TILAPÄISIÄ

Tervehdys eduskunnalle.

(1/2 1913).

Kevättuuli tuntui käyvän,

Riemu täytti kaikki rinnat,

Vastaisuudentaivas varsin

Rusohohteisna helotti.

Kansa uskoi itsellensä

Onnen-ajan armahaisen

Kovin koittavan suloisen,

Eduskuntalaitos uusi

Saatihin kun Suomehemme.

Riemun syytä runsahasti,

Aihetta myös auvomielen

Kyllä siinä oli kyllin,

Kansakunnan kutsunnasta

Valittuina vaalin kautta

Kun sen naiset sekä miehet

Poloiselta Pohjanmaalta,

Idän raukalta rajalta,

Etelä- ja Länsi-Suomen,

Savon, Hämeen seutuvilta

Yhden orren alle yhtyi

Yleväisin yhteishengin,

Tukemina yhteistunnon

Valvomahan, vaalimahan

Maansa, kansansa parasta,

Aivan niinkuin perhepiiri

Pirtiss' yhdessä asuen

Työnsä kaikki toimittaapi

Kotikullan kunniaksi

Sekä itsensä iloksi,

Omaksi on onneksensa.

Mutta kohta kaunihimmat

Haavehattarat hävisi,

Luhistuivat ilmalinnat,

Eduskunnan keskuudessa

Ruma riitahenki rietas

Kun sai suuren niin sijansa,

Että onni isänmaamme,

Kansan paras kaikkityyni

Edustajilta unohtui:

Verivihollisten lailla

Siskot raastoi siskojansa,

Veljet solvas veljiänsä,

Ollen suurelle osalle

Isänmaata arvokkaammat

Puolueittensa pyrinnöt...

Siinä vielä kun sivulla

Itämyrsky möyryeli,

Vihamiehet vaaniskeli,

Niin jo kertoja on neljä

Erillensä Eduskunta,

Hajallensa hajoitettu...

Tänä päivänä kun taasen

Kokoontuupi Eduskunta,

Joka asunnon on saanut

Ylen sievän ja sopivan

Heimolassa herttaisessa,

Sukupirtissä somassa,

Jättäköön se jälkehensä

Oven taakse tullessansa

Vihurien vietäväksi

Kauas korpien povehen

Riitahengen riettahaisen,

Pahat puoluepyrinnöt.

Turhanpäinen sanatulva

Kunnon, tarmon kuolaimilla

Päitsilöihin pantakohon.

Tehtäköhön tosityötä,

Joka luopi, ei hävitä.

Muistettakoon ennen muuta

Vaalia ja valvatella

Kansamme ikiparasta,

Menestystä isänmaamme.

Elköön ilmoisna ikänä

Ilkeäinen intohimo

Riita, puoluepyrintö

Saastuttako Heimolata,

Jonka rakkaus rakensi,

Suomalaisuuden sijaksi,

Sillä suomalaisuudessa

Ainoa on elinehto

Koko meidän kansallemme.

Edustajat arvokkahat —

Sekä naiset että miehet —

Antakohot yhteistunnon

Sykähdytellä sydäntä,

Rintojansa lämmitellä.

Olkoon rakkaus rajua

Kohti Suomea suloista,

Kallista myös kansoamme,

Että pääsevät perille

Vihamiehet myrkkymielet

Koko Suomen kansakunnan

Yksimielistä olevan,

Kuten onpi oltavakin

Sukupuuta suojellessa,

Varjellessa itseämme,

Syöksemästä, saattamasta

Kansaamme perikatohon,

Vihollisen saalihiksi...

Tässä mielijohtehessa

Kokoontuu jos Eduskunta,

Eikä riidassa, vihassa,

Silloin työlle siunausta

Taivas suopi suurin määrin.

Sekä tyhjäksi tekevi

Vihamiesten ilkivietit,

Kadehtijain juonet kaikki...

Mutta isänmaa ja kansa

Onnen saavat oivallisen.

Eduskunnan naiset, miehet,

Terve taasen tultuanne!

Muistojen päivänä.

(18/9 1913).

Niinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan,

Viljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan,

Kylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi,

Turvattuna talven kylmää kansa odotella voi.

Mutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi,

Synkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi,

Ihmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet,

Mieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.

Mistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään?

Mikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään?

Valtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas,

Siitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.

Ruhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän,

Aleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän,

Tunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa,

Vapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.

Valansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton!

Ja kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon

Oli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden

Itsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.

Kuni luonto talvisesta unestansa heräjää,

Säteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää,

Samoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon —

Kevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.

Kansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet,

Perkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet:

Pimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo,

Lakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.

Työllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus

Ruhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus:

Suomi kehityksessänsä korkealla heijastaa,

Että katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.

* * *

Vuotta viisikymmenisen

Siitä armaasta ajasta

Onpi ijankaikkisuuden

Rullan juossut ympärille,

Kun se kylvö kylvettihin,

Joka tuotti onnentouon

Siunaukseks Suomen kansan.

Aivan siis on suuri aihe

Muistojuhlahan nyt meillä

Suloisessa Suomessamme,

Kun on päällepäätteheksi

Sato saatu korjatuksi,

Siemen uusi kylvetyksi,

Kuten sinä syksynäkin,

Josta alkoi uusi aika

Kehityksen kansallemme.

