"Taas olen täällä! Taas ymmärrän kaiken", sanoi Anna itselleen, kun
vaunut olivat kumisten ja keinuen lähteneet liikkumaan pienikivistä
katua pitkin, ja vaikutelmat alkoivat taas seurata toisiaan.
"Mitäs minä viimeksi niin hartaasti ajattelinkaan", koetti hän
muistaa. "Tjutkin coiffeur? Ei se siitä ollut. Ai niin, se
olikin niistä Jashvinin sanoista, että taistelu olemassaolosta
on ainoa, mikä ihmisiä yhdistää. Turhaan te sinne menette", hän
kääntyi ajatuksissaan nelivaljakossa ajavan seurueen puoleen, joka
nähtävästi oli matkalla jonnekin huvittelemaan. "Eikä koirakaan,
jota te kuljetatte mukananne, auta teitä. Itseänne ette kuitenkaan
pääse pakoon." Luotuaan katseensa sille puolelle, minne Pjotr
katsoi, hän näki ajurinrattailla tunnottomana retkottavan juopuneen
tehdastyömiehen, jota poliisivartija vei jonnekin. "Tuo kenties
pikemminkin", ajatteli hän. "Emme mekään, kreivi Vronski ja minä,
sitä mielihyvää löytäneet, vaikka siltä niin paljon odotimme."
Ensimmäisen kerran Anna kohdisti sen kirkkaan valon, jossa hän nyt
kaiken näki, heidän keskinäisiin suhteisiinsa, joiden ajattelemista
hän tähän asti oli karttanut. "Mitä hän minusta etsi? Ei niinkään
rakkautta kuin tyydytystä turhamaisuudelleen." Hän muisteli
Vronskin sanoja heidän suhteensa alkuajoilta ja tämän silloista
ilmettä, joka muistutti nöyrää lintukoiraa. Kaikki tuki nyt hänen
arvelujaan. "Niin, hänessä oli turhamaisen menestyksen voitonriemua.
Oli tietysti rakkauttakin, mutta suurin osa oli menestyksen
ylpeyttä. Hän kerskaili minulla. Nyt kaikki on mennyttä. Ei ole
enää mitään ylpeiltävää, vaan hävettävää. Hän on ottanut minulta
kaiken, mitä on voinut, ja nyt minä olen hänelle tarpeeton. Minä
olen hänelle taakaksi, mutta hän koettaa kuitenkin noudattaa minun
suhteeni kunniallisuuden vaatimuksia. Eilen hän tuli huomaamattaan
ilmaisseeksi, että tahtoo minun avioeroani ja meidän avioliittoamme
polttaakseen laivansa. Hän pitää minusta, mutta miten? The zest
is gone[100]. Tuo näyttää tahtovan ihastuttaa kaikkia ja on hyvin
tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsellessaan punakkaa
kauppapalvelijaa, joka ratsasti maneesihevosella. "Niin, minussa ei
ole enää sitä entistä viehätystä. Jos lähden hänen luotaan pois, hän
on siitä sisimmässään iloinen."
Tämä ei ollut mikään oletus -- hän näki asian nyt selvästi siinä
luovassa valossa, joka avasi hänelle nyt elämän ja ihmisen suhteitten
sisäisen merkityksen.
"Minun rakkauteni käy yhä kiihkeämmäksi ja omahyväisemmäksi,
hänen taas tekee koko ajan sammumistaan, ja siksi meidän täytyy
erota", hän jatkoi mietteitään. "Sitä ei voi auttaa. Hän on minulle
kaikki kaikessa ja minä tahdon, että hän antautuisi minulle yhä
täydellisemmin. Hän taas tahtoo yhä enemmän päästä minusta irti. Me
kuljimme tosiaankin toisiamme kohti ennen suhteemme alkua, mutta sen
jälkeen olemme koko ajan kulkeneet eri suuntiin. Sitä ei voi muuttaa
muuksi. Hän sanoo minua järjettömän mustasukkaiseksi, ja olenhan
itsekin sanonut niin itselleni; mutta niin ei ole laita. En ole
mustasukkainen vaan tyytymätön. Mutta..." äkkiä mieleen tullut ajatus
sai hänet avaamaan suunsa ja siirrähtämään vaunuissa. "Jos voisin
olla muuta kuin pelkkä rakastajatar, joka intohimoisesti rakastaa
vain hänen hyväilyjään; mutta minä en voi enkä tahdo olla mitään
muuta. Juuri sillä minä herätän hänessä inhoa ja hän minussa vihaa,
eikä toisin voi ollakaan. Tiedän kyllä, ettei hän olisi ruvennut
pettämään minua ja ettei hän ajattelisi Sorokinaa eikä ole rakastunut
Kittyyn; minä uskon ja tiedän kaiken sen. Mutta se ei kevennä oloani.
