-- Tiedätkö, Kostja, kenet Sergei Ivanovitsh tapasi junassa tänne
tullessaan? sanoi Dolly annettuaan lapsille kurkkua ja hunajaa. --
Vronskin! Hän oli matkalla Serbiaan!
-- Eikä hän mene yksin, vaan vie kokonaisen ratsuosaston omalla
kustannuksellaan! huomautti Katavasov.
-- Se sopii hänelle, sanoi Levin. -- Yhäkö niitä vapaaehtoisia menee
sinne? hän lisäsi katsahtaen Sergei Ivanovitshiin.
Sergei Ivanovitsh auttoi tylsällä veitsellä pois kupista hunajaan
tarttunutta elävää mehiläistä eikä vastannut.
-- Nythän niitä vasta meneekin! Olisittepa nähneet millaista eilenkin
oli asemalla! sanoi Katavasov narskutellen kurkkua.
-- Miten se on ymmärrettävä? Sergei Ivanovitsh selittäkää minulle
herran tähden, minne ne vapaaehtoiset matkustavat ja ketä vastaan
taistelevat? vanha ruhtinas kysyi jatkaen nähtävästi keskustelua,
joka oli alkanut Levinin poissa ollessa.
-- Turkkilaisia, vastasi Sergei Ivanovitsh hymyillen tyynesti ja
työnsi hunajasta mustuneen ja avuttomasti jalkojaan liikuttelevan
mehiläisen veitsen terältä kovalle haavanlehdelle.
-- Kuka sitten on julistanut sodan turkkilaisia vastaan? Ivan
Ivanovitsh Ragozov ja rouva Stahl?
-- Ei kukaan ole julistanut sotaa, mutta ihmiset tuntevat osanottoa
lähimmäistensä kärsimyksiä kohtaan ja tahtovat auttaa heitä, sanoi
Sergei Ivanovitsh.
-- Ruhtinashan puhuu sodasta eikä avusta, sanoi Levin puolustaen
appeaan. -- Ruhtinaan mielestä yksityiset eivät voi ottaa osaa sotaan
ilman hallituksen päätöstä.
-- Kostja, katso, mehiläinen tulee! Saattepa nähdä, että ne vielä
pistävät meitä! sanoi Dolly huitoen ampiaista käsillään.
-- Sehän on ampiainen eikä mehiläinen, sanoi Levin.
-- No sanokaahan mikä on teidän teorianne, Katavasov sanoi
hymyillen Levinille, nähtävästi haastaen häntä väittelyyn. -- Miksi
yksityisillä ei ole oikeutta siihen?
-- Minun teoriani on tämä: sota on ensinnäkin niin eläimellistä,
julmaa ja kauheaa, ettei yksikään ihminen, saati sitten kristitty,
voi ottaa tunnolleen sodan aloittamista, vaan sen voi tehdä
ainoastaan hallitus, joka on haastettu siihen ja joka ei voi
sitä estää. Toiseksi sekä tiede että terve järki sanovat, että
valtiollisissa asioissa, varsinkin sodassa, kansalaiset luopuvat
persoonallisesta tahdostaan.
Sergei Ivanovitshilla ja Katavasovilla oli vastaväitteet heti
valmiina.
-- Siinäpä se onkin, että voi sattua tapauksia, jolloin hallitus ei
täytä kansalaisten tahtoa, ja silloin yleisö ilmaisee itse tahtonsa,
sanoi Katavasov.
Mutta Sergei Ivanovitsh ei nähtävästi hyväksynyt tätä vastausta. Hän
rypisti kulmiaan Katavasovin sanoille ja ryhtyi itse selittämään
asiaa.
-- Suotta sinä asetat kysymyksen niin. Tässä ei ole kysymys sodan
julistamisesta, vaan yksinkertaisesti inhimillisen kristillisen
tunteen ilmaisusta. Heimolaisiamme ja uskonveljiämme murhataan.
Tai vaikkapa ei veljiämmekään, vaan yksinkertaisesti lapsia,
naisia ja vanhuksia; venäläisten sisu kuohahtaa, ja he kiiruhtavat
edesauttamaan noiden kauhujen lopettamista. Ajatteles, että kulkisit
kadulla ja näkisit juopuneen lyövän naista tai lasta. Minä luulen,
ettet sinä rupeaisi kysymään, onko tuota miestä vastaan julistettu
sota vai eikö, vaan hyökkäisit hänen kimppuunsa ja suojelisit
loukattua.
-- Mutta en tappaisi, sanoi Levin.
-- Kyllä tappaisitkin.
-- En tiedä. Jos näkisin sellaista, niin antautuisin välittömän
tunteeni valtaan; edeltäpäin en voi sanoa. Mutta sellaista välitöntä
tunnetta slaavilaisten osaksi tullutta sortoa kohtaan ei ole eikä voi
olla.
-- Kenties sinussa ei ole. Mutta toisissa on, Sergei Ivanovitsh sanoi
rypistäen tyytymättömästi kulmiaan. -- Kansan keskuudessa elävät
yhä tarut oikeauskoisista ihmisistä, jotka kärsivät jumalattomien
muhamettilaisten ikeen alla. Kansa on saanut kuulla veljiensä
kärsimyksistä ja ilmaissut mielipiteensä.
-- Kenties, myönsi Levin, -- mutta minä en ainakaan ole nähnyt sitä;
olenhan minäkin kansaa enkä tunne mitään sellaista.