Mutta voiko meidän kansa

Istua nyt ilopuulla,

Vaikka muistot maanittavat

Juhlimahan juhlamiellä?

Eipä totta tosiansa

Tahdo nousta riemutunne,

Sydän sykkäillä ilosta.

Miksi on surussa Suomi,

Murehessa meidän kansa?

Siksi on surussa Suomi,

Murehessa meidän kansa,

Kun on tullut toinen aika,

Aika toinen ankarampi,

Kuin se oli armas aika,

Jolloin syksy kevähäksi

Suomen kansalle sukesi.

Tosin syksy on tämäkin

Aivan kesänkaunis ollut,

Mutta silti ihmismielet

Ilottomina elävät,

Sydämissä suomalaisten

Asustaapi synkkä syksy,

Raudanraskahina rinnat

Huokoavat huoliansa.

Taantumuksen musta mahti

Tuonut onpa turmahallan

Vaanimahan vainioita,

Vielä riistääpi sitäkin,

Mikä saatu säiliöihin

Onpi vastaisen varalle.

Varsin valapattoisesti

Rikottu on valat vahvat,

Lupauksetkin lujimmat.

Joiden perupohjustalle

Rakentamamme rakennus —

Olemus on kansallinen —

Murskata on maahan mieli.

Halpamielisyys on häijy

Jalouden jalkoihinsa

Aivan polkenut peräti,

Jotta ohjat oikeuden

Väkivallan on käsissä.

Vastaisuuden taivasranta

Synkkä on ja sysimusta,

Paksun pilven peittehessä,

Josta säihkyvi salamat,

Ukkospilvet uhkoavat

Koko meidän kansakunnan

Suomalaisena sukuna

Sulloella surmansuuhun,

Syöstä kuoleman kitahan.

Kuinkas voi nyt murhemaassa

Surumaassa surkeassa

Sydän sykkäillä ilosta,

Rinta riemutunnelmista?

* * *

Vaan nyt meillä päivä on muistojen,

Me suurta nyt vietämme juhlaa!

On väärin, murheita vaiertaen,

Jos kallista hetkeä tuhlaa.

Nyt huolemme kaikki haihtua saa,

Kuin ollunna oisi se unta,

Syy toiveiden päivään on katsahtaa,

Ei aatella talvea, lunta.

On tuntomme puhdas, pystyssäpäin

Me astumme tuomittaviksi

Ja kysymme: "Väkivallalla näin

On syytöntä rangaistu miksi?"

Ja rikos jos oisi tehtynäkin,

Sen sorto on aikahan saanut,

Kun oikeus pyhä ja ylevin

Nyt vaikuttamasta on laannut.

Vai rikokseksiko katsottanee,

Jos maatamme rakastamme,

Jos lempemme lämmöllä vaalielee

Äidinkieltä, uskontoamme?

Ja ruhtinasta me rakastetaan

Myös lähinnä Taivahan Luojaa,

Jos kautta omien lakien vaan

Hän maata ja kansoa suojaa.

Vai rikosko on, ett' uskolliset

Me mielestä rehellisestä,

Kuin harvat olemme ollehet?

Ei vilppiä tuntomme kestä!

Jos rikosta ei, niin miksikä on

Näin rangaistu sortaen meitä?

Miks saatettu on epätoivohon,

Kun hyveiden kuljemme teitä?

Vaan nyt nämä juhlahetkenä pois

Me tahdomme mielestä puistaa,

Ken silloin murheensa orjana ois,

Kun kansansa onnea muistaa?

Ah, muisto se kallis velvoittakoon

Nyt kaikkia toimeen ja työhön,

Ett' aamun me kirkkahan nousemaan

Taas saisimme Suomemme yöhön.

Siis rintamaan joka nainen ja mies,

Kuin isämme keväisin innoin!

Ja täyteen lieskahan lempemme lies

Yksmielisin, hehkuvin rinnoin!

Vain aikansa kestävi myrskysää.

Ja syksyllä käypi jos halla,

Niin toisena vuotena tähkäpää

On jo kypsänä kaikkialla.

Ei vääryys ja vilppi ja sortokaan

Voi jatkua semmoisenansa,

Vaan kaatuvat pois mätähaavoissaan

Ne syytöntä sortaessansa.

Ja työ sekä lempemme taika on,

Mi voittavi pyytehet halvat,

On aseemme kirkas ja tahraton,

Mi taittavi kurjien kalvat.

Ja kansamme onni ja isänmaan

Työn olkohon ydin ja juuri,

Ei sortaja menesty aikeissaan,

Kun lempemme voima on suuri.

Kun kansamme kansaksi luotihin,

Myös tehtävä suotihin sille.

Ja rangaistus suuri ja ankarin

Sen on säädetty sortajille.

Ja varmaan rangaistus kohtaava on,

Mut Suomelle koittavi huomen.

Syyt' ei ole siis epätoivohon,

Vaan syytä on juhlia Suomen!

Ja Luojaasi, työhösi luottaos vaan,

Sä Suomeni, suojaama Herran.

On onnesi päivä kirkkahinnaan

Sun ihana koittava kerran.

Eläköön Suomi!

Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.

