Kun huonevuokraa maksamaan
Ei nainen saavu aikanaan,
Niin luokse mennään vaatimuksin.
Vaan ovi onkin lukossaan;
Se murtaen kun avataan,
Ah, mitä nähdään kauhistuksin!
Kaks kuollutta on rinnakkain,
Kuin uinuisivat siinä vain,
Ja kalmanhaju huoneen täyttää,
Mi synkkä on ja valoton,
Kuin hauta kirkkokalmiston
Ja suurta kurjuuskuvaa näyttää...
"He häkämyrkytyksehen
Ja äärimmäiseen puutteesen
On kuolleet" tutkimuksen mukaan.
Mut määrää sieluntuskien
Ja kärsimystä ruumiiden
Ei edes ajatellut kukaan...
Jouluna.
Taasen loistaa joulukuuset, monet lahjat jaetaan,
Vanha juhla taas on uusi, lapset ovat riemuissaan.
Valaistuhun kirkkoon kansa aamusella kiiruhtaa
Kuulemahan taivaallista suurta riemusanomaa:
Kuinka syntynyt on meille Pyhä Poika Jumalan
Synnin yöstä, orjuudesta vapahtamaan maailman.
Ja kuin ennen paimenille, laulu soi nyt enkelten
Luojan kunniaks ja rauhaks, hyväks tahdoks ihmisten.
Mutta kuuset, lahjat, riemut tavan vuoksiko vain on?
Sydämiin myös eikö synny tunne tosi-ilohon?
Uskon kultaa onko niissä? Rukouksen suitsutus
Onko mirhana? Ja onko sydämissä rakkaus?
Mukanansa nämä lahjat ken vie seimen äärehen,
Hälle juhla onpi joulu, korkea ja taivainen.
Ah, jos juhla tämänlainen Suomen kansan joulu ois,
Silloin vasta enkel-laulu kansallemme soida vois!
Eräs perhejoulu.
Maalla sukutilallansa
Vietti joulujuhloansa
Herrasperhe kaupungista
Kerroksista korkeimmista,
Vierainansa monet serkut,
Nauttimina runsaat herkut.
Pukki lahjojansa kantoi,
Aivan runsahasti antoi,
Kuusen luona riemuissansa
Lapset hyppää tanssiansa,
Herrat totiansa joivat,
Naiset naurain ilakoivat.
Loistoillallinen syötiin,
Leikkiä ja pilaa lyötiin:
Kilvan monta sukkeluutta
Vanhaa lausuttiin ja uutta,
Parastansa kukin koitti —
Miekkonen, ken toisen voitti!
Onhan joulu ilon aikaa,
Saakoon siis vain riemu raikaa!
Niin kai lienee ajateltu,
Suottailtu ja herkkueltu,
Kun on siinä rattoisasti
Myöhäisehen yöhön asti.
Kesken kaiken herran luokse
Pieni tyttösensä juoksee:
"Kuule, isä! Rakkaimmaksi
Koska jouluvierahaksi
Tänne kutsut Jeesustamme,
Poikaa Pyhää Jumalamme?
Tuolla tuvassa mä kuulin
Vanhan mummon hymyhuulin
Kertovan, sun että isäs
Joulu-ilon sillä lisäs,
Ett’ei pyytää konsanansa
Unohtanut Jeesustansa".
"Rakas isä, isä kulta,
Kuule, mitä anon sulta!
Saanko mummon tänne tuoda,
Tahdothan sen, isä, suoda,
Kun sä kutsut rakkaimmaksi
Herraa jouluvierahaksi?"
Mykiksi nyt kaikki jääpi,
Tuskin kukaan äännähtääpi.
Isä otti ainoastaan
Polvellensa pientä lastaan. —
Sitten tuli unen hoppu —
Siinä jouluaaton loppu.
Kuinka kukin lienee maannut,
Talon herra vaan ei saanut
Unta oikein rauhallista:
Lapsuus-, nuoruusmuistelmista
Syntyi hälle painajainen
Koko yöksi pahanlainen.
