IV

Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli

edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.

Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi

ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi

hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin

luokseen.

-- Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.

-- Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo

ja kurkistaen sisään. -- Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi

huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.

-- Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.

-- Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.

-- Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään... Voi, mitä

minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut

sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. -- Sitä ei voi

kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa,

ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä

voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän

olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta

mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran

ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha

rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. -- Niin, hän

lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa.

Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.

-- Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei

Ivanovitsh huoaten, -- mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on

ollut teille.

-- Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli

käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen

ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla.

Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni

kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle

asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin

heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta

muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt

kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin

järjiltään -- oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän

ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta

hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut

häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei

raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen

kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. -- Kauheaa

aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia

hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä

erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti!

Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä -- oman miehensä ja minun

poikaraukkani!

-- Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi Sergei

Ivanovitsh.

-- Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen

kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä

vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa

takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin,

ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin,

oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan.

Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle,

jättänyt hänen takiaan kaikkensa -- virkauransa, seuraelämän ja

minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan

tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen

kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva

nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen

muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.

-- Kuinka poikanne voi nykyään?

-- Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä

ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua

hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että

ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä

voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken

omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona

ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin

verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä,

olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen

hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos

saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee

junan toisella puolella olevalla sillalla.

Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavata

Vronski, ja meni junan toiselle puolen.

V

Vronski käveli edestakaisin asemasillalle kasattujen viljasäkkien

pitkässä iltavarjossa. Hattu silmillä ja kädet pitkän päällystakin

taskuissa hän asteli kuin peto häkissään, kääntyen aina nopeasti

ympäri kaksikymmentä askelta käveltyään. Sergei Ivanovitshin mielestä

Vronski ei ollut huomaavinaan hänen lähestymistään, mutta se ei

vaivannut häntä, sillä hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia

asioita selvitettävänä Vronskin kanssa.

Tällä hetkellä Vronski oli Sergei Ivanovitshin silmissä suuren

tehtävän tärkeä suorittaja, ja Koznyshev katsoi velvollisuudekseen

kannustaa häntä ja osoittaa hänelle hyväksymisensä. Hän astui

Vronskin luo.

Vronski pysähtyi ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Tunnistaessaan

tulijan Sergei Ivanovitshiksi hän astui pari askelta tätä vastaan ja

puristi lujasti tämän kättä.

-- Ehkä ette olisi tahtonut tavata minua, sanoi Sergei Ivanovitsh; --

mutta enkö voisi mitenkään olla teille avuksi?

-- Tuskinpa minun on ketään niin vähän ikävä tavata kuin teitä, sanoi

Vronski. -- Suokaa anteeksi, mutta minun elämässäni ei ole mitään

hyvää.

-- Minä ymmärrän sen ja tahdoin vain tarjota teille apuani, sanoi

Sergei Ivanovitsh katsellen Vronskin kärsiviä kasvoja. -- Ettekö

tarvitse kirjettä Risticille tai Milanille?

-- Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. --

Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin,

kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä.

Turkkilaisille kenties... voisi suositella, hän lisäsi hymyillen.

Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.

-- Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne,

jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte.

Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia

hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa

yleisön silmissä.

-- Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, -- on siitä hyvä, ettei

elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas

on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai

kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa

jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää

viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi

leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti

väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi

tahtonut näyttää.

-- Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi

Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. -- Omien veljien

vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen

päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä

rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.

Vronski puristi sitä lujasti.

-- Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen

pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.

Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti

häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan

liukuvan hiilivaunun pyöriä.

Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala

olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja

kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut

tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen

hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin

kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin:

pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen

verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine

palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille

oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien

liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot

näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta,

jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.

Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän

tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla,

-- salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana

eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet

viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa

parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen

mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt

uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen

hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa

värähtelivät tukahdetusta itkusta.

Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas

tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen:

-- Ettekö ole saanut sähkösanomaa eilisen jälkeen? Niin, ovat

voittaneet kolmannen kerran, mutta huomiseksi odotetaan ratkaisevaa

taistelua.

Keskusteltuaan vielä Milanin julistamisesta kuninkaaksi ja niistä

tärkeistä seurauksista, joita sillä saattaisi olla, he erosivat

toisen soiton jälkeen ja menivät kumpikin omaan vaunuunsa.