Lähestyessämme Itämeren puolelta Saksanmaata kohtaamme rannikon, joka
melkein kaikkialla kohoo selvänä merestä. Se ei ole hajaantunut
lukemattomiksi saariksi ja luodoiksi, niinkuin oman maamme eteläinen ja
lounainen syrjä, vaan saaria on harvassa, ja missä niitä ensinkään on,
siellä ne kuuluvat melkein yhtämittaisena juoksevaan rantaviivaan. Vesi
mataloituu tasaisesti rannikkoa lähestyessämme, mutta vuorovesien puute
Itämeressä kuitenkin vaikuttaa, että rantavedet ovat kuljettavia niin
pitkältä, kuin syvyyttä on riittävästi. Ranta itse kohoo enimmäkseen
kuivana ja toisin paikoin ylävänäkin merestä.
Toisenlainen on Pohjanmeren rannikko. Vuorovesien erotus on melkoinen,
tulvavuoksilla yli 3 metriä, ja vielä myrskyn yhtyessä vuokseen voi
merivesi kohota jopa seitsemänkin metriä tavallista korkeammalle.
Semmoinen meri runtelee rantojaan toisella voimalla, kuin tulvavuoksia
ja myrsky tulvia puuttuva sisämeri. Varsinainen rantaviiva on katkennut
saaririutaksi, jonka takana meri leveältä on niin matalaa, että se
pakoveden aikana on suureksi osaksi aivan kuivana. Ja tämän leveän
vuoronkuivan takana on varsinainen ranta pitkät matkat niin alavaa ja
vetistä, että se ainoastaan suurenmoisilla rakennuksilla on voitu
saattaa asuntakelpoiseksi. Satamiksi pätevät ainoastaan jokien
suistamot. Mutta juuri tältä lyhyeltä rannikolta, joka on laivakululle
kaikkein vaarallisimpia sekä myrskyjensä että matalainsa vuoksi,
haarautuu Saksanmaan vuosi vuodelta kehittyvä ja paisuva laivaliike,
sillä se on valtameren rantaa, Itämeren taas ahdassuisen sisämeren
ranta. Saksanmaalla on Itämeren rantaa suorin tein noin 900 kilometriä,
Pohjanmeren rantaa vain 300 kilometriä.
Rannikon takana leviää lännessä kapeampi, idässä leveämpi alankomaa,
_Pohjois-Saksan alanko_. Ainoastaan lännessä tämä alue kuitenkin on
aivan tasaista, idässä se enimmäkseen on kumpu- ja kunnasmaisema jossa
toisin paikoin tapaamme laajoja järviseutuja satoine lampineen ja
järvineen. Melkoiset vetevät joet ovat kyntäneet palstoihin tämän
alangon, idästä länteen: käsin lukien _Memel eli Niemen_, joka laskee
_Kurisches Haff_ nimiseen omituiseen merenlahteen, _Weichsel_, joka
Puolasta tullen loppumatkallaan kulkee Saksan kautta ja osaksi laskee
samanluontoiseen _Frisches Haffiin_, osaksi taas selvään mereen, ja
_Oder_, joka _Warthe_ nimisen lisäjoen saatuaan purkaa vetensä _Oderin_
eli _Stettinin Haffiin_. Pohjanmereen laskevat _Elbe_, Pohjois-Saksan
tärkein joki, _Weser_, pienehkö suojoki _Ems_, ynnä vihdoin kuuluisa
_Rhein_. Rhein on suistamokseen rakentanut kokonaisen maan,
Alankomaitten kuningaskunnan, joka aikanaan jakoi muun Saksan
valtiolliset kohtalot, mutta nyt on itsenäinen valtakunta.
Memeliä lukuun ottamatta kaikki nämä joet tulevat vuorimaasta, joka
eteläpuolella rajottaa Pohjois-Saksan alankoa; mutta useimpien lähteet
ovat jo Saksanmaan rajain ulkopuolella. Weichsel alkaa Itävallan
puolelta Karpateilta ja virtaa halki Puolan, ennenkuin se Saksaan
tulee. Oderin lähteet ovat niinikään Itävallan äärissä, Sudeteilla,
Elben saman vuorimaan luoteisessa päässä, Böhmissä. Ainoastaan Weser ja
Ems ovat kauttaaltaan saksalaisia jokia, Rhein saa päävetensä aina
Alppien sisimmistä sopukoista, Gotthardin vuorisolmusta saakka, ja
virtaa alkumatkansa Sveitsissä.
Vuorimaata, joka rajottaa Pohjois-Saksan alankoa etelässä, sanotaan
yhteisellä nimellä _Saksanmaan Keski-vuoristoksi_, vaikk'ei se suinkaan
ole yhtenäinen, vaan hyvinkin hajanainen ryhelmä erinäisiä ja
rakenteeltaankin toisistaan suuressa määrin eroovia vuoristoita ja
vaaramaita. Tämän vuorimaan eteläisenä rajana on Tonavan laakso, jonka
takaa Alppien alue alkaa. Itäisimpinä jäseninä Saksanmaan
Keskivuoristossa ovat _Sudetit ja Riesengebirge, Erzgebirge ja
Böhmerwald_, jotka kolmelta puolen piirittävät Böhmin syvännettä.
