Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä
kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen.
Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan,
kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä
vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen
asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle,
tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana
olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta
nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla
ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen
kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen
junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty
nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen
muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan
ohitse asemasiltaa pitkin.
-- Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.
"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen
näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän
vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan
näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta,
kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan
näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän
muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa
junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.
-- Haluatteko ulos?
Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet
hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän
palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä
vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva
näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada
tupakoida -- nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen
kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi
kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He
teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna
näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat
toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita
irvikuvia.
Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan
ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei
kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi
häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen
kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä
vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja
herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla
tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen.
Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin
vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin
nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten
vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat
kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi
leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa
ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti
täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään?
Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi
kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta
varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten
parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin,
kun näkee totuuden?"
-- Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi
vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva
rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen
kieltään.
Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.
"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja
vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna
ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan
ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä
käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän
sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta
niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.
"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki
on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta
sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki
näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua
pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat
niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja
petosta, kaikki on pahaa!..."
Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien
joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi
asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä
aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta,
oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden
inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä
rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan,
milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla
kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat
häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen
mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa
kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään
kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin
kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.
-- Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa
ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?
Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen
punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin
rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä
siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna
avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä
lukenutkaan.
"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi
kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla
käsialalla kirjoitetut sanat.
"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.
-- Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon
päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä
hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli
hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan
sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa
pitkin aseman ohi.
Kaksi asemasillalla kävelevää palvelustyttöä kääntyi katsomaan hänen
pukuaan ja arvioimaan sitä ääneen: "Oikeita ovat", he sanoivat hänen
pitseistään. Nuoret herrat eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne menivät
taas hänen ohitseen vilkuillen häntä kasvoihin ja nauroivat keskenään
ja huusivat jotain luonnottomalla äänellä. Asemapäällikkö kysyi
ohimennessään, matkustaisiko hän eteenpäin. Poika, joka myi kaljaa,
tuijotti häneen herkeämättä. "Jumalani, minne minä menen?" Anna
ajatteli astuen yhä kauemmas asemasiltaa pitkin. Naiset ja lapset,
jotka olivat olleet vastassa silmälasipäistä herraa ja kulkivat
nyt äänekkäästi nauraen ja jutellen asemasiltaa pitkin, vaikenivat
ja katselivat häntä, kun hän tuli heidän kohdalleen. Hän kiiruhti
askeliaan ja meni loitommas heistä asemasillan reunalle. Tavarajuna
tuli asemalle. Asemasilta alkoi täristä, ja Annasta tuntui kuin hän
olisi taas ollut matkalla.
Yhtäkkiä hän muisti miehen, joka oli jäänyt junan alle sinä päivänä,
jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Vronskin, ja ymmärsi mitä oli
tehtävä. Nopein, kevein askelin hän laskeutui alas portaita, jotka
veivät vesipumpulta kiskoille, ja pysähtyi aivan ohikulkevan junan
viereen. Hän katseli vaunujen alustaa, hitaasti vierivän ensimmäisen
vaunun vipuja, rautaketjuja ja korkeita rautapyöriä ja koetti
silmämitalla määritellä etu- ja takapyörien keskiväliä ja hetkeä,
jolloin se osuisi hänen kohdalleen.
"Tuonne!" hän sanoi itselleen katsoen vaunun siimestämää
hiilensekaista hiekkaa, joka peitti ratapenkereen ja ratapölkyt,
"tuonne keskikohdalle, ja hän saa rangaistuksen ja minä pääsen
kaikista ja itsestäni."
Hän tahtoi heittäytyä ensimmäisen kohdalleen ehtineen vaunun alle;
mutta hänen käsivarressaan riippuva punainen käsilaukku pidätti
häntä; vaunun keskikohta oli jo ohi, ennen kuin hän oli saanut laukun
irti. Täytyi odottaa seuraavaa vaunua. Annan valtasi samantapainen
tunne kuin uimaan mennessä juuri ennen veteen heittäytymistä, ja
hän teki ristinmerkin. Tuo totunnainen kädenliike herätti hänen
sielussaan kokonaisen sarjan lapsuus- ja tyttöajan muistoja, ja
pimeys, joka oli peittänyt häneltä kaiken, hälveni yhtäkkiä ja
elämä välkkyi hetkisen hänen edessään kaikkine entisine valoisine
iloineen. Mutta hän ei hellittänyt katsettaan seuraavan lähenevän
vaunun pyöristä. Juuri sinä hetkenä, jolloin pyörien keskiväli tuli
hänen kohdalleen, hän heitti pois punaisen laukkunsa, painoi päänsä
hartioiden suojaan ja heittäytyi käsiensä varaan vaunun alle langeten
kevyesti polvilleen, kuin heti noustakseen jälleen. Samassa hän
kauhistui tekoaan. "Missä olen? Mitä minä teen? Miksi?" Hän tahtoi
nousta ja vetää päänsä pois, mutta jokin suunnattoman suuri sysäsi
häntä armotta päähän ja tarttui selkään. "Herra, anna minulle kaikki
anteeksi!" huokasi hän huomaten taistelun mahdottomaksi. Ukonkänttyrä
puuhaili rautoineen sopertaen jotain. Se kynttilä, jonka valossa Anna
oli lukenut hädän, petosten, surun ja pahuuden täyttämää kirjaa,
leimahti kirkkaammin kuin koskaan, valaisi hänelle kaiken, mikä ennen
oli ollut pimeyden peitossa, alkoi rätistä, himmeni sitten ja sammui
ainiaaksi.