Muisti monen jouluaaton,
Nukkuessaan näki taaton
Ristikäsin palvomassa,
Tilanteessa hartahassa
Toiset häntä kuulostaapi:
Kukin joulurauhan saapi.
Herättyään unestansa
Oli hällä rinnassansa
Lapsuusajan kaipausta,
Tunnontuskaa, katumusta.
Unetarkin simasiipi
Vuoteen luota kauas hiipi.
Siinä kun hän peppuroipi,
Kaikki eilisillan soipi
Korviin naurut, laulut, jutut:
Juomaseuran tavat tutut —
Omatunto siitä pauhaa,
Eikä tunnu joulurauhaa...
Nautittaissa aamiaista
Kertoi makuun huononlaista
Olleen, kun hän iltaiseksi
Tuli liiaks syöneheksi.
Mitä yöllä koki muuta,
Siitä avannut ei suuta...
Punkaharju.
Ei unesta autuudensaari
Sen kauniimmaks mielehen jää,
Kuin sieluni kuvastimessa
Punkaharju mun kimmeltää.
On kesälle kihlattu luonto,
Se on morsiusonnessaan
Ja auterehohdossa uinuu
Sulounten se haaveitaan.
Ja joutsenna uljaana harju
Veen välkkyvän helmassa ui,
Min kalvohon rannikot puineen
Kuni arkaillen kuvastui.
Ja ladelmat, poukamat, kaarteet,
Kuin häähamon poimuja on
Ja niemet, kuin morsion huulet
Ovat vartoissa suutelon.
Ja suudelmin läikkyvät laineet
Ne rantoja kiertelevät
Ja uupuvat lepohon tyyneen
Sitten onnesta kylläisät.
Kuin vihillä siunausaikaan
On hartaus harrasta niin,
Kun riutunut maa sekä taivas
Kesärauhan on untuviin.
Ken keskessä tään ihanuuden
Ei henkehen hehkua sais!
Jos rinnassa Suomelle lempi
Ilmiliekkiin ei leimahtaisi.
Oi, lapsonen Suomen, sä täältä
Käy lemmelles innostus uus
Niin puhdas ja herttainen armas,
Punkaharjun kuin suloisuus.
"Rakastettu Rautalampi".
Rakastetuks Rautalammin
Entisaikana elänyt
Runoniekka nimitteli.
Osattu on oikeahan
Siinä sanontatavassa,
"Rakastettu Rautalampi"
Savon seuduista suloisin
Kun on kertakaikkiansa.
Kenpä oma kansalainen
Taikka aivan ventovieras
Tuttavaksi tahtois tulla
Savon kansalaisten kanssa
Sekä soisi nähdä saada
Ihaninta ilman alla,
Kulkutiensä kääntäköhön
Rautalammin rannikoille.
Tulkoon torppaan tai talohon,
Kaikkialla kohtoaapi
Vieras hyvin viehättävän
Osaksensa ystävyyden:
Sanasutkat savolaiset
Harmittomaks hauskuudeksi
Kehittävät keskustelun.
Rupattaissa rattoisasti
Päästään siitäkin perille,
Ett'ei leikillä eläen
Kodit ole kohonnehet,
Eikä työttä ole tullut
Rämehiköt raadetuiksi,
Pesät hallan poistetuiksi.
Pellot, niityt perkatuiksi,
Kun onpi lisäksi vielä
Sodan oltuna jaloissa,
Nälkäkuoleman käsissä,
Ruton, taudin ruhjomina.
Sekin vielä selviääpi
Ett’ei täydellä teholla
Edistyksen kulku kulje,
Kun ei ole oivallettu
Rakennella rautatietä
Vesijaksojen lähelle,
Luokse koskien kovien,
Jotka aina öin ja päivin
Huutavat haluavansa
Vaahtoharjoin varsoinensa
Päästä tositoimintahan:
Pannaksensa tehdaspyörät
Väkevästi vääntämähän,
Ett' ei tuossa turhanpäiten
Voima hukkahan kuluisi.