_Fichtelgebirgen_ vuorensolmusta pistää luodetta kohti _Thüringerwald_
ja tämän pohjoispuolella kohoo erillään muusta vuorimaasta yksinäinen
_Harz_, ikäänkuin joukko summattomia muurahaiskekoja keskellä lakeutta.
_Hessin ja Weserin_ vuorimaan kautta kuljemme edelleen _Rheinin
liuskevuoriin_ ja vihdoin _Ardenneihin_, joitten toinen pää jo on
Belgiassa. Nämä vuoristot yhteensä muodostavat _Keski-Saksan
vuoristokynnyksen_, jonka eteläsyrjästä alkaa _Etelä-Saksan vuori- ja
laaksoalue_. Tällä alueella taas huomaamme seuraavat maisemat:
Ylä-Rheinin laaksoa reunustavat länsipuolella Vogesit, itäpuolella
Schwarzwald, ynnä kummankin vuoriston pohjoinen jatko. Sekavaa
vuori- ja laaksomaata, jonka läpi Neckar ja Main virtaavat Rheiniin,
erottaa eteläpuolella _Schwabin ja Frankin Jura_ Tonavan laaksosta.
Tonavan eteläpuolella on maa jälleen lakeata, mutta ylävää. Se
kohoomistaan kohoo aina Alppien juurelle saakka. Tämän ylänkömaan
luonnontieteellinen nimitys on _Alppien eteismaa_. Sitä jakavat
palstoihin yhdensuuntaiset vuolaat alppivirrat _Iller, Lech, Isar ja
Inn_. Näitten yhteisillä voimilla Schwarzwaldista kainona jokena alkava
_Tonava_ jotenkin lyhyellä matkalla paisuu niin mahtavaksi kymeksi,
että se jo Saksanmaan ja Itävallan rajalla kykenee vaatimaan itselleen
valtikkaa Keski-Europan jokien joukossa.
"Vom Fels zum Meer", kaihoista mereen saakka, tällä runollisella
kuvalauselmalla saksalainen usein lyhyesti käsittää kaikki ne eri
seudut, mitä näin olemme huomanneet hänen isänmaahansa kuuluvan.
Kalliot, joita hän tarkottaa, ovat _Alpit_, jotka lukemattamme
lumihuippuineen valtavan muurin tavoin rajottavat tätä eteismaata
etelässä, halliten Baijerin näköaloja aina Tonavaan ja vielä kauemmaksi
Juran pohjoisille rinteille saakka.
Kerrotaan Limingan miehen päätä kovasti huimanneen, kun hän ensi kerran
laski Puolangan kylläkin korkeita maantiemäkiä. Mäkisuomalainen
hymyilee niittysuomalaisen heikkoa päätä, mutta kun hän itse tulee
Saksanmaan keskivuoriin ja kiipeilee vaaroilla, jotka kohottavat päänsä
yli pilvien puolentoista kilometrin korkeuteen, niin seisahtuu hän
puolestaan ihmettelemään niitten huimaavaa korkeutta. Niiden rinnalla
huonommat Lapin tunturitkin ovat vain kunnaita.
Mutta saksalainen matkailija, joka kesälomallaan niin mielellään
vaeltaa kotoisten tunturiensa raikkaissa havumetsissä, louhisilla
selänteillä, hän huokailee kuitenkin hiljaisessa mielessään niiden
vähäpätöisyyttä, sillä niillä ei ole ikuista lunta, eikä jäävirtoja, ne
sanalla sanoen jäävät vähäksi Alppien suurenmoisten selänteitten ja
kukkulain rinnalla.
Se että Alpit eivät ole Saksanmaata, onkin saksalaisen mielestä hänen
isänmaansa suurimpia luonnonpuutteita. Saksalaiset hallitsevat
ainoastaan kapeata rintakaistaletta, korkeammat selänteet kuuluvat jo
Itävallalle ja Sveitsille. Saksalainen lohduttaa itseään sillä, että
Alppimaissa edes asuu pääasiallisesti saksalainen väestö.
Mutta muutoinkin on saksalaisten mielestä heidän maansa luonnonrajoissa
eräitä suuria puutteita. Rheinin, Saksan tärkeimmän vesiväylän suistamo
kuuluu vieraalle valtakunnalle, vaikka tosin heimolaiselle kansalle.
Mutta kaikkein kipein haitta on Böhmi, sekä valtiollisesti että
kansallisesti vieras maa, joka pistää niin syvälle varsinaiseen
Saksanmaahan ja melkoisessa määrässä hajottaa sen eri osien
yhtenäisyyttä.
Luonnonmaantieteellisesti nämä osat oikeastaan kuuluvat niin läheisesti
Saksanmaahan, että ne tavallisesti käsitelläänkin sen yhteydessä,
samoin kuin myös Tanska ja Puola. Tämä kuvauksemme kuitenkin noudattaa
nykyisiä valtiollisia rajoja, joiden ulkopuolelle historia on ne
jättänyt.
