Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan Sergei Ivanovitsh ohjasi
tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.
-- Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä,
se on tietenkin sangen vaikeasti tavoitettavissa. Äänioikeutta meillä
ei ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise
kansan tahtoa: mutta siihen on muitakin teitä. Se tuntuu ilmassa, sen
tuntee sydämellään. Minä en puhu niistä vedenalaisista virtauksista,
jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen
ennakkoluulottoman ihmiset täytyy tunnustaa; tahdon viitata vain
sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin
vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. Kaikki eripura
on loppunut, kaikki yhteiskunnalliset äänenkannattajat puhuvat samaa,
kaikki tuntevat sen luonnonvoiman, joka heidät on vallannut ja vie
heitä samaan suuntaan.
-- Niin kyllä, sanomalehdet puhuvat kaikki samaa, sanoi ruhtinas.
-- Se on totta. Niin yhtä ja samaa kuin sammakot ukonilman edellä.
Niiden takiahan sitä ei mitään muuta kuulekaan.
-- Olivatpa ne sammakkoja tai ei, minä en sanomalehtiä julkaise
enkä tahdo niitä puolustaa; mutta minä puhun sivistyneistön
yksimielisyydestä, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen veljeensä päin.
Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.
-- No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi
ruhtinas. -- Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te
tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen
toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole -- Dolly, ei kai se
ole salaisuus -- mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas
kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän
todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän
on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan
tuhannen hyötyyn.
-- Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja
Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen
ruhtinaan poikkeavan aiheesta.
-- Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän
ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin
ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot...
ja niin edespäin.
-- On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua,
sanoi Sergei Ivanovitsh.
-- Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. -- Alphonse
Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän
mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa,
mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita
rynnäkköön ja hyökkäykseen."
-- Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti
nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen
valiolegioonan sotilaina.
-- Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, -- ja häiritsisivät
muita.
-- Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen
ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.
-- Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh
sanoi.
-- Minä en näe siinä mitään pilaa, että... Levin aloitti, mutta
Sergei Ivanovitsh keskeytti hänet.
-- Kullakin yhteiskunnan jäsenellä on oma tehtävänsä, hän sanoi.
-- Ajatuksen miehet täyttävät tehtävänsä yleisen mielipiteen
ilmaisijoina. Yleisen mielipiteen yksimielinen ja täydellinen
julkituominen on sanomalehdistön ansio ja ilahduttava ilmiö.
Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, mutta nyt kuuluu
Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä
ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri
edistysaskel ja varma voiman merkki.
-- Mutta eihän ole kyse pelkästä uhrautumisesta, vaan myös
turkkilaisten murhaamisesta, Levin sanoi arasti. -- Kansa uhrautuu ja
on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toisten
tappamiseksi, hän lisäsi yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin
ajatuksiin, jotka häntä niin kovasti kiinnostivat.
-- Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on
luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? sanoi
Katavasov hymyillen.
-- Kyllä te sen tiedätte.
-- Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! väitti
Katavasov äänekkäästi nauraen.
-- En rauhaa, vaan miekan minä toin teille, sanoo Kristus, Sergei
Ivanovitsh nosti yksinkertaisesti ja kuin aivan selvänä asiana
esiin juuri sen raamatunkohdan, joka oli aina eniten vaivannut ja
kummastuttanut Leviniä.
-- Oikein sanottu, sanoi taaempana seisova ukko jälleen vastaukseksi
sattumalta häneen luotuun katseeseen.
-- Hävisitte, veliseni, oikein pahasti hävisitte, huudahti Katavasov
iloisesti.
Levin punastui harmista -- ei sen vuoksi, että oli joutunut
tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.
"Ei, minä en voi väitellä heidän kanssaan", ajatteli hän, "heillä on
läpitunkemattomat panssarinsa, mutta minä olen alaston."
Hän näki, että Sergei Ivanovitshia ja Katavasovia oli mahdoton
saada muuttamaan kantaansa ja hänen itsensä oli vielä mahdottomampi
luopua vakaumuksestaan. Se, mitä he saarnasivat, oli sitä samaa
järjen ylpeyttä, joka oli ollut vähällä viedä hänet turmioon.
Hänen mielestään muutamilla kymmenillä ihmisillä, joukossa hänen
veljensäkin, ei voinut olla oikeutta väittää sen nojalla, mitä
muutamat sadat pääkaupunkeihin saapuneet suurisuiset vapaaehtoiset
kertoivat, että he sanomalehtineen olivat kansan tahdon ja
ajatustavan julkituojia, ajatustavan, joka sai ilmaisunsa kostona
ja murhana. Hän ei voinut hyväksyä sitä, koska ei ollut nähnyt
sellaisten ajatusten ilmauksia kansassa, jonka keskuudessa hän
eli, eikä havainnut niitä omassa itsessään (eikä hän voinut pitää
itseään muuna kuin yhtenä niistä ihmisistä, jotka muodostivat
Venäjän kansan); ennen kaikkea tuo näkökanta oli hänelle vieras
siksi, että hän samoin kuin kansakin tiesi varmasti, että yhteinen
hyvä, missä ikinä se piilikin, oli saavutettavissa vain ankarasti
noudattamalla sitä hyvyyden lakia, joka on jokaiselle ilmoitettu,
eikä hän siis voinut toivoa sotaa eikä saarnata minkäänlaisten
yhteisten tarkoitusperien puolesta. Hän kannatti Mihailytshia ja
koko kansaa, joka oli ilmaissut ajatuksensa varjagien hallitsijoiksi
kutsumista koskevassa tarussa: "Ruhtinoikaa ja hallitkaa meitä.
Me lupaamme ilomielin täydellistä nöyryyttä. Kaiken vaivannäön,
kaikki nöyryytykset, kaikki uhraukset me otamme niskoillemme; mutta
tuomitseminen ja päättäminen ei kuulu meille." Nyt kansa olisi Sergei
Ivanovitshin sanojen mukaan luopumassa tuosta niin kalliilla hinnalla
ostetusta oikeudestaan.
Levin olisi vielä tahtonut sanoa, että jos yleinen mielipide oli
erehtymätön tuomari, niin mikseivät myös vallankumous tai kommuuni
olisi yhtä oikeutettuja kuin liike slaavilaisten hyväksi. Mutta
kaikki nämä olivat ajatuksia, jotka eivät vieneet mihinkään
tulokseen. Sitä paitsi näkyi aivan selvästi, että tällä hetkellä
väittely hermostutti Sergei Ivanovitshia, ja siksi väittely oli
pahaa. Levin ei vastannut mitään, kiinnitti vain vieraidensa huomion
tiheneviin pilviin ja ehdotti, että lähdettäisiin kotiin ennen kuin
sade ehtisi.