puoli on vapaa, ja sillä puolella näkyy
syvällä alla Ilsenburg ja Ilse ja lakeita maita, jos miten pitkältä.
Kallion tornimaisen huipun päässä on suuri rautainen risti, ja töin
tuskin on siinä lisäksi tilaa neljälle jalalle.
"Samoin kuin luonto on aseman ja muodon puolesta antanut
Ilsensteinille haaveellista viehätystä, samoin on tarukin sen valaissut
ruusunhohteellaan. Gottschalk siitä kertoo: 'Tarun mukaan tässä seisoi
kirottu linna, jossa rikas ihana prinsessa Ilse asui, ja vielä tänä
päivänä hän joka aamu kylpee Ilsessä. Joka onnellinen sattuu paikalle
oikealla hetkellä, sen prinsessa vie vuoren sisään linnaansa ja
kuninkaallisesti palkitsee.'... Suotta eivät vanhat saksilaiset
keisarit niin hyvin viihtyneet täällä kotoisessa Harzissaan... suotta
he eivät ikävöineet suloisia Harz-prinsessojaan, Harzin humisevia
metsiä, oleskellessaan kaukana etelässä sitronain ja myrkkyjen
maissa... Mutta minä kehotan jokaista, ettei hän Ilsensteinin huipulla
seistessään ajattelisi keisareita eikä keisarikuntaa, eikä ihanaa
Ilseäkään, vaan ainoastaan omia jalkojaan. Sillä kun minä siellä
seisoin, ajatuksiini vaipuneena, niin kuulin äkkiä taikalinnasta
maanalaista soittoa ja näin vuorien joka taholla kääntyvän päälleen ja
Ilsenburgin punaisten tiilikattojen alkavan tanssia, ja vihantain
puitten lentelevän sinisessä ilmassa, niin että koko maailma muuttui
silmissäni siniseksi ja viheliäiseksi, ja minä huimauksen valtaamana
varmaan olisin syöksynyt syvyyteen, ellen olisi sieluntuskassani
syleillyt rautaista ristiä..."
Mahdollista on, että Heinenkin olisi nykyisin vaikeampi innostua Harzin
maisemissa, niin paljon ne ovat säännöllisen metsänhoidon ja
matkailijaliikkeenkin kautta menettäneet. Näyttää kuitenkin siltä, kuin
olisi uusi parempi aika koittamassa. Metsänhoidossa voittaa alaa se
käsitys, että vapaat sekametsät perältäkin ovat edullisimmat, ja
matkailijaliike alkaa yhä enemmän vaatia luonnonkauneuden säilyttämistä
puhtaana ja turmeltumattomana.
Mutta nykyisinekin metsineen Harz saa vuosittain vastaanottaa
suurenmoisen matkailijatulvan läheisiltä lakeuksilta ja kauempaakin.