Rautalammin rannikolle
Siten oisi siirrettynä
Ihme-Sampo saatettuna,
Joka jauhaisi jalosti
Maassa, vedessä makaavat
Aartehistot uinuvaiset
Markkinoille myötäväksi
Sekä toisi tullessansa
Uuden ajan armahaisen —
Hyvinvoinnin valmistaen.
Taas jos vieras viehättyisi
Nähtävyyttä nähdäksensä,
Kiivetköhön Kilpimäille,
Istuinmäille istukohon,
Kavutkohon Kalajalle:
Silloin silmien etehen,
Näköpiirin näyttämölle
Avaantuupi auvostava
Lumoava luonnontaulu.
Taustana on kaukotaivas,
Ilman rannaton ulappa,
Jota vasten vaarat, vuoret
Kuvastuvat kaunihisti
Humajavin honkinensa,
Kumajavin kuusinensa.
Alempana armahaiset
Ovat lehdot lintuinensa,
Hienohelmat heinäniityt
Sekä myös siniset seljät
Milloin aivan aukeoina
Silmänkantamattomina,
Milloin salmina somina,
Vesivöinä välkkyvinä
Satain saarien välissä,
Jotka ruohorantaisina
Kohoovat kuin kukkatertut.
Tässä lampi läikkyväinen
Metsän siintävi sisästä,
Kuni impyen ihanan
Kurkistaapi kulman alta
Silmäpari säihkyväinen
Herttaisuutta hehkumalla.
Tuossa puro puikeltaapi
Kiertämällä, kaartamalla
Sekä virta vuoltavana
Edellensä enteleepi.
Tässä koski kuohupäänä
Vallatonna vaahtoaapi.
Täällä kirkko kullankallis,
Herran huone hurskahainen,
Siellä koulu, tuolla toinen
Valistuksen vartijoina.
Siinä talo, tuossa torppa,
Hovi tuossa hohtavainen.
Lainehtien ympärillä
Vihannoivat viljapellot,
Laitumilla karjalaumat
Kalkuttavat kellojansa.
Roihuaapi rannikoilla
Nuottamiesten nuotioita,
Jotka Ahdin antimia
Vedenkalvon välkkyväisen
Pintahan on "pistämähän"
Vartoavat, vuottelevat.
Katselkohon vaikka kunne,
Kaikkialla kohtoaapi
Ihanuutta ihmissilmä,
Viehätystä mielin määrin,
Että rinta riemastuupi,
Sydän sykkiipi ilosta.
Huuletkin hymyhyn käyvät,
Kuni neidon naurusuisen
Vihkisille vietäessä,
Eikä malta vaiti olla
Hurmattuna huutamatta:
"Savon seuduista suloisin,
Kaunihin on kukkaistöyhtö
Rakastettu Rautalampi".
Kulku kullan luo.
Hopsis, ruuna! Nyt et vainen
Kuhnustellen juosta saa:
Tie on sinne pitkänlainen,
Jossa kulta vartoaa.
Kulta vartoaapi! Juokse
Nuolena nyt porhaltain,
Kiirehän on kullan luokse —
Siellä soisin olevain.
Hopsis! Tässä mentäessä
Katseen kaikkialle luon,
Lailla tuulen entäessä
Mielen mietiskellä suon.
Katselenpa talviyötä
Loistaessa kuutamon,
Katson taivon tähtivyötä
Oi, se onpi verraton.
Ajattelen armahaista,
Mietiskelen impeäin,
Jonka kuva sieluun paistaa,
Sydäntäni lämmittäin...
Ptruu! On tuossa kullan maja,
Seiso, ruuna! Ptruu! No, niin!
Yritin jo ohi ajaa
Vaivuttua tunnelmiin...
Napsis! Kolkkaan oveansa
Nyt se auki rapsahtaa...
Tervehtii jo suukollansa —
Viereheni istahtaa...
Rakkaus.
(Haaveilevan tytön päiväkirjaan).
Rakkaus on mairesana
Kultainen ja kallis:
Ken sen tulla huulillensa
Turhanpäiten sallis...
