Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat
rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan
luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo
läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta
hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut
ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.
Hän muisti sen vasta silloin, kun kuski tultuaan hänen kohdalleen
huusi hänen nimensä.
-- Rouva lähetti hakemaan. Tuli vieraita, herran veli ja kuka lie
toinen herra.
Levin istuutui rattaille ja otti ohjat.
Hän oli kuin unesta herännyt eikä tointunut pitkään aikaan. Hän
katseli lihavaa hevosta, joka oli reisien välistä ja kaulasta
ohuessa vaahdossa, katseli vieressä istuvaa Ivan-kuskia, muisteli
odottaneensa veljeään ja päätteli vaimonsa olevan huolissaan, kun
häntä ei kuulunut kotiin. Hän koetti arvata kuka oli se vieras,
joka oli tullut hänen veljensä kanssa. Sekä veli että vaimo ja tuo
tietymätön vieraskin tuntuivat hänestä nyt erilaisilta kuin ennen.
Hän luuli kaikkien suhteidensa olevan vastedes erilaisia.
"Sergein ja minun välillä ei enää tule olemaan tähänastista vierautta
eikä väittelyä. Kittyn kanssa en enää koskaan riitele, koetan olla
hyvä ja ystävällinen vieraalle, olipa se kuka hyvänsä, ja työväkeä,
Ivania, kaikkia tulen kohtelemaan toisin kuin ennen."
Levin hillitsi kirein ohjaksin malttamattomuudesta korskuvaa,
vauhtiin pyrkivää hyvää hevosta ja vilkuili vieressään istuvaa Ivania
koettaen päästä keskusteluun hänen kanssaan. Ivan ei näyttänyt
tietävän, mitä tekisi toimettomiksi jääneillä käsillään, ja paineli
vähän väliä tuulessa lehahtelevaa paitaansa. Levin aikoi sanoa, että
Ivan oli suotta sitonut kannatinhihnan niin korkealle, mutta se olisi
voinut näyttää nuhteelta ja hän tahtoi päinvastoin puhutella renkiään
ystävän tavoin. Mutta mitään muuta ei tullut hänen mieleensä.
-- Vetäiskää vähän oikealle, muuten menee kantoa vasten, sanoi kuski
ja vetäisi toisesta ohjaksesta.
-- Ole hyvä ja pysy paikallasi äläkä opeta minua! sanoi Levin
harmistuneena tuosta kuskin sekaantumisesta hänen asioihinsa. Aivan
kuin aina ennenkin tuo puuttuminen sai hänet nytkin närkästymään,
ja hän huomasi heti surukseen, kuinka suuresti oli erehtynyt
luullessaan, että uusi mieliala saattaisi heti muuttaa hänet hänen
joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa.
Tultuaan noin neljännesvirstan päähän kotoaan Levin näki Grishan ja
Tanjan juoksevan vastaan.
-- Kostja-eno! Äiti ja isoisä tulevat myös ja Sergei Ivanovitsh ja
vielä eräs vieras, kertoivat he kiiveten rattaille.
-- Kuka?
-- Kauhean pelottava mies! Tekee tällä lailla käsillään, sanoi Tanja
matkien Katavasovia.
-- Vanha vai nuori? Levin kysyi nauraen Tanjan esitykselle, joka toi
hänelle mieleen jonkun.
"Oi, kunpa vain ei olisi epämieluinen vieras", ajatteli Levin.
Heti kun oli tultu tien käänteeseen, Levin näki vastaantulijat ja
tunnisti Katavasovin, joka käveli olkihattu päässä heiluttaen käsiään
juuri niin kuin Tanja oli näyttänyt.
Katavasov puhui mielellään filosofiasta, vaikka olikin saanut
käsityksensä siitä vain luonnontutkijoilta, jotka eivät olleet
koskaan opiskelleet filosofiaa, ja Moskovassa Levin oli viime aikoina
väitellyt paljon hänen kanssaan.
