Siitä hetkestä asti, jolloin Levin nähdessään rakkaan veljensä
kuolevan, oli ensimmäisen kerran tarkastellut elämän ja kuoleman
kysymyksiä niiden "vakaumusten" läpi, jotka kahdennestakymmenestä
ikävuodesta alkaen olivat vähitellen, hänen itsensä sitä
huomaamatta, tunkeneet tieltään hänen lapsuuden ja nuoruuden
aikaiset uskomuksensa, hän oli kauhistunut kuolemaa ja vielä enemmän
elämää, jota ei valaissut pieninkään tieto siitä, mistä, minkä
tähden, mitä varten ja mitä se oli. Organismi, sen hajoaminen,
aineen häviämättömyys, voiman säilymisen laki ja kehitys olivat
sanoja, jotka olivat tulleet hänen entisen uskonsa sijalle. Nämä
sanat ja niihin liittyvät käsitteet olivat erittäin sopivia järjen
tarkoituksiin; mutta elämälle ne eivät antaneet mitään, ja Levin
tunsi joutuneensa samankaltaiseen asemaan kuin ihminen, joka on
vaihtanut turkkinsa ohueen musliinipukuun ja joka ensimmäisen kerran
pakkaseen jouduttuaan vakuuttuu järkeilyn sijasta koko olemuksellaan
siitä, että on yhtä huonossa asemassa kuin alaston ja on auttamatta
kohtaava tuskallisen kuoleman.
Siitä hetkestä saakka Levin oli tuntenut tietämättömyytensä vuoksi
alituista pelkoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt itselleen siitä tiliä ja
vaikka olikin jatkanut elämäänsä entiseen tapaan.
Lisäksi hän aavisti hämärästi, ettei se, mitä hän nimitti
vakaumuksekseen, ollut pelkkää tietämättömyyttä, vaan että
tuon vakaumuksen pohjana oli sellainen ajattelutapa, joka teki
mahdottomaksi sellaisen tiedon, mitä hän kaipasi.
Alkuaikoina avioelämä uusine iloineen ja velvollisuuksineen oli
kokonaan tukahduttanut tämäntapaiset ajatukset; mutta viime aikoina,
lapsen syntymän jälkeen, kun Levinin oli pitänyt toimettomana asua
Moskovassa, hänen mieleensä oli yhä useammin ja itsepintaisemmin
noussut ratkaisua vaativa kysymys.
"Jollen minä hyväksy niitä vastauksia, joita kristinusko antaa
elämäni kysymyksiin, niin millaiset vastaukset hyväksyn?" kuului
kysymys hänen rauhattomaksi käyneessä sielussaan. Eikä hän kyennyt
koko vakaumusvarastostaan löytämään siihen minkäänlaista vastausta.
Hän oli samassa asemassa kuin ihminen, joka hakee ruokaa itselleen
leikkikalu- ja asekaupoista.
Tahtomattaan ja tiedostamattaan hän etsi nyt jokaisesta kirjasta,
jokaisesta keskustelusta ja jokaisesta ihmisestä suhdetta noihin
kysymyksiin ja niiden ratkaisua.
Siinä häntä oudostutti ja häiritsi eniten se seikka, etteivät
useimmat hänen sääty- ja ikätoverinsa, jotka olivat hänen laillaan
vaihtaneet entiset uskonkappaleensa uuteen vakaumukseen, nähneet
siinä mitään ongelmaa, vaan olivat täysin tyyniä ja tyytyväisiä
elämäänsä. Niinpä häntä vaivasivat tärkeimmän kysymyksen ohella
muutkin kysymykset. Olivatko nuo ihmiset vilpittömiä? Eivätkö
he teeskennelleet? Vai käsittivätkö he kenties jotenkin toisin,
selvemmin kuin hän, ne vastaukset, joita tiede antoi noihin
kysymyksiin? Hän tutki tarkasti näiden ihmisten mielipiteitä ja
teoksia, joissa näitä vastauksia esitettiin.
Eräs huomio, jonka hän oli tehnyt sen jälkeen, kun nuo kysymykset
olivat ruvenneet kiinnostamaan häntä, oli se, että hän oli erehtynyt
olettaessaan nuoruuden aikaisten ylioppilasmuistojen perusteella,
että uskonto oli jo aikansa elänyt ja ettei sitä enää ollut
olemassakaan. Kaikki hyvin elämäänsä elävät ja hänelle läheiset
ihmiset uskoivat. Vanha ruhtinas Lvov, joka oli niin miellyttänyt
häntä, samoin Sergei Ivanovitsh ja naiset uskoivat kaikki; hänen
oma vaimonsa uskoi niin kuin hänkin oli uskonut varhaisessa
lapsuudessaan, ja Venäjän kansasta uskoi yhdeksänkymmentä yhdeksän
sadasta, koko se kansa, jonka elämä herätti hänessä suurinta
kunnioitusta.
Toiseksi hän huomasi monia kirjoja luettuaan, että ihmiset, joilla
oli sama vakaumus kuin hänelläkin, tyytyivät tähän vakaumukseensa
sellaisenaan, mitään selittämättä, ja hylkäsivät kokonaan ne
kysymykset, joihin hän haki vastausta hengen hädässä, ja koettivat
ratkaista kokonaan muita, hänelle toisarvoisia kysymyksiä eliöiden
kehityksestä, sielun mekaanisesta selityksestä ja niin edelleen.
Lisäksi hänelle oli vaimon synnyttäessä sattunut omituinen tapaus.
Hän, uskonkieltäjä, oli rukoillut ja rukouksen hetkenä uskonut. Mutta
se hetki oli mennyt, eikä hän voinut antaa silloiselle mielialalleen
mitään sijaa elämässään.
Hän ei voinut tunnustaa, että oli silloin tiennyt totuuden ja
oli nykyään väärässä; sillä heti kun hän rupesi sitä tyynesti
ajattelemaan, kaikki hajosi pirstaleiksi; hän ei myöskään voinut
katsoa silloin erehtyneensä, sillä piti arvossa silloista
sieluntilaansa, ja sen selittäminen heikkouden seuraukseksi olisi
ollut noiden pyhien hetkien tahraamista. Hän oli kiusallisessa
ristiriidassa itsensä kanssa ja pinnisti kaikki sielunvoimansa
päästäkseen siitä.