Jollei hän rakasta minua, vaan on hyvä ja hellä minua kohtaan
pelkästä velvollisuudesta, se on pahempi, tuhat kertaa pahempi kuin
viha! Se on helvetti. Niin se juuri on. Hän ei ole enää pitkään
aikaan rakastanut minua. Ja missä rakkaus loppuu, siellä alkaa
viha... Näitä katuja minä en tunne lainkaan. Joitakin penkereitä
ja aina vain taloja ja taloja... Ja niissä aina vain ihmisiä
ja ihmisiä... Kuinka äärettömästi niitä on, ja kaikki vihaavat
toisiaan. No, minä kuvittelen, mitä minulla pitäisi olla tullakseni
onnelliseksi. No? Minä saan avioeron, Aleksei Aleksandrovitsh antaa
minulle Serjozhan, ja minä menen avioliittoon Vronskin kanssa."
Muistaessaan Aleksei Aleksandrovitshin hän näki heti edessään
ilmi elävänä tämän leppeät, elottomat, sammuneet silmät, valkeat,
sinisuoniset kädet, erikoisen äänenpainon ja sormien naksuttelun,
ja muistaessaan sen tunteen, joka oli heitä yhdistänyt ja jota myös
nimitettiin rakkaudeksi, hän värähti inhosta.
"No, minä saan avioeron ja minusta tulee Vronskin vaimo. Entä sitten?
Lakkaako Kitty katsomasta minuun sillä tavoin kuin tänään? Ei. Entä
lakkaako Serjozha kyselemästä tai ajattelemasta minun kahta miestäni?
Entä minkä uuden tunteen minä keksin Vronskin ja minun välille? Onko
mikään siedettävä suhde enää mahdollinen, onnesta puhumattakaan?
Ei ole", hän vastasi ilman pienintäkään epäilystä. "Mahdotonta
kaikki. Koko elämä vie meitä erilleen, minä teen hänet onnettomaksi
ja hän minut, eikä kumpaakaan meistä voi muuttaa toiseksi. Kaikki
keinot on koetettu, turha vaiva... Tuossa on kerjäläisnainen
lapsi sylissä. Luulee, että häntä säälitään. Kaikkihan me olemme
heitetyt maailmaan vain vihaamaan toinen toisiamme ja kiduttamaan
sen vuoksi toisiamme ja itseämme. Tuossa menee kymnasisteja --
nauravat. Serjozha?" muisti hän. "Minäkin luulin niin rakastavani
häntä ja ajattelin liikuttuneena omaa hellyyttäni. Mutta niin vain
olen elänyt ilman häntäkin. Vaihdoin hänet toiseen rakkauteen enkä
pahoitellut vaihtoani niin kauan kuin sain tyydytystä tuosta toisesta
rakkaudestani." Inhoten hän muisti nyt, miksi tuo toinen rakkaus oli
tullut. Häntä ilahdutti se, että hän näki nyt niin selvästi oman
elämänsä ja kaikkien ihmisten elämän. "Samoin on minun ja Pjotrin ja
kuski Fjodorin ja tuon kauppiaan laita ja kaikkien niiden ihmisten
laita, jotka asuvat siellä Volgan varsilla, minne nuo ilmoitukset
kutsuvat, ja niin on joka paikassa", hän ajatteli, kun vaunut
saapuivat jo Nizegorodskin matalan asemarakennuksen luo ja kantajia
kiiruhti vastaan.
-- Obiralovkaanko käskette ostamaan lipun? kysyi Pjotr.
Anna oli aivan unohtanut minne matkusti ja hänen täytyi pinnistellä
ankarasti ennen kuin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.
-- Niin, hän sanoi antaen Pjotrille rahakukkaronsa ja nousi rattailta
pieni punainen laukku kädessä.
Astuessaan joukon läpi ensimmäisen luokan odotussaliin hän muisti
vähitellen asemansa kaikki yksityiskohdat ja ne päätökset, joiden
välillä hän oli horjunut. Vanhoja kirveleviä kohtia viiltelevät toivo
ja epätoivo alkoivat vuoroin raastaa hänen nääntyneen, hirvittävästi
värisevän sydämensä haavoja. Hän istui tähdenmuotoisella sohvalla
odottamassa junaa, katseli inhoten ohikulkijoita, jotka kaikki olivat
hänestä vastenmielisiä, ja ajatteli milloin saapumistaan asemalle ja
kirjelappua, jonka hän sieltä lähettäisi Vronskille, milloin taas
sitä, miten hän Vronskin paraikaa valittaessa äidilleen asemansa
vaikeutta (toisen kärsimyksiä ymmärtämättä) astuisi huoneeseen ja
mitä sanoisi hänelle. Väliin hän taas ajatteli sitä, kuinka elämä
voisi vielä olla onnellista ja kuinka kipeästi hän rakasti ja vihasi
Vronskia ja kuinka hirveästi hänen sydämensä tykytti.