Pohjois-Saksan alanko.
Monikin matkustaja on varmaan Itämeren satamasta Berliiniin ajaessaan
oudostellen katsellut niitä maisemia, joita leviää rautatien kahden
puolen. Lähestyessään niin mahtavaa maailmankaupunkia hän odottaisi
yhtämittaisia viljavia vainioita, joissa kylä kohoisi kylän vieressä;
mutta sen sijaan juna halkoileekin mäntykankaita, karuja nummia tai
suomaita, ja viljelysmaat ovat odottamattoman laihoja. Pohjois-Saksa
todella onkin enimmäkseen laihanlaista maata. Karut kankaat, suomaat ja
viljavammat savikot vaihtelevat keskenään näköjään jotenkin
epäsäännöllisessä järjestyksessä ja ainoastaan savikot pätevät
luonnostaan viljelysmaaksi. Moiset irtaimet maakerrokset peittävät
vaihdellen kaikkialla Pohjois-Saksan alankoa, kiinteä kallio ei pistä
esiin juuri muualla kuin Rügenin rannoilla, Lüneburgin nummen reunassa
ja Berliinin eteläpuolella matalassa kunnasmaisemassa. Muualla
vuoripohja on syvällä löyhäin maitten peitossa. Mutta missä porauksien
kautta on pohjakalliota tutkittu, kaikkialla sen on huomattu olevan
toisenlaista kiveä kuin ne lukemattomat isommat ja pienemmät paadet,
joita pintakerrokset ovat täynnään. Nämä paadet, joista kansa, kiinteän
kallion puutteessa, on halki vuosisatain saanut rakennusaineensa, ovat
niin ollen muualta tulleet, samoinkuin maakin, jonka sisään ne ovat
joutuneet. Kiven laatu viittaa siihen, että ne ovat kulkeneet tänne
Skandinaviasta. Nykyisen Itämeren takaa ovat siis niitten emokalliot
etsittävät.
Maanpinnan korkeuserotukset eivät tosin olen Pohjois-Saksan alangolla
suuret, mutta omituiset. Koko Pohjois-Saksan kautta kulkee idästä
länteen rinnan kaksi leveää, löyhistä maalajeista muodostunutta
maanselännettä, joitten poikki joet ovat uomansa uurtaneet. Pohjoista
sanotaan _Baltiseksi maanselänteeksi_, eteläistä _Eteläiseksi
maanselänteeksi_. Melkoisessa määrin ne vaikuttavat vesien juoksuun,
mutta siitä huolimatta suuremmat virrat, Weichsel, Oder ja osaksi
Elbekin ovat uurtaneet uomansa niiden poikki. Korkeudet eivät ole
suuria, Turmberg Danzigin luona, joka on Baltisen maanselänteen korkein
kukkula, kohoo kuitenkin Kolin tasalle, s.o. noin 330 metriä
merenpinnasta. Keskimäärin Baltisen selänteen korkeus on vain 150-200
metriä.
Baltisella maanselällä näemme maisemia, jotka lukemattomine järvineen
ja lampineen vilkkaasti muistuttavat mieleemme Suomen järvimaisemia,
vaikka nuo vesistöt eivät olekaan yhtä aavoja. Suurimmat selät ovat
_Spirding-järvi ja Mauer-järvi_ Itä-Preussissa ja _Müritz-järvi_
Mecklenburgissa. Keski-Europassa moiset järviseudut ovat aivan
harvinaisia ja sen vuoksi Baltisen maanselän järvimaisemat kumpuineen,
soineen ja uinailevine pintoineen vaihteeksi omituisella tavalla
viehättävät matkailijaa ja suomalaiselle ohi vilahtaessaan ikäänkuin
heittävät tervehdyksen etäisestä kotimaasta. Erinomaisen kauniit ja
hyvin hoidetut metsät kohentavat varsinkin Mecklenburgissa näitten
seutujen luonnonsuloa.
Eteläinen maanselkä ei ole yhtä yhtenäinen, virrat sen katkaisevat
paljon leveämmillä laaksoilla. Luontonsa puolesta se on karumpaa ja
vähemmän asuttua, vallitsevana puuna on mänty. Mutta sen irtaimien
kerroksien alla, pohjakallion sisässä, on melkoisia kivennäisaarteita.
Puolasta tullen se kulkee länteen päin samanlaisessa kaaressa kuin
Baltinenkin maanselkä ja päättyy Lüneburgin nummeen Elben vasemmalla
rannalla.
Molempain maanselkäin välillä on leveä _laaksomaa_ jonka jakavat
Brandenburg, Preussin sydän, ynnä Posen. Tätä laaksoa pitkin juoksevat
Oderin ja Elben lisäjoet idästä länteen käsin, ja kun ne on ollut
helppo kanavilla yhdistää, niin kulkee Pohjois-Saksan kautta tähän
suuntaan laaja vesitieverkko. Mutta maa on niin alavaa, että virtain
rantoja on täytynyt pitkät matkat padoilla korottaa, viljelysmaitten
suojaksi. Uupumattomalla tiedolla ja tarmolla Saksan kansa on ryhtynyt
näitäkin suureksi osaksi karuja tai vesiperäisiä maita viljelemään.
