Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin
vaikeimpia.
Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään
poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään
muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset,
joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa,
ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun
seuraukset olisi niin yksinkertaisia.
Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää
keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä
syyskylvöt, -- kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja
tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien
maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon
ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti,
ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä
kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia
vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.
Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä
tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana
kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.
Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa
aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa
ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle,
jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.
Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja
talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja
tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi
häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta
kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"
Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka
pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja
olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja
katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta
riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta
ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia
pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät
siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä,
pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli
omituisia ajatuksia:
"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä
ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja
koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori
noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi
hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa,
joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita,
mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani,
mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä
hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei
tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi
ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään
hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli
katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa
hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin
kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita
ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee
lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein
vauhtipyörän hihnaa... Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut
peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"
Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka
paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä
päivän työt sen mukaan.
"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli
Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se
kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.
-- Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja
siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!
Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain
vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.
Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.
Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä
Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle
tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen
ruisauman viereen.
Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin
luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt
se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.
Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja
kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä
talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.
-- Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh,
vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.
-- Maksaahan Kirillovkin!
-- Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on
toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois
eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti
Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi,
milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.
-- Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?
-- No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin
kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa
vatsansa täyteen, mutta Fokanyts -- se on rehti ukko. Se elää
sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.
-- Mitenkä niin... Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin
melkein huudahtaen.
-- Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia
ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee...
-- Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä,
kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti.
Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten,
totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä
joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa
vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen
päässään, hänet valollaan häikäisten.