Pulien aikakautena.
Eikö muut jo pulat riitä,
Kun on pula myöskin siitä,
Kuinka saada — krapula?
Mietti Pekka Apula.
Kulkurin tuumailuja.
Kulkurina olen vajaa
Vakinaista omaa majaa,
Enkä sitä muutoin taida
Saada, kuin mun pitää naida
Tytär — haudankaivajasta:
Kodin vakinaisen vasta
Appi sitten kerran suopi,
Kun hän haudan mulle luopi.
Ei ilmaiseksi.
Työtä en tee ilmaiseksi,
Pöyhkeili näin Kusti Keksi,
Eilenkin kun kuudentehen
Puita huonekerroksehen
Riehuin viedä koko sylen —
Vaikeaa se oli ylen —
Ja kun herra tinkaisaksi
Rupes kovin kitsahaksi,
Hälle pitkän nenän annoin —
Puut taas liiterihin kannoin.
Juomari ja tupakoitsija.
Niin juomari on kovin itsekäs,
Ett' itseensä vain imee viinaa.
Mut tupakoitsija on anteljas:
Hän muita savullansa piinaa.
Molemmat nauroivat.
Lihava rovasti hohotti nauraa
Ivaten, pilkaten Pietari Kauraa:
"Mies tuo, vaikka on syömäri suuri,
Hukkaan ruokansa syöpi hän juuri,
Hän kun on laiha, kuin luuranko,
Taikka kuin oksaton puutanko".
Pietari lausui: "Teidän on, rovasti,
Lihavaks tulla huokea kovasti.
Teissä kun muuttuu sana — lihaksi".
Mutta se pisti rovastin vihaksi,
Vaikka nyt puolestaan Pietari Kaura
Hohottaen alkoi ääneensä nauraa.
"Eläköön vapaus!"
Mies kadulla ajurin tapaa
Ja kysäsi: "Ootteko vapaa?"
Nyt hevosen heti pysähdyttäin:
"Ptruu, olen!" ajuri vastasi näin.
"No, eläköön, eläköön vapaus!"
Mies lausui — ja käveli eteenpäin.
Hyvä lohduttaja.
"Aasiks Antti haukkui mua",
Kertoi Kyösti harmistuin.
"Syytä sun ei kiukustua",
Lausui Lassi lohtusuin,
"Sillä jos ei suureks sua
Aasiks sanonut hän vaan,
Silloin varmaan ei hän ole
Sua tarkoittanutkaan".
Parturin puolustus.
Pastorin partaa ajellessansa
Päihtynyt parturi haavan viilsi.
Kiukusta pastorin katse kiilsi.
Kun hän, muuttuen ankaraksi,
Viinaa ja juomareita moitti.
Parturi, hän myös osaltansa,
Laittoihen hyvin vakavaksi
Sekä näin puoltaan pitää koitti:
"Viinasta käy iho haprahaksi".
Totteleva aviomies.
"Et kapakassa myöhään olla saa",
Näin miestään varoitti kun rouva Hella.
Tää määräystä tarkoin noudattaa
Ja kotiin palajaapi — aamusella.
Toinen syy.
Kai on anoppines sulla
Välit hyvät kerrassaan:
Muutoin ei hän voinut tulla
Vuotees ääreen istumaan
Oisi sairastaessasi,
Kuten kuulen kertovasi.
Katsos, veikko, lääkäriltä
Neuvon hikoiluhun sain,
Voidakseni pikimmiltä
Parantua taudistain:
Anoppi kun istui liki,
Kyllä silloin vuoti hiki!
"Ulkokullattu".
Hän viinan kirousta huokaili
Ja ilman ryyppyä myös ruokaili,
Kun muita oli lähellänsä.
Mut ollessansa yksinänsä,
Jo heti aueta sai kaapin uksi:
Otti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa,
Nenä punoittui, on naamassakin rasvaa
Ja muuttui mies niin ulkokullatuksi.
Valhe.
Kiihoittaja saarnassaan
Yltyi kiljuin pauhaamaan:
"Toverit! On johto kurja
Tehtaan teitä kohtaan nurja,
Kun se, kuten kerrotaan,
Aivan ahnauksissaan
Pidentääpi päivääkin".
"Valhe, valhe!" huusi mies,
Joka tehtaan tavat ties.
"Päivän-pituus paikallansa
Pidetty on ainiansa.
Mutta valon tarvis kun
Sattuu, silloin lamppuhun
Tuli pannaan iltaisin!"
Päättäjäisiksi.
Vuotta kolmekymmentä on vierryt
Ajattaren suureen aika-arkkuun,
Kun mä ensi kerran kanteletta
Sommittelin muiden kuullen soittaa.