Erinomaiset viertotiet risteilevät vuoristoa, pari rautatietä on
rakennettu sen poikki ja Brocken on saanut asiaan kuuluvan
hammasratansa. Verraten etäisiltäkin seuduilta voi nykyään huvimatkue
sunnuntai-aamuna kiitää Brockenille, viettää päivänsä vuoriston
jylhissä laaksoissa ja raikkaissa metsissä. Harvinaista ei ole, että
joku komea kauris tai punahirvi nopeana vilauksena kiitää joukon
ohitse, ja melkein varmaan matkailija saa näissä metsissä kuulla
moniäänisempää linnunlaulua, kuin omissa lehdoissaan, sillä enimmät
muuttolinnut matkallaan pohjolaan taikka sieltä pois muuttaessaan
vierailevat tällä metsäsaarekkeella, mikä kauemman, mikä vähemmän
aikaa. Harzin asukkaat ovatkin jo vanhastaan olleet parhaita
laululinnun kesyttäjöitä ja harjottavat tätä tointa vielä
tänäpäivänäkin tuottavana elinkeinona. Varsinkin peipponen on heidän
suosikkinsa, ja kotimaisten lintujen lisäksi nykyään hankitaan laulajia
eteläisemmistäkin maista kesytettäviksi ja opetettaviksi. Harzin
kalliot ovat malmista rikkaat ja sen vuoksi on vuoriteollisuus jo
vanhastaan ollut täällä hyvässä voimassa ja vuorimiehet ovatkin
vuoriston varsinaiset asukkaat. Matkailijalla on hyvä tilaisuus
tutustua näihin maanalaisiin tehtaisiin ja kunnon vuorimieskansaan,
joka ylpeänä säilyttää ikivanhan ammattinsa perimyksiä, ja kuulla
heidän tarinoitaan sekä vaaranalaisesta elinkeinostaan, että myös
vuoriston peikoista ja haltioista, tontuista ja "nikseistä". Ihmiskäden
louhimain rotkojen rinnalla on Harzissa melkoisia luonnonrotkojakin. Ja
paimentolaiselämäkin lisää maisemain viehätystä. Paimenet tarkkoine
koirineen kaitsevat täälläkin suuria lammaslaumoja, samoin kuin
Lüneburgin nummella, ja lakeuksien asukkaat ajavat kesäksi karjansa
tunturiniityille laitumelle.
Ala-Harz yhtyy toisin paikoin melkein huomaamatta niihin erinomaisen
hedelmällisiin seutuihin, jotka länsi- ja eteläpuolella ympäröivät
vuoristoa. Lännessä on ennen mainitsemamme Magdeburgin aukea ja
eteläpuolella tuo vanhastaan kuulu "_Kultainen laakso_" (_Die Goldene
Aue_). Se on nimensä saanut kultaisista laihoistaan, joita täällä on
kaikkina aikoina antelias luonto kasvattanut, saaden sekä suuremmat
että pienemmät herrat menneinä aikoina rakentamaan linnojaan tämän
rikkaan viljelysaukean ympärille. Niin runsaasti oli näitä sortajien
pesiä, että kun rosvolinnat keskiajalla hävitettiin keisarien toimesta,
niin näkyi laakson keskellä olevaan Kiffhäuseriin neljäkymmentä
rosvoritarilinnaa samalla haavaa liekeissä.
Yksinäinen _Kiffhäuser_ on muutaman sadan metrin korkuinen.
Hohenstaufien vanhan linnan raunioiden läheisyydessä kohoo sen laella
nykyään suurenmoinen muistopatsas, jonka sotilaat 1870-vuoden sodan
päätyttyä pystyttivät keisari Wilhelm I:sen ja Saksan valtakunnan
perustamisen muistoksi. Tämä vuori valittiin patsaan paikaksi siihen
liittyvän vanhan tarinan vuoksi. Keskiaikaisen rahvaantarinan mukaan
istuu keisari Fredrik Barbarossa vuoressa odottamassa aikaa, jolloin
hän uudelleen ilmestyisi pelastaakseen kansan suurempien ja pienempien
verenimijäin sorrosta. Myöhempi tutkimus on osottanut tämän tarinan
tarkottaneen, ei Fredrik Barbarossaa, vaan viimeistä Hohenstaufia,
keisari Fredrik II:ta. Vielä kuudennellatoista vuosisadalla tätä
tarinaa niin kiven kovaan uskottiin, että muuan valekeisari saattoi
puolelleen koota melkoisen joukon rahvasta, lähteäkseen tarun lupausta
toteuttamaan. Kapinaliike levisi niin nopeaan, että ruhtinaatkin sitä
säikähtivät ja todenteolla uskoivat vanhan keisari Fredrikin palanneen.
Itse Luther kuuluu lausuneen, kun hänen mielipidettään kysyttiin: "En
tiedä, mitä minun pitää siitä asiasta arvella, piru on niin usein
ennenkin ihmisiä nenästä vetänyt!" Kummittelija oli muuan mielipuoli
räätäli, jonka maakunnan ruhtinas antoi salaa ottaa kiinni, jättäen
kansan siihen uskoon, että keisari oli palannut takaisin vuoreensa.
