Levinin mieleen muistui eräs äskeinen Dollyn ja hänen lastensa kesken
sattunut kohtaus. Lapset olivat yksin ollessaan ruvenneet paistamaan
vadelmia kynttilän päällä ja kaatamaan maitoa ylhäältä toistensa
suuhun. Dolly, joka oli yllättänyt heidät siinä työssä, oli alkanut
Levinin kuullen selittää heille, kuinka paljon työtä aikuisille
koitui kaikesta, mitä he tuolla tavoin rikkoivat, että se työ
tehtiin heidän eteensä, ja että jos he rikkovat kuppeja, he saavat
jäädä ilman teetä, koska ei ole astioita mistä juoda, ja kuinka he
kaatamalla maitoa maahan jäävät ilman ruokaa ja saavat kuolla nälkään.
Leviniä oli kummastuttanut lasten kylmä ja alakuloinen epäusko näiden
kuunnellessa äitinsä sanoja. He olivat nähtävästi vain pahoillaan
siitä, että heidän hauska leikkinsä oli keskeytetty, eivätkä uskoneet
mitään siitä, mitä äiti puhui. Eivätkä he voineetkaan uskoa, sillä
eiväthän he voineet kuvitella, kuinka paljon he saivat osakseen,
eivätkä sen vuoksi voineet käsittää, että se, mitä he hävittivät, oli
juuri sitä, mistä he elivät.
"Sehän on kaikki selvää", ajattelivat he, "eikä siinä ole mitään
hauskaa eikä merkillistä, sehän on aina ollut olemassa ja on
vastakin. Se on aina vain yhtä ja samaa. Mitä me siitä, sehän on
valmista; me tahdomme keksiä jotain omaa ja uutta. Me keksimme panna
vadelmia kuppiin ja paahtaa sitä kynttilän päällä ja kaataa maitoa
suihkuna toistemme suuhun. Se on hauskaa ja uutta ja aivan yhtä
mainiota kuin juoda kupistakin."
"Emmekö me tee samoin, enkö minäkin ole tehnyt niin tutkiskellessani
järjelläni luonnonvoimien merkitystä ja ihmisen elämän tarkoitusta?"
Levin jatkoi mietteitään.
"Eivätkö kaikki filosofiset teoriat tee samoin johdattaessaan ihmistä
outoa, hänelle epätavallista ajatuksen tietä sen tietämiseen, mitä
hän jo ammoisista ajoista on tiennyt ja tietää niin varmasti,
ettei voisi elääkään ilman sitä. Eikö jokaisen filosofin teorian
kehittelyssä näy selvästi, että hän tietää edeltä käsin yhtä varmasti
kuin talonpoika Fjodorkin -- eikä yhtään sen selvemmin -- elämän
päätarkoituksen, ja tahtoo vain epäilyttävää järkeilyn tietä palata
siihen, minkä kaikki tietävät?"
"Jospa koettaisi jättää lapset omiin hoteisiinsa ja antaa heidän
itsensä hankkia ja tehdä astiansa, lypsää maitonsa ja niin edelleen.
Rupeaisivatkohan he silloin riehumaan? He kuolisivat nälkään. Entä
jos heidät jätettäisiin intohimojemme ja ajatustemme valtaan ilman
mitään käsitystä ainoasta Jumalasta ja luojasta, ilman käsitystä
siitä, mikä on hyvää ja ilman moraalisen pahan selitystä!"
"Koettakaa vain rakentaa jotain ilman näitä käsitteitä!"
"Me vain hajotamme, sillä olemme henkisesti ravitut. Lapsia
todellakin!"
"Mistä minä olen saanut tuon talonpojalle ja minulle yhteisen
riemullisen tiedon, joka yksin antaa minulle mielenrauhan? Mistä olen
ottanut sen?"
"Minä, Jumalakäsitykseen kasvatettu kristitty, jonka koko elämä
on ollut täynnä sitä henkistä hyvää, mitä kristinusko on minulle
antanut, joka on elänyt ja elää sen hyvän varassa, minä tahtoisin
lasten tavoin ymmärtämättömyydessäni hävittää sen, mistä elän. Mutta
aina kun elämässäni koittaa merkittävä hetki, menen viluisten ja
nälkäisten lasten tavoin Hänen luokseen ja tunnen vielä varmemmin
kuin lapset, joita äiti toruu heidän vallattomuudestaan, ettei
lapsekkaita, elämän ylenpalttisuudesta johtuvia hurjasteluyrityksiäni
lueta minulle viaksi."
"Sitä tietoa, joka minulle on annettu, en ole saanut järjen tietä,
vaan se on annettu minulle, ilmaistu minulle, ja minä tiedän sen
sydämelläni, uskollani siihen tärkeimpään, mitä kirkkokin ensi
sijassa tunnustaa."
"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle
ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana
kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.
"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti
hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista,
mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta
vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina
tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä
epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt?
Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten
minä selitän pahan?... Vapahtaja?..."
"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on
annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."
Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan
kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa -- uskoa Jumalaan ja hyvään,
ihmisen ainoaa kutsumusta.
Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden
palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä
yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin,
jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että
kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera
-- tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika
Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden
kera -- voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa
sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin
pidämme arvossa.
Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta.
"Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään
kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja
terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana
ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön,
olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän
taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni
nähdäkseni sitä kauemmas."
Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain
salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa
iloisina ja huolissaan.
"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa
onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat
nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen
silmänsä olivat täynnä.