(5/6 1914).

Ihastellen ihmiskunta,

Kansat suuret, kansat pienet,

Sotaurhoista puhuvat,

Haastelevat sankareista,

He kun hengen uhroavat,

Hurmehensa huppeloivan

Ilomielin isänmaansa

Vapautta varjellessa

Vielä maille vierahille

Käyvät miekan mittelöihin,

Missä tietävät tyrannin

Sortotöitä suorittavan,

Taikka missä vihamiesi

Rauhan vain on rikkonunna.

Sotaurho moinen uljas

Nähdä meillä tänään tässä

Kunnia on keskessämme

Virkeänä, pirteänä,

Reippahana ryhdiltänsä,

Käynniltänsä kerkeänä,

Vaikka vuosikymmeniä

Kahdeksan kai kohta onpi

Hartioillansa hänellä.

Vaan kun vielä vanhanakin

Silmissä on ihmesäihky,

Mieli täynnä innostusta,

Kuinka onkaan ollut ennen

Pyhän nuoruuden ajalla

Verenkierto kumman kuuma,

Sydän tultatuprahtava,

Silloin kun hän lähti sinne

Suurille sotakedoille,

Miesten tappotanterille

Uhraamahan uljahasti

Nuoren hengen ja verensä

Hälle vallan vierahien

Kansain vapauden vuoksi!

Katsein kunnioittavimmin

Arvo suuri antakaamme

Lapset laihan aikakauden,

Innottoman, kunnottoman,

Revityn ja raatelevan

Sotaurhosankarille,

Joka epäitsekkäästä

Uhriks onpi astununna

Kansakuntain kallihinta

Vapautta vaaliessa.

Kunnioitusta on kyllä

Sotaurhosankarimme

Tuolla saanut Tanskanmaalla:

Kuningaskin siellä kutsui

Kuni veikon vierellensä

Puolisonsa vastapäätä,

Ansiosta arvomerkein

Rehti myöskin vielä rinta

Koristettiin kaunihiksi.

Mutta silti syytä meillä

Tuttavilla, ystävillä

Antoa on auvomiellä

Yksimielinen ihailu,

Kunnioituskiitoksemme

Maamme potralle pojalle

Sekä myös samalla siinä

Sydämistä sykkivistä

Totisesti toivotella,

Että hän eläisi kauan

Keskessämme kerkeänä

Harmaahapsinen setämme

Norjana ja nuorekkaana

Mieleltänsä, kieleltänsä —

Oisi julma "juonaksille",

Kuten onpi aina ollut

Suorana hän suomalaisna

Vesivellin keittäjille...

Eläköhön, eläköhön

Sotaurhosankarimme

Herman herttainen setämme,

Meidän luja luutnanttimme!

Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.

(Ei käytetty tilaisuudessa).

Esivanhempamme meidän

Ennen etsiskellessänsä

Asumusta armahaista,

Kotipaikkoa pyhintä,

Suloisehen Savonmaahan

Samotessansa kun saivat

Kaskimaita katsomahan,

Kalavettä viljavaista

Sekä silloin nähdessänsä

Kunnahilta, kukkuloilta,

Rintehiltä, harjanteilta

Lumouksellisen luonnon,

Seudut ihmehen ihanat,

Heti mieli mieltymystä

Tuli aivan tulvillensa,

Että rinta riemastuksin

Sävelhelminä sydämen

Ilolauluin laulahteli

Ihastuksen ilmaisua.

Esivanhempaimme että

Laululähtehen avasi

Luomouksellansa luonto,

Tapahtui se siitä syystä,

Savolaisen heimon herkkä

Sydän kun on aina ollut

Kaiken kauniin ja ihanan

Ihailija, ymmärtäjä

Sekä kun Savossa luonto,

Luonto hento, luonto hellä

Lainehtiipi lauleloita,

Säveleitä synnyttääpi:

Ilmassa on ihme sointu

Avaruuden aavan alla,

Maa ja metsä, vaarat, vuoret

Kummissa on kuiskehissa,

Linnut siivin soutelevat

Visertävät virsiänsä,

Kukkuvat kevätkäköset,

Sinervän salon sisällä

Sinipiika soitteleepi,

Laulaa laakso, järven laine,

Sotkottaret ruohostossa,

Aallokossa itse Ahti,

Veden kultainen kuningas

Kaiuttaapi kanteletta,

Kedon kukkaiset koreat,

Kesäheinä hempeäinen,

Valkeainen talvenvaippa,

Tuimat tuiskut, kylmät tuulet

Laulelevat laadullansa,

Sävelkielin soittelevat.

Ajan ammoisen alusta

Savonmaassa suloisessa,

Kun on kukkurimmallansa

Luonto ollut lauleloita,

Ihmisrinnat ymmärrystä,

Niin on soinnut sointuisimmat,

Hellimmät sävelten helmet

Tulleet täällä tulkituiksi

Ilon hetkinä hyvinä

Taikka mustan murhepäivän

Ahdistaissa ankarasti,

Nostatellen nuorten mielet,

Mielet varsin vanhojenkin

Maan on multia ylemmä,

Tehden riemut runsahiksi

Säveltaioin tenhovaisin

Sekä luoden lohdutusta

Lemmekästä lauleloissa,

Viihdytystä vienoin virsin.