Kankaille tuodaan suurkaupungeista lantaa, vesiperäiset maat on
vuosisatain kuluessa jotenkin tyyten kuivattu, soiden viljelys edistyy
ripeästi uusia tieteellisiä viljelystapoja käyttäen.
On kuitenkin semmoisiakin seutuja, joita on melkein mahdoton aivan
kuiviksi saada. Tunnetuin tämmöisistä seuduista on _Spreewald_
Berliinin kaakkoisella puolella. Spree haarautuu tällä alueella monen
moneksi pieneksi putaaksi, jotka jakavat maan saariin. Liike tapahtuu
melkein yksinomaan veneillä, milloin pakkanen ei sillota tätä
monimutkaista jokiverkkoa. Spreewaldin rämeissä on säilynyt meidän
päiviimme saakka pieni jäännös vendien slaavilaisesta kansasta, joka
näitä maita hallitsi, ennenkuin saksalainen uutisasutus keskiajan
lopulla vähitellen valtasi maan.
Kankaineen, soineen, lakeuksineen, utuisine taivaanrantoineen nämä
seudut tekisivät hyvinkin yksitoikkoisen vaikutuksen, ellei
vainioitten, metsäin ja niittyjenkin vaihtelu virkistäisi silmää.
Mieltä lisäksi kohottaa se maanparannuksen pyrintö ja huolellisuus,
joka kaikkialla kohtaa kulkijaa ja joka ei halpojakaan paikkoja jätä
hunningolle, vaan koettaa luonnon puutteetkin "parhaaksi kääntää."
Mutta ei Pohjois-Saksan alanko sentään ole kauttaaltaan näin karua,
laajalta on parempiakin maita. Kuivatut lietemaat jokien rannoilla ovat
hedelmällisimpiä, mitä koko Saksassa on. Baltisella maanselällä on
seutuja, jotka ovat vanhastaan tunnetut viljavuudestaan, kuten
_Uckermark_ Oderin länsipuolella, ynnä laajat alat Mecklenburgissa ja
Holsteinissa, missä maankamara on hienoa, tuulen kantamaa löss-multaa,
merkeliä ja makumultaa. Yhtä paljon kuin matkustaja vieroo
Brandenburgin männikkönummia ja soita, yhtä vilkkaalla ihastuksella hän
silmäilee niitä oivallisia viljelyksiä, jotka Lauenburgissa pukevat
kummut ja laaksot rehevään sarkaryijyynsä, jättäen kuitenkin siellä
täällä väliin vähän kivisemmän kummun, jyrkemmän rinteen, joko
pyökkimetsän juhlallisten holvikaartojen tai voimallisten tammikkojen
tyyssijoiksi. Laakson pohjalta ehkä hohtaa uhkuvain rantain välistä
ihana järvi, joka pintaansa kuvastaa rauhaisan pikkukaupungin
piirteitä, hyvin rakettuja voipia maalaistaloja, anteliasta viljavuutta
ja vakaata viljelystä.
Weichsel.
Itä-Preussin vetevin joki on Weichsel. Oltuaan yläjuoksullaan kappaleen
matkaa Itävalta-Unkarin ja Preussin rajana Weichsel mutkaa Puolan
sisäosiin ja on tämän maan varsinainen valtasuoni. Oivallisena
kulkuväylänä, samoin kuin suuri lisäjokensa Bugkin, Weichsel kuljettaa
Danzigiin valtaavat määrät Puolan puutavaraa ja viljaa ja saksalaiset
teollisuustavarat sitä pitkin palaavat takaisin sisämaahan. Noin
viisikolmatta penikulmaa, neljännen osan koko pituudestaan, se juoksee
Saksanmaan aluetta. Nelisen penikulmaa suustaan Weichsel haarautuu.
_Nogat_, jonka rannalla on Saksalaisen ritarikunnan muinainen
pääkaupunki Marienburg uljaine rakennuksineen, vie vettä Frisches
Haffiin, mutta pääosa vedestä kulkee nykyään, rantadyynin murrettuaan,
suoraa tietä Danzigin mutkaan. Tämän murtautumisen kautta on Danzig
jäänyt syrjään valtaväylästä, mutta kun tämä mataluutensa ja hankalain
hiekkamuodostuksiensa vuoksi on laivaliikkeelle epäsovelias, niin
varsinainen liike edelleenkin poikkeaa Danzigin vanhaan hansasatamaan.
Sinne ohjaavat suuret tukkilautat, sinne hatarasti kyhätyt lotjat,
jotka kulkevat ainoan matkansa virran voimalla ja sitten määräpaikkaan
saavuttuaan hajotetaan, sinne rautaiset kuorma-alukset hinaajineen,
sinne upeat matkustajalaivat. Saksanmaa siten Weichselin ansiosta saa
suuren osan Puolan kaupasta, mutta toiselta puolen tämä liike auttaa
puolalaisen kansallisuuden taistelua saksalaistuttamista vastaan
itäisissä rajamaakunnissa.
