Levin asteli pitkin askelin maantietä ja kuulosteli enemmänkin uutta
mielentilaansa, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut, kuin
ajatuksiaan, joita ei osannut vielä selvitellä.
Talonpojan lausumat sanat olivat vaikuttaneet hänen sielussaan kuin
sähkökipinä, yhtäkkiä kirkastaen ja kooten yhteen kokonaisen lauman
hajanaisia, voimattomia, erillään olleita ajatuksia, jotka eivät
koskaan olleet lakanneet askartelemasta hänen mielessään. Nämä
ajatukset olivat liikkuneet hänen mielessään silloinkin, kun hän oli
puhunut maan vuokraamisesta.
Hän tunsi sielussaan jotain uutta ja tunnusteli sitä nauttien,
tietämättä vielä mitä se oli.
"Elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten. Mitä ihmeen Jumalaa?
Voiko sanoa mitään järjettömämpää kuin mitä Fjodor sanoi? Hän sanoi,
ettei pidä elää omia tarpeitaan varten, toisin sanoen, ei sitä
varten, mitä me käsitämme ja mihin meitä vetää, mitä me haluaisimme,
vaan pitää elää jotain käsittämätöntä varten, Jumalaa varten,
jota kukaan ei voi käsittää eikä määritellä. Ja kuinkas oli? Enkö
minä sittenkin ymmärtänyt noita Fjodorin järjettömiä sanoja? Ja
epäilinkö minä niiden totuutta, pidinkö niitä tyhminä, epäselvinä tai
harhaanjohtavina?"
"Ei, minä ymmärsin ja aivan samalla tavalla kuin hänkin, täysin
selvästi, selvemmin kuin mitään koko elämässäni, enkä ole koskaan
eläessäni epäillyt enkä voi epäillä sitä. Enkä minä yksin, vaan
kaikki, koko maailma ymmärtää täydellisesti vain tämän ainoan asian,
ei epäile sitä ja on siitä aina yhtä mieltä."
"Fjodor sanoi, että Kirillov, tilallinen, elää vatsaansa varten.
Se on käsitettävää ja järjellistä. Emmehän me järjelliset olennot
voi muuten elää kuin vatsaamme varten. Yhtäkkiä tuo samainen
Fjodor sanoo, että on paha elää vatsaansa varten, että pitää elää
totuutta ja Jumalaa varten, ja minä ymmärrän sen heti ensimmäisestä
viittauksesta! Niin minä kuin miljoonat vuosisatoja sitten eläneet
ja nykyään elävät ihmiset, henkisesti köyhät talonpojat ja asiaa
ajatelleet ja siitä kirjoittaneet viisaat, jotka puhuvat samaa
omalla epäselvällä kielellään, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä,
mitä varten on elettävä ja mikä on hyvää. Kaikilla ihmisillä on
kuten minullakin vain yksi ainoa luja, epäilemätön ja selvä tieto;
eikä sitä tietoa voi järjellä selittää: se on järjen ulkopuolella
eikä sillä ole mitään syitä eikä sillä myöskään voi olla mitään
seurauksia."
"Jos hyvällä on syynsä, se ei enää ole hyvää; jos sillä on
seurauksensa, palkkansa, ei se myöskään enää ole hyvää. Hyvä on siis
syiden ja seurausten ketjun ulkopuolella."
"Ja senhän minä tiedän, ja me kaikki tiedämme sen. Voiko olla mitään
suurempaa ihmettä kuin se?"
"Ja minä kun etsin ihmeitä ja pahoittelin, etten nähnyt ihmettä,
joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi! Mutta tässähän on se ainoa
mahdollinen, aina olemassa oleva, minua joka puolelta ympäröivä ihme,
enkä minä ole sitä huomannut."
"Mikä ihme voi olla tätä suurempi?"
"Olenko tosiaan löytänyt kaiken ratkaisun, ovatko kärsimykseni nyt
lopussa?" Levin ajatteli astellen pitkin pölyistä tietä huomaamatta
kuumuutta tai väsymystä ja tuntien vain kärsimystensä päättyneen.
Tämä tunne oli niin riemukas, ettei hän tahtonut voida uskoa siihen.
Hän huohotti kiihtymyksestä, poikkesi tieltä metsään jaksamatta
kävellä kauemmas ja istuutui haapojen varjoon niittämättömälle
nurmelle. Hän otti hatun hikisestä päästään ja paneutui pitkälleen
kyynärpäittensä varaan vehmaaseen metsäheinikkoon.
"Niin, täytyy tulla järkiinsä ja miettiä asiaa", hän ajatteli
tuijottaen edessään olevaa lakoontumatonta heinää ja seuraten vihreää
koppakuoriaista, joka kiipesi saran vartta pitkin, mutta pysähtyi
nousussaan vuohenputken lehden estämänä. "Mitä minä olen löytänyt?"
kysyi hän itseltään kääntäen vuohenputken lehteä sivuun, ettei se
estäisi koppakuoriaisen kulkua, ja taivuttaen toisen heinänkorren
saran luo, että koppakuoriainen voisi siirtyä siihen. "Mikä minua
ilahduttaa? Mitä minä olen löytänyt?"
