I
Lähes kaksi kuukautta oli kulunut. Kuuma kesä oli jo puolivälissä,
mutta Sergei Ivanovitsh pääsi vasta nyt lähtemään Moskovasta.
Sergei Ivanovitshin elämässä oli tänä aikana sattunut tärkeitä
tapauksia. Jo lähes vuosi sitten hän oli saanut valmiiksi
kirjansa, kuusivuotisen työn hedelmän, jonka nimenä oli Katsaus
valtiojärjestelmän muotoihin ja niiden perusteisiin Euroopassa
ja Venäjällä. Muutamia osia siitä samoin kuin koko johdanto oli
jo aikaisemmin julkaistu aikakauslehdissä, ja toisia osia Sergei
Ivanovitsh oli lukenut tuttavapiirilleen, joten teoksen aatteet eivät
olleet lukijoille täysin uusia. Sergei Ivanovitsh oli kuitenkin
otaksunut, että hänen kirjansa ilmestyminen tekisi syvän vaikutuksen
yleisöön ja saisi aikaan melkoista kuohuntaa tieteellisessä
maailmassa.
Huolellisen viimeistelyn jälkeen kirja oli viime vuonna ilmestynyt
painosta ja lähetetty kirjakauppoihin.
Sergei Ivanovitsh ei kysellyt keneltäkään kirjastaan eikä
tiedustellut edes kirjakaupoista sen menekkiä. Hän vastasi
haluttomasti ja teennäisen välinpitämättömästi ystäviensä
tiedusteluihin teoksen menestyksestä; mutta siitä huolimatta hän
seurasi tarkasti ja jännittyneenä kirjansa yleisöön ja kirjalliseen
maailmaan jättämää ensivaikutelmaa.
Mutta oli kulunut viikko, toinen ja kolmas, eikä ollut havaittavissa,
että kirja olisi tehnyt yleisöön minkäänlaista vaikutusta. Ainoastaan
hänen tutkijaystävänsä kajosivat siihen joskus keskusteluissa,
nähtävästi kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta hänen tuttavansa,
joita tieteellinen kirjallisuus ei yleensä huvittanut, eivät puhuneet
siitä mitään. Ja sivistyneistö, jolla etenkin nyt oli aivan muita
harrastuksia, oli täysin välinpitämätön Sergei Ivanovitshin teosta
kohtaan. Kirjallisuudessakaan ei kokonaiseen kuukauteen mainittu
teoksesta sanaakaan.
Sergei Ivanovitsh oli tarkkaan laskenut arvostelun kirjoittamiseen
menevän ajan, mutta kului kuukausi ja toinen eikä kuulunut mitään.
Ainoastaan "Severnyi Zuk"-lehden leikillisessä alakerrassa, jossa
puhuttiin erään kuuluisan laulajan laskevasta tähdestä, heitettiin
Koznyshevillekin muutaman ylenkatseellisen sanan mittainen letkautus,
jossa väitettiin hänen kirjansa jo aikoja sitten päätyneen yleiseksi
naurunaiheeksi.
Viimeinkin, lähes kolmen kuukauden kuluttua, ilmestyi eräässä
vakavassa aikakauslehdessä arvostelu Koznyshevin kirjasta. Sergei
Ivanovitsh tunsi arvostelijan. Hän oli kerran tavannut tämän
Golubtsovin luona.
Arvostelija oli hyvin nuori ja sairas mies, sangen näppärä katsausten
kirjoittaja, mutta varsin vähän sivistynyt ja arka henkilökohtaisissa
suhteissaan.
Huolimatta täydellisestä ylenkatseestaan arvostelijaa kohtaan Sergei
Ivanovitsh ryhtyi lukemaan arvostelua täysin kunnioittavaan sävyyn.
Se oli kauhea.
Nähtävästi sen kirjoittaja oli ymmärtänyt koko teoksen aivan
väärältä kannalta. Mutta hän oli osannut valita lainaamansa otteet
niin, että jokainen, joka ei ollut lukenut kirjaa (ja nähtävästi
monikaan ei ollut sitä lukenut), sai niistä sen varman vakaumuksen,
että koko kirja oli vain kokoelma korkealentoisia sanoja, joita
päälle päätteeksi oli usein käytetty vallan sopimattomasti (kuten
kysymysmerkit osoittivat), ja että kirjan tekijä oli aivan
sivistymätön ihminen. Kaikki se oli sanottu niin terävästi, että
Sergei Ivanovitsh olisi itse voinut kadehtia tätä terävyyttä; ja se
juuri olikin kauheaa.
Niin tunnollisesti kuin Sergei Ivanovitsh tutkiskelikin arvostelijan
johtopäätösten oikeutusta, hän ei hetkeksikään pysähtynyt niihin
puutteisiin ja virheisiin, joita arvostelussa ivattiin, vaan syventyi
heti muistelemaan sitä tilannetta, jossa oli tutustunut arvostelijaan.
"Loukkasinkohan minä häntä jollain tavoin?" Sergei Ivanovitsh kyseli
itseltään.
Hän muisti oikaisseensa kyseistä nuorta herraa keskustelussa
korjaamalla erään hänen käyttämänsä sanan, joka osoitti hänen
opintojensa puutteellisuuden, ja tämä selitti Sergei Ivanovitshille
koko arvostelun tyylin.