Ja heti tunnistettuaan hänet Levin muisti erään sellaisen väittelyn,
jossa Katavasov ilmeisesti luuli päässeensä voitolle.
"Ei, en rupea enää mistään hinnasta kiistelemään tai lausumaan
kevytmielisesti ajatuksiani", hän ajatteli.
Hypättyään alas rattailta ja tervehdittyään veljeään ja Katavasovia
Levin kysyi vaimoaan.
-- Hän vei Mitjan hakaan. Aikoi laittaa hänet nukkumaan sinne, kun
sisällä on niin kuuma, sanoi Dolly. Levin oli aina varoittanut
viemästä lasta metsään, hän kun piti sitä vaarallisena, ja tuo tieto
pahoitti hänen mielensä.
-- Kantelee sitä paikasta toiseen, sanoi ruhtinas hymyillen. -- Minä
neuvoin kokeeksi viemään jääkellariin.
-- Hän aikoi tulla mehiläistarhalle. Hän luuli sinun olevan siellä.
Me olemme sinne menossa, sanoi Dolly.
-- No, mitäs sinä harrastelet? kysyi Sergei Ivanovitsh jääden
veljensä kanssa hiukan jäljemmäksi muista.
-- Enpä mitään erityistä. Taloushommia niin kuin ennenkin, vastasi
Levin. -- Kai sinä nyt tulit pitemmäksi aikaa? Me olemme sinua niin
odottaneet.
-- Pariksi viikoksi. On paljon työtä Moskovassa.
Veljesten katseet kohtasivat. Vaikka Levin aina ja erityisesti
nyt halusi päästä hyviin ja ennen kaikkea välittömiin suhteisiin
velipuolensa kanssa, hän tunsi nytkin, että hänen oli vaikea katsoa
tätä silmiin. Levin loi katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa.
Mietittyään sellaista keskustelun aihetta, joka miellyttäisi Sergei
Ivanovitshia ja kääntäisi hänen huomionsa pois Serbian sodasta
ja slaavilaiskysymyksestä, joihin hän oli viitannut mainitessaan
Moskovan töistään, Levin alkoi puhua Sergei Ivanovitshin kanssa tämän
kirjasta.
-- No onko ollut arvosteluja kirjastasi? kysyi hän.
Sergei Ivanovitsh myhähti tuon kysymyksen tahallisuudelle.
-- Kukaan ei piittaa sellaisesta, minä kaikkein vähiten, hän sanoi.
-- Katsokaas, Darja Aleksandrovna, tulee sade, lisäsi hän osoittaen
sateenvarjollaan haapojen latvojen yllä häämöttäviä vaaleita
ukkospilviä.
Enempää ei tarvittu: kylmyys, jota Levin oli niin tahtonut välttää,
pääsi taas vallalle veljesten kesken. Levin meni Katavasovin luo.
-- Teitte oikein, kun tulitte, hän sanoi vieraalleen.
-- Olin jo kauan aikonut tulla. Nyt saamme jutella ja tarkastella
maailmaa. Oletteko jo lukenut Spencerin?
-- En, en kokonaan, sanoi Levin. -- Enkä minä hänellä enää mitään tee.
-- Miten niin? Sehän on mielenkiintoista. Miksi ei?
-- Niin, minä olen lopullisesti tullut vakuuttuneeksi siitä, etten
saa häneltä enkä hänen kaltaisiltaan ratkaisua niihin kysymyksiin,
jotka minua kiinnostavat. Nyt...
Mutta häntä ällistytti Katavasovin kasvojen tyyni ja iloinen ilme, ja
hänen tuli sääli omaa mielialaansa, joka ilmeisesti olisi häiriytynyt
näistä asioista keskustellessa; ja hän keskeytti puheensa.
-- No niin, puhutaan siitä myöhemmin, lisäsi hän. -- Jos aiotaan
mehiläistarhalle, on mentävä tätä polkua, hän sanoi koko seurueelle.