Rakkauden alkulähde
Onpi itse Luoja.
Rakkaus on maisen onnen,
Taivaisenkin tuoja.
Elo rakkautta vailla
Ois kuin luomakunta,
Joka ilman aurinkoa
Jäätä ois ja lunta.
Vanhemmat ne rakkautta
Lapsillensa suovat,
Vastalahjaks lapset myöskin
Rakkautta tuovat.
Rakkaus se sankareita
Urhotöihin johtaa,
Rakkautta kiitollista
Kansaltaan he kohtaa.
Rakkaus on kaikkein pyhin
Sydämien kieli,
Rakkauden uhrilehto
Puhtahin on mieli.
Haaveillessa.
(1880).
Nyt haaveunelmani taasen johtaa
Mun ihanuuksiin päällä maan;
Lie mitä täällä, silmiini ne kohtaa:
Sen aarteet kaikki nähdä saan.
Mut sittenkään en viihdy, tullut vaikka
Jo olen itse Eedeniin,
Mi aina ollut salattu on paikka —
Sen seutuin saavun suloisiin.
Oi ihmekauneutta! Kukkaiskehdot
Ne loistaa, päilyy, purppuroi,
Ja sävelhurmassa soi laaksot, lehdot
Vaan täälläkään en olla voi.
Ja kiidänkin jo tuonne tähtitarhaan
Mä kimmeltävän kiiltävään.
Mut keskessä myös ikivalon parhaan
Käy kaiho yhä yltymään....
Mä mitä tahdon? Maahan jälleen tulla
Sun luokses impi armahin!
Sä haaveitteni korkein määrä mulla
Ja suoja onnen Eedenin.
Eräälle tytölle.
(1881).
Mä kiitän suurta onneain,
Min saanut olen sulta:
Mun sortumasta elossain
Sä estit, impi kulta.
Kun silmäsit, maa, taivas, oi,
Kuin katsehesi hohti!
Se uuden elon minuun loi
Ja valohon mun johti.
Ah, tähtenäni loistellos
Mun elämäni tiellä,
Ja lakkaamatta paistaos —
Ja kuollessakin vielä!
Iltatuulelle.
(Unessa syntynyt).
Iltatuuli lauha, oi,
Seisahdu ja kuule,
Kuinka kanteleeni soi
Nyt sä ällös tuule!
Kohta kun taas leijumaan
Lähdet ilmanteitä.
Muista, ett'et unholaan
Säveleitä heitä:
Kaiun niistä mukanais
Viedäksesi varmaan,
Että sointu hellin sais
Korvaan immen armaan.
Iloluontoinen.
Varmaan Luoja iloiseksi
Minut onpi luonut,
Koska iloisen on luonnon
Lahjakseni suonut.
Iloks ollut syntymäni
Myös lie vanhemmille,
Koottu naapurit kun kaikki
Oli varpaisille.
Siksi munkin mieleni on
Iloisena aina,
Eikä mua musta murhe
Rasita ja paina.
Ja jos suru synkkä, raskas
Kohtaisikin milloin,
Ilo-, riemurallatusta
Viheltelen silloin.
Kielletäänkö riemuiluni
Ihmisasunnoissa,
Kankahilla ilakoitsen
Sekä lehdikoissa.
Kankahilla, lehdikoissa
Heläjääpi kaiku.
Myötätunnoin kiiriskelee
Riemun vastaraiku.
Jos on yltäkylläisyyttä,
Nautin ilomieliä.
Puutepalaakaan en tahdo
Kyyneltäen niellä.
Sinne riennän, missä riemun
Ruusuja vain hohtaa,
Ikävyyden saareen tahdo
Askelta en johtaa.
Lemmityltä lakkaamatta
Vaihtaa mun on kuosi —
Eihän kauan perhonenkaan
Yhtä kukkaa suosi.
Vanhanako muka vasta
Käännyn vakavaksi?
Miksi? Eihän vanhuus sillä
Siirry tuonnemmaksi!
Ei saa iloiseksi luotu
Muuttaa Luojan työtä:
Läpi elon siksi kannan
Riemun helkkyvyötä!