* * *

On Suomi runsaan runouden maa

Ja laulun koti Karjalamme.

Mut muodon suloisimman sointu saa

Vain täällä Savon seudussamme,

Maa sävelsoinnun verraton,

Kun sulo-Savo on.

Jo esi-isät ennen muinoisin

He kilvan lauloi luonnon kanssa,

Kun tuvat nousi korpiin synkkihin

Tai salvoivat he saunojansa.

Ja laulu uutta voimaa loi

Ja toivehia toi.

Kun kaiku suvillansa säveleet

Vei naapurien kuuluville,

Nuo vihamielisinä eläneet

Sai piston siitä sydämille:

Ja yhteistuntotunnelman

Se nosti rintahan.

Ja heimo riitaisuuden entisen

Ja kiistan jätti unhoyöhön,

Ja sydän liittyi puoleen sydämen,

Kuin helmet koristettuun vyöhön:

Ja heräs yhteenkuuluvuus

Ja alkoi aika uus.

Ja ajan uuden tullen edistys

Löi voimakkaasti siipiänsä:

Maan- nousi sekä hengen-viljelys

Ne kilpasille keskenänsä:

Ja siitä ilolaulut soi,

Niin kauniit huminoi.

Ne laulut eivät ole kiirineet

Vain kera kaiun ilmanteitä:

Ne yhteisäänin ovat helisseet

Ja olleet yhteissäveleitä:

On soineet yhteissydämen

Ne soinnun yhteisen.

Ja lauluin tuntehensa ilmaissut

On aina Savon heimo hellä,

Ei yksin äänellään vain laulanut,

Vaan myöskin koko sydämellä:

Ja siksi sointu suloisin

On sekä ihanin.

Kun vainoin sodat heimoamme löi

Ja taisteluissa vuoti veri,

Tai halla viljapellon sadon söi

Ja miltei turma kaikki peri,

Niin laulain henki uhrattiin

Tai nälkä kestettiin.

On sävelissä Herran puolehen

Myös aina noussut harras mieli

Ja niissä Savon heimon herttaisen

On puhtain, pyhin ollut kieli —

Ja täällä "laulus, synnyinmaa,

Korkeimman kaiun saa".

* * *

Nytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa

Kuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa:

Siksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi,

Kenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.

Kelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo,

Päivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo.

Mutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon

Perustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.

Aika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan —

Nyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan,

Ymmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus,

Yksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.

Väkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa...

Millä sekä miten voipi itseään se puolustaa?

Onneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan,

Laulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.

Hengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen

Ryhtyköhön intomielin lailla esi-isien

Laulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet,

Että kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.

Tyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot

Väinö soitoin karkelohon elottomat olennot —

Uusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin

Uuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.

Perintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa,

Kieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa,

Tulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö,

Eikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.

Uusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon,

Yksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion

Luja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain

Hervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.

Mutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa,

Kansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa,

Ihmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo,

Ikionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.

* * *

Armahin Suomi,

Kukkiva tuomi,

Laulain ja soittain,

Vastukset voittain

Töissäsi kartu,

Voimissa vartu.

Rakkaus jalo,

Syttäös palo

Rintahan kansan

Turmaksi ansan.

Pois kaikki halpa

Este ja salpa.

Kansallistunto,

Miehuus ja kunto

Tähkiä luokoot,

Heelmiä suokoot.

Tulkohon lauha

Sovinto, rauha.

Herramme taivaan,

Kansamme vaivaan

Armolla loista,

Kärsimys poista.

Murheesta nosta —

Sortajat kosta!

Eläköön Suomi,

Kukkiva tuomi!

Tohtori A.W. Koskimiehelle.

(7/1 1916).

Kuusikymmenvuotiselle

Tiedon, taidon tohtorille,

Mi ei suulla suurentele,

Vaan on työssä tarmokkaana,

Tutkijalle tunnokkaalle,

Suurelle sanasepolle,

Suomenkielen suosijalle,

Kanteloisen kantajalle

Sekä sormin soittajalle,

Miehell' ihamieliselle,

Kultaiselle kumppalille,

Avosydän Aukustille,

Vakavalle Waldukselle

Onnittelut oivaisimmat,

Tervehdykset, toivotukset:

Illan ihanan eloas

Lemmellänsä lämmittäissä,

Kotivalon kirkastaissa

Kauan elä onnellisna

Isänmaasi mairehena,

Suosimana Suomen kansan!

Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.

(29/1 1914).

Orisberg'in oivan herran,

Koko maassa kuulun miehen

Luokse kilvan kiiruhtavat

Yhdet itse ilmestyen,

Toiset aatoksin ajavat,

Kolmannet on kirjehillä

Kiittäin kunnioittamahan

Tervehdyksin, toivotuksin

Kuusikymmenvuotiasta

Hänen merkkipäivänänsä.