Kun oli tultu kapeaa polkua pitkin niittämättömälle aukealle,
joka oli toiselta puolen kirkkaana kukkivan horsman ja sen seassa
rehottavan tummanvihreän pärskäjuuren peitossa, Levin pyysi
vieraitaan istumaan nuorten haapojen sankkaan, vilpoiseen siimekseen,
johon oli varta vasten asetettu penkkejä ja pölkkyjä mehiläisiä
pelkäävien vieraiden varalle, ja meni itse tarhaan hakemaan lapsille
ja aikuisille leipää, kurkkuja ja tuoretta hunajaa.
Koettaen liikkua niin rauhallisesti kuin suinkin ja kuulostellen
yhä useammin ohi lentävien mehiläisten surinaa hän tuli polkua
pitkin tuvalle. Eteisen ovella muuan mehiläinen sotkeutui hänen
partaansa ja alkoi pöristä, mutta Levin päästi sen varovasti irti.
Tultuaan viileään eteiseen hän otti seinältä puunaulaan ripustetun
suojaharsonsa, pani sen päälleen ja meni kädet taskussa aidattuun
tarhaan, jossa vanhat mehiläispesät olivat säännöllisissä riveissä
niitetyn paikan keskellä, niinillä seipäisiin sidottuina. Kullakin
niistä oli oma, Levinille tuttu historiansa. Punotun säleaidan
seinämillä sijaitsivat nuoret, tämänvuotiset pesät. Mehiläispesien
suulla vilisi kierteleviä, paikallaan tungeksivia ja tanssivia
mehiläisiä ja kuhnureita, ja metsänlaidassa kukkivalta lehmukselta
saalista noutavat työmehiläiset lentelivät koko ajan edestakaisin
niiden lomitse.
Korvissa surisi lakkaamatta, ja tämä surina oli milloin uutteran,
ohi lentävän työmehiläisen, milloin toimettomana juhlivan kuhnurin,
milloin taas hätääntyneiden, omaisuuttaan viholliselta suojaavien,
pistämään valmiiden vahtimehiläisten. Esteaidan luona istuva ukko,
joka veisteli vannetta, ei huomannut Leviniä. Levin pysähtyi keskelle
tarhaa eikä sanonut mitään.
Hän oli hyvillään, että voi olla yksin ja ottaa hieman etäisyyttä
todellisuuteen, joka oli jo ehtinyt madaltaa hänen mielialaansa.
Hän muisti, että oli jo ehtinyt suuttua Ivaniin, ilmaista
kylmäkiskoisuutta veljeään kohtaan ja puhua kevytmielisesti
Katavasovin kanssa.
"Oliko se sittenkin vain hetken tunnelma, joka menee ohi jälkeä
jättämättä?" hän ajatteli.
Mutta keskittyessään mielialaansa hän huomasi ilokseen, että hänessä
oli tapahtunut jotain uutta ja tärkeää. Todellisuus oli vain hetkeksi
samentanut sen mielenrauhan, jonka hän oli löytänyt, mutta se oli
vielä ehyenä hänessä.
Niin kuin mehiläiset, joita nyt liiteli hänen ympärillään uhaten
ja häiriten häntä, eivät suoneet hänelle täyttä fyysistä rauhaa
vaan pakottivat hänen kyykistelemään ja vetäytymään syrjään, eivät
myöskään huolet, jotka olivat saartaneet hänet sinä hetkenä, kun hän
oli istuutunut rattailleen, suoneet hänelle sisäistä vapautta; mutta
sitä kesti vain niin kauan kuin hän oli niiden keskellä. Kuten hänen
fyysiset voimansa mehiläisistä huolimatta olivat täydet ja ehyet,
hänessä oli säilynyt ehyenä myös se henkinen voima, josta hän oli
äsken tullut tietoiseksi.