Tämän arvostelun jälkeen teoksesta ei kuulunut enää hiiskahdustakaan,
ja Sergei Ivanovitsh näki, että hänen kuusivuotinen työnsä, hartaan
vaivannäön ja rakkauden tulos, oli vaipunut unholaan jälkeä
jättämättä.
Sergei Ivanovitsh oli viisas, sivistynyt, terve ja toimelias
mies eikä tiennyt, mihin käyttäisi toimintatarmonsa. Keskustelut
vierassaleissa, konferensseissa, kokouksissa, komiteoissa ja muualla,
missä saattoi puhua, veivät osan hänen ajastaan; mutta vanhana
kaupunkilaisena hän varoi kokonaan antautumasta keskustelunhalunsa
valtaan (mitä hänen kokematon veljensä ei Moskovassa käydessään
ymmärtänyt tehdä), joten hänelle jäi vielä paljon joutoaikaa ja
henkisiä voimia muuhun työhön.
Hänen onnekseen virisi hiljaisena kytenyt slaavilaiskysymys tänä
hänelle raskaana ja ikävänä aikana täyteen liekkiin vallaten
koko yleisön ja sysäten syrjään muut muodissa olleet kysymykset:
kysymyksen vierasuskoisista, amerikkalaisista ystävistä, Samaran
läänin nälänhädästä, suuresta näyttelystä ja spiritismistä, ja
Sergei Ivanovitsh joka oli ennenkin ollut eräs tämän kysymyksen
esiinnostajista, antautui nyt kokonaan sen valtaan.
Niissä piireissä, joihin Sergei Ivanovitsh kuului, ei tähän aikaan
puhuttu eikä kirjoitettu mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kaikki
se, mitä joutilas väki tavallisesti tekee aikansa tappamiseksi,
tehtiin nyt serbialaisten hyväksi. Tanssiaiset, konsertit,
päivälliset, tulitikkulaatikot, naisten puvut, oluet ja ravintolat --
kaikki oli todisteena yleisön myötätunnosta slaaveja kohtaan.
Tämän asian johdosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon sellaista,
mitä Sergei Ivanovitsh ei yksityiskohdissaan voinut hyväksyä. Hän
näki, että slaavilaiskysymys oli niitä muotiviehtymyksiä, jotka
vähän väliä vaihtuen tyydyttivät säätyläisten puuhailuntarvetta;
hän näki senkin, että monet ajoivat tätä asiaa itsekkäissä ja
turhamaisissa tarkoituksissa. Hän myönsi, että sanomalehtiin
painettiin paljon joutavaa ja liioiteltua vain jotta niiden ääni
kuuluisi yli muiden ja voittaisi siten yleisön huomion. Hän
ei myöskään voinut olla huomaamatta, että yleisön innostuksen
aallon harjalla keikkuivat ja pitivät eniten ääntä menestykseensä
tyytymättömät henkilöt: ylipäälliköt vailla armeijaa, ministerit
vailla ministeriötä, sanomalehtimiehet vailla lehteä ja
puoluejohtajat vailla johdettavia. Hän näki slaavilaisasiassa yhtä
ja toista kevytmielistä ja naurettavaa, mutta hän oli vakuuttunut
siitä, että sen ytimenä oli todellinen, yhä kasvava innostus,
joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat ja jota ei voinut olla
kannattamatta. Samanuskoisten slaaviveljien ahdistus oli herättänyt
yleistä myötätuntoa kärsiviä ja vihaa sortajia kohtaan. Suuren asian
puolesta taistelevien serbialaisten ja montenegrolaisten sankaruus
oli synnyttänyt koko kansassa halun auttaa heimoveljiä ei ainoastaan
sanoilla vaan teoilla.
Erityisen ilahduttava seikka oli Sergei Ivanovitshin mielestä yleisen
mielipiteen ilmaus. Yleisö oli lausunut selvästi julki oman kantansa.
Kansan sielu oli saanut ilmauksensa, kuten Sergei Ivanovitshilla
oli tapana sanoa. Ja mitä enemmän hän työskenteli tämän asian
hyväksi, sitä selvemmäksi hänelle kävi sen valtava, käänteentekevä
historiallinen merkitys.
Hän omisti kaikki voimansa tuon suuren asian palvelukseen eikä
muistanutkaan enää ajatella kirjaansa.
Se vei kaiken hänen aikansa niin tarkkaan, ettei hän ehtinyt vastata
kaikkiin hänelle tuleviin kirjeisiin ja pyyntöihin.
Tehtyään työtä koko kevään ja alkukesän hän sai vasta heinäkuussa sen
verran vapaata aikaa, että saattoi lähteä veljensä luo maalle.
Hän tahtoi levätä parin viikon ajan ja nauttia katsellessaan kansan
kaikkein pyhimmässä, maan sydämessä, tuota kansan hengen nousua,
josta hän oli kaikkien pääkaupunkilaisten tavoin täysin vakuuttunut.
Katavasov, joka oli jo kauan sitten luvannut tulla maalle Leviniä
tervehtimään, lähti hänen mukaansa.