IX

Nämä ajatukset kiertelivät hänen päässään ja vaivasivat häntä milloin

lievemmin, milloin kovemmin, mutta eivät jättäneet häntä milloinkaan

kokonaan rauhaan. Hän luki ja ajatteli, ja mitä enemmän hän luki ja

ajatteli, sitä kauemmas hän tunsi joutuvansa päämäärästään.

Vakuututtuaan siitä, ettei löydä vastausta materialisteilta, hän

oli viime aikoina Moskovassa ja maalla ruvennut lukemaan uudelleen

Platonia, Spinozaa, Kantia, Schellingiä, Hegeliä ja Schopenhaueria,

filosofeja, jotka eivät selittäneet elämää materialistisesti.

Hänen lukiessaan tai itse keksiessään todisteita toisia, varsinkin

materialistisia oppeja vastaan, näiden filosofien ajatukset

tuntuivat hänestä hedelmällisiltä; mutta aina kun hän oli lukenut

tai itse keksinyt ratkaisun, toistui sama juttu. Seuratessaan

pitkiä määritelmiä sellaisista asioista kuin henki, tahto, vapaus,

substanssi ja antautuessaan tahallaan filosofien tai oman itsensä

virittämään sana-ansaan hän luuli jo päässeensä ymmärtämisen

jäljille. Mutta ei tarvinnut muuta kuin unohtaa tuo teennäinen ja

mutkikas ajatuksenkulku ja suoraan elämästä palata siihen, mikä

tiettyä johtolankaa seuraten oli tuntunut miellyttävän ajatusta, niin

yhtäkkiä koko tuo teennäinen rakennus alkoi luhistua kuin korttitorni

ja kävi selväksi, että rakennus olikin tehty noista taidokkaasti

ryhmitellyistä sanoista, kokonaan riippumatta mistään elämässä järkeä

tärkeämmistä asioista.

Lukiessaan Schopenhaueria hän oli kokeillut asettaa tahto-sanan

tilalle sanan rakkaus, ja pari kolme päivää, niin kauan kuin hän ei

ottanut välimatkaa tähän uuteen filosofiaansa, se oli tyydyttänyt

häntä; mutta elämän keskeltä tarkasteltuna tämä rakennus sortui kuten

muutkin ja osoittautui ohueksi musliinipuvuksi, joka ei suojannut

kylmältä.

Sergei Ivanovitsh oli neuvonut häntä lukemaan Homjakovin

jumaluusopillisia teoksia, ja Levin oli lukenut Homjakovin teosten

toisen nidoksen. Huolimatta teoksen poleemisesta, hienostuneesta ja

terävästä sävystä hän oli saanut vahvan vaikutelman tämän kirkkoa

koskevasta opista. Häntä hämmästytti alkuun se Homjakovin teoksen

ajatus, että jumalallisten totuuksien käsittäminen on mahdollinen

ainoastaan rakkauteen perustuvalle ihmisten yhteydelle, kirkolle,

mutta ei yksityiselle ihmiselle. Hän ilahtui Homjakovin ajatuksista

siitä, kuinka paljon helpompi oli nykyään uskoa elävään kirkkoon,

joka luo kaikki ihmisten uskonkappaleet, jonka johtajana on Jumala ja

joka siksi on pyhä ja erehtymätön, ja saada siltä uskonsa Jumalaan,

luomiseen, syntiinlankeemukseen ja lunastukseen, kuin aloittaa

Jumalasta, kaukaisesta, salaperäisestä Jumalasta, luomisesta,

jne. Mutta luettuaan sitten katolisen kirjailijan ja ortodoksisen

kirjailijan kirkkohistorian ja havaittuaan molempien olemukseltaan

erehtymättömien kirkkojen hylkäävän ja kieltävän toinen toisensa

Levin oli kylmennyt Homjakovinkin ajatuksille, ja hänen oppinsa

kirkosta oli suistunut sirpaleiksi samoin kuin filosofisetkin

rakennelmat.

Koko kevään hän oli ollut rauhaton ja elänyt kauheita hetkiä.

"Ilman tietoa siitä, mitä minä olen ja mitä varten olen olemassa,

ei voi elää. Sitä minä en voi tietää, siis en voi elääkään", Levin

ajatteli itsekseen.

"Äärettömässä ajassa, aineen ja avaruuden äärettömyydessä syntyy

pieni organismikupla, ja se kupla väreilee hetken ja särkyy, ja se

kupla olen minä."