"Ennen minä sanoin, että minun kehossani, tuon ruohon ja tuon
koppakuoriaisen ruumiissa (kas, sepä ei tahtonutkaan siirtyä, vaan
levitti siipensä ja lensi pois) tapahtuu fyysisten, kemiallisten ja
fysiologisten lakien mukainen aineenvaihdos; ja että kaikissa meissä
-- haavoissa, pilvissä ja pilvenhattaroissakin -- tapahtuu kehitystä.
Mitä kehitystä? Mistä mihin? Ikuinen kehitys ja taistelu... Ikään
kuin ikuisuudessa voisi olla mitään suuntaa ja taistelua. Ja minä
ihmettelin, etten minä ajatusponnistuksistani huolimatta löytänyt
siltä tieltä elämän järkeä, omien mielihalujeni ja pyrkimysteni
tarkoitusta. Nyt minä voin sanoa tietäväni elämäni tarkoituksen: se
on elää Jumalaa ja sielua varten.
"Enhän minä ole löytänyt mitään uutta. Minä olen vain saanut tietää
mitä tiedän. Minä olen oppinut ymmärtämään sen voiman, joka on
menneisyydestä antanut minulle elämän ja antaa vieläkin. Minä olen
päässyt petoksen vallasta, olen saanut tietää kuka on isäntä."
Hän kertasi lyhyesti mielessään koko parin viime vuoden aikaisen
ajatuskulkunsa, jonka lähtökohtana oli ollut parantumattomasti
sairaan, rakkaan veljen näkemisen herättämä selvä, torjumaton
kuolemanajatus.
Silloin hän oli ensimmäisen kerran selvästi ymmärtänyt, että hänellä
ja jokaisella ihmisellä oli edessään pelkkää kärsimystä, kuolemaa ja
ikuista unohdusta, ja päättänyt, että niin oli mahdoton elää ja että
täytyi saada elämälleen sellainen selitys, ettei se näyttäisi vain
pahan hengen ilkeältä pilalta, tai ampua itsensä.
Mutta hän ei ollut tehnyt kumpaakaan, vaan oli yhä elänyt elämäänsä
mietteineen ja tunteineen, olipa mennyt naimisiinkin ja saanut kokea
paljon iloja ja ollut onnellinen, kun ei ollut ajatellut elämänsä
merkitystä.
Mitä se merkitsi? Se merkitsi sitä, että hän oli elänyt hyvin, mutta
ajatellut kehnosti.
Hän oli (sitä tiedostamatta) elänyt niistä henkisistä totuuksista,
jotka oli imenyt jo äidinmaidossa, mutta ei ollut tunnustanut niitä
ajattelussaan vaan karttanut niitä tarkasti.
Nyt hänelle oli selvää, että hän oli voinut elää vain niiden
vakaumusten varassa, jotka hänelle oli kasvatuksessa annettu.
"Mitähän minusta olisi tullut ja kuinkahan olisin elämäni elänyt,
jollei minulla olisi ollut noita uskonvakaumuksia, jollen olisi
tiennyt, että täytyy elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten?
Minä olisin ryöstänyt, valehdellut ja murhannut. Minulla ei olisi
ollut mitään siitä, mikä on ollut elämäni suurin ilo." Hän pinnisti
mielikuvitustaan, mutta ei kuitenkaan voinut kuvitella mielessään
sitä petomaista olentoa, joka hän olisi ollut, jollei olisi tiennyt,
mitä varten eli.
"Minä etsin vastausta kysymykseeni. Mutta en saanut vastausta siihen
ajatuksen tietä, -- ajatus ei ole yhteismitallinen sen kysymyksen
kanssa. Vastauksen kysymykseeni antoi elämä itse minun tiedossani
siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Enkä minä ole sitä tietoa
mitenkään itse hankkinut, vaan se on annettu minulle ja kaikille
muille, annettu siksi, etten olisi voinut ottaa sitä mistään.
"Mistä minä olisin sen ottanut? Olisinko järjelläni päässyt siihen,
että pitää rakastaa lähimmäistään eikä kuristaa häntä? Se sanottiin
minulle, kun olin pieni, ja minä uskoin sen iloisesti, sillä minulla
oli se sama tieto sielussani. Mutta kuka sen on keksinyt? Ei järki.
Järki on löytänyt olemassaolon taistelun ja lain, joka käskee
kuristamaan kaikki ne, jotka ovat minun halujeni tyydytyksen esteenä.
Sellainen on järjen päätelmä. Mutta lähimmäisenrakkautta järki ei ole
voinut löytää, sillä sehän ei ole järjellistä."
"Mutta se on se ylpeys..." hän sanoi itselleen, kääntyi vatsalleen ja
alkoi solmia heinänkorsia yhteen koettaen olla taittamatta niitä.
"Eikä se ole ainoastaan ihmisälyn ylpeyttä, vaan älyn tyhmyyttä. Ja
ennen kaikkea se on älyn huijausta, juuri huijausta. Niin, juuri älyn
vehkeilyä", toisti hän.