-- Samoin on minun laitani, sanoi ruhtinas. -- Olin ulkomailla,
luin sanomalehtiä ja jo ennen Bulgarian kauhuja olin aivan ymmällä
siitä, miksi kaikki venäläiset olivat yhtäkkiä niin kiintyneet
slaavilaisveljiinsä, kun minä taas en tuntenut mitään rakkautta
heitä kohtaan. Olin hyvin pahoillani siitä, luulin, että olin jokin
sekasikiö tai että Karlsbad oli turmellut minut. Mutta kotiin
tultuani rauhoituin; näkyipä niitä olevan muitakin venäläisiä, joita
kiinnostaa vain Venäjä eikä slaavilaisveljet. Esimerkiksi Konstantin.
-- Yksityiset mielipiteet eivät merkitse siinä mitään, sanoi Sergei
Ivanovitsh -- mitä yksityisistä mielipiteistä, kun koko Venäjä, kansa
itse, on ilmaissut tahtonsa!
-- Suokaa anteeksi, mutta minä en ole sitä nähnyt. Kansa ei ole
tietääkseenkään, sanoi ruhtinas.
-- Ei, isä... kuinka niin? Entäs sunnuntaina kirkossa? sanoi Dolly,
joka oli kuunnellut keskustelua. -- Ole hyvä ja anna pyyheliina, hän
sanoi ukolle, joka hymyillen katseli lapsia. -- Totta kai nyt sentään
kansa...
-- No mitäs siellä kirkossa oli? Papin oli käsketty lukea jokin
kehotus. Hän luki. Kansa ei ymmärtänyt mitään, huokaili vain kuin
jokaista muutakin saarnaa kuullessaan, jatkoi ruhtinas. -- Sitten
heille sanottiin, että kootaan kolehti "sielunpelastusasian"
hyväksi, ja kukin otti kopeekan taskustaan ja antoi sen, mutta mihin
tarkoitukseen, sitä he eivät itsekään tienneet.
-- Kansa ei voi olla sitä tietämättä; kansalla on aina tietoisuus
omista kohtaloistaan, ja tämän kaltaisina hetkinä se selkenee sille
itselleen, Sergei Ivanovitsh väitti katsahtaen mehiläishoitajaukkoon.
Pitkäkasvuinen, uljas ukko, jonka musta parta alkoi jo harmaantua
ja jonka tukka oli hopeanhohtava, seisoi liikkumatta, hunajakuppi
kädessä, ja katseli herrasväkeä ystävällisesti ja rauhallisesti,
nähtävästi ymmärtämättä ja haluamattakaan ymmärtää mitään.
-- Oikein sanottu, sanoi ukko Sergei Ivanovitshin sanoihin
heilauttaen merkitsevästi päätään.
-- Niin, kysykääpäs häneltä. Hän ei tiedä koko asiasta eikä välitä
siitä, sanoi Levin. -- Oletko kuullut, Mihailytsh, sodasta mitään?
kääntyi hän ukon puoleen. -- Siitä, mistä kirkossa luettiin? Mitäs
sinä arvelet? Onko meidän käytävä sotaa kristittyjen puolesta?
-- Mitäpäs minä arvelisin? Keisari Aleksandr Nikolajevitsh on
harkinnut meidän puolestamme, ja hän se harkitsee vastakin joka
asian. Hänhän ne paremmin näkee... Pitääkös leipää lisää? Eikös tuoda
vielä pojalle lisää? hän kysyi Darja Aleksandrovnalta osoittaen
Grishaa, joka söi leivänkuorta.
-- Minun ei tarvitse kysyä, sanoi Sergei Ivanovitsh -- me olemme
nähneet ja näemme satoja ja taas satoja ihmisiä, jotka jättävät
kaiken palvellakseen oikeaa asiaa, tulevat Venäjän eri ääriltä ja
ilmaisevat suoraan ja selvästi ajatuksensa ja tarkoituksensa. Tuovat
roponsa tai menevät itse ja sanovat suoraan minkä vuoksi. Mitä se
merkitsee?
-- Minun mielestäni se merkitsee sitä, sanoi Levin, joka alkoi
jo tulistua, -- että kahdeksankymmenmiljoonaisessa kansassa on
aina... ei ainoastaan satoja, kuten nyt, vaan kymmeniä tuhansia
yhteiskunnallisen asemansa menettäneitä, rauhattomia ihmisiä, jotka
ovat aina valmiita Pugatshovin rosvojoukkoon, Khivaan tai Serbiaan...
-- Minähän sanoin, että niitä on enemmän kuin satoja ja ne eivät
ole mitään rauhattomia yhteiskunnan hylkiöitä vaan kansan parhaita
edustajia! sanoi Sergei Ivanovitsh niin hermostuneesti kuin
olisi puolustanut viimeistä omaisuuttaan. -- Entä uhraukset ja
lahjoitukset? Siinä on suorastaan koko kansa ilmaissut tahtonsa.
-- Tuo sama "kansa" on hyvin epämääräinen, sanoi Levin. --
Kyläkirjurit, opettajat, ja ehkä yksi tuhannesta talonpojasta tietää
kenties mistä on kysymys. Muilta kahdeksaltakymmeneltä miljoonalta,
kuten Mihailytshilta, on turha odottaa mitään kansan tahdon ilmaisua,
he kun eivät edes aavista, mistä heidän pitäisi ilmaista tahtonsa.
Mikä oikeus meillä silloin on puhua kansan tahdosta?