Se oli kiusallinen kanta, mutta se oli siihen suuntaan työskennelleen

ihmisajatuksen vuosisataisten ponnistusten viimeinen, ainoa tulos.

Se oli viimeisin uskonnäkemys, jonka varaan rakentuivat kaikki,

miltei kaikkien inhimillisen ajattelun eri alojen pohdinnat. Se

oli voimassa oleva vakaumus, ja kaikista selityksistä Levin oli

tahtomattaankin omaksunut tämän, joka sittenkin tuntui muita

selvemmältä.

Mutta sehän oli valhetta, jonkin pahan voiman armotonta ivaa, --

pahan, ilkeän voiman, jonka valtaan ei saanut alistua.

Täytyi vapautua sen kahleista. Ja vapautuminen oli jokaisen vallassa.

Täytyi lopettaa tuo riippuvuus pahasta. Ainoa keino siihen oli

kuolema.

Ja Levin, tuo onnellinen perheenisä ja terve mies, oli useita

kertoja niin lähellä itsemurhaa, että piilotti nuoranpätkän, jottei

hirttäytyisi, ja pelkäsi liikkua ase mukanaan, jottei ampuisi itseään.

Mutta Levin ei ampunut eikä hirttänyt itseään, vaan eli yhä edelleen.

X

Kun Levin ajatteli, mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten eli, hän

ei löytänyt vastausta ja oli epätoivoissaan; mutta aina kun hän

lakkasi kyselemästä sitä itseltään, hän ikään kuin tiesi, mitä hän

oli ja mitä varten eli, sillä hän toimi ja eli varmasti ja selkeästi;

hänen elämänsä oli viime aikoina ollut jopa entistä varmempaa ja

selkeämpää.

Palattuaan kesäkuun alussa maalle hän ryhtyi jälleen tavallisiin

toimiinsa. Maatalous, suhteet talonpoikiin ja naapureihin,

kotitalous, sisaren ja velipuolen asiat, jotka olivat hänen

hoidettavinaan, suhde vaimoon ja sukulaisiin, huolet lapsesta sekä

mehiläishoito, josta hän tänä keväänä oli innostunut, nielivät kaiken

hänen aikansa.

Hän ei enää koettanutkaan perustella toimiaan millään yleisillä

mielipiteillä, kuten oli tehnyt ennen, päinvastoin. Koska hän

oli pettynyt yleishyödyllisten yritystensä huonoon menestykseen

ja oli lisäksi siinä määrin omien ajatustensa ja joka taholta

päälle kaatuvan työmäärän rasittama, hän oli jättänyt kokonaan

yleishyödyllisten toimien pohdinnan ja tehnyt työtään vain siksi,

että koki sen velvollisuudekseen eikä voinut toimia toisin.

Kun hän aiemmin (miltei lapsuusvuosista täyteen miehuusikään saakka)

oli koettanut tehdä jotain sellaista, mikä tuottaisi hyvää kaikille,

ihmiskunnalle, Venäjälle ja koko maalaisväestölle, hän oli huomannut,

että sitä oli miellyttävää ajatella; mutta itse toiminta oli aina

ollut hatarasti perusteltua. Hänellä ei ollut ollut täyttä varmuutta

ajamansa asian tarpeellisuudesta, ja alkuun niin suurisuuntaiselta

näyttänyt toimintakin oli kaiken aikaa supistunut kutistuakseen

olemattomiin. Sitä vastoin nyt, kun hän naimisiinmenonsa jälkeen oli

yhä enemmän ruvennut elämään itseään varten, hän ei enää tuntenut

mitään iloa omaa toimintaansa ajatellessaan, mutta tiesi työnsä

välttämättömäksi, näki sen sujuvan paljon paremmin kuin ennen ja

laajenevan koko ajan entisestään.

Väkisinkin hän painautui kuin aura yhä syvemmälle maahan eikä voinut

irtautua vääristämättä vakoa.

Hänen perheensä täytyi epäilemättä saada elää niin kuin isät ja

esi-isät olivat eläneet, samoissa sivistys- ja kasvatusoloissa. Se

oli yhtä tärkeää kuin saada ruokaa nälän tullessa; ja sitä varten

oli välttämätöntä käyttää Pokrovskojen talouskoneistoa niin, että

olisi tuloja. Yhtä välttämätöntä kuin velan maksaminen oli kotitilan

pitäminen siinä kunnossa, että poika periessään sen voisi kiittää

isäänsä siitä, kuten Levin kiitteli isoisäänsä kaikesta, mitä

tämä oli rakentanut ja istuttanut. Sitä varten täytyi itse toimia

isäntänä, hoitaa karjaa ja lannoittaa peltoja, istuttaa metsiä ja

olla antamatta maata vuokralle.

