Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi
lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan
eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun
Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat
kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin
murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa,
tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.
-- Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi
ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen
suudeltavakseen.
-- Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä,
Sergei Ivanovitsh vastasi. -- Minä olen niin pölyinen, että pelottaa
koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on
kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, -- te nautitte yhä hiljaista
onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor
Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.
-- Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen
näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen
hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.
-- Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen
pitäisi pian tulla.
-- Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi
Katavasov. -- Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian
sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin
eri tavalla kuin muut ihmiset?
-- No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja
katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti
hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.
Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat
peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn
huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi
kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli
ollut vailla raskautensa aikana.
-- Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.
-- Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.
-- Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä
kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut
ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.
-- Enhän minä mitään sanokaan.
-- Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan,
-- ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän
oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona.
Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan
herännyt ja huutaa kovasti. -- Tuntien maidon herunnan rinnassaan
Kitty meni nopeasti lastenkamariin.
Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli
vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen
kaipaavan ruokaa.
Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan.
Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti
askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni
oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.
-- Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen
tuolille ja valmistautuen imettämään. -- No, antakaa nyt hänet tänne,
pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. -- Pankaa
myssy sitten myöhemmin.
Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.
-- Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein
aina lastenkamarissa. -- Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän
viihdytteli lasta äidistä välittämättä.
Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä
hellyydestä leppein kasvoin.
-- Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti
minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen
kanssa.
Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä
kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.
Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika
hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.
Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn
jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja
kumpikin hiljeni.
-- Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta.
-- Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten
lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti
otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja
painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku
käsi pyöri ilmassa.
-- Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen
ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja
Mihailovnan väitteeseen.
Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti
Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin,
paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti
itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja
Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa
elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta
äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka
kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia
suhteita.
-- No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä
teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin
päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.
-- No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. -- Torkkuu jo.
Menkää nyt hiljaa pois.