III

Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa

liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna

lähti.

Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin

vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh

ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon

tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden

perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov,

joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli

hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja

toista Sergei Ivanovitshilta.

Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan

juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki

hänen neuvonsa mukaan.

Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten

kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja

näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin.

Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän

oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan

sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri

yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli

hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri,

istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään

keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän

oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen

vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän

näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt

Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta

ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä

tavalla.

Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen

Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut

rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui

kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä

nimityksiä.

Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti

Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka

nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren

kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään

omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet

lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:

-- No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa.

Sääliksi käy.

-- Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi

Katavasov.

-- Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin

jalka- tai ratsuväkeen.

-- Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi

Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo

huomattava virka-arvo.

-- Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän

sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.

Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun

vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti

tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista

saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka

oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua.

Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.

-- Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan

olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa

ja ottaa selvän ukon kannasta.

Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän

tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä

ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon

kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän

oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt

mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi

muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan

ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka

vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään

moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.

-- No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista

ei ole mihinkään.

-- Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa.

He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi

toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän

taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset

oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat

paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.

Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen

Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen

kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.

Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin

ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia

rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset

toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään

ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja

mitättömämpää kuin Moskovassa.

Anna Karenina(#49487) · 第 214 / 228 题