Monien on mielessänsä

Tämä yhteinen ajatus:

Huhu harhaks harkittava,

On se turhaks tuomittava,

Ett' on herra Edvardilta

Björkenheim'ilta jalolta

Kuusikymmentä kulunut,

Ikävuotta vierähtäen,

Tukka kun on tuuheana,

Harmaantumatta hiukset,

Parta päistäröitymättä,

Ojaton on vielä otsa

Sekä silmien sinisten

Katse nuorenkirkkahana,

Kuin on aamun armas koitto,

Puna puhdas poskipäällä

Heleästi hehkumassa,

Hymy huulilla herevä,

Nöyrän mielen miellyttävä,

Suuren sielun ja sydämen

Kasvoilla ihana ilme,

Soma äänessä on sointu,

Puhe puolensa vetävä,

Salkosuorana on selkä,

Vartalossa joustavuutta,

Askel ketterän kevyttä.

Ajatar on kuinka aina

Ohi käynyt koskematta,

Ett’ei noita ensinkähän

Piirtiminsä piirustellut

Ole vanhuuden vakoja,

Eikä paino kymmenien

Väsymyksin vaimentele?

Ajatar on siksi aina

käynyt koskematta,

Että otti herra Edvard

Elon kevätkoittehessa

Itse Luojan luotsiksensa

Perämieheks purtehensa,

Joka johdatellen vienyt

Sivu on salakarien,

Viettelysten viekkahitten,

Ovat että elinvoimat

Elostuksin ehtymättä,

Eikä otsa ole voinut

Tulla synnin sykkeröihin,

Kainin-merkin kaiverteihin,

Silmän kirkkaus sumeta,

Vaan on kasvot, kuni kaunis

Aateluuden arvokirja,

Vahvistettu, varmennettu

Sinetillä suuren Luojan,

Leimasimella Jumalan.

Nopeassa nuoruudessa

Ajan vastaisen varalle,

Tähtäsi kun tehtäväänsä,

Kuuli soilta, kankahilta,

Maasta kumman kuiskutuksen:

Mistä Sampsa saisi meitä

Pellervoinen pellonpoika

Orjiksensa ottamahan,

Alamaisiks itsellensä

Turhanpäiten torkkumasta,

Aarteinemme uinumasta?

Kuultuansa kutsumuksen,

Empimättä herra Edvard

Björkenheim jalosukuinen

Auvomielin auramiehen,

Viljelijän töihin viehtyi.

Ken on käynyt katsomassa

Ja se lauma on lukuisa —

Tietoiseksi onpi tullut,

Ett' on tarmo sekä tahto,

Johto, kunto kunnollinen

Uskollisen uurastajan

Rukouksin, työtä tehden

Suurta saanut syntymähän:

Unissansa arveleepi

Katselija kulkevansa,

Kun hän talon tanhuoilta

Asunnoita arvokkaita,

Rakennuksia monia

Tutkistellen tarkastaapi.

Karu kangas on kadonnut:

Saraks pellon saatettuna,

Muokattuna muohkeaksi

Sadon aimon antajaksi,

Kuni taikamahdin kautta

Järvi viljavainioksi

Laitettu on lainehtiva.

Nevat, suot on niittymaiksi

Tehty hienohelmaisiksi,

Perattuna, pengattuna

Hempeöiksi heiniköiksi.

Halla kauas karkoitettu

Taakse Turjan tunturien

Revontulten tuohukseksi.

Karttunut on karja laaja

Utarilta uhkuvainen,

Hevot uljaat on upeita,

Ensiluokkaiset elukat

Muutkin ovat mainioita.

Konepaja kolkutellen

Väkipyörin valmistaapi

Tunnetuita tuottehia:

"Mullistajat" muuallakin

Virkistävät viljelystä,

Parantavat peltotöitä

Aivan uusille urille.

Opetuksin oivallisin

Kelpo koulu kipinöitä,

Herätteitä heitteleepi

Pitkin Suomemme saloja.

Riistan ovat rikkautta

Täynnä laarit ja latoset.

Mutta vaikka vaurastuen

Tila Orisberg'in onpi —

Sen on vertaa vaikeata

Löytää loitolta, läheltä —

Kuuluks tullut kaikkialla,

Eipä itse herra Edvard

Björkenheim jalosukuinen

Ole käynyt korskeaksi,

Muodostunut mahtavaksi:

Ovi kuin on ylhäisille,

Auki myös on alhaisille,

Kädenlyönnin lämpimimmän

Kaikki saavat kohdastansa,

Eikä almutta anojan

Tarvis lähteä talosta,

Lohdutuksetta surevan —

Oli tuttu taikka outo,

Palvelijain, naapurusten,

Alueella asuvaisten

Sekä isännän välillä

Sopu onpi sointuvaisin.

Ja jos missä työ ja toimi,

Aate, harrastus ylevä,

Ijäisyyden istutusten

Kylvö, hoito huolellinen,

Sytyttäminen sydänten,

Innostuksen antaminen,

Isänmaallinen yritys

Taikka paras paikkakunnan

Tekijäänsä kaipajaapi,

Suorittajaa vailla onpi,

Epäitsekkäänä siinä

Ensimmäisnä herra, Edvard

Björkenheim jalosukuinen

Rintaman on raatajana,

Kunnes työ on täytettynä.

Vaikka ruotsinkieli kaikui

Hälle kehtolaulunansa,

Kuitenkin ja kaikitenkin

Koko lemmen-lämmöllänsä

Suosivi hän suomenkieltä,

Kannattaen kaikinpuolin,

Harrastaen hellimällä

Pyrkimystämme pyheä:

Suomenkielen, suomenmielen,

Aattehen on kansallisen

Oikeudenvoimallansa

Isännäks isienmaassa

Pikaisinta pääsemistä.