Thüringen yleensäkin on erinomaisen rikasta saduista. Milloin ne
liittyvät sen lukuisiin ritarilinnoihin ja luostarin raunioihin,
milloin johonkin linnaan tai kylään, milloin taas johonkin luolaan tai
muistomerkkiin. Ei ole sitä vuorta eikä laaksoa, ei puroa ei nummea, ei
kalliota eikä rotkoa, jota ei kiehtoisi sadun taikahuntu. Jopa moneen
kunnianarvoiseen puuhunkin liittyy kansantarina. Mutta paitsi
Kiffhäuseriä on varsinkin Wartburgilla ja läheisellä _Hörselbergillä_
romantisuuden loistetta, niihin muun muassa liittyvät tarinat ritari
Tannhäuseristä ja rouva Venuksesta.
Thüringerwald.
Harzin ja Thüringerwaldin väliset lauhkeat laaksot idyllisine kylineen
ja kaupunkeineen muistuttavat ehkä enimmän niitä maisemia, joita Saksan
klassillisen ajan runoilijat ovat kuvailleet, ja niitten keskellähän
ovat sekä Göthe, että Schiller, että monet muut laulujansa
kirjotelleet.
Niitten eteläpuolella kohoo kapea _Thüringerwald_ ikäänkuin vallitus
kahden alavamman maiseman välillä. Korkeimmat kukkulat lähentelevät
tuhatta metriä, mutta muutoin on harjun selkä niin tasainen, että sitä
pitkin kulkevaa omituista vanhaa rajatietä, "Rennstegiä", melkein
kauttaaltaan voidaan vaunuilla ajaa. Harjanteen luoteisessa päässä
kohoo korkealla mäellään _Wartburg_. Se on vaan yksi niistä kymmenistä
linnoista, joita ritarit keskiajalla rakentelivat tämän vuoriston
rinteille, mutta kuuluisin. Thüringerwaldin koillinen rinne varsinkin
on luonnonkauneudestaan kuulu, runollisine lyhyine laaksoineen,
kauneine romantisine kallioineen, pyökki- ja tammimetsineen.
Vastakkaisella puolella laaksot ovat pidemmät ja mutkaiset.
"Thüringerwald on", lausuu eräs kirjottaja, "Saksanmaan puisto. Se on
vähemmän ihmettelyä herättävä kuin miellyttävä, se viehättää, häikäisee
ja hurmaa hymyilevän kauneutensa ja rattoisan raikkautensa
vaihtelevilla kuvilla." Siitä syystä tämä vuoristo onkin tullut mitä
suosituimmaksi matkailualueeksi, johon varsinkin berliiniläiset
tuhansittain retkeilevät. Matkailijoita varten vuoristo on täynnään
teitä. Mielin määrin he voivat risteillä tai lepäillä pidemmänkin aikaa
niissä pienissä ystävällisissä metsäkylissä ja kylpylaitoksissa, joita
Thüringerwaldin rinteillä on tiheässä. Maanviljelys on varsinkin
ylemmillä rinteillä niukka ja asukkaat sen vuoksi suureksi osaksi
elättävät itseään käsiteollisuudella, varsinkin kaikenlaisten
leikkikalujen valmistamisella. Huolimatta enimmäkseen hyvinkin
niukasta, jopa viheliäisestä toimeentulostaan väestö on iloista,
luonnonraikasta ja kauniiseen kotiseutuunsa kiintynyttä.
Fichtelgebirge.