Weichselin suistamo, virran lietteistä mereen kasvanut, oli puolen
vuosituhatta takaperin suurena suona aina siitä kohdasta, jossa Nogat
päävirrasta eroo. Tämän rämeisen suistamon, "Werderin", kuivaaminen ja
viljeleminen oli Saksalaisen ritarikunnan hyödyllisimpiä töitä. V. 1288
työ alettiin ja seitsemän vuoden kuluttua se oli suoritettu. Ensimäiset
viljelijät tuotiin Hollannista, jonka asukkaat vanhastaan olivat
tottuneet tämänkaltaiseen kamppailuun sekä merivettä että jokivesiä
vastaan. Uutisasukkaat kaivoivat suomaan läpi ristiin rastiin ojia ja
kanavia ja rakensivat tästä erinomaisen lihavasta maasta
viljelysseudun, joka on Saksan hedelmällisimpiä.
Mutta vaikka tämä vilja-aitta onkin vedenalaisuudesta vallattu, niin
täytyy asukkaitten yhä vieläkin olla alituisesti valmiina puolustamaan
vallotustaan virtaa vastaan, joka keväisin uhkaa murtaa sulut ja
uudelleen peittää anastetut maat. Weichselin kevättulvat ovat
suupuolessa vaaralliset, koska lumi ja jää sulavat koko joukon
aikaisemmin virran lähteillä kuin suupuolessa. Sen kautta ensimäinen
tulvavesi ja latvaosan jäät suupuoleen saapuessaan kohtaavat kiinteän
jääpeitteen, joka sulkee tien mereen. Virran poikki muodostuu
jääpatoja, joitten takana vesi nopeaan kohoo, ja silloin ovat
marshimaan tokeet vaarassa, asukkaat istuvat ahdistunein mielin
huoneissaan ja odottavat, milloin vartijoilta saapuu kutsu tulla
valleja suojelemaan, taikka ehkä tulva yllättää ja piirittää talot ja
kylät. Talo, joka ei ole kumpuaan riittävän korkeaksi rakentanut,
joutuu silloin auttamatta veden ja jäälohkareitten valtoihin. 1829
padot murtuivat 84 kohdasta ja koko Weichselin suistamo joutui veden
alle. Myöhemminkin on sama uudistunut, saaden aikaan miljoonien ja
kymmenien miljoonien vahingot.
Ainaisen tulvavaaran torjumiseksi kaivettiin Weichselille 1890-luvulla
uusi laskuväylä mereen. Sen kautta on kevättulva nyt muuttunut paljon
säyseämmäksi, eikä niin suurien vahingoitten uudistumisesta enää ole
pelkoa.
Saman palveluksen kuin Weichsel Puolalle tekee liettualle _Niemen_,
saksalaisten _Memel_. Sekin välittää suurta puutavaran ja
maanviljelystuotteiden laskua, teollisuus- ja siirtomaatavarain nousua,
ollen Grodnoon saakka laivoilla kuljettava. Joki laskee Kurisches
Haffiin, mutta kun tämä lahti on niin matalaksi liettynyt, että
suuremmat laivat eivät enää voi sitä kulkea, niin on Niemenin suu
kanavalla yhdistetty Memelin kaupunkiin, josta meriliike alkaa. Siellä,
maansa äärimäisessä sopukassa, saksalaiset tekevät naapurimaan kanssa
suuria kauppoja ja tietysti hyötyvät tästä suuresta takamaasta
vastaavassa määrässä.
Niemenin maisemia kukkuloineen, metsineen ja vanhoine paikkoineen
kiitetään ylempää kauneiksi, mutta lähempänä suistamoaan tämäkin joki
joutuu omalle rakentamalleen maalle, joka sen mukaan on alavaa ja ennen
on ollut rämeistäkin. Mutta Niemeninkin suistamo on kauttaaltaan
kuivattu ja siitä on saatu mitä parasta viljelysmaata.
Oder.
Oder alkaa Sudettien ja Karpattien välimailta synkkäin jalokuusien
varjostamasta suosta. Pienoisesta purosta se nopeaan paisuu rajuksi
vuorivirraksi, joka uhkaillen kohisee syvässä, itse kaivamassaan
rotkolaaksossa. Mutta sen vuorimatka on lyhyt, pian laakso avartuu,
joki juoksee alangolle ja alavia maita se sitten vaeltaa mereen saakka.
Ratiborin luona se jo on niin tyyntynyt, että sitä voidaan kulkea
melkoisilla aluksilla. Pensas- ja niittyrantain välitse juosten sen
muodostelee umpisalmia ja lampia kahden puolen, niinkuin yleensäkin
alankomaiden joet, jotka lenkoilevat paljon ja tuon tuostakin syövät
poikki omia mutkiaan. Maaperä on täällä laihaa, paitsi lietemailla,
viljelys vaivalloista, laihot niukat. Mutta sitä rikkaampaa on
Ylä-Schlesiassa maan sisusta. Tuon tuostakin kohoo mäntymetsäin
takaa sulatusuunien, sinkkitehtaitten, kivihiilikaivosten, tai
rautavalimoitten korkeat piiput ja ainainen savu kiehtoo maisemaa.