Hän kun tullut tuntemahan

Siementä sirottaessa,

Että jos se ei vain ensin

Maahan juotu juurillansa,

Lainehdi ei siitä laiho,

Konsanansa heelmä kypsy

Sekä että samanlainen

Kohtalo on kurja hällä,

Ken ei kiinny kansahansa:

Koditonna, kansatonna

Surkastuu hän surkeaksi

Taikka hiekkahiukkasena

Myrskytuulen tuiverruksin

Harhaellen haihattaapi —

Maan ja taivahan taholta

Hylkiöksi heitettynä.

Osotteeksi, kuinka onpi

Elävästi herra Edvard

Björkenheim jalosukuinen

Kiinnittynyt kansahansa,

Kerrottakoon, mitä kerran

Iltamassa Ilmajoilla

Itse lausui lemmekkäästi,

Sanoin valituin saneli:

"Eipä kylliks siinä, että

Suositahan suomenkieltä,

Kehutahan kansallista

Mielisyyttä ylvästellen,

Heikko on se vasken helke,

Tyhjä kulkusten kilinä,

Ell'ei siihen myös sisälly

Rajatonta rakkautta

Kohti kansoa tulista,

Ell'ei yhteisymmärryksin

Kansan elämää eletä,

Eikä arvoilla elämän,

Ihanteilla ihmisyyden

Parahilla, puhtahilla

Kohoteta korkealle

Kansan sielua, sydäntä"...

Ne on siunatun sanoja,

Mietelmiä kunnon miehen,

Suuren sielun ja sydämen

Oikeata aateluutta,

Hengen aarteita ylevän

Jalon mielen antimia,

Ihannetta ihmisyyden —

Täsmällensä täytetyitä

Ehjän elämän kulussa,

Tositöissä, toiminnoissa.

Isänmaalle mies on moinen

Luojan kallis armolahja,

Kunniaksi kansallensa.

Kun nyt kuusikymmenistä

Miestä esimerkillistä

Tutut, tuntemattomatkin

Ihaajat ylitse maamme

Kiitoskunnioituksella

Tervehtivät toivottaen:

Eläköhön herra Edvard

Björkenheim jalosukuinen

Vielä vuosia monia

Suosiossa suuren Luojan,

Hyvän huostassa Jumalan,

Anomalla anteheksi

Olen onnentoivojaksi

Muiden yhtynyt mukahan,

Ujostellen, kainostellen

Vaillinaisin värssyineni

Sydänkielin sanomahan:

Kiitos arvoantimista,

Kiitos vastasaatavista —

Eläköhön, eläköhön

Hyvin kauvan onnellisna!

"Savon ukko sarkahousu".

(Kotimaisen viikon aikana).

"Savon ukko sarkahousu" —

Siinä hyväilynimitys,

Jonka antoi aikanansa

Vanha viisas Vihta-Paavo

Savolaisten miesten saada.

Vieläköhän Vihta-Paavo

Nytkin nykyaikaisia

Savon seudun ukkoloita,

Miehiä ja poikasia

Sarkahousuiksi sanoisi?

Jos sä virsikäs Vipunen —

Vanha viisas Vihta-Paavo —

Nousta voisit notkostasi,

Päästä alta turvepeiton,

Harvinaiseksi havaitset

"Savon ukon sarkahousun",

Kun on muoti muuttununna,

Kuosi aivan toinen tullut,

Tavat myöskin toisenlaiset,

Kuin Sun oli aikanasi.

Lammasnahkat laitetahan

Venäjälle villoinensa,

Tahi kaupaten ne kaikki

Saatetahan Saksanmaalle,

Joista tulevat takaisin

Kaikenmoisina koruina

Muotihulluuden mukana

Kallihina hinnoiltansa,

Siten saaden savolaiset,

Kuten muutkin kansalaiset

Tavaroistansa omista

Suuren veron suoritella,

Ulosteon ulkomaille —

Sekä vilussa väristä

Vielä päällepäätteheksi,

Kun ei lämmin lammasturkki,

Sarkavaate luja, vahva

Ole turva tuiskusäässä,

Paukkavassa pakkasessa.

Ja jos vielä jossakussa

Paikkakunnassa paraassa

Villat vielä säilyvätkin,

Niin on eessä toinen niksi,

Kun ei ole kangaspuita,

Rukkiakaan rullinensa,

Jotka Savon seutuvilta

Museoon on muutettuna

Tahi kaikki kadonnehet,

Kuten myös kutomataito,

Kehräämisen kelpo konsti.

Itse ehtoiset emännät,

Somat tyttötylleröiset

Punaposket pulleahkot,

Naiset nuoret, naiset vanhat

Ovat ostovaattehissa,

Käyvät tehdastuottehissa.

Samanlainen myös on suhde

Nähden isäntiin isoihin,

Talokkaihin, torppareihin,

Rehtihin on renkilöihin,

Rehtihin ja rehvanoihin,

Parrattomiin poikasihin —

Kaikki tehdasvaattehia

Poikkeuksetta pitävät.