Silloin valtaa piti toinen suunta,
Maku toisenlainen sekä mahti:
Runo katsottihin ruostuneeksi,
Kuolleheksi aivan kerrassansa,
Kannel loikoeli kaiutonna
Unhotuksen synkän ullakolla,
Eikä tajunnehet Runotarta
Maatunehet aineorjamielet.
Siipirikkoiset ja arkisielut,
Heiluen ne hettehessä hautui
Ankean ja lauluvajaan ajan,
Pääsemättä sieltä päivytmaille,
Runotenhoisahan ilmapiiriin.
Miten lieneekään mun mielessäni
Kanteloisen ollut kaipausta,
Soiton puuttehesta suruisuutta.
Sitten piilopaikastansa sieltä
Pirtin nurkkaloukon pimennosta
Kaivoin esille mä kanteloisen,
Alotellen ensialkamaksi
Ilomieleksi vain itselleni
Kaikukieliä sen kosketella.
Mutta kohta myöskin muiden kuullen
Jopa ryhdyin aivan julkisesti
Sommittelemahan soittamista,
Laittausin koito laulusille,
Vaikka mulla vasta-alkavalla
Soreutta vailla oli soitto,
Vailla syvyyttä ja viehätystä,
Terästä ja pontta, suurta tulta —
Riemu-intohon ei nousseet rinnat,
Mielet eivät käyneet metisiksi
Kaiunnasta minun kanteleeni,
Laulumahdittoman laulelusta,
Eikä lienekähän ollut liioin
Monta kovin kuulijata mulla,
Tuskin edes yhtä ainoata...
Mutta sitten taasen aika muuttui:
Kannel pääsi jälleen kunniahan,
Runotarkin päähänsä sai kruunun,
Syntyi uusia kun soittajia,
Laajalahjaisia laulajoita:
Sydämet he loivat sykkimähän,
Salamoihin sytyttivät sielut.
Minä mukana myös siinä muiden
Silloin tällöin kanteletta soitin,
Ikäänkuin vain mieliks itselleni
Lailla vaiertavan varpuslinnun,
Joka päiväkaudet kartanolla
Pakkasenkin kylmän paukkuessa
Tiuskuttaapi yksitoikkoisesti,
Tietämättä, tuntematta tuota,
Kuulostaako kuka taikka eikö...
Päistärissä vaikka on jo pääni,
Vielä nytkin kannelkaihoon viehdyn:
Sormet ojentuvat soittosille,
Laulusille halajaapi henki,
Kuni aurinkoa kohti kukka,
Silmään armahansa silmä sulhon.
Ehkä kyky puuttui ennemminkin,
Vaan nyt sitä olen vallan vailla,
Nuoruus kun jo onpi mennyt norja:
Jäntereet on kangistuneet, jäykät,
Näpit eivät kuonnu näppäimille,
Laajuudetta onpi mielenlento,
Laulu tukehtuupi kulkkulakeen,
Kun sen lähde kuivaksi on käynyt...
Parasta kai osaltani panna
Kannel on mun syrjään kokonansa,
Muisteloissa ihamielisissä
Elon iltapäivä elääkseni,
Kun ees oli suotu kosketellen
Kultakieliä mun kanteloisen
Sydämeeni ilontuntu saada,
Vaikka muita olekaan en voinut
Korkeuden viedä karkeloihin
Mielikuvituksen ihmemaille,
Runottaren ruusuisehen tarhaan.
Siitä ollessani ihastuksin
Riemun helkkyy sielussani raiku,
Nuorten kuuntelen kun kannelniekkain,
Mahtilaulajoitten Suomenmaassa
Suurta tenhokasta soittamista,
Lumouksellista laulantaa —
Päättäjäisiksi nyt pilpatellen
Hyvästini tällä lailla heitän:
Nouskaa laulu-, soittopuulle nuoret,
Kantajat te Väinön kanteloisen,
Alkanut kun uusi onpi aamu,
Kirkas kajastaapi onnen koitto:
Kellon vapauden kajahtaissa
Väkivalta kurja alas vaipui,
Murtui häijy, rietas sorto maahan,
Mahdottomuuteensa hukkui mätä —
Nyt on soittoaika teillä nuoret,
Armas laulamisen teillä aika!
Uusi virittäkää soitto uljas,
Vapauden laulakkaatte virsi,
Herättäkää haltioittumahan
Suomen kansa, päässyt alta sorron,
Että yksimielinen ja ehjä
On se vapauden ottamahan
Sekä säilyttämään myöskin sitä
Yksimielisesti ylimpänä
Kalleutenansa korkeimpana
Omaks onneksensa isänmaassaan
Lakiensa turvin laatimainsa,
Vapauden häitä viettääksensä
Uhkuvaisin elinvoimin uusin.
Nouskaa soitto-, laulupuulle nuoret,
Kantajat te Väinön kanteloisen!