Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa
liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna
lähti.
Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin
vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh
ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon
tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden
perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov,
joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli
hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja
toista Sergei Ivanovitshilta.
Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan
juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki
hänen neuvonsa mukaan.
Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten
kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja
näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin.
Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän
oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan
sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri
yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli
hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri,
istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään
keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän
oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen
vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän
näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt
Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta
ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä
tavalla.
Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen
Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut
rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui
kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä
nimityksiä.
Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti
Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka
nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren
kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään
omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet
lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:
-- No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa.
Sääliksi käy.
-- Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoi
Katavasov.
-- Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin
jalka- tai ratsuväkeen.
-- Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi
Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo
huomattava virka-arvo.
-- Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän
sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.
Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun
vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti
tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista
saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka
oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua.
Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.
-- Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan
olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa
ja ottaa selvän ukon kannasta.
Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän
tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä
ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon
kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän
oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt
mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi
muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan
ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka
vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään
moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.
-- No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista
ei ole mihinkään.
-- Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa.
He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi
toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän
taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset
oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat
paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.
Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen
Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen
kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.
Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin
ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia
rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset
toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään
ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja
mitättömämpää kuin Moskovassa.