Oisi edes omamaista

Vaate tehdasvalmistetta.

Mutta mikä on pahinta:

Suuren osan siitä ovat

Kuljettaneet kauppiaamme

Ulkomaiden markkinoilta,

Laukkumiehet laukuissansa

Venäjältä myös vetävät

Ala-arvoista rojua,

Jota kulkien kyliä

Talvikaudet kauppoavat.

Mutta paitse vaatepartta,

Myöskin muuta ulkomailta

Kovin kulkeepi kosolta,

Että vienti verrattuna

Tuontihin on tuiki pieni:

Seuraus on sitten siitä

Rahakukkaro kuruinen,

Lompakko on tyhjä, laiha,

Kaikki ovat kansalaiset

Velkakuorman kahlehissa,

Sekä loppujen lopuksi

Vasta turmio tuleepi,

Kuperkeikka kammottava:

Vararikko koko kansan.

Näitä täällä nähtävinä

Epäkauniita kuvia

Oisi vanhan Vihta-Paavon,

Jonka mielipahan paine,

Harmi haikea ajaisi

Runotyöhön toimittaisi

Sanomahan suorasuisen

"Savon ukon sarkahousun"

Sarvipäisiä sanoja,

Mitkä "rikkois miesten mielet,

Akat näyttäis närkästyvän".

Kun on kuulun Vihta-Paavon

Mahdotonta tänne tulla,

Niin nyt mies minä mitätön,

Vähäpätöinen puhelen,

Tarinoin tavalla tällä:

"Savon ukko sarkahousu!"

Missä lienet löyttävissä

Savon suurilla saloilla —

Nosta henkesi hereille,

Vanha kunto kunniahan:

Kynnä, kylvä soita, maita

Kaiken kasvun antaviksi.

Jotta työsi tuottehilla,

Oman pellon antimilla

Tulet toimehen hyvästi,

Etkä tarvitse tapailla

Murkinaasi muilta mailta,

Muilta mailta vierahilta.

Laita taasen liinamaita,

Pellavia peltohosi,

Kangaspuut esille kanna,

Tuo'os rukkikin tupahan —

Anna ehtoisen emännän,

Hellän immen helskytellä

Paitavaatetta parasta,

Liinaista ja lämpimätä,

Riistä poijes palttinainen,

Yltäs paita ulkolainen,

Jok' on kehno kestämähän

Työssä, tositoiminnassa.

Kokonansa kodistasi

Kankahat sä kaikenmoiset

Ulos sulje ulkomaiset,

Lampahien lämmin villa

Saata sarkavaatteheksi,

Jotta taasen tunnetahan

Varsin vaateparrestansa

"Savon ukko sarkahousu".

Sitten vasta naiset sievät

Näöltään on näppäräiset,

Kun on itsensä kutoma,

Oman käden ompelema

Puku heillä pulska päällä.

Miehet nuoret toista maata

Sekä poikasetkin potrat

Ovat kotikutoisissa

Vaatteissa vaeltamassa —

Kuitenkaan ei kuulemahan

Nurkkasaarnaajan sanoja,

Luokkavihan lietsomista.

Väkijuomat julmat heitä,

Myrkkyliemet ulkomaiset

Sekä viinit viettelevät

Tuonne taakse tappiensa,

Laita kalja kelvollinen

Oman maasi maltasista,

Jolla sammuta janosi.

Ruista keitä kahviksesi,

Polta myöskin palturia,

Jos on outo ollaksesi

Ilman niitä nautinnoita —

Paperossit roihuavat,

Senkin sätkät ja sikarit

Poista suista poikasien,

Ikenistä aikamiesten,

Haljujenkin hampahista.

Eivät sitten rasvarahat,

Voista tullehet tuhannet,

Metsämiljoonat menisi

Sinne taskuihin takasin

Raha-, riistarikkahien

Ovelien ulkolaisten,

Jotka ottavat tavarat

Sekä rahat päälliseksi. —

Tuonne aina jos takaisin

Markat maasta matkustavat,

Eipä ilmoisna ikänä,

Kuuna kullan valkeana

"Savon ukko sarkahousu"

Vaurastu varalliseksi,

Hyvinvoivaks vahvistune,

Vaan "on hoikka kukkaronsa

Sekä köyhäks keksitähän",

Kuten Oksanen sanovi

Savolaisen laulussansa.

"Savon ukko sarkahousu!"

Ota huolin huomatasi,

Mitä aikoa elämme,

Mitä sekä minkälaista —

Nosta henkes hettehestä

Ihanteihin yläilman.

Saata talous tasalle

Kera hengenviljelyksen,

Kotis korkeeksi kohota,

Korkealle kotityötkin,

Suosi työtä suomalaista,

Vietä viikkoa sä aina

Kokonansa kotimaista,

Äidinkieltä armahaista

Hellin vaali, valvattele,

Sukuhenki suomalainen

Pidä kaikissa pyhinnä —

Silloin kestät kamppaella

Aikakauden aallokossa,

Sekä itsesi ylennät

Isänmaasi maireheksi

"Savon ukko sarkahousu"

Kylvettäjättären iltamassa.

(1/8 1914).

Ihmeellistä tahi kuinka?

Ei lie tavallista suinkaan,

Että rammat, sairahat,

Niinkuin tässä, tanssivat?