Rannalla veturi, virralla hinaaja puskutellen vetää näitä aarteita
alamaihin, ja liikettä vilkastuttaa puolalainen lautturijoukko, joka
vankasti kootulla lautallaan laskee ylämaiden metsätavaroita
puumarkkinoille.
Mutta Oderin rauhallisuus on petollista. Vaikka joki itse kulkeekin
alavia maita, niin seurailee sitä kuitenkin vasemmalla puolella pitkät
matkat Sudettien korkea sininen vuorijono, joka on Saksanmaan
sateisimpia. Oder saa sieltä useita tuittupäisiä lisäjokia, _Neissen,
Katzbachin, Boberin_, muita mainitsematta, ja milloin vuorimaassa lumi
äkkiä sulaa, taikka sattuu valtavia rankkasateita, silloin nämä nopeaan
paisuvat ja syytävät päävirtaan niin ahtaen vettä, että sävyisästä
Oderista äkkiä tulee Saksanmaan vaarallisin joki.
Kun Breslau monine tornineen on taakse jäänyt, niin käyvät rannat niin
mataliksi, että asukkaitten on tuon tuostakin täytynyt rakentaa patoja
viljamaitten suojaksi. Näillä seuduin Oder puolen vuosisataa takaperin
hävitti tulvallaan noin 40 miljoonan markan edestä omaisuutta.
Katkaistuaan eteläisen maanselän, jota korkeammat hiekka- ja
savikkotörmät osottavat, Oder jälleen tulee väljemmille maille, joilla
vain siellä täällä korkeampi mäki tai maanaalto sitä lähestyy.
Grünebergin kohdalla näemme moisella mäellä kummaksemme reheviä
viinitarhoja. Tämä paikka on merkillinen siitä, että se nykyään on
pohjoisin kohta maan päällä, missä viiniköynnöstä menestyksellä
viljellään.
Saatuaan viimeisen Riesengebirgestä tulevan syrjäjokensa Oder kohtaa
poikkilaakson, jonka pohjaa kulkee kanava Spreehen, ja tämä Berliiniin
vievä valtatie saa suurimman osan virran liikkeestä.
Siltakohtana tärkeän Frankfurtin taakseen jätettyään Oder joutuu
korkeilla padoilla suojelluille lietemaille (Oderbruch), jotka vielä
kahdeksannellatoista vuosisadalla olivat laajana asumattomana suona.
Fredrik Suuren toimesta nämä seudut kuivattiin. Työn suuruutta todistaa
mainitun kuninkaan lause, että hän oli tässä rauhallisilla keinoilla
vallottanut kokonaisen maakunnan.
Nykyään ovat nämä seudut parhaita viljelysmaita. Täällä kohoo varsinkin
viinapolttimoitten piippuja taajassa, tärkkelys- ja sokeritehtaitten
niinikään. Oderin ja _Warthen_, Saksan puolalaisten valtajoen,
yhtymäpaikkaa vartioi Kustrinin linnotus.
Oderin vaihtelevimmat maisemat ovat Pommerissa, kussa joki suuntaansa
muuttaen katkaisee Baltisen maanselän. Stettinin ohi virrattuaan se
purkaa vetensä _Oder-haffiin_, jonka _Usedom_ ja _Wollin_ nimiset
saaret erottavat Itämerestä. Nämä saaret, joihin Kustaa Adolf astui
maihin kolmenkymmenen vuoden sotaa alkaessaan, ovat syntyneet osaksi
Oderin tuomista, osaksi meren aaltojen ja merivirran kasaamista
lietteistä. Täällä tarun mukaan lepää haffin aaltojen alla Vinetan
vanha kaupunki, joka muka yhdennellätoista vuosisadalla mereen sortui.
Kalastajat kertovat tyynellä ilmalla näkevänsä pohjassa katuja ja
raunioita, mutta myöhemmät tutkimukset ovat osottaneet, että nämä näyt
ovatkin olleet vain vedenalaisia särkkiä ja louhikoita. Vineta lienee
kuin lieneekin mielikuvituksen luoma.
Elbe, Saksin Sveitsi.
Elben lähteet ovat Riesengebirgen alati vetisillä tunturiniityillä,
saman vuorijonon luoteisessa päässä, jonka kaakkoisesta päästä Oder
lähtee vuoriston toiselle puolelle. Elbe sen vuoksi juokseekin
alkumatkansa Böhmissä, kooten sen maan kaikki vedet, lukuiset
Sudeteilta laskevat vuorivirrat, Moldaun, joka yhtymäpaikalla on
leveämpi kuin Elbe onkaan, ynnä Egerin. Elbe sen vuoksi on jo
voimistunut melkoiseksi kymeksi, kun se vuoriston läpi murtauduttuaan
saapuu Pohjois-Saksan alangolle.
Elbe on murtanut vuoriston heikoimmasta kohdasta, s.o. sen
matalanlaisen hiekkakivikynnyksen, joka yhdistää Erzgebirgen ja
Riesengebirgen. Uomansa on se murtanut niin syvälle, että laivat
esteettömästi voivat tämänkin solan nousta, vaikka virta onkin kova.