Eihän hän voinut olla hoitamatta Sergei Ivanovitshin, ulkomailla

asuvan sisaren ja neuvoa hakevien talonpoikien asioita, niin kuin

ei voi hylätä lasta, jota jo pitää sylissään. Täytyi pitää huolta

kesävieraaksi kutsutun kälyn ja tämän lasten mukavuudesta ja omasta

vaimosta ja lapsesta, eikä voinut olla viettämättä edes pientä osaa

päivästä heidän parissaan.

Kaikki tämä ja sen lisäksi vielä metsästysretket ja mehiläishoito

täyttivät Levinin koko elämän, jossa hän itse ei nähnyt mitään

tarkoitusta sitä ajatellessaan.

Mutta sen lisäksi, että Levin tiesi selvästi mitä hänen tuli tehdä,

hän tiesi myös kuinka hänen tuli kaikki tehdä ja mikä työ oli

tärkeämpää kuin toinen.

Hän tiesi, että työväkeä piti koettaa saada niin huokealla kuin

mahdollista; mutta täytyi välttää työväen kahlehtimista etukäteen

annetulla nälkäpalkalla, niin edullista kuin se olisi ollutkin.

Rehun puutteen aikana voi kyllä myydä talonpojille olkia, vaikka

olikin sääli ottaa siitä maksua; mutta majatalo ja kapakka piti

hävittää, vaikka ne tuottivatkin tuloja. Metsänhakkuusta täytyi

vaatia mitä ankarinta rangaistusta; mutta vieraan karjan tulosta

tilan heinämaille ei voinut rangaista: elukoita ei voinut olla

luovuttamatta takaisin omistajilleen, vaikka vartijat olivatkin siitä

pahoillaan ja vaikka rangaistuksen pelko siten hävisikin.

Pjotrille, joka maksoi koronkiskurille kymmenen prosenttia kuussa,

täytyi antaa rahaa lainaksi, että hän pääsisi vapaaksi; mutta

maksukyvyttömien talonpoikien päivätyöveroja ei voinut jättää

sikseen tai lykätä tuonnemmaksi. Ei voinut myöskään jättää sikseen

sitä seikkaa, ettei työnjohtaja ollut korjannut heinää pieneltä

syrjäniityltä, jossa kyllä olisi ollut korjattavaa; mutta se

kahdeksankymmenen desjatiinan ala, johon oli istutettu nuorta metsää,

sai kyllä jäädä niittämättä. Ei voinut myöskään antaa anteeksi

rengille, joka oli kiireisimpänä työaikana lähtenyt kotiinsa, kun

hänen isänsä oli kuollut, ja -- niin sääli kuin olikin -- hänen

palkkaansa täytyi vähentää laiminlyötyjen kalliitten kesäkuukausien

ajalta; mutta talon entisiä palvelijoita ei voinut jättää ilman

kuukausimuonaa, vaikkei heistä enää ollutkaan mitään apua.

Levin tiesi myös, että kotiin palatessaan hänen oli ensin mentävä

vaimonsa luo, joka oli sairaana, ja että talonpojat, jotka olivat

odottaneet häntä kolme tuntia, saattoivat vielä odottaa hiukan,

ja hän tiesi myös, että talonpoikien tullessaan mehiläistarhaan

hänen puheilleen täytyi jättää mehiläisten hoitaminen, joka oli

hänen suurimpia huvejaan, apumiehen tehtäväksi ja mennä juttelemaan

talonpoikien kanssa.

Hän ei tiennyt, tekikö hän oikein vai väärin, ja hän koetti olla

ajattelematta sitä ja puhumatta siitä.

Mietiskely saattoi hänet vain epäilyksen valtaan ja esti näkemästä,

mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Kun hän ei ajatellut, vaan eli,

hän tunsi herkeämättä sielussaan erehtymättömän tuomarin läsnäolon,

joka ratkaisi kumpi kahdesta mahdollisesta menettelytavasta oli

parempi ja kumpi huonompi, ja hän vaistosi heti, jos oli tehnyt

jotain toisin kuin olisi pitänyt.

Niin hän eli, tietämättä mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten

maailmassa eli, kärsien tuosta tietämättömyydestään siinä määrin,

että pelkäsi tekevänsä itsemurhan, ja raivasi samalla päättäväisesti

omaa erityistä elämäntietään.