Ruhtinas ja Sergei Ivanovitsh istuutuivat rattaille ja lähtivät
ajamaan kotia kohti; muu seurue kiiruhti jalkaisin heidän jäljestään.
Mutta vuoroin vaaleneva, vuoroin tummeneva ukkospilvi nousi niin
nopeasti, että jalkamiesten täytyi vielä lisätä vauhtia ehtiäkseen
kotiin ennen sadetta. Pilviröykkiön etureuna vyöryi taivaalla
matalalla kuin musta nokisavu. Oli vielä parisataa askelta kotiin,
kun tuuli jo nousi ja rankkasade saattoi puhjeta joka hetki.
Lapset juoksivat edellä kirkuen pelosta ja ilosta. Darja
Aleksandrovna tuli juoksujalkaa jäljestä päästämättä heistä
katsettaan ja taistellen hameitaan vastaan, joita tuuli hulmutti
ja kääri hänen sääriensä ympäri. Herrat harppoivat pitkin askelin,
pidellen hattujaan. He olivat jo aivan kuistin edessä, kun suuri
pisara iskeytyi läiskähtäen rautaisen vesikourun reunaan. Lapset ja
aikuiset juoksivat iloisesti hälisten katon suojaan.
-- Missä on Katerina Aleksandrovna? kysyi Levin Agafja Mihailovnalta,
joka tuli eteisessä vastaan, kasa liinoja ja vaippoja käsivarrellaan.
-- Eikös hän teidän kanssanne ollutkaan?
-- Entä Mitja?
-- Haassa varmaankin hoitajan kanssa. Levin sieppasi vaipat ja juoksi
hakaan.
Tuona lyhyenä aikana pilvi oli jo ehtinyt kokonaan peittää auringon,
ja oli tullut pimeää kuin auringonpimennyksen aikana. Tuuli temmelsi
väkivaltaisesti pakottaen Levinin väliin pysähtymään: se repi lehtiä
ja kukkia lehmuksesta, paljasti rumasti ja oudosti koivujen valkeat
oksat ja taivutti kaiken samaan suuntaan: akaasiat, kukat, takiaiset,
heinän ja puiden latvat. Puutarhatyössä olleet palvelustytöt
juoksivat kirkuen tuvan katon alle. Rankkasateen valkea esirippu
peitti jo kaukaisen metsän ja puolet läheistä peltoa ja lähestyi
nopeasti hakaa. Tiheinä pisaroina lankeavan sateen kostea tuoksu
täytti ilman.
Painaen päätään eteenpäin ja taistellen tuulta vastaan, joka tahtoi
riistää häneltä liinat, Levin lähestyi hakaa ja näki jo jotain
valkeaa tammen takana, kun koko maailma äkkiä välähti häikäisevään
leimahdukseen ja oli kuin taivaankansi olisi räjähtänyt rikki. Kun
Levin avasi valon hetkeksi sokaisemat silmänsä ja katsoi häntä haasta
erottavan sankan sadeverhon läpi, hän huomasi heti kauhukseen, että
metsän keskellä kasvavan tutun tammen vihreä latva oli omituisesti
muuttanut asentoaan. "Onkohan salama murskannut sen?" Levinin
mielessä välähti, kun tammen latva yhä kiihtyvällä vauhdilla painui
toisten puiden taa, ja samassa kuului toisten puitten päälle kaatuvan
ison puun ryske.
Salaman leimahdus, ukkosen jyrinä ja kylmä, kostea tuntu, joka
äkkiä ympäröi Levinin, sulautuivat hänen sielussaan yhdeksi kauhun
tunteeksi.
-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Kunhan ei vain heidän päälleen! sopersi
hän.
Ja vaikka hän heti tuli ajatelleeksi, miten järjetön hänen
rukouksensa oli, koska tammi oli jo kaatunut, hän toisti sen tietäen,
ettei kuitenkaan osannut tehdä mitään parempaa kuin toistaa tuota
mieletöntä rukousta.
Hän juoksi sille paikalle, jossa he tavallisesti olivat, mutta ei
löytänyt heitä.
He olivat lehdon toisessa laidassa, vanhan lehmuksen alla, ja
kutsuivat häntä. Kaksi tummaa hahmoa (ennen ne olivat olleet
valkeita) seisoi kumartuneena jonkin esineen ääressä. Ne olivat Kitty
ja lapsenhoitaja. Sade harveni jo ja päivä alkoi taas valjeta, kun
Levin ehti heidän luokseen. Hoitajan hameen helmus oli kuiva, mutta
Kittyn vaatteet olivat läpimärät ja painautuneet kiinni vartaloon.
Vaikka sade oli jo ohi, he seisoivat yhä samassa asennossa, jossa
olivat olleet ukonilman alkaessa: kumpikin kumartuneena vihreän
päivänvarjon peittämien pikku rattaiden ääreen.
-- Kaikki hengissä? Ja vahingoittumattomina? Jumalan kiitos, Levin
huudahti ja kiiruhti heidän luokseen lätäkköisen ruohon poikki, vettä
täynnä olevat kengät litisten.
Kittyn punaiset, märät kasvot hymyilivät arasti hänelle muotoaan
muuttaneen hatun alta.
-- Eikö sinua hävetä! En käsitä, kuinka voit olla niin varomaton!
ryhtyi Levin harmistuneena nuhtelemaan vaimoaan.
-- Se ei ollut minun syyni. Olin juuri aikeissa lähteä täältä, kun
poika kävi levottomaksi. Hänet täytyi vaihtaa kuiviin. Olimme juuri...
Kitty alkoi puolustautua.
Mitjalla ei ollut mitään hätää, hän ei ollut edes kastunut, hän
nukkui kaikessa rauhassa.
-- No, Jumalan kiitos! Minä en tiedä mitä puhun.
Märät vaipat ja liinat koottiin; lapsenhoitaja otti pojan syliinsä ja
lähti. Levin kulki vaimonsa rinnalla ja puristi salaa hänen kättään
pyytäen siten anteeksi äskeistä kiivastumistaan.