Murtolaakso on Saksan kuuluimpia matkailijamaisemia, paljon mainittu
"_Saksin Sveitsi_".
Hiekkakiviylänkö on nimittäin syöpynyt aivan kohtisuoraan alaspäin,
missä juokseva vesi on päässyt sitä uurtamaan. Siten on Elben kahden
puolen syntynyt äkkijyrkät vuorenseinämät, joita poikkirotkot tuon
tuostakin katkaisevat, jopa toisin paikoin erottavat valtaviksi
äkkijyrkiksi patsaiksi. Virralta nähden ja rannoilta nämä kalliot ovat
ylen romantiset ja tunnelmarikkaat, mutta jos jonkun poikkirotkon
pohjaa kohoamme vuorensyrjän päälle, niin huomaammekin olevamme
yksitoikkoisella ylängöllä, jota mäntymetsät ja karunlaiset viljamaat
keskenään jakelevat.
Ken siis tahtoo "Saksin Sveitsin" maisemain viehätystä nauttia, pysyy
Elben rannoilla. Mutta siellä tuskin löytyykään ainoatakaan
kallionpolvea, ainoatakaan rotkonpohjaa, jota eivät matkailijain
anturat olisi kuluttaneet polulle. Jopa kaikkein äkkijyrkimmät
kallionseinätkin, joihin luulisi olevan mahdotonta ihmisneuvoin
kiivetä, on koeteltu ja kavuttu. Tänne nimittäin saapuvat Saksin
kaupungeista "alppikiipeilijäklubit" harjottelemaan itseään suurempiin
tehtäviin, ja vaikkeivät nämä vuoret olekaan hyvin korkeita, niin on
niillä kuitenkin löydetty monta "kiipijäreittiä", jotka kyllä kysyvät
sekä rohkeutta että huimauksesta vapaata päätä, ja joille olisikin
mahdoton päästä muuta kuin joukolla ja kaikilla vuorikiipeilijäin
apuneuvoilla. Nämä nuoret urheilijat ovat ensimäisinä nousseet
muutamille kallionpatsaille, joilla tuskin lienee ketään ennen käynyt,
ellei joskus entisinä vainoaikoina.
Moisen 222 metriä korkean vuoren päällä on Königsteinin linna, joka
vartioi Elben laaksoa. Rikkirevitympi, ikäänkuin ryhmä rauniopatsaita
on _Bastei_, jonka ulos pistävästä, korkeasta "saarnastuolista" näitten
omituisten maisemain koko runollinen piiri näkyy.
Avautuvat sitten Saksin aaltoilevat kentät. Savisena, vuolaana Elbe
virtaa loistavan, taiteellisen Dresdenin läpi ja halkoilee sitten
lakeuksia, joilla niin usein on taisteltu verisiä taisteluita ja
ratkaistu, ei ainoastaan Saksan maitten, vaan joskus koko
maanosammekin. kohtalo. _Mulde_ ja _Saale_ tuovat vasemmalta
Erzgebirgen, Fichtelgebirgen ja Thüringin vesiä. _Havel_ taas ja sen
syrjäjoki _Spree_ keräävät liikavesiä siitä, lakeasta matalajärvisestä
laaksosta, joka jatkaen Oderin yläjuoksun suuntaa yhtyy Elbeen sillä
kohdalla, mistä tämä joki, pitkän matkaa pohjoista kohti virrattuaan,
uudelleen kääntyy luoteeseen, laakson suuntaan.
Sitä ennen on Elbe kuitenkin tehnyt länttä kohti pitkän mutkan, jonka
partailla moni nuori suomalainen opinetsijä on aikoinaan astellut.
Tämän mutkan varrella on nimittäin kaksi uskonpuhdistuksen historiasta
kuuluisaa paikkaa, Wittenberg ja Magdeburg. Jos näillä seuduin kuljemme
joen poikki itärannalta länsirannalle -- Flämingin ylänköä onkin liike
kulkenut ikivanhoista ajoista, koska maat sen kahden puolen olivat
rämeitä -- niin huomaamme, miten Elbe on ikäänkuin maanlaatujen raja.
Vasemmalla rannalla seurailee virtaa kaistale lihavaa, mustaa multaa
rehevine niittyineen ja viljavine peltoineen, kuuluisa Magdeburgin
lakeus (_Magdeburger Börde_). Mutta oikealla rannalla on hietikko
vallitsevana maanlaatuna. Siellä on laajoja karuja kankaita ja näiden
lomassa suota. Elben rannassa vain on itäiselläkin puolella lihavaa
alavaa lietemaata.