Mutta ihmettele ette,

Jos sen vain nyt muistanette,

Että sairaat täällä vaan

Tervehiksi laitetaan.

Kaikille on, näet, tuttu

Ennen vanhastaan se juttu,

Että kylpylaitos on

Kuopiossa verraton.

Monet myös ne ovat aivan,

Jotka kera tuskan, vaivan

Laitokseen on madelleet —

Tervehinä palanneet.

Terveys on hunningolla

Voinut paljonkin jo olla —

Lääkäri on täällä mies,

Joka taas sen nostaa ties.

Kun hän kylvyt määrää, suopi,

Niin ne taudin kauas luopi,

Sijaan tuoden suloisen

Terveyden impyen.

* * *

Valkopuvuin käyden aina,

Aivan kuni helluntaina,

Rouva Nyman hymyää,

Kunkin kylvyn järjestää.

Naisten hierojana myllyn

Antaa, että paikat hyllyy —

Vatkaa, niinkuin voita vaan,

Kaksi neittä apunaan.

Yksi niistä valkokukka,

Toinen ruusu tummatukka

Kuka valkoliljan vie?

Kenen tummatukka lie?

* * *

Herra Sankari — ken kerran

Käsiin joutuvi sen herran,

Pian oppii tietämään,

Mikä hän on miehiään.

Hän kun hieroo selkää, kaulaa,

Päätä, kinttuja ja — laulaa,

Kohta miehet kipeät

Kilpajuoksuun lähtevät.

* * *

Mutta entäs kylvettäjät?

Päivän helteen kestää nämät

Saavat kaikkein kuumimman,

Tehdä työn sen suurimman.

Ilman näitä raatajoita

Tiede vammoja ei voita,

Vaan nää laittaa käytäntöön,

Lääkäri min määrätköön.

Yksi pannaan sähkökaappiin,

Toista savimuija raappii,

Kolmas mäntykylyn saa,

Neljäs suolaa karkeaa.

Ja kun sairas sattuu äksy,

Kylvettäjä kuulee läksyn,

Josta loukkaantua vois,

Jos ei kärsimystä ois.

Vaan ei Kinnus-Riikka suutu,

Iidat, Hannat vihaan muutu,

Turuttaren, monen muun

Nauravan näät aina suun.

Päivät kuluu, viikot toistuu,

Vammat katoo, taudit poistuu —

Sairaat, jotka tervehtyy,

Kylvettäjiin mielistyy.

Siksi he nyt riemuissansa

Tahtoo kylvettäjäin kanssa

Kiitokseksi pyörähtäin

Karkeloa pistää näin.

Sekä, kylvettäjät, teille

Siitä mitä teitte heille,

Huudahtavat: Eläkää!

Muisto kaunis teistä jää!

Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.

(14/7 1915).

Luonto sulojaan nyt tuhlaa

Suosiessaan muistojuhlaa!

Vierahamme rakkahaiset

Kauko-, lähiseutulaiset

Tervetultuanne lasta —

Seuraa kymmenvuotiasta —

Juhlimahan suvisäällä

Kallaveden luona täällä.

Nuorihan on meidän lapsi,

Eikä vanhus harmaahapsi,

Mutta silti viljavasti

Kohtalo on runsahasti

Kovuuttansa tälle suonut

Seurallemme paljon tuonut:

Monet kylmyyttä vain kantoi —

Harvat myötätunnon antoi.

Mut kun elinvoima sykki,

Seuraan kätkettynä tykki,

Niin se kärsienkin kesti

Kamppailussa voittoisesti,

Vastaan puutettakin soti,

Kunnes uusi saatiin koti

Kallaveden kainalohon

Ruohoisehen rannikkohon.

Katselkaapa, kuinka oma

Koti herttainen ja soma

On kuin uuden ajan lyhty,

Jonka luona kaikki yhtyy.

Uuden ajan, onnen luoja!

Sekä menestyksen suoja!

Koti-kulta! Paikka sulla

Ihana on siunatulla.

Puisto tuossa huminoiva,

Tässä aalto ailakoiva

Vellamon se kutsuu helmaan

Hellänhentoon tuuditelmaan,

Siskot Sotkottaret kanssa

Pyytelevät seurallansa

Tuonne riemukarkeloihin

Ahdin kultakartanoihin.

Ah, kuin armas pulikoida,

Vedessä on viehkuroida:

Viileys sen suopi voimaa,

Unteluuden kauas soimaa,

Hento impi, nuorukainen,

Lapsi, vanhus horjuvainen:

Uiden uuden innon saapi,

Elinvoimat virkoaapi.

Kellä kelmeä on poski,

Turtuu veren kiertokoski,

Ketä tuska, murhe kaivaa,

Taikka kivut, taudit vaivaa,

Ken on pelkomieli, arka,

Luonnoltansa aivan parka —

Uiden muuttuu urheaksi

Vaarat kaikki voittavaksi.

Eläköön siis Uimaseura!

Tulkoon siitä jalopeura!

Kasvakoon myös Savon kansa

Kuuluks uimataidoltansa

Sekä vahvaks kohtaloihin

Aikakauden ankaroihin. —

Terve, vierahamme, Teille,

Kiitos tulostanne meille!