Minustakin siis uneksui...
Hän uinui riippuverkossaan
Mun tuossa armahain.
Niin tuuli häntä tuudittaa,
Kuin keijukaista vain.
Kai suloista ja ihanaa
Hän nähnee unelmaa,
Kun rusohuuliin, -poskusiin
Nyt hymyn ilme saa.
Ah, minustako uneksuu?
Noin heti aatellen
Mä hiivin luo ja hehkuvan
Soin hälle suukkosen.
Hän havahtui ja kertoi näin:
"Et uskoa sä voi,
Kuin unen kauniin Unetar
Mun juuri nähdä soi".
Sä minustako uneksuit?
"Niin, — kyllä sinäkin
Mun kanssain olit yhdessä,
Kun mentiin puotihin.
Ja puodin hyllyt kalleimmat
Sen täytti tavarat.
Ja sinä käskit: "Osta vaan
Kuin paljon halajat".
Siis minustakin uneksui!
Tuo liikuttavaa on,
Ett' oikein sydän sylkähtää
Kohdalla — lompakon...
Ulkoluku.
Kinkerillä eessä kirkkoherran
Pekka Pii, se koiranleuka, kerran
Luki sekä laakereita niitti,
Sillä kirkkoherra häntä kiitti
Sanomalla näin:
"Varmaan, ystäväin,
Sisäluvussa ei suinkaan sulle
Vertaistasi toista täältä tulle?"
Väkijoukko suhki keskenänsä,
Kademielin sekä ihmeissänsä,
Joku kuiski myöskin pilkallansa:
"Luki noin hän ulkomuistiltansa".
Kirkkoherra kai
Tämän kuulla sai,
Koska virkahti se mustapuku:
"Koitellaanpas, kuin käy ulkoluku".
Silloin Pekka puikki ulkosalle,
Juoksi tuvan akkunan hän alle,
Siihen hiljallehen koputellen,
Pokkuroiden sekä kumarrellen,
Loihen tosissaan
Sitten lausumaan:
"Herra kirkkoherra, suvaitkaatte —
Ulkolukua nyt koittaa saatte".
Ensi lempeni.
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Nyt kuihtunut on kukka,
Min sulle ojensin,
Ja hälvennyt on kauas
Jo laulun kaikukin.
Oi, kuinka nähdä soisin
Sun riemus puhtoisen
Ja uudet kukat antaa
Ja laulaa jällehen.
Mun lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Niin, — lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Ah, kauaksi jos tullut
En oisi erillein,
Niin kevään aarteet toisin
Mä sulle impyein.
Vaan loitolla nyt ollen,
Mä sua kaipaan vaan.
Oi, eipä tähtönenkään
Suo tielle valoaan.
Mut lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Niin, — lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
"Eromme parhain".
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Iltaisin, oi lemmittyni,
Aurinko kun uinahtaa,
Tummat varjot äänetönnä
Niityt, kankaat verhoaa,
Tuulenhenki ainoastaan
Rauhaa häiritseepi vain,
Lempinetkö mua vielä,
Niinkuin lapsuusaikanain?
Elä silloin mua muista
Katkerasti aatellen,
Vaikka tietämättä poistuin,
Sinut yksin jättäen.
Omaksein et voinut tulla;
Sydämeni uhrasin.
Eromme siks oli parhain
Sulle sekä mullekin.
Arvostelusta ja arvostelijoista.
(Vastaus kiertokyselyyn).
Vain harvalla on kyky taitajaksi,
Mut jokahinen arvostelijaksi
Kuin luotu uskoo olevansa.
Ja työtä tehden tullaan taitajaksi,
Mut työttä päästään arvostelijaksi,
Kuin aivan ilman aikojansa.
Jos hyödyks arvostelu olla voisi,
Niin työ ja kyky tarpeellista oisi
Myös mahtipontisille noille
Herroille arvostelijoille.
Mä onneks itse arvostelijaksi
En kelpaa, enkä — arvosteltavaksi.