Elben rannat käyvät loppumatkalla yhä matalammiksi; ainoastaan parissa
paikassa lähestyy virtaa korkeampi maa, ja niissä onkin ikivanhain
siltapaikkain tilalla kaupunkeja. Vielä enemmän kuin 150 kilometrin
päässä virran suusta tulee vastaamme valtameren tuntu, vuorovesien
liike. Kahden puolen jokea leviävät tulvamaat eli jokimarshit yhä
leveämmiksi, vasemmalla rannalla _Altes Land_, "vanha maa",
joka ennen muita rämeestä kuivattiin, nykyään kuulu satoisesta
hedelmäviljelyksestään, _Kedingen_ ja _Hadeln_ kauempana meren
hengessä, oikealla rannalla taas Holsteinin ylistetyt marshit. Hampurin
kohdalla Elbe jakautuu moneen haaraan ja korkea maa ulottuu lyhyellä
matkalla aivan virtaan kiinni. Tämä paikka oli vanhastaan mukava
ylimenopaikka ja siinä syy, miksi Hampurin tilalle alkuaan kaupunki
syntyi. Toinen ja vielä tärkeämpi syy oli se, että suurimmat laivat
pääsivät vuoksivedellä siihen saakka nousemaan.
Hampurin alapuolella Elbe yhä enemmän leviää, niin ettei lopulta rantoja
näy. Vesi on sameata ja savista. Kohdatessaan suolaisen meriveden, jota
nousuveden synnyttämä virtaus kahdesti vuorokaudessa kuljettaa
sisämaahan, multahiukkaset painuvat pohjaan lietteeksi ja muodostavat
särkkiä, jotka aallokon ja virtauksen vaikutuksesta lakkaamatta
muuttavat paikkaansa. Uupumatta täytyy sen vuoksi ruoppauskoneitten
olla työssä väyliä auki pitääkseen. Lukemattomat eriväriset ankkuroidut
tynnörit, majakkalaivat, vilkkumajakat, laivamerkit ja väylävalot
johtavat laivoja mereltä Hampurin satamaan yöllä ja päivällä.
Mutta tässäpä yhtyykin meriliikkeeseen sisämaan vesiväylä, joka
haarautuu kautta koko Pohjois-Saksaan ja ulottuu syvälle Böhmiin
saakka.
Itämeren ranta.
Jos kartasta katselemme Itämeren etelä-rannikkoa, niin näyttää se
alkuaan olleen paljon epätasaisempi, täynnään niemiä ja lahtia, joiden
nenätse ja suitse taitava käsi on piirtänyt uuden sulavan rantaviivan.
Monessa paikassa entiset lahdet vielä näkyvät järvinä tämän rantaviivan
takana. Niin tosiaan onkin tapahtunut, ja taiteilija, joka on tämän
"möljäystyön" suorittanut, on se samainen meri, jonka täytyy kylkiään
kahnata noihin rantoihin.
Kun ranta on pitkältä matalaa, niin aaltojen on helppo liikutella
pohjassa olevia aineita ja pienempiä kiviäkin. Vähitellen ne
vierittelevät näitä aineita yhä lähemmä rantaa ja kovilla myrskyillä
vihdoin hyökyaallot nakkelevat niitä kauas kuivalle maalle. Mutta
semmoisissa paikoissa, missä vesi on niin matalaa, että aallot
murtuvat, jo ennenkuin rantaan ennättävätkään, muodostuu kauemmaksi
mereen riutta, joka kohoomistaan kohoo ja vihdoin erottaa mutkia ja
lahtia rantajärviksi eli laguneiksi. Mecklenburgin, Pommerin ja
molempien Preussien rannat ovat täynnään semmoisia muodostuksia.
Riuttain ja särkkien syntymistä edistää vielä merivirta, joka Itämeren
etelärannalla enimmäkseen kulkee vallitsevan tuulensuunnan mukaan
lännestä itään. Missä meressä on runsaasti hiekkaa, sitä kohoomistaan
kohoo kuivalle maalle ja tuuli kasailee sitä korkeiksi nietoksiksi eli
_dyyneiksi_. Itämeren rannalla, missä vedenpinta ei vuorovesien
vaikutuksesta sanottavasti vaihtele ja pehmeätkin rantamuodostukset
kestävät meren hyökkäykset, dyynit ovat viljelyksen vihollisia. Mutta
Pohjanmeren rannalla ne sitä vastoin monessa kohden auttavat asukkaita
suojelemaan lihavia vesijättöjään, "marshimaitaan", meren hyökkäyksiä
vastaan nousuveden aikana.
Nämä voimat yhdessä ovat muodostaneet Pohjois-Saksan rannalle ennen
mainitut _haff-lahdelmat_, joita kapeat särkät erottavat avomerestä.
Paitsi entisiä näyttää tällä rannikolla paraillaan olevan uusiakin
haffeja tekeillä. Länsi-Preussin pohjoisimmasta nokasta kasvaa mereen
kasvamistaan kieleke, joka uhkaa lopulta sulkea Weichselin suun ja
erottaa Danzigin mutkan avomerestä. Mutta kun särkän kärjessä on
kokonaista viisikymmentä metriä vettä, niin edistyy kasvaminen hyvin
hitaasti, ellei se ehkä ole jo seisahtunutkin. Rügenissä ovat
samanlaiset muodostukset sitoneet yhteen ryhmän kallioita, jotka ennen
olivat hajanaisena saaristona.