Fichtelgebirgeä, josta neljälle taholle haarautuvat vuorimaat, luultiin
ennen Saksan keskivuoriston korkeimmaksi kukkulaksi, mutta mittaukset
ovat osottaneet luulon vääräksi. Vähän yli 1,000 metriä se kohoo
ilmoille. Fichtelgebirge on yksinäinen vuoristo, harvaan asuttu,
laajain kuusi- ja jalokuusimetsäin, kohosoitten ja jylhäin louhikoitten
peittämä. Säteettäin lähtee siitä virtoja kaikille ilmansuunnille.
Mainin lähteet ovat Fichtelgebirgen korkeimmilla kukkuloilla, Saale vie
vesiä pohjoista kohti Elbeen, Eger Böhmin kautta saman virran
latvaosalle, Nab etelää kohti Tonavaan. Tämä vuoristo, joka tuskin on
1,000 neliökilometriä alaltaan, on siis Saksan vesistösolmu, samoin
kuin se muutoinkin on Saksan-maan, jopa koko maanosamme keskusta. Ei
kumma, että tämä keskellinen asema on siihen painanut jonkinlaisen
mietiskelevän sävyn.
Erzgebirge.
Meidän lähestyessä pohjoisesta Erzgebirgeä muuttuu tasanko vähitellen
aaltoilevaksi, missä korkeammaksi, missä matalammaksi kunnasmaisemaksi,
joka sekä maanviljelyksen että teollisuuden puolesta on Saksanmaan
toimeliaimpia. Tämän kirjottajaan se teki seuraavan vaikutuksen: "Nyt
olin tullut oikeaan tehdasmaahan. Pitkiä tiilisiä savupiippuja kohosi
kuin mastoja joka taholla ja ilmassa väikkyi lakkaamaton sauhu. Teillä
tuli vastaani tuon tuostakin hirmuisen suuria nelipyöräisiä
vankkureita, kuljettaen kivihiiltä, turvetta tai muuta raaka-ainetta.
Asutuksia oli taajassa kuin muurahaispesiä, kirkontorneja kurkisteli
melkein joka maanaallon takaa, mikä eteeni ilmestyi. Ja laihoja
kaikenlaatuisia levisi niin kauas kuin silmä kantoi. Saksilaisen
taalerin syrjässä seisoo: 'Jumala siunatkoon Saksia', ja -- kyllä sitä
on siunattukin."
Silmän nähden näyttivät tiet mitä parhailta, kovilta ja sileiltä, mutta
siitä huolimatta oli pyörä käsittämättömän raskas, ikäänkuin olisi
savimyllyä vääntänyt. Matka ei tahtonut edistyä, vaikka miten
ponnistelin. Vasta kotvan aikaa mietittyäni tajusin, että olin jo kauan
noussut Erzgebirgen rinnettä, vaikkei sitä voinutkaan maisemasta
päättää, muuta kuin harkinnan jälkeen. Erzgebirge kohoo pohjoisen
puolelta aivan verkalleen. Matkailija vain ihmeekseen näkee, miten
viljelys muuttuu yhä huonommaksi, kuta etelämmäksi hän kulkee. Hän on
jo pian Erzgebirgen korkeimmilla selänteillä, vaikkei varsinaista
vuorenrinnettä ole näkynyt missään. Lukuisat kylät ja talot, kaivosten
ja tehtaitten suuret yksikerroksiset rakennukset, laajain laaksojen
mahtavat louhoskasat ja tehtaanpiiput vaikuttavat, että seuduilla aina
vuoriston korkeimpiin osiin saakka on asuntamaiseman luonne.
Korkeimmalla harjulla jo ollaan tuhannen metriä yli meren pinnan ja
siis seuduissa, joitten kesälämmöt ovat alhaisemmat kuin Suomen. Mutta
tullessaan sitten vastakkaiselle rinteelle, josta maa alkaa laskeutua
Böhmiin, vaeltaja jää hämmästyneenä katsomaan laajaa näköalaa, joka
hänen eteensä avautuu. Vasta nyt hän huomaa, miten korkealle hän
todella on noussut. Mahtavin kaltain suistuu vuoristo jyrkästi Böhmiin,
joka "kukkuloineen, laaksoineen on hänen edessään korkokuvana,
ikäänkuin joku kuumaisema." Erzgebirge onkin ikäänkuin hieman
syrjälleen kohotettu lauta, jonka leveä pinta viettää pohjoista kohti,
mutta syrjä jyrkästi suistuu Böhmiin.
Erzgebirge on ollut Saksan vuoriteollisuuden tärkeimpiä keskustoja ja
vuoriteollisuus se on viljelyksenkin niin korkealle vienyt. Kaivokset
nykyään ehtymistään ehtyvät ja vaivoin koettaa maanviljelys omin voimin
säilyttää vallattua aluettaan.
Erzgebirgen korkeimmat kukkulat kohoovat ainoastaan muutaman kymmenen
metriä harjannetta korkeammalle. Itäpäästään vuoristo kapenemistaan
kapenee ja alenee ja muuttuu lopulta Elben hiekkakivivuoristoksi, jossa
"Saksin Sveitsi" on sillä kohdalla, missä Elbe murtautuu vuoriston
poikki.
Sudetit.
Sudettien vuorijono erottaa Schlesian Böhmistä. Sekä laajuutensa että
korkeuksiensa puolesta Sudetit ovat Saksan keskivuorista ensimäiset.
Niille on sitä paitsi ominaista valtavat harjanteet ja suurempi
muotojen vaihtelu, kuin keskivuoriston muille osille. Rinteet
vaihtelevat äkkiä loivemmista kaltaista äkkijyrkänteiksi. Schlesian
puolella vuoristo enimmäkseen kohoo jotenkin jyrkkään enemmän kuin
1,000 metriä korkeana seinämänä verraten alavasta maasta, mutta
laskeutuu Böhmin puolelle verkallisemmin, jonka vuoksi Sudetit
Schlesian puolelta nähden näyttävät vielä korkeammilta, kuin ne
todellisuudessa ovatkaan. Ei mikään muu Saksan vuoristoista, Alppeja
lukuun ottamatta, sen vuoksi teekään niin mahtavaa vaikutusta.
Valtavat, synkkäin havumetsäin peittämät rinteet ja niitten juurella
kunnasmaisemat lukemattomine ihmisasuntoineen ja iloisine värineen
muodostavat erittäin vaikuttavia vastakohtia.
_Mährin portti_, johon Sudetit etelässä päättyvät, on ikivanhoista
ajoista saakka ollut erinomaisen tärkeä kulkuväylä. Siitä pitäen, kuin
roomalaiset kauppiaat sen kautta kulkivat Itämerelle merenpihkaa
noutamassa, on tämän aukeaman kautta kulkenut kauppatie Tonavalta
Pohjois-Saksaan, ja sen kautta ovat vallottajatkin hyökänneet. Portti
on Itävallan puolella, ja samoin on vuoriston eteläosa, jonka korkein
kukkula, _Altvater_, kohoo lähes 1,500 metriä yli merenpinnan. Mutta
_Glatzin_ avara _kattilalaakso_ sitä vastoin on Saksan rajain
kehyksissä, vaikka se oikeastaan pistää vuoriston keskiharjanteen ohi
Böhmin puolelle. Tämä laakso, jota joka puolella komeat vuoristot
ympäröivät, ynnä sen pohjoispuolella oleva, kekomaisista
porfyrikukkuloistaan tunnettu _Waldenburgin vuorimaa_ ovat Sudettien
vilkkain osa. Siellä on Schlesian vuoriteollisuuden keskusta. Kesällä
näiden vuoriseutujen monet kylpylaitokset ovat täynnään
terveydenetsijöitä.
Sudettien luoteinen pää, Riesengebirge, on vuoriston korkein osa ja
siellä viivähdämme vähän kauemmin.
Riesengebirge.
Lähtiessämme nousemaan tälle "jättien vuorelle", joka jylhänä seinänä
kohoo alamaista, vaellamme alemmilla rinteillä ensin sekametsäin
kautta, joissa pyökki, tammi ja koivu kasvavat sekaisin havupuitten
kanssa. Puolen kilometriä noustuamme suoraan ylöspäin tulemme
vyöhykkeeseen, jossa kuusi ja jalokuusi ovat yksin vallalla, aina 1,200
metrin korkeuteen saakka. Tämän vyöhykkeen jälkeen enimmäkseen
seuraavat paljaat tunturit, joilla vain vaivaiskuuset ja
vaivaispihlajat, sekä tälle vuorimaalle ominainen pensaspetäjä
menestyvät. Ikivanhoine, mutkaisine, juurimaisine runkoineen
pensaspetäjä suikertelee maata pitkin, yli risain ja halkeamain,
sammalisena ja kosteana. Jäykkine pystyine oksineen se antaa näille
seuduille omituisen luonteen. Pensaspetäjän kanssa kasvaa samassa
seurassa paljon tunturi- ja alppikasveja, jotka pensaspetäjänkin
väistyttyä yksin vallitsevat korkeimmilla harjanteilla ja kukkuloilla,
kuten pieni kevätesikko ja tunturikeltano, joka jo pitkän matkan päähän
ilahuttaa vaeltajan silmää. Joka syvänteessä, joka rotkon pohjalla
hohtaa vastaamme soita ja vesipaikkoja, joista lähtee puroja joka
suunnalle. Toisin paikoin ilahuttaa nurmikin silmää raikkaammilla
väreillään, varsinkin suojaisissa notkoissa tai auringonlämpöä
heijastavain kallioseinäin turvissa.
Eläinmaailmakin on näissä korkeuksissa vielä voinut säilyttää oman
luonteensa, vaikka se onkin lajeja kadottanut. Susi ja ilves, joita
menneinä vuosisatoina oli viljalti, ovat melkein sukupuuttoon
hävinneet. Viimeinen karhu ammuttiin kahdeksannentoista vuosisadan
alkupuolella. Lintumaailma on sitä vastoin säilynyt runsaana ja
omituisena. Rauhotettuja kauriita ja punahirviä samoilee vuoriston
laajoissa metsissä, ilahuttaen silloin tällöin vaeltajaa sorealla
ilmestymisellään. Vuorivirrat, jotka ennen olivat kalaiset; ovat
teollisuuden likaamina menettäneet eväisen karjansa, muualla kuin
korkealla latvaosillaan.
Riesengebirgen korkein kukkula on _Schneekoppe_, joka kohoo 1,601
metriä meren pinnasta lukien. Mutta vielä jylhempi on _Hohes Rad_
("Korkea pyörä") niminen kukkula, vaikka satakunnan metriä matalampi.
Harjanteen päällä säilyy molemmissa "lumihaudoissa", joita piirittävät
300 metriä korkeat seinämät, vuoden umpeensa melkoisia kinoksia
ikuisessa kalveessa. _Grosse Sturmhaube_ ("Suuri myrskyhiippa") nimisen
louhisen kukkulan läheisyydessä on kuuluisa "vaeltava paasi",
epäsäännöllinen, noin 150,000 kilon painoinen kivimöhkäle, joka kansan
luulon mukaan on vuosina 1807, 1817 ja 1848 paikkaansa muuttanut.
Schneekopen korkeimmalla kukkulalla on kappeli, jossa erikoisina
päivinä käy paljon pyhiinvaeltajia Schlesiasta ja Böhmistä. Selvällä
säällä kukkulalta on suurenmoinen näköala. Breslauta ja Pragia myöden
näkyvät sinne kaikki Schlesian ja Böhmin maat ikäänkuin kartalla.
Sudetit näkyvät pitkin pituuttaan, vastakkaisella puolella taas
Erzgebirge. Mutta kaikille ei ole suotu ihailla näitäkään kaukonäköjä,
enimmäkseen Schneekoppea verhoavat sumut ja sateet, taikka kietovat
pilvipeitteet koko vuoriston poimuihinsa ja erottavat sen alhaisten
maailmain näkyvistä. Silloin väijyy matkamiestä Rübezahl,
Riesengebirgen kummitus, josta kansa kertoo lukemattomia taruja,
eksyttää vaeltajan, kietoo hänet myrskyihin, rajuilmoihin ja
tuiskuihin, taikka hirvittäviin ukonilmoihin.
Talvella Riesengebirgeä peittää vahva lumivaippa. Aikaisin sataa
syksyllä pysyvä lumi ja myöhään se keväällä sulaa. Lumipeite voi olla
pariakin metriä vahva ja vuoristossa talot joskus hautaantuvat niin
syvälle nietoksiin, että ainoastaan savupatsaat niitä ilmaisevat.
Kokemus on opettanut asukkaat varustamaan itselleen eväitä tämmöisten
tapausten varalle enemmäksikin aikaa, sillä toisinaan voi kulua
viikkoja, ennenkuin he voivat teitä aukoa, päästäkseen uudelleen
ihmisten ilmoille. Tiet viitotaan riu'uilla, joihin kiinnitetään
olkitukot tuntomerkiksi. Talvella kuljetetaan kesällä ja syksyllä
kaadetut puut alamaihin ja vuoriteillä on silloin vilkasta liikettä ja
elämää. Mutta vielä paljon vilkkaampaa on hyörinä kesällä, jolloin
lukemattomat matkailijat kiipeilevät näillä kukkuloilla ja rinteillä.
Milloin tapaa silloin iloisen ylioppilasjoukon, joka laulaen palaa
tuntureilta, milloin ryhmän herroja ja naisia, jotka hatut naavoilla ja
sammalilla koristettuina, kapuavat jyrkkää polkua tunturimajaan.
Niinkuin pienoinen tähti se välkkyy tuolla ylhäällä, auringonsäteitten
kimmeltäessä sen akkunoissa, mutta ylhäälle tultuamme huomaammekin sen
vilkkaaksi majataloksi, jonka ympärillä vilisee matkailijoita ja
paimenia karjoineen. Joskus vaeltajaa tervehtii böhmiläisten
soittoniekkain iloinen laulu ja harpunhelkkynä. Kevyt tunturi-ilma,
louhikot kukkineen, ruohoineen, sammalineen ja jäkälineen, jotka
muistuttavat Islannin karua, mutta karuudestaan huolimatta suloista
kasvikuntaa, tunturin hiljaisuus, jota ainoastaan karjankellojen
sointuisa helinä tai petolintujen kiljuna häiritsee, laajat näköalat
siintävään maailmaan -- tämä kaikki virittää vaeltajassa sointuisia
mielialoja.
Weser-vuoristo.
Jos Schlesian rajoilta palaamme Harzin ja Thüringin läntisille äärille,
niin kohtaamme laajan, mutta sekavan ja monisoppisen matalan vuorimaan,
joka luodetta kohti pistää karummaksi Pohjois-Saksan lakeudelle. Tämä
on _Weser-vuoristo_, nimensä saanut joesta, joka sen läpi virtaa. Sen
luoteisin osa on historiasta tunnettu _Teutoburgin metsä_, jossa
keruskipäällikkö Herman Arminius voitti roomalaiset legionat
kuuluisassa tappelussa. Erään harjanteen korkeimmalle kohdalle on
sankarin kunniaksi pystytetty korkea muistopatsas, vaikka onkin
luultavaa, että varsinainen tappelu tapahtui lännempänä, Westfalin
soilla.
Sola, jonka kautta Weser poistuu vuoristosta, on historiasta tunnettu
"_Westfalin portti_", jonka äärillä saksien kansallissankari Wittekind
kauan taisteli Kaarlo Suurta vastaan, kun tämä kukisti